Paloja, osa 2

Moikka moi!

Välillä päivitän taas näitä, ettei mene pelkäksi kirjaesitelmäksi koko blogi ;)

 

”Näyttääkö hyvältä?”, Mari kysyi ja kääntyi minuun päin. ”Upeelta niin kuin kaikki mitä sä satut päällesi laittamaan.” ”Eevi, ihan totta. Mä tapaan tosi tärkeitä ihmisiä. Mun pitää olla tiptop.” ”Joo rauhotu. Toi on tosi hyvä, siisti ja kaikkea.” ”Sit mä otan tän. Kiitti kun lähit mukaan, ilma sua mä olisin täällä vielä huomennakin pähkäilemässä.” ”Aina sä liioittelet. Nyt mennään kyllä kahville.” Tytöt kävelivät kantapaikkaansa, tilasivat lattet ja istuivat kulmapöytään. ”Miten teillä menee Jurin kanssa?” ”Hyvin muutetaan pian yhteen.” ”Hei, vähän hienoa”, Mari innostui. ”Älä nyt turhia, me ollaan vasta aika lähtökuopissa.” ”Niin mutta onhan yhdessä asuminen sentään iso juttu. Ja mä olen kaiken lisäksi varma, että Juri jonain kauniina päivänä kosii sinua.” ”Ei se sellaista. Se on enemmän avoliitto tyyppiä.” ”Mistä sitä tietää, jos se innostuu.”

”Käänny ympäri muutaman kerran.” Hän kääntyi ja neljä katsetta porautui hänen jokaiseen yksityiskohtaansa. ”Hienoa. Tulokset ilmoitetaan tiistaina, kuten varmaan tiedät. Voit mennä.” Hän lähti huoneesta ja pystyi hengittämään kunnolla vasta ulkopuolella. Nyt oli tämäkin kauheus koettu. Häntä ei valittaisi, sen olivat naisen tiukka katse ja kasvoille jäätynyt hymy paljastaneet. Hän katseli muita talosta ulos purkautuvia pyrkijöitä. Tytöt näyttivät pelokkailta ja epävarmoilta, pojat pelkästään helpottuneilta. Kaikki menisivät läheisiin kahviloihin todennäköisesti vaihtamaan tuntojaan koe-esiintymisestä. Hän meni yhteen sivukuppilaan, johon ei tullut muita. Hän tilasi oluen ja meni istumaan yhteen looseista. Olisihan se paremminkin voinut mennä, hän ajatteli. Vanhemmat nyökyttelisivät ja toteaisivat, että mitäs me sanoimme. Ehkä hän alkaisikin puusepäksi ja tekisi kotiäideille maustehyllyjä.

Oli pimeä marraskuun yö. Neljä tyttöä istui takkatulen ääressä suuressa huoneessa. Kaksi heistä oli sisaruksia, muut olivat heidän serkkujaan. Marian oli pitkä, siro ja tummatukkainen. Hänen pikkusiskonsa Olivia ei vielä ollut saavuttanut täyttä pituuttaan ja hänen hiuksensa olivat lystikkään ruskeankirjavat. Darja oli tyttöjen serkku ja erottui tyttöjoukosta punaisten hiustensa ja vihreiden silmiensä tähden. Anna ei ollut erityisen kaunis, mutta kammattuna hänen vaalea tukkansa hohti kullan lailla. Tyttöjen välillä vallitsi pääasiassa kaunis yhteisymmärrys ja sopusointu, mitä nyt silloin tällöin toisille suututtiin se unohdettiin pian. Tytöt istuivat kirjaston lattialla lukemassa, Anna ja Olivia pelasivat tammea. Ilta kului rattoisati ja myöhän tullen ruettiin kertomaan kummitustarinoita. Marianin tarinat olivat muiden mielestä aina liian romanttisia.

