Parta kasvaa pahoille

Moikka!

Shark laski päänsä polvien väliin ja yritti hengittää rauhallisesti. Kirkkaaksi kiillotettu veitsi oli näyttänyt leukaan yhdessä yössä ilmestyneen harvan haiveniston. Hän oli paiskannut veitsen lattiaan ja tunnustellut käsillään, oliko kehno peili varmasti kertonut totuuden. Hän oli yksin pienessä autiotuvassa, mutta oli aikonut palata sinä päivänä kotiin runsaan saaliin kanssa. Metsästysonni oli suosinut häntä. Pikku hiljaa hänelle alkoi valjeta, ettei hän enää koskaan näkisi kotiaan ja se toi suuhun kitkerän maun. Polvet pitivät vain vaivoin maailman paikallaan. Suu halusi joka tapauksessa oksentaa ja hänen piti yökkiä pahalta löyhkäävää aamuhengitystä. Ajatus juoksi vauhkoontuneena ympäriinsä ja kuvia vilisi mielessä solkenaan. Shark pani silmansä kiinni tyhjentän mielensä, kunnes näki vain mustaa.

Hänen sukunsa oli ylpeillyt jo viisi miespolvea sillä, että siihen ei ollut syntynyt yhtään parrakasta. Puhdas suku, josta kaikki miehet olivat halunneet ottaa vaimoja ja johon kaikki naiset olivat halunneet naida. Shark tiesi, että jos hän menisi kotiin, hänet tapettaisiin empimättä. Isä ei jättäisi moista häpeäpilkkua eloon. Toisekseen hän vaarantaisi myös äitinsä hengen. Pienestä pitäen hänelle oli opetettu, kuinka juuri naiset toivat saastan hyviinkin sukuihin, sillä heistä ei pystynyt päälle päin erottamaan parrankasvua. Vaikka äitiä ei surmattaisikaan, ei tien päälle ajetun kerjäläisen elämä ollut paljoa parempi. Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos äidille kävisi niin.

Shark kohotti päänsä ja nousi hitaasti ylös, vaikka jalat olivat vielä heikot. Hän myönsi olevansa pelkuri, sillä kunniallinen mies olisi palannut ja kuollut isänsä miekasta.  Hän alkoi kerätä tavaroita kasaan sen mukaan, mistä arveli olevan eniten hyötyä ihmiselle, jonka piti kadota maan päältä. Hän voisi keksiä itselleen uuden nimen ja mennä töihin kuninkaan kaivoksiin. Hän irvisti ajatukselle. Kaivokset ja muut vastaavat paikat tunnettiin äärimmilleen viedystä kuristaan ja työnjohtajien armottomuudesta. Kuninkaan pakkotyöläiset elivät surkeaa elämää. Varkaan elo voitti moisen monen mielestä mennen tullen. Mutta Sharkista tuntui, ettei hänestä olisi varkaaksi, raiskaajasta tai murhaajasta puhumattakaan. Thom Yorke oli Vanhan Yorkin kuuluisin ja pelottavin tällä hetkellä elossa oleva rosvopäällikkö. Raaka mies, josta Shark aikoi koko lainsuojattoman elämänsä pysytellä mahdollisimman kaukana.

Hänestä voisi olla huijariksi. Hän oli kuullut repaleisia huhuja huijarien maanalaisista killoista, mutta ne oli aina kuitattu hänelle tyhjänä puheena. Isä oli sanonut, etteivät huijarit voineet muodostaa mitään kiltaa, sillä kilta perustui luottamukseen ja jos huijarit puukottivat asiakkaitaan selkään, he tekivät sitä jatkuvasti myös toisilleen. Shark mörähti ajatukselleen isästä. Tämä oli luvannut paljastaa hänelle suuria uutisia, kunhan hän palaisi metsästysretkeltään. Shark oli vasta 18-vuotias, mutta oli tunnistanut isän äänensävystä ja olemuksesta, että kyse oli vaimosta. Elämä tuntui pyörähtäneen niin pyllylleen, että oli vaikea käsittää, että hän oli vielä muutama päivä sitten ollut tavoittelemisen arvoinen poikamies. Nyt se tyttöparka, kuka olikaan, jäisi ilman huippuaviomiestä, millaisena isä oli eittämättä hänet perheelle myynyt.

Shark katseli tuttua ränsistynyttä mökkiä läheiseltä kukkulalta. Silmiin nousi väkisinkin kyyneleitä, kun hän ajatteli siihen liittyviä hyviä muistoja. Kotia hän ei edes uskaltanut kontemploida, sillä hän olisi varmaankin ruennut parkumaan ääneen, niin syvästi hänen tunteensa myllersivät. Hän käänsi kasvonsa kohti tuulta jä lähti tarpomaan alas mäen vastakkaista rinnettä.

                                                                        -Roona-

Mietteitä kirjasta XLI: Menneisyyden kaiku, Veljessota ja Pakanavaltias

Moikka!

Menneisyyden kaiku on Rivers Solomonin esikoisteos. Avaruusalus HSS Matilda matkaa kohti luvattua maata hurmahenkisen ylipäällikön rautaisessa komennossa. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut kaikki muut raatamaan aluksen kylmissä uumenissa, ja lähestyvä vallanvaihto tietää alistetuille entistäkin kovempia aikoja. Taipumaton Aster ystävineen nousee vastarintaan. Tutkiessaan kuolleen äitinsä päiväkirjoja Aster löytää avaimen menneisyyden mysteereihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin – pakoon ja vapauteen. Esimerkiksi The Guardian, Publishers Weekly ja Library Journal valitsivat teoksen vuoden 2017 parhaaksi scifi-kirjaksi. Kirjaa on kuvailtu kauniiksi ja riipaisevaksi sekä mukaansatempaavaksi ja hienostuneeksi.

Pidin kirjan tietynlaisesta keveydestä, vaikka se käsittelikin raskaita ja suuria aiheita. Asteriin oli helppo samaistua. Hänen innostuksensa sanoja kohtaan oli tuttua. Matildalla kirjasivistys ei kaiketi ole kiellettyä alakansilaisiltakaan, mikä ei ainakaan viitannut siihen, että ketään olisi pidätetty sen takia, että tämä on opiskellut pidemmälle kuin vain työvuoroissa tarvittavat taidot. Minua ärsytti taustalla aika ajoin selkeä jako alistettuhin tummiin alakantelaisiin ja valkoisiin yläkantelaisiin. Ymmärän rinnastuksen kyllä ja Solomonkin on syntyjään amerikkalainen, mutta rodullistaminen puskee läpi. Eikö aluksella ole yhtään aasialaisia tai latinoja? Tosin heidätkin kai luettaisiin ruskeaihoisten kastiin. Theon ja Asterin suhde lämmitti mieltäni kovasti ja sen rakentamisesta ja oivasti kirjoittamisesta annan Solomonille pisteet. Voin suositella kirjaa lämpimästi; erinomainen luettava vaikka nuorelle, joka kaipaa jotakin YA:ta hienovaraisempaa.

Veljessota on Conn Igguldenin Tsingis-kaanista kertovan Valloittaja-sarja viides ja viimeinen osa. Tsingis-kaani oli mies, joka teki 1200-luvun Mongoliasta koko maailmanhistorian mahtavimman valtakunnan. Hänen kuolemansa jälkeen valtakunta on menettämässä asemiaan, mutta hänen nuorimman poikansa Toluin poika, nuori ja nopeaälyinen Kublai haaveilee vieläkin laajemmasta imperiumista, joka ulottuisi mereltä merelle. Hän ymmärtää myös jin-sivistyksen arvon. Unelman saavuttaakseen enimmäkseen oppineen elämää viettäneen Kublain on opiskeltava sodankäynnin taito, johdatettava joukkonsa tunnetun maailman ääriin – ja petettävä veljensä. Kublain tahto on rautaa, mutta monella muullakin on Tsingisin keltaiset silmät.

Voisi sanoa, että vastaan on tullut yhden kauden päätös. Olen suurella tyytyväisyydellä nyt kahlannut läpi Keisari ja Valloittaja –sarjat. Ruusujen sota ei vaikuta ensimmäisen osansa perusteella yltävän näiden tasolle, vaikka aion toki lukea senkin. Etenkin Tsingisin ja sittemmin Kublain elämää on ollut ilo seurata. Heidän lähtökohtiensa eroa voisi melkein verrata itsensä ja oman isoisänsä lähtökohtien eroihin. Muutamassa sukupolvessa tapahtui valtava muutos. Kublai kasvoi lapsuutensa kaupungissa paikallaan ja opiskeli; asia, johon Tsingisillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Mutta Kublaistakin tuli erinomainen sotapäällikkö, jota Tsingis olisi arvostanut, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt. Kolmessa sukupolvessa oli siirrytty kaupunkien teurastamisesta niiden säästämiseen. Jälkiviisaana on helppoa katsoa Kublaita ylöspäin ja ihmetellä miten Arigh Böke ei tajunnut, että vuodet sungien parissa olivat muokanneet hänen veljeään, mutta Arigh Böke ei kaaniksi julistautuessaan tiennyt mitään Kublain jälkimaineesta.

Alfred Suuri on kuollut ja hänen poikansa Edward hallitsee kuninkaana kahtia jakautunutta Britanniaa. Vaikeasti hallittava rauha rakoilee. Tanskalaiset, johtajanaan Cnut Pitkämiekka, pelätyin ja armottomin viikinkikuningas, ovat pohjoisessa valmiina hyökkäämään etelään. Uhtred, kuningas Alfredin luotettu soturi, on joutunut uuden kuninkaan epäsuosioon ja yhden harkitsemattoman teon vuoksi hänet karkotetan mailtaan. Hänestä tulee hylkiö sekä kristittyjen että pakanoiden keskuudessa. Mutta uskollisten miestensä tukemana Uhtred lähtee pohjoiseen valloittamaan takaisin esi-isiensä kotia, Bebbanburgia, Britannian mahtavinta linnoitusta. Mutta Cnut ei lepää ennen kuin kuninkaan kruunu on hänen halussaan. Edessä on verinen taistelu, jossa uskollisuus punnitaan ja joka ratkaisee koko Britannian kansakunnan kohtalon. Uhtredin on päätettävä, milloin ja missä taistelu käydään.

Pidin siitä miten Uhtredin suhdetta hänen poikiinsa käsiteltiin kirjassa. Kieltämättä pappispojan nimeäminen isä Juudakseksi oli Uhtredilta ivallinen veto, mutta entinen Uhtred nuorempi osoitti jollakin tapaa olevansa isänsä veroinen mies, vaikka hänestä ei soturia tullutkaan. (Tai sitten isä Juudas noudatti vain viidettä käskyä – kunnioita isääsi ja äitiäsi – viimeistä pilkkua myöten ja tyytyi siksi uuteen nimeensä.) Minua miellyttää edelleen se, että kirja ei keskity pelkästään taistelukuvauksiin ja pääse sitä kautta syvemmälle hahmojensa mielenmaisemaan. Toisaalta se on kai luonnollista – onhan kymmenen vuotinen rauha tehnyt Uhtredista jo yli viisikymppisen. Huvittaa tuo takakansien kirjoittaja, joka pyrkii äärimmäiseen eeppisyyteen, kun Uhtredin omat taistelukuvaukset ovat hyvinkin maanläheisiä.

                                                                  -Roona-

Armeijan kasarmilla (Zach 6)

Heippa!

Viime joulukuulla olen näköjään julkaissut edellisen osan tätä.

Seuraavana aamuna Zach löysi aamiaisensa ohesta itselleen osoitetun kirjeen. Rosa valitteli, ettei ollut päässyt paikalle, koska oli ilmennyt jotain yllättävää. Toimitan sinulle kuitenkin opiskelumateriaalia, ettet pitkästy, Zach luki siististi kirjoitetuilta riveiltä. Hän pani kirjelapun syrjään ja hoiti aamutoimensa. Saavuttuaan vastaanottosaliin hän näki pöydällä pinon kirjoja ja papereita. Hän lehteili päällimmäistä kirjaa ja huomasi, että se oli täynnä Rosan muistiinpanoja. Hän oli varmaankin perehtenyt sen avulla tehtäväänsä. Huokaisten Zach istui yhteen pöytää ympäröivistä pehmustetuista tuoleista ja alkoi lukea. Hän ehti todeta, että ensimmäiset sivut olivat hänelle tutut ennen kuin oveen koputettiin. 

”Sisään”, Zach huusi ihmetellen kuka se voisi olla.

Tulija oli Kardan. ”Hulppeat tilat teillä täällä”, hän sanoi laittettuaan oven kiinni. 

Zach viittasi Kardania tulemaan pöydän ääreen. ”Mitä sinä täällä?”, hän kysyi, kun vieras oli ehtinyt istuutua. 

Kardan otti taskustaan esiin taitellun lappusen ja ojensi sen Zachille. ”Valkoinen susi lähetti minulle käskyn tulla tänne. Sain juoksupojalta tämän lapun, mutta en kyllä ymmärrä mitä siinä lukee.” 

Zach avasi taitokset ja huomasi tarkastelevansa yhtä ainoaa sanaa. Lapussa luki paidagogos (translitteroituna, hän ajatteli tuhahtