Mietteitä kirjasta V: Atossan kirja ja Mosaiikkilintu

Hei vaan!

Tänään juttua kahdesta kirjasta:

Atossan kirja on juutalaisesta Benjamin Aamoksenpojasta kertovan Kuninkaan korva –sarjan neljäs osa. Fiktiivisten henkilöiden ohella sarjassa seikkailevat ihan todelliset historian henkilöt: Persian kuninkaat ja heidän hoviensa jäsenet. Sen kummemmin aikaisempien kirjojen juonia paljastamatta Ben on siis kuninkaan temppelikorva, jonka tehtävä on kuunnella, mitä temppeleissä juonitaan ja onko tyytymättömyyttä.

Vaikka Ben tuntuu vuosien myötä tulleen avarakatseisemmaksi, niin hän saa välillä outoja lapsen kiukkukohtauksia. Joo, kosher-ruokavaliota ei pysty kaikissa tehtävissä, joille kuningas lähettää, noudattamaan, lukija on tässä täysin Benin puolella ja silti 35-vuotias mies saa tästä ihan hirveät stressit. Ymmärrän kyllä, että kirjailija on halunnut korostaa Benin puhdasta uskonharjoittamista, mutta häneltä lienee unohtunut, että tuon ikäinen ja noin paljon maailmaa nähnyt mies osaisi luultavasti ottaa lungimmin, vaikka uskonnollinen onkin. Tätä tukee myös se, mitä Ben toteaa jonkun uskonnollisen johtajan kirjoituksista (kirja ei ole enää käsillä enkä kuolemaksenikaan muista kuka oli kyseessä): jos näissä olisi juutalaisen profeetan nimi, hyväksyisivät juutalaiset nämä oppinsa jatkoksi mukisematta. Mutta Ben taitaa henkisesti elää lapsellisessa ”yhyy, en noudattanut sääntöä kirjaimelleen, nyt Jumala tulee ja syö” – jumalanpelossa ja ilmeisesti se kirjailijan mielestä kuuluu hänen luonteeseensa. Normaalielämässä tämä ei näy, joskin onhan hänellä vaimot, jotka osaavat laittaa oikeanlaista ruokaa, niin että ei tarvitse itkeä.

Pääasiassa tykkään kuitenkin näistä kirjoista tosi paljon. Eivät liity mitenkään minun tutkimuksellisiin kiinnostuksen kohteisiini ;) (*köh* uskonto mielikuvat *kröhöm* uskontojen dialogi *köh* muinaiset kulttuurit *atshii*).

Mosaiikkilintu on Oman keisarien aikakirjat – sarjan ensimmäinen osa. Tästä on sanottava, että kerrankin minusta olisi voitu keskittyä enemmän vain yhteen henkilöön. Nuori vallasta syrjäytetty keisari Adulkar on nimittäin hieno hahmo ja hänen kasvukertomuksensa kirjan aikana on mainio. Monet hahmot olisi voinut esitellä tarkemmin vasta seuraavissa osissa kuten esimerkiksi suutarinpojat Jinnit ja Paijah sekä pari aatelisneitiä. Nyt saatiin tarkat esittelyt, mutta hahmoilla ei vielä kauheasti ollut osaa eikä arpaa tapahtumiin tässä osassa.

Myös Adulkarin ”avioliitto” oli outo. Lukija nimittäin saadaan luulemaan, että koko juttu on lähinnä leikkiä, jossa lapset luulevat, että kädestä kiinni pitäminen ja olosuhteiden pakosta vierekkäin nukkuminen tarkoittavat aviossa oloa. Unna (nimi ehkä oikein) on kuitenkin lopussa raskaana, joten ovat he jotain vakavampaakin tehneet ja käsittävät varmasti suhteensa leikkiä vakavammaksi. Ei sen nyt mitään kovin suoraa tarvitsisi olla, mutta joku viite lukijalle olisi ollut ihan kiva, nyt tuo raskaus tuli aika puskista.

Viimeiseksi vielä iso plussa suomalaisesta kirjoittajasta. (Toivottavasti sarja jatkui; Maaningan kirjastossa oli vain tämä ensimmäinen - *googlettaa tähän väliin* - näkyy jatkuneen trilogiaksi)

 

                                                                -Roona-

 

PS. Se uskonnollinen johtaja oli Zarathustra tai sitten joku kreikkailaisista esisokraatikoista eli uskonnollinen johtaja ollenkaan.