”Katsotaanko Jennifer Anistonia vai Scarlett Johanssonia?”, Nelli kysyi. ”Ihan sama, naisia ne kummatkin ovat”, Niko tuhahti. ”Hyvä huomio. No, mä pistän tämän pyörimään.” Hän laittoi levyn DVD-soittimeen ja palasi kaukosäätimen kanssa nojatuoliinsa. Niko nousi sohvalta ja lähti keittiöön hakemaan popcornia. Se pisti kulhon mikroon ja väänsi nupista aikaa. Niko tuli takaisin ja tarjosi kulhoa Nellille. ”En halua, syö sä vaan.” Niko reagoi vastaukseen tyytyväisesti hymyillen. Hän saisi itse syödä kaiken. Niko keskittyi täysin poppareihin. Leffassa Aniston itki jotain menetettyä rakkautta, mutta niinhän ne aina romanttisissa komedioissa tekee. Elokuva loppui. Nelli käveli soittimen luo, painoi nappia, otti levyn pois ja pani sen kansiinsa. ”Ei se nyt noin huono ollut”, hän sanoi katsoessaan Nikon ilmettä. ”Eipä se maailmojakaan mullistanut.”

Aurinko paistoi. Oli lämmin päivä. Lammella ui kymmenen sorsaa. Pienet tytöt ja pojat seisoivat lammen rannalla katsellen ja ruokkien lintuja. Vanhukset istuivat puistopenkeillä tai olivat päiväkävelyllä puiston siisteillä hiekka käytävillä. Perheet pyörivät leikkikentän lähettyvillä. Siellä oli keinuja, hiekkalaatikkoja liukumäki. Lapset liukuivat ja tekivät hiekkakakkuja. Vanhemmat juttelivat hiekkalaatikon reunalla. Iltapäivällä tulivat koululaiset pelaamaan palloa ja lukemaan läksyjä. He olivat jokseenkin äänekkäitä ja saivat osan muista ihmisistä heristämään nyrkkiään. Koulukkaat kuitenkin vain nauroivat ja jatkoivat meluamistaan. Illalla saapuivat nuoret piknikeille puiston vihreälle nurmelle. He aukaisivat viinipulloja ja jakoivat mahtavia kerrosleipiä sekä hedelmiä toisilleen. He hymyilivät ja myöhän tullen intoutuivat lauluun. Puisto kaikui siitä.

Pellot hohtivat keltaisena laskevan auringon loisteessa. Viimeiset työssäolijat keräsivät välineitään ja tekivät lähtöä. Viikatteiden terät kiilsivät niiden heiluessa miesten olalla. Illan autere värjäytyi punaiseksi ja useampi huokasi. Näin täydellisiä loppukesän päiviä oli harvoin. Tie oli täynnä hevoskärryjä, jotka kuljettivat heinäväkeä tiloille viimeisen korjuupäivän illalliselle. Paikkakunnalla oli viisi suurta tilaa ja muutamia pienempiä. Kaikissa järjestettiin tänään pidot. Emännät olivat valmistelleet herkkuja koko päivän ja pöydissä oli jos jonkin sortin tarjottavaa. Ne notkuivat kaikesta painosta ja koko lähiseudun väki sai vatsansa täyteen. Tämä perinne oli jatkunut ikimuistettavista ajoista lähtien ja myös jälkipolvet tulisivat sitä aikanaan jatkamaan. Yö tummeni ilonpidon yllä ja kuu nousi taivaalle.

”Paskat”, Milla tiuskaisi ja potkaisi maassa olevaa tupakka-askia. Sataa tihutti ja linja-autoaseman lipan alla oli kylmä, vaikkei siellä sentään kastunut. 15.30 bussivuoro oli näemmä kaikessa hiljaisuudessa lopetettu vähäisen matkustajamäärän vuoksi. Millaa vitutti. ”Hei, joko se 15.30 auto meni?”, kysyi Millan taakse ilmestynyt poika. ”Ei taida kuule mennä ollenkaan”, vastasi Milla tarkoituksettoman tylysti. ”Sitten pitäisi varmaan keksiä tekemistä pariksi tunniksi. Olisitko säkin mennyt siihen?”, poika kysyi. ”Jep”, Milla vastasi. ”Ärsyttää, kun ne lopettaa näitä vuoroja jatkuvasti eikä ees ilmoita siitä missään.” Poika nyökkäsi. ”Niin, se on tosi hölmöä. Haluisit sä lähtee kahville? Mun tekis ainakin mieli.” ”Joo”, Milla vastasi yllättyneenä. ”Mä oon muuten Milla.” ”Pasi”, poika sanoi ja ojensi kättään. He kävelivät läheiseen kahvilaan ja istuivat pöytään.

                                                               -Roona-

Mietteitä kirjasta V: Atossan kirja ja Mosaiikkilintu

Hei vaan!

Tänään juttua kahdesta kirjasta:

Atossan kirja on juutalaisesta Benjamin Aamoksenpojasta kertovan Kuninkaan korva –sarjan neljäs osa. Fiktiivisten henkilöiden ohella sarjassa seikkailevat ihan todelliset historian henkilöt: Persian kuninkaat ja heidän hoviensa jäsenet. Sen kummemmin aikaisempien kirjojen juonia paljastamatta Ben on siis kuninkaan temppelikorva, jonka tehtävä on kuunnella, mitä temppeleissä juonitaan ja onko tyytymättömyyttä.

Vaikka Ben tuntuu vuosien myötä tulleen avarakatseisemmaksi, niin hän saa välillä outoja lapsen kiukkukohtauksia. Joo, kosher-ruokavaliota ei pysty kaikissa tehtävissä, joille kuningas lähettää, noudattamaan, lukija on tässä täysin Benin puolella ja silti 35-vuotias mies saa tästä ihan hirveät stressit. Ymmärrän kyllä, että kirjailija on halunnut korostaa Benin puhdasta uskonharjoittamista, mutta häneltä lienee unohtunut, että tuon ikäinen ja noin paljon maailmaa nähnyt mies osaisi luultavasti ottaa lungimmin, vaikka uskonnollinen onkin. Tätä tukee myös se, mitä Ben toteaa jonkun uskonnollisen johtajan kirjoituksista (kirja ei ole enää käsillä enkä kuolemaksenikaan muista kuka oli kyseessä): jos näissä olisi juutalaisen profeetan nimi, hyväksyisivät juutalaiset nämä oppinsa jatkoksi mukisematta. Mutta Ben taitaa henkisesti elää lapsellisessa ”yhyy, en noudattanut sääntöä kirjaimelleen, nyt Jumala tulee ja syö” – jumalanpelossa ja ilmeisesti se kirjailijan mielestä kuuluu hänen luonteeseensa. Normaalielämässä tämä ei näy, joskin onhan hänellä vaimot, jotka osaavat laittaa oikeanlaista ruokaa, niin että ei tarvitse itkeä.

Pääasiassa tykkään kuitenkin näistä kirjoista tosi paljon. Eivät liity mitenkään minun tutkimuksellisiin kiinnostuksen kohteisiini ;) (*köh* uskonto mielikuvat *kröhöm* uskontojen dialogi *köh* muinaiset kulttuurit *atshii*).

Mosaiikkilintu on Oman keisarien aikakirjat – sarjan ensimmäinen osa. Tästä on sanottava, että kerrankin minusta olisi voitu keskittyä enemmän vain yhteen henkilöön. Nuori vallasta syrjäytetty keisari Adulkar on nimittäin hieno hahmo ja hänen kasvukertomuksensa kirjan aikana on mainio. Monet hahmot olisi voinut esitellä tarkemmin vasta seuraavissa osissa kuten esimerkiksi suutarinpojat Jinnit ja Paijah sekä pari aatelisneitiä. Nyt saatiin tarkat esittelyt, mutta hahmoilla ei vielä kauheasti ollut osaa eikä arpaa tapahtumiin tässä osassa.

Myös Adulkarin ”avioliitto” oli outo. Lukija nimittäin saadaan luulemaan, että koko juttu on lähinnä leikkiä, jossa lapset luulevat, että kädestä kiinni pitäminen ja olosuhteiden pakosta vierekkäin nukkuminen tarkoittavat aviossa oloa. Unna (nimi ehkä oikein) on kuitenkin lopussa raskaana, joten ovat he jotain vakavampaakin tehneet ja käsittävät varmasti suhteensa leikkiä vakavammaksi. Ei sen nyt mitään kovin suoraa tarvitsisi olla, mutta joku viite lukijalle olisi ollut ihan kiva, nyt tuo raskaus tuli aika puskista.

Viimeiseksi vielä iso plussa suomalaisesta kirjoittajasta. (Toivottavasti sarja jatkui; Maaningan kirjastossa oli vain tämä ensimmäinen - *googlettaa tähän väliin* - näkyy jatkuneen trilogiaksi)

 

                                                                -Roona-

 

PS. Se uskonnollinen johtaja oli Zarathustra tai sitten joku kreikkailaisista esisokraatikoista eli uskonnollinen johtaja ollenkaan.

Elokuvissa I : Man who knew infinity

Heippa taas!

Man who knew infinity kertoo intialaisen matemaatikko S. Ramanujanin tarinan. Hän ei ole saanut kummempaa koulutusta, vaan on itseoppinut nero. Häntä näyttelee Dev Patel. Britannian päässä olevaa tohtori Hardya näyttelee Jeremy Irons. Ramanujanin on opittava todistamaan intuitiolla saavuttamansa tulokset, jotta ne otettaisiin vakavasti. Eikä tätä auta lainkaan yläluokkaisten professorien ja opiskelijoiden rasistiset asenteet, etenkin sitten kun ensimmäinen maailmansota puhkeaa. 

Elokuva on kaunis. Kuvat ajoittain jopa hivelevät silmää. Etenkin Intia-osat ovat hienoja. Roolistus on onnistunut ja kokonaisjuonikin kulkee hienosti. Muutamia Ramanujanin perheeseen liittyviä juttuja olisi mielestäni voinut hieman hioa, mutta ne ovat vain pikku huomautuksia.

Ramanujan on äidin poika, mutta äiti pelkää, että tämä hakee vain vaimonsa Englantiin ja jättää hänet Intiaan. Myös katsojalle jää perhejärjestelystä hieman epäselvä kuva. R vaikuttaisi nimittäin tosiaan olevan jättämässä äidin Intiaan, vaikka minun käsittääkseni hänen velvollisuutensa on huolehtia äidistä. Perheen sukulaisista ei kerrota mitään, paitsi vaimon veljestä. Tämä olisi katsojalle kuitenkin tarpeellista tietoa, jotta hän voisi päätellä onko äidin pelossa perää (koska jos äidillä ei ole muita miespuolisia sukulaisia, hän kai jää intilaisessa systeemissä heitteille). Samoin äiti ei tunnu pitävän miniästään yhtään, vaikka on varmasti itse ollut tätä pojalleen valitsemassa. Tässäkin tausta olisi tärkeä tuntea, koska sillä merkitystä juonenkin kannalta. Katsoja pystyisi tarkemmin arvioimiaan äidin motiiveja piilottaa pojan vaimolleen lähettämät kirjeet. 

Usein on hankalaa nimetä paras kohtaus, mutta tämän elokuvan tapauksessa valinta oli helppo. Se tuntui jo elokuvateatterissa. Collegen patsashuonetta, jotta kunnioittaa läsnäolollaan mm. Isaac Newton, käytetään draamallisesti tosi viisaasti. Vaikka siellä ollaan kokonaisuudessa elokuvassa vain vähän aikaa, niin niillä hetkillä on iso inspiroiva ja lohduttava merkitys päähenkilölle ja katsojakin tuntee sen.

+ roolitus, etenkin Jeremy Irons ja Dev Patel (kuten CinemaWins sanoisi ”Jeremy Irons is always a win”)

+ kaunis kuvaus

+ patsashuoneen draamallinen käyttö

- Ramanujanin perhesuhteet saisi olla selvemmät

10-/10

                                                            -Roona- 

Mietteitä kirjasta IV: Ulysses

Moi vaan!

James Joycen Ulysses on syyhyttänyt minua siitä asti, kun uusi suomennos ilmestyi 2012. Nyt sen sitten viimein luin ja kuukausihan siihen hurahtaen meni. Ulysses on rankka luettava, mutta itse tykkäsin varsinaisesta tarinasta paljon ja se oli perin hauska. Suomentaja Lehdon ekstensiiviset alaviitteet antavat lukijalle hyvää taustatietoa, joskin esimerkiksi Taiteilijan oma kuva nuoruuden vuosilta –teos olisi voinut olla ihan fiksua lukea ennen tätä. Siitä tuleeko Homeroksen Odysseian olla luettuna ennen tämän aloittamista voi olla montaa mieltä. Odysseia antaa kyllä mukavaa taustatukea, mutta jos tuntee Odysseuksen tarinan pääosiltaan muuta kautta sekin riittää mielestäni hyvin. Tämä siksi, että viitteet antiikkiin, kirjallisuuteen ja kieliin eivät suinkaan ole kirjan vaikeimmin omaksuttavaa materiaalia (siitä suuri kiitos Lehdolle).

Lukiessani tuli mieleen kuinka jossain Tuomas Enbusken juontamassa ohjelmassa (Sivistyksen käsikirja?) annettiin kahdelle matti meikäläiselle luettavaksi klassikkokirjat: toiselle Ulysses ja toiselle Volter Kilven Alastalon salissa. Siis ihmisille, jotka olivat aiemmin lukeneet lähinnä romanttista kioskikirjallisuutta ja dekkareita. Kummaltakin jäi muistaakseni kirja kesken ja olivat vähän hämillään, että kai tämä on sitten sitä korkeakirjallisuutta. Ohjelmassa oli epäilemättä haluttu vähän kärjistää, mutta jos minun pitäisi ehdottaa ihan perustyypille jotain klassikkoa niin heittäisin varmaan Kolme muskettisoturia tai vaikka Machiavellin Ruhtinaan, joista kumpikin on ainakin Ulyssesta ja ehkä myös Alastalon salia helpommin omaksuttavampi.

Ulyssestä on tutkittu kirjallisuuden tutkimuksen parissa valtavasti jo melkein kirjan ilmestymisestä alkaen, josta suomentaja huomauttakin jo alkusanassa. Itse en edes yrittänyt rueta hirveästi tulkitsemaan mitään, sillä Joyce tyylin vaihdosten perässä pysymisessä oli ihan tarpeeksi hommaa. Ulysseksen tarinahan siis käsittää yhden päivän, tarkemmin sanottuna 16.6.1904, tapahtumat, hieman seuraavan vuorokauden puolelle poiketen. Leopold Bloom (vastaa Odysseusta) harhailee ympäri Dublinia pysyäkseen poissa kotoa(, jossa tietää vaimonsa suorittavan syrjähypyn sen illan ja yön aikana). Stephen Dedalus vastaa Odysseuksen poikaa Telemakhosta, joskaan hän ja Bloom eivät Ulysseksessä ole biologista sukua.

Kaikkein vaikeinta oli aluksi tottua tajunnanvirta osioihin ainakin Bloomin kohdalla, kun ei ole itse aiemmin mitään tajunnanvirtaa pahemmin lukenut. Kaikkein hauskimmat tyylikokeilut olivat romanttinen tyyli (oi, miten tulittekaan mieleeni L. M. Montgomery ja Louisa M. Alcott) sekä tieteellisen raportin tyyli toiseksi viimeisessä luvussa. Ja olivathan myös vanhalla englannilla (suomennoksessa suurin piirtein vastaavalla vanhalla suomella) kirjoitetut osiot ihan hauskoja, joskin raskaita ja vähän vaikeaselkoisia lukea. Ulysses ei tosiaan ole mikään huono valinta lukuklassikoksi, jos on aikaa ja haluaa vaivata vähän päätään lukiessaan. Myös kielitaitoaan voi Ulyssesta tankatessaan kohentaa, sen verran vieraskielisiä lauseita on mukana ja vielä alaviitteisiin käännettyinä. 

                                                         -Roona-

PS. En ole lukenut Kilven Alastalon salia itse, joten arvioni sen "vaikeudesta" perustuu muualta kuultuun.

PPS. Tuosta Moi vaan -aloituksesta muistui mieleeni yksi biisi. Sain nyt sitten korvamadon loppu päiväksi.

Gradusta, demoneista ja vihapuheesta

Hei!

Lueskelin tuossa tämän postauksen kirjoittamista varten graduni loppulausetta, koska ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne blogiin jotain siitä. Viime syksynä palauttaessani sen olin työskennellyt asian parissa melko tiivisti puoli vuotta ja tullut osittain sokeaksi asian tietyille yhteyksille sen hetkiseen tilanteeseen. Nyt lukiessani mietin, että useat esiin tulleet pointit näkyivät ns. vihapuheessa maahanmuuttajista ja pakolaisista (ja näkyvät vieläkin sikäli, kun vihapuhe jatkuu). Siispä seuraavassa hieman asiaa gradusta ja hajatelmia sen yhteyksistä nykypäivään.

Tutkin siis gradussani kirkkoisä Augustinuksen antamaa kuvaa demoneista ja ennustamisesta lähteenä hänen teoksensa De divinatione daemonum (suom. Demonien ennustamiskyvystä). Vaikka demoneihin ei nykyään enää uskota – ehkä jotain erittäin hartaita uskovaisia lukuun ottamatta – niin ovat ne vankka osa populaarikulttuuria. Esimerkkinä voin tässä mainita vaikkapa tv-sarjat Supernatural, Sleepy Hollow ja Game of Thrones, jossa synnytettiin demoni. Myös fantasiakirjallisuudessa niillä on asemansa, vaikkakaan ei niin suosittuna hahmotyyppinä kuin velhoilla ja vampyyreilla. Palatakseni Augustinukseen ja hänen aikalaisiinsa, heille demonit olivat täyttä totta. Latinan sana daemon (kr. daimon) tarkoitti henkivoimaa, joka saattoi olla hyvä tai paha. Useimmille tavan ihmisille demoni lieni kuitenkin nimenomaan jos ei paha niin ainakin epäluotettava henki – näin siis myös ei-kristityille.

Augustinus (kuten muut kristilliset kirjoittajat ennen häntä ja hänen jälkeensä) tekee kreikkalais-roomalaisista jumalista demoneita. Vastapuolen jumalien demonisointi (kirjaimellisesti, hih!) on varsin tavallista, joskin roomalainen uskontokulttuuri oli toiminut täysin päinvastoin ja omaksunut valloittamiltaan alueilta uusia jumalia ja kultteja. On tosin sanottava, että roomalainen uskonto oli avoin systeemi verrattuna yksijumalaiseen kristinuskoon (tai islamiin). Pääasiassa kaikki pakanajumalat olivat demoneita, osa vanhoista hyvistä hengistä ”hyväksyttiin” kuitenkin enkelien joukkoon. Tässä näkyy viholliskuvan tuottamisen malli, jossa vastapuoli muutetaan pahaksi. Näinhän toimitaan vihapuheessakin. Augustinus antaa demoneille moraalisesti epäilyttäviä piirteitä kuten ylimielisyyden. Samoja piisteitä on hänen mukaansa demonien palvojissa. Verrokkina voidaan nähdä jälleen demonit/maahanmuuttajat, joskin koska demonit ovat henkiolentoja, niiden huonot piirteet ovat henkisiä, kun taas maahanmuuttajilla usein fyysisempiä, kouriintuntuvampia (esim. ”eivät tee työtä”, ”raiskaavat naisia”).

Tällaiseen puheeseen sopivat retoriset välineet ja tavat eivät ole juurikaan muuttuneet kahdessa tuhannessa vuodessa. Toiseuttaminen on helppoa – on me ja ne toiset, jotka ovat pahoja, väärässä tms. Mutta siinä missä vihapuhe kirkuu, että ne tulee ja syö meidät, niin Augustinus rauhoittelee lukijoitaan ja muistuttaa, että demoneita ei tule pelätä eikä saada aikaan yleistä paniikkia. Tämän on tietysti Augustinuksen agendan mukaista, koska hän ei voinut käyttää pelkoa lyömäaseen, sillä ei-kristityt pelkäsivät pahoja henkiään tiettyyn rajaan asti itsekin. Hän on retorisesti hienovaraisempi myös omanpuolelaisileen. Hän perustelee, miksi demonien teot eivät ole mitään ihmeellistä ja antaa esimerkit niin, että tavallinen tallaaja kuin oppineempikin voi niihin samaistua. Sen takia Augustinusta on noin tyylilliseltä kannalta mukavampi lukea kuin vihapostauksia, jotka ovat tyylillisesti jossain jalkaansa polkevan pikkulapsen ”minä haluan sen nyt heti tänne nyt” – ilmausten tasolla.

Valitsin graduni otsikkoon lainauksen tekstistä, joka mielestäni hyvin tiivistää Augustinuksen ajatukset demoneista sekä niiden antamista ennustuksista: ”Demonit johtavat harhaan ja ovat harhaan johtuneita”. Hän siis suo demoneillekin pientä armahdusta, vaikka pitääkin niitä pahoina. Monet, oli heidän käsityksensä maahanmuuttajista tai muusta mikä tahansa, voisivat ottaa oppia Augustinuksesta.

 

                                                                -Roona-


PS. Keisari Augustus ja kirkkoisä Augustinus ovat sitten eri henkilöitä ;). (Tästä oli kerran erään henkilön kanssa epäselvyyttä.)