Mies ja sillä vaativa työ (Aina on liian kauan 20. luku)

 Moikka!

Illalla Milla kutsui Danielin viereensä. ”Mutta emmehän me ole oikeasti… ymh… no, pari”, tämä yritti. 

Milla huoahti ja hämmästyi itsekin äänen raskautta. ”Päätät tietty ite, mut mä haluisin kyl nukkuu aviomieheni kans samas sängys tän ekan yön. Sitä paitsi, kai sä muistat, mitä Nemo puhui niistä rakkauden teoista? Meinaan vaa, et sulle voi olla hyötyy, et ollaan koisattu samassa pedissä.” 

Daniel nojasi hänen makuuhuoneensa ovenkarmiin. Mies näytti olevan kahden vaiheilla. ”Loogista, mutta… en minä halua maata kanssasi.” 

Milla heitti häntä tyynyllä. Se osui suoraan Danielin paidassa olevan Nalle Puh -paran nenään. ”Kuka puhu mitään sellasesta meiningistä? Kai sä tiedät mikä ero on nukkumisella ja nussimisella?” 

Danielin huolekas ilme muuttui hämmentyneeksi. 

Millalta karkasi karkea tirskahdus ja laski pään käsiinsä. ”Sori, mä jäin oottaa, et vedät puujalan tohon perään.”

Daniel tuli istumaan hänen viereensä sängylle. ”Ai, että ne sanat kuulostavat samalle? Ei se nyt niin hauskaa ole. Ja minäkin kyllä haluan tulla sinun viereesi nukkumaan.” 

Milla kohotti katseensa mieheen. ”Kiva kuulla. Sovitaan sit, et tehään niin. Käydään nyt sammuttelee valot ja sit sä kierrät tonne toiselle puolelle.” 

He asettuivat peiton alle ja hetken kuluttua Daniel alkoi hengitellä rauhallisesti. ”Joko sä sammuit? Olis nimittäin kohteliasta toivottaa hyvää yötä.” 

Milla ehti tuskin lopettaa, kun Daniel tarttui hänen sormiinsa, vei huulilleen ja suukotteli. ”Hyvät yöt, vaimo.” 

Millan maha kipristyi suloiselle solmulle, joka toivon mukaan kestäisi aamuun asti.

Milla huomasi lapun corsansa tuulilasissa hipsiessään tarkastamaan postilaatikkoa aamulla. Hän kiskaisi sen mukaansa lukematta, sillä aamu oli kirpakka pelkässä pyjamassa ja kuka häntä nyt omalla pihalla olisi sakottanut. Keittiössä Daniel oli jo asetellut kupit valmiiksi pöytään ja etsiskeli nyt selvästi jääkaapista tutunnäköisiä tuotteita. Milla viskasi lapun pöydälle lehden mukana. He olivat toivottaneet huomenet jo sängyssä kuten tuoreelle avioparille hyvin sopi. 

Milla napsautti ensin kahvinkeittimen, sitten vedenkeittimen päälle. ”Mähän oon kouluttanu sut vimosen päälle, kun löydät ite ruokas.” 

Daniel virnisti nuivasti. ”Oikeastaan on aikaa mukavaa, kun tietää mistä juustoa voi hakea silloin, kun itse haluaa. Vaikka se juusto ei olekaan kovin hyvää.” Hän kiersi istumaan omalle paikalleen.

Milla tuhahti, vaikka oli Daniel tainnut aiemminkin mainita, ettei perusedam maistunut oikein miltään. Mies avasi taitetun lapun lehden päältä ja alkoi lukea sitä. 

”Valittaaks joku naapuri vai asukasyhdistys?” Milla kysäisi istahtaessaan vastapäätä. 

”Ei.” Daniel ääni oli muuttunut kirskuvaksi. ”Salem vain ilmoittaa, että minun kannattaisi kalppia Scriptorin luo.” 

Milla nappasi lehdykän salamana. 

Siihen oli sotkuisesti tuhrattu: 

Tehtävä suoritettu. Kiltti poika palaa nyt Scriptorin tykö. 

”Onpa Salemilla tuskanen käsiala”, Milla sihahti. 

Daniel nyökkäsi ilkeä virne naamallaan. He joivat kahvia ja teetä ja tuijottivat töhrykirjaimia. Ovikello soi. 

”Perkule, jos se on Salem, niin sanon kyl sille, et tehtävä on viel pahasti kesken, kun en mä ees saanu viime yönä. Ja mun kotiin ei astuta jalallakaan, painukoon mun puolest vaik vittuun”, Milla kirosi lähtiessään avaamaan.

Tulija oli Nemo, joka näytti olevan kofeiinipiikin tarpeessa. Hän laahusti Millan ohi suoraan keittiöön ja lysähti yhdelle tuoleista. ”Onko joku harjoitellut sulkakynän käyttöä?” hän kysyi nuutuneesti. 

”Ei. Me saimme viestin Salemilta”, Daniel sanoi vilkaisten itsekin taas lappuun. 

Nemo huokasi raskaasti ja Milla kolautti hänen eteensä valtavan kupin mustaa kahvia. Mies joi sen kakistelematta yhdeltä istumalta. ”Vau, saatat saada kohtuulliset pärinät”, Milla totesi hämmästyneenä. 

Nemo mulkaisi häntä. ”Minä kestän nautintoaineita paremmin kuin ihmiset neiti Vesenterä.” 

”Se on rouva Weather, jos saan pyytää.” Daniel oli vetänyt nenänsä nyrppyyn ja näytti aivan takakireältä pikkuvirkamieheltä, joka ei yksinkertaisesti sietänyt, että joku erehtyi kutsumaan hänen vaimoaan tyttönimeltä. 

Milla hihitti ja Nemo ilme kirkastui. ”Oo, erinomaista! Ja avio-onni kukoistaa huomaan. Tuo sutaisu on tosin jonkun Salemin kätyrin kirjoittama. Olen varjostanut häntä viime päivät eikä hän ole käynyt lähelläkään täällä.”

Milla repäisi paperin kahtia. ”Sittenpä me laitetaan se sytykkeeks. Meillä on muuten sulle yks homma.” 

Nemo katsoi häntä alta kulmain. ”Ai, minuako aletaan ihan käskyttää? Nopeastipa nousi uusi siviilisääty päähän.” 

Daniel sai kurkkunsa selvittelyn kuulostamaan yllättävän uhkaavalta. ”Sinulle ei kai ole vaikeaa hankkia vieraslistaa niihin juhliin, joissa minä kuolin?” 

Nemo kohautti harteitaan ja nojasi laiskasti tuolinsa selkään. ”Panen yhden omistani hankkimaan sen. Fiksu keksintö. Se voi auttaa teitä eteenpäin.” 

Milla viisti kynsillään pöydänkantta. ”Oliks toi joku vihje? Melko kryptinen.” 

Daniel pyhähti rumasti tyhjään teemukiinsa. ”Hän yrittää vain peitellä, ettei itse ole älynnyt hakea sitä.” 

Nemo vaipui taas surumieliseksi. ”Herra Willougby on oikeassa siinä mielessä, että en tosiaan ole tullut ajatelleeksi listaa. Mutta sen noutaminen ei olisi onnistunut ilman teidän suoraa pyyntöänne.”

”Häh?” Millalta pääsi. 

”Voin sääntöjen mukaan toimittaa teille aineistoa, josta on suuri todennäköisyys löytyä keskeistä evidenssiä vain, jos pyydätte sitä suoraan, rouva Weather”, Nemo selitti huokaisten. 

Tieto ei selvästi parantanut Danielin aamua. Millakaan ei pitänyt siitä, että heidän tietoonsa tuotiin ´uusia´ sääntöjä jutun tässä vaiheessa. Nemon apu saattoi siis olla hyvin rajallista lukuun ottamatta ehkä sitä, että tämä pitäisi Salemin poissa säikyttelemästä heitä pimeillä teillä – tai kotoisilla lenkkipoluilla. 

”Älkää nyt näyttäkö noin pahoilta. Tulin itseasiassa kertomaan teille, että tässä on Salemin kannalta jotain henkilökohtaista.” Nemo hymyili kitkerästi. 

”Oh, oletpa löytänyt varsinaisen skuupin! Tämä on henkilökohtaista meille kaikille”, Daniel ärähti. Milla arveli, että miehen teki mieli heittää Nemoa kupillaan.

”Ei ole. Toki suhtaudun kilpailuun vakavasti, mutta ei tämä minun mieltäni ravista suuntaan eikä toiseen. Te, herra Willougby, olette vain pelinappuloita ja niin sen kuuluu ollakin.” 

Millaa alkoi kovasti kiehtoa ajatus siitä, mitä Nemo tekisi, jos pelinappula purisi häntä. ”Kiva tietää, et meist välitetään. Jospa ny lähtisit sen listan perää, kipi kipi.” 

Nemo nousi hitaasti. ”Se hoidetaan kyllä. Ja minä otan selvää, miksi tämä on Salemille niin tärkeää. Teidän tehtävänne on sitten vain esittää oikeat pyynnöt.” Hänen selkänsä rutisi hänen venytellessään makeasti. Hän soi Millalle ja Danielille isällisen katseen, johon nämä vastasivat yliolkaisesti ja lähti.

”Paskiainen”, Daniel kirosi, kun he olivat taas kahdestaan. 

Milla siirtyi istumaan hänen viereensä ja asetti kätensä olalle. ”Nyt ainakin tiietään, et ollaan omillamme. Mut me hoidetaan tää kotiin. Sitä paitsi Nemoa on hauska käskyttää, et meil saattaa tulla ihan mukavaa.” 

Daniel tarttui hänen sormiinsa. ”Sopiiko sinulle pieni suukottelu ystävien kesken? Olisi saatava jotain miellyttävämpää ajateltavaa.” 

Millan sydämessä värähti. Hän arvosti Danielin suoruutta ja sitä, että tämä halusi joka kerta varmistaa, ettei hän luullut liikoja. Toisaalta… ”Ei kai sua haittaa, et mä oon vähän ihastunu suhun? Tajuun siis tän kaverijutun, mut voit kieltäytyy, jos sua häiritsee.” 

Daniel hipoi hänen poskeaan. ”Ei. Itse asiassa se on aika imartelevaa. Kunhan vaan ollaan samalla sivulla.” 

”Ollaan”, Milla varmisti ja samassa Danielin huulet olivat jo kiinni hänen omissaan.

-Roona-

Elokuvissa LXVI: Kolmentuhannen vuoden kaipuu

 Heippa!

George Millerin elokuva Kolmentuhannen vuoden kaipuu kertoo Alitheasta, tutkijasta, joka on elämäänsä varsin tyytyväinen. Hän matkustaa Istanbuliin narratologian konferenssiin. Suuresta basaarista hän löytää kauniin lasipullon, jonka päättää ostaa tuliaiseksi. Pulloa hotellihuoneessaan pestessään hän tulee kuitenkin vapauttaneeksi sen sillä olleen jinnin, hengen. Henki lupaa Alithealle kolme toivetta. Nainen kuitenkin epäröi, tunteehan hän hyvin tarinat viekkaista hengistä, jotka pelaavat toiveilla omaan pussiinsa ja toisaalta myös ne, joissa toiveet johdattavat toivojan muuten vain tuhoon. Jinni kuitenkin pyrkii vakuuttamaan Alithean rehellisyydestään ja kertoo tälle kolmituhatvuotisen elämänsä tarinan.  Alitheaa näyttelee Tilda Swinton ja jinniä Idris Elba.

Tämä oli hyvin charmantti elokuva. En tunne novellia, johon tarina perustuu, mutta odotin, että jinni olisi seikkaillut eri puolilla maailmaa, mikä on genressä ja hahmotyypissä aika tavallista. Mutta keskiössä olikin Istanbul ja alkuun Saaba kuuluisine kuningattarineen. Tämä on loogista, sillä käsittääkseni itämaisen mytologian jinnit ovat melko paikkauskollisia. Tietysti meidän jinnimme oli pakkokin, koska pullo, johon hänet oli sidottu, oli vuosia ja vuosia Topkapin palatsissa. Ottomaaniajan suuret sulttaanit tuli käytyä hyvin läpi ja he vastasivat melko lailla todellisia historiallisia esikuviaan. Murad IV oli viininmenevä ja sotimisesta pitävä mies, joka kuoli maksakirroosiin. Hänen veljensä Ibrahim I oli todellakin elänyt kotiarestissa ennen sulttaaniksi tuloaan, mutta ei kaiketi omistanut samanlaista pakkomiellettä kuin leffassa.

Kun Gultemin ja Althean eleiden samanlaisuutta korostettiin, ehdin jo kuvitella, että Althea on Gultemin ja jinnin jälkeläinen alenevassa polvessa. Mutta ilmeisesti tarkoituksena oli vain antaa syy, miksi jinni saattoi rakastua/kiintyä sekä Gultemiin että Altheaan. Elokuvassa puhuttiin virkistävästi paljon vierasta kieltä, jota ei ollut lainkaan käännetty, mikä on englanninkielisissä leffoissa tosi harvinaista. Se sopi tarinan estetiikkaan hirveän hyvin. Tykkäsin myös Althean mytologisesta nimestä. Kreikan myyteissähän Althea on Ledan sisar ja mm. Meleagroksen ja Deianeiran äiti.

Minulle ei ihan auennut, miksi jinni jäi, vaikka kaikki sähkömagnetismiin perustuva tekniikka häiritsi häntä niin paljon. Tai siis miksi hän ei sanonut siitä Althealle, joka olisi jo varmaan huomattavasti aikaisemmin esittänyt toiveen, jolla jinni olisi päässyt takaisin jinnien omaan ulottuvuuteen. Eikö jinni itse halunnut vai oliko häneltä jopa kiellettyä puuttua Althean toiveeseen rakkaudesta millään tavalla? Myös jinnin koko hämmensi. Hän kaiketi oli ainakin joskus kyennyt muuttumaan tavallisen miehen kokoiseksi muuten rakastelu Saaban kuningattaren ja Gultemin kanssa oli ollut vähän vaikeaa. Althean kanssa hän oli koko ajan vähän ylikokoinen.

Kokonaisuudessaan oikein mukiinmenevä ja värikylläinen aikuisten satu.

 

-Roona-

Vihkimisen hetkellä (Aina on liian kauan 19. luku)

 Moikka!

Lauantai kiiruhti paikalle yllättävän nopeasti. Aija oli soittanut keskiviikkona ja Milla oli onneksi muistanut etukäteen kertoa, että kyseessä tosiaan oli naispappi. He olivat jutelleet videon välityksellä ja Daniel oli käyttäytynyt oikein hyvin. Milla ei kyllä tiennyt, miksi oli pelännyt, ettei mies käyttäytyisi hyvin, mutta olipahan kuitenkin. Itse asiassa Daniel oli pyytänyt, että seremoniassa luettaisiin Kolossalaiskirjettä, mitä valintaa Aija oli kovasti kiitellyt. Millalla ei ollut aavistustakaan mitä kohdassa selitettiin, mutta hän oli nyökkäillyt olevansa samaa mieltä. Aija oli tiedustellut heidän luonteenpiirteitään ja muuta sellaista kai voidakseen puhua vähän henkilökohtaisemmin litanjoissaan. 

Jälkeen päin Milla oli kysynyt Danielilta, etteivät kai he nyt kuulisi mitään paskaa siitä, kuinka nainen oli miehen kylkiluu. Mies oli ensin tuijottanut häntä, mutta todennut sitten, että Millan kannattaisi itse tarkistaa, mitä kyseisen kirjeen 3. luvussa 12. jakeessa sanottiin. No, hän oli googlannut kohdan ja todennut, että se oli kaunis ja ystävällisyys, kärsivällisyys ja lempeys olivat erinomaisia eväitä avioliittoon.

Jenniina oli ollut käärmeissään koko todistajajutusta. Milla oli yrittänyt vakuutella, ettei asia ollut suinkaan niin vakava, mutta Jenniina oli huutanut, että aikooko hän tosiaan olla niin kuin joku tyhjäpäinen julkkis, joka erosi kolmen kuukauden kuluttua, koska avioliitto ei ollutkaan kivaa.  Milla oli huutanut takaisin, että tässä hän auttoi miestä mäessä, että kyllä hän oli ainakin keskimääräistä lutkaa kiltimpi. 

Siinä vaiheessa Petrus ja Daniel olivat omilla puolillaan tulleet pistämään riidan poikki (Petrus oli myös pannut kajarin päälle, johon Millalla meni hetken aikaa vastata, koska Daniel ei oikein osannut sanallistaa kajarin tarvettaan). Lopulta pojat olivat sopineet asian kohteliaasti ja keskinäistä luottamusta vannoen. Jenniina oli tyytynyt siihen, mutta ilmoittanut, ettei puhuisi Petrukselle ennen lauantaita halaistua sanaa eikä tietysti myöskään Millalle tai Danielille.

Niinpä lauantaina puolenpäivän aikaan Daniel seisoi Kontista haettu puku päällään peilin edessä ja tuijotti itseään. 

”Lakkaa jo, sä näytät helvetin hyvältä. Mun pitäs päästä siihe peilille”, Milla ilmoitti pukaten toista kylkeen.

Daniel siirtyi kaksi askelta sivuun. ”Tämä ei istu yhtään. Näyttää siltä kuin olisin varastanut veljeni puvun.” 

Milla keskittyi saattamaan hiuksiaan järjestykseen ennen kuin katsahti mieheen. ”Istuu se. Sä raukka vaan oot tottunu mittatilausvaatteisiin, nii tuntuu varmaan oudolta.” 

Daniel märisi itsekseen mennessään istumaan ja odottamaan keittiöön, että naisväki olisi valmis. Milla hajotti tekemänsä jakauksen ja onnistui mielestään pakertamaan oikein sievä letin. Hän teki kevyen meikin arvellen sen olevan tänään parempi vaihtoehto. Hän käveli valmiina Danielin eteen noin 20 minuutin kuluttua. 

”Kai tän kaa kelpaa mennä naimisiin.”

Danielin kurkusta pääsi outo kulaus. ”Sinä olet kaunis.” 

Millan rinnassa lepatteli, mutta hän peitti sen hössöttämällä, että heidän pitäisi lähteä. He olivat kirkon pihassa huomattavan ajoissa, jonka vuoksi oli yllättävää, että Petruksen auto seisoi jo parkkipaikalla. Jenniina nousi ulos synkkäilmeisenä, mutta tuli kuitenkin halaamaan Millaa. Petrus kaivoi takapenkiltä pukupussin ja kenkälaatikon. 

”Aattelin, että nämä voisi sopia Danielille. Suoritetaan pikavaihto morsiushuoneessa.” 

”Mitä sä muka morsiushuoneista tiiät?” Milla ei ollut ihan varma oliko puhelakko oikeasti kestänyt näin kauan, mutta siltä se alkoi vaikuttaa Jenniinan äänensävystä päätellen. 

”Pupu, mä kuuntelen sun juttuja paljon enemmän kuin sä kuvittelet.” 

Jenniina onnistui vaivoin rajoittamaan reaktionsa punastumiseen.

He kävelivät kirkon ovelle ja vahtimestari tulikin päästämään heidät kohta sisään. Aijakin oli eteisessä heitä vastassa ja ohjasi pojat kohteliaasti morsiushuoneeseen kuultuaan selityksen pukukriisistä. Kohta Daniel ilmestyi silminnähden tyytyväisenä tummassa puvussaan heidän keskuuteensa. Kissa vei Milla kielen, sillä mies näytti kuin juuri mainoksesta astuneelta. 

Aija johti heidät sakastin kappeliin, jossa vihkiminen toimitettaisiin. Tiukkailmeinen kanttorikin oli saapunut paikalle. Petrus ja Jenniina asettuivat seisomaan alttarin sivulle. Millasta alkoi tuntua, että hän oli täysin alipukeutunut samalla kun Aija kyseli, jännittikö heitä ja vaikka hänen polvipituinen pitsimekkonsa oli oikein hieno. Daniel sen sijaan vaikutti rennolta ja vastasi Millan rystysiä peukalollaan silitellen, että kyllä heitä vähän jännitti.

Kanttori aloitti lyhyellä musiikkikappaleella. Se ei ollut marssi, sillä kappelissa ei ollut käytävää nimeksikään, mutta Milla oli salaa onnellinen, että he olivat luottaneet kanttorin ammattitaitoon sen valinnassa, koska se oli kaunis. Kaava eteni normaalisti ja Milla oli muistanut jopa antaa sormukset papille ennen aloittamista. Lopulta tuli hetki, jolloin Aija julisti, että he saisivat suudella. Daniel oli vilkuillut Millaa aina välillä rakastuneesti ja nyt hän hipaisi tämän huulia omillaan kevyen kunnioittavasti, mutta kuitenkin niin, ettei läsnäolijoille jäänyt epäselväksi, että hän haluaisi myöhemmin paljon lisää. Suoritus oli niin onnistunut, että Millan maha heitti pari kuperkeikkaa. Kun loppumusiikki oli kuultu, Petrus tuli onnittelemaan heitä kuin hääfiiliksissä oleva ystävä ainakin.

”Pojat osaa näytellä miljoona kertaa paremmin, ku me. Voi helvetti, sut pelastaa ainoastaan se, et näytät nii pöllämystyneeltä”, Jenniina kuiskasi Millan korvaan rutistaessaan tätä. ”Toi pappi luulee varmasti, et sä oot vieny vihille mun exän.” 

”Älä kiroile kirkossa”, Milla onnistui suhahtamaan takaisin. 

He saattelivat itse itsensä ulos, sillä sekä papilla että kanttorilla oli jo kiire muualle, vaikka nämä tietysti väittivät kohteliaasti muuta. 

”Mennään käymään meillä”, Petrus ehdotti, kun he olivat taas autojen luona. 

Jenniinan naama oli hapan. ”Eikä mennä. Mä en aio enää hetkeekään teeskennellä, et tää on musta kivaa. Vittu, mitään maljoja ainakaan ala nostelee.” 

”Jos vain sen verran, että minä vaihdan puvun. Te asutte kuitenkin lähempänä niin ei tarvitse sitten tulla hakemaan sitä Millan luota”, Daniel sanoi sovittelevasti.

He saapuivat Jenniinan täydellisesti sisustettuun asuntoon. Petruksella oli oma yksiö viereisessä kaupungissa, jossa tämä kävi töissä, mutta ´meille´ tarkoitti aina Jenniinan kämppää. Daniel painui vessaan pukujen kanssa ja Petrus lähti etsimään jotain makuuhuoneesta. Jenniina alkoi purkaa kampaustaan mielenosoituksellisesti. 

”Jensku, älä enää viiti. Hyvinhän tää meni”, Milla koetti lepytellä ystäväänsä. 

Jenniinan ilme vääntyi mutkalle. ”Susta mä vaan oon huolissani”, hän sanoi tukahtuneesti. 

Petrus ja Daniel palasivat yhtä aikaa ja ensin mainittu meni Jenniinan luo. ”Nyt kun tässä on juhlittu yhet pakkohäät, niin toivottavasti pian vietetään yhdet ihan vapaaehtoiset, jos Jenniina vaan suostuu mun pyyntöön.” Petrus kävi toisen polvensa varaan ja avasi nyrkissä olevan kätensä, josta paljastui kaunis sormus.

Jenniina purskahti itkuun, mitä Milla ei lainkaan ihmetellyt, sillä koko nainen oli jo heidän jutellessaan ollut aika herkillä. ”Kyllä, kyllä, kyllä”, tämä sopotti niin, että Petruksen oli noustava halaamaan. 

”Enhän mä edes ehtinyt kysyä”, mies kuiskasi niin kovaa, että Milla ja häntä kädestä kiinni ottanut Danielkin kuulivat. 

Jenniina ei tointunut hetkeen ja Millasta alkoi tuntua, että he olivat tunkeilijoita toisten tärkeässä hetkessä. 

”Jospa me lähdemme kotiin”, Daniel ehdotti kohteliaan varovaisesti. 

Se herätti Jenniinan. ”Te kaks paskiaista ette kyl karkaa. Koska tän takia ne maljat voidaan tod juoda.” Petrus ilmoitti hymyillen, että jääkaapissa odottikin samppanjapullo sitä varten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXIV: Myrskyn sisar sekä Kyyhky ja susi

 Heippa!

Ally D´Apliése on ammattilaispurjehtija ja juuri aloittamassa purjehduskisaa sekä rakastumassa korviaan myöten kilpa-aluksen kapteeniin, kun hän saa viestin isänsä kuolemasta. Ally matkustaa heti lapsuudenkotiinsa, jossa hänen viisi sisartaan jo odottavat häntä. Sisarussarjan isä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt jokainen tytöistä saa oman kirjeen, johon Pa Salt on sisällyttänyt vihjeen kukin alkuperästä. Allyn vihje vie hänet Norjaan. Vuonojen ja metsien maassa hän saa kuulla yli sata vuotta sitten eläneestä Anna Landvikista, joka lauloi Edward Griegin oopperan ensi-illassa. Pala palalta Annan ja Edwardin tarina hahmottuu Allylle, mutta samalla se saa hänet yhä enemmän miettimään, kuka Pa Salt oikeastaan oli ja miksi seitsemäs sisar on kadoksissa. Lucinda Rileyn Myrskyn sisar jatkaa Seitsemän sisarta -teoksesta alkanutta seitsenosaista kirjasarjaa.

Tykkäsin tämän osan henkilöistä ja tarinoista enemmän kuin Seitsemän sisaren. Ally on hieman liian täydellinen, mutta hänenkään asiansa eivät sentään selviä sormia napauttamalla ja pyllyllään istumalla, vaan dynaamisen persoonan vuoksi. Yleisesti kirjaa vaivaa sama kuin edellistä osaa: se on tietyllä tavalla teennäinen. Monesti esimerkiksi hahmojen repliikit tuntuivat niin kankeilta, että tuli ajateltua, ettei kukaan noin voi oikeasti puhua. Taisin viime kerralla kommentoida, ettei Riley oikein tiedä onko historiallisen romaanin vai romantiikkihömpän kirjoittaja. No, tästä osasta lähtien oltaneen selkeästi romantiikan puolella, sillä draamallisesti vaikeat, mutta erittäin kiinnostavat kohdat (kuten Jensin ja Annan yhteiselämä Jensin paluun jälkeen), joista saisi eriomaista kirjallisuutta, on jätetty pois. Mutta joka tapauksessa edeltäjäänsä parempi kirja.

1500-luvun lopun Modenassa Caterina Castelvetro on menossa naimisiin hurmaavan Flavio Molzan kanssa. Pahat kielet kuitenkin levittävät huhuja Caterinan noituudesta – ja katolisessa maassa hänen protestanttinen perheensä on jo valmiiksi vaarassa. Caterina pakenee Euroopan pohjoiselle laidalle ja päätyy lopulta Turun linnaan. Pakopaikka on kuitenkin kaukana turvallisesta, sillä linnasta on kovaa vauhtia tulossa Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin välisen valtakamppailun polttopiste. Samalla kun herttuan joukot lähestyvät Turkua, linnan käytävillä muhivat petokset ja salaliitot. Kun tykit alkavat jylistä, Caterinan seikkailu jatkuu kohti Kangasalaa ja Liuksialan kartanoa. Hän aikoo hakeutua aikansa mahtinaisen Kaarina Maununtyttären suojelukseen. Kyyhky ja susi on Heli Gallianon romaani.

Sujuva tarina, josta pidin. Galliano yhdistää taitavasti nykylukijan toiveet naispäähenkilöstä 1500-luvun aatelisneidon aitoon käytökseen. Caterina katsoo maahan ja arvelee isänsä tietävän parhaiten, mutta ei kuitenkaan täysin sinisilmäisesti luota, että Jumala on suuressa viisaudessa naisen aseman tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi määrännyt. Caterinahan lähtisi erittäin mielellään setänsä oppilaaksi, ellei yhteinen elämä Flavion kanssa aukeaisi. Käsi ylös kuinka moni muistaa sen maalauksen, jossa Ebba-vaimo katselee tiukan pöyristyneenä miehensä ruumista herjaamaan tullutta Kaarle-herttuaa? Minä ainakin, tulipa Ebba-rouvasta lukiessa useamman kerran mieleen. Suosikkihahmoni olivat Giacomo-setä ja Kukka-Maria. Myös Kukka-Marian Klaus-rakas vaikutti sympaattiselta.

-Roona-

Puukolla selkään (Aina on liian kauan 18. luku)

 Moikka!

Kirkonkirjoista ei ollut mitään hyötyä. Danielin kuolinsyyksi oli merkitty yksinkertaisesti tauti. Milla ihmetteli, mitä tuollainen eufemismi edes auttoi, sillä jokainen näki siitä läpi, että kuolema liittyi johonkin tabuaiheeseen. Olisivat sentään olleet tekohurskaita ja kirjoittaneet, että kuoli tehtyään Jumalaa vastaan. Huomautus sai Danielista irti naurut. 

Hän oli pienenä ollut joutua vaikeuksiin, kun ei ollut ymmärtänyt, että eräästä isän tuttavasta puhuttaessa aina vakavasti lausuttu suuri päätös tarkoitti itsemurhaa. Mies oli vetänyt itsensä hirteen kartanonsa pääsalin kattokruunuun. 

Kuolinvuoden kirjaan Daniel oli merkitty ainoastaan sivulle, jolla sinä vuonna kuolleet listattiin päivämääräjärjestyksessä. Seurakunnan pappi, kirjuri tai kuka nyt olikaan pitänyt rekisteriä yllä ei myöskään selvästi ollut juoruilija. Marginaalimerkintöjä ei ollut paljon ja ne johtuivat 99 prosenttisesti siitä, ettei asiallinen asia ollut mahtunut sille varatulle riville.

Avioliiton esteiden tutkinta sen sijaan sujui paremmin. He joutuivat toki odottamaan seitsemän päivää, mutta sitten heillä olikin jo tarvittavat paperit käsissään. Milla oli aivan varma, että Nemolla oli asiassa sormensa pelissä. Daniel innosti – ja ärsytti – hänet soittamaan kirkkoherranvirastoon saman tien. Virkailija oli hyvin ystävällinen, joskin hänen äänestään kuulsi, että häntä ihmetytti asian kiireellisyys.  

Milla oli varsin ylpeä siitä, että sai koko jutun kuulostamaan nuoren parin erittäin hölmöltä ja erittäin romanttiselta päähänpistolta. Vihkiminen sovittiin tulevaksi lauantaiksi, koska silloin jollain papilla oli vapaata aikaa. Virkailija totesi iloisesti, että Aija-pappi soittaa teille vielä parin päivän sisällä ja keskustelee kanssanne. Milla kiitteli vuolaasti ja mainitsi vielä, että Aijalle voisi jo kertoa, että hänen paras ystävänsä poikakavereineen olisi tulossa todistajiksi.

Kaikki tämä oli jättänyt heille aikaa keskustella tarkemmin Danielin muistamista asioista. Milla oli saanut koottua muistiinpanoihinsa suhteellisen laajan kuvan Danielin ystävä- ja sukulaispiiristä ja siitä mitä mies heistä ajatteli. Perheen Milla oli sulkenut jo alusta pitäen epäilyjen ulkopuolelle ja nyt tuntui entistä mahdottomammalta, että heidän kaapissaan roikkuisi sellainen tarkoin salattu luuranko. Daniel ei nimittäin ollut aiheuttanut mitään pahaa perheelleen. 

Milla oli Danielin alkurehentelyjen perusteella kuvitellut, että tämä oli ollut kovakin naistenmies, mutta heidän nyt käymiensä keskustelujen rivien välit kertoivat muuta. Miehellä oli sydän paikallaan. Millaa itse asiassa huvitti, kuinka paljon Daniel kehui hakkailleensa piikatyttöjä, kun tarinoista kävi nopeasti ilmi, että jutut olivat nimenomaan jääneet hakkailun tasolle toisin kuin taatusti monilla hänen ystävillään.

Hänen oli lopulta pakko todeta, että nykyään Danielin olisi parempi herutella sillä, että hän oli jättänyt tyttöparat rauhaan eikä ollut käyttänyt typerää aatelismiehen etuoikeuttaan ainakaan henkilökohtaisella tasolla. Daniel näytti hapanta naamaa, kunnes tajusi, että kyseessä oli kehu. Sinä iltana hän oli arasti tunnustanut Millalle, että oli ollut varsin pehmeä – tai sellaisena ystävät häntä olivat pitäneet. Se oli aiheuttanut Millalle pakottavan tarpeen halata miestä ja sanoa, että nykyajan tytöt pitäisivät hänestä taatusti paljon enemmän kuin hänen kavereistaan ja todennäköisesti aikalaisetkin olivat. 

Daniel oli myös nyt aivan varma siitä, ettei murhaaja ollut puhunut mitään muuta kuin ne sanat, jotka olivat pompanneet hänen mieleensä jo aiemmin. Niiden jälkeen tikari oli jo lapojeni välissä, hän oli todennut kitkerästi. Siitä yksityiskohdasta, lapojen väliin osuneesta iskusta Danielilla ei ollut epäilystäkään. 

Milla oli joutunut väittämään vastaan, vaikka ei olisi halunnut. Olisiko kyseessä voinut olla sauva tai jokin tylppä esine, jolla Daniel oli ensin tainnutettu? Ei, kuului jämäkkä vastaus. Daniel oli tosin heti sen jälkeen hieronut ohimoitaan ja valittanut, ettei hänkään tajunnut miten kukaan voisi luulla tappohaavaa sellaisessa paikassa itsemurhaksi. 

Milla ei ollut lääketieteen asiantuntija eikä käynyt poliisikoulua, mutta television rikossarjoja hän oli ahminut ja ne antoivat hänelle uuden idean. Entä jos tikari ei ollutkaan tikari vaan jokin ase, joka jätti paljon huomaamattomamman jäljen? Danielin vartalo oli ikävä kyllä parantunut kaikista naarmuista, arvista ynnä muista välitilassa, joten ne eivät antaneet heille johtolankoja.

Tosin Milla oli joka tapauksessa päättänyt leikkiä vähän CSI:tä ja testaili, mihin kohtaan lapojen väliä isku oli tullut. Se oli yllättäen tuottanut tulosta, sillä kuoleminen ei selvästikään ollut vienyt Danielin tuntomuistia. Paikka vahvisti sitä tosiasiaa, että murhaaja oli samanpituinen tämän kanssa. Milla oli kironnut, sillä he eivät voisi saada mistään tietoa, oliko Danielin ruumiissa ollut haavoja myös etupuolella. Sitä saattoi olla suvun arkistossa, mutta asiaa ei voinut kysyä William neloselta vaikuttamatta helvetin epäilyttävältä. 

Ainahan me voimme tiedustella Nemolta. Tai Salemilta, Daniel oli sanonut mielevästi. Vaikka eivät he tietenkään saa meille mitään kertoa.  Kommentti oli johtanut keskusteluun siitä mitä heille yleensä saatiin kertoa.

Nemo oli käytännössä lipsauttanut heille, että Salem ja pahikset tiesivät, kuka Danielin tappaja oli. Ja Nemokin olisi tiennyt sikäli, kun mainitut eivät olisi pöllineet tietoja. Ei kai keskeneräisten asioiden hoitaminen voinut olla kuin strategiapeli, jota henkiset olennot joka kerta pelasivat kahtena joukkueena, Milla oli ihmetellyt ääneen. Hän oli kuvitellut, että sielut menisivät jonkinlaiseen tylsistyneeseen nukkumisen tilaan maailman loppuun asti ja sitten kai, sen mukaan mitä Jeesus määräisi, taivaaseen tai helvettiin. Sikäli, kun mitään Jumalaa siis on olemassa ja emme vain katoa kuollessamme, hän oli pikaisesti lisännyt nähtyään Danielin hyväksyvän katseen. Miehen silmät olivat taipuneet mulkaisuun, mutta tämä oli vain tyytynyt jatkamaan varsinaisesta asiasta, mistä Milla oli kiitollinen.

Hän oli ehdottanut, että ehkä hänen ja murhaajan keskeneräiset asiat olivat toisiinsa liittyviä. Silloin kilpailu kävisi järkeen. Milla oli kysynyt, tarkoittiko Daniel, että murhaajakaan ei eläessään ollut ehtinyt naimisiin ja taustatiimit kilpailivat lähinnä siitä kumpi olisi nopeammin aviossa. Mies oli punastunut ja mumissut, että jos murhaajan keskeneräisyys oli pyytää häneltä anteeksi. 

Milla oli purskahtanut nauruun ja tyrskähdellyt, että sittenhän te olisitte samalla puolella. Päätettyään puhelun virkailijan kanssa Milla huokasi. He tuntuivat saapuneen umpikujaan. Nemoon ja Salemiin he eivät juuri voineet vaikuttaa ja maallisella puolella ei ollut tullut vastaan uutta mullistavaa johtolankaa, jota lähteä seuraamaan. Kenties naimisiinmeno pudottaisi jotakin kiinnostavaa heidän syliinsä. Milla ilmaisi tämän Danielillekin, vaikka korosti, ettei aikonut luovuttaa.

”En minä sitä odottanutkaan. Sitä paitsi mieleeni on tullut miten Nemo voisi auttaa meitä”, mies vastasi. ”Minä en muista keitä kaikkia Elsewoodin juhlissa oli, mutta Nemo saisi kai hankittua vieraslistan. Se auttaisi meitä eteenpäin. Eikä se liene heidän pelinsä sääntöjen vastaista, koska on täysin mahdollista, ettei murhaaja ole listalla ollenkaan. Hän saattoi olla kuokkimassa. Se oli aika tavallista. Ja kutsuja varten laadittiin vieraslistat, joten sellainen on varmasti olemassa.” 

Milla, joka oli kysellyt ummet ja lammet Elsewoodeista, sätti itseään, kun ei ollut tajunnut tätä mahdollisuutta. Luulisi tosiaan, ettei aika merkinnyt mitään Nemolle, joten homma voisi olla hänelle helppo. 

”Tuossa on ideaa”, hän virnisti Danielille. ”Kysytäänpä sitä seuraavan kerran, kun näemme hänet.”

-Roona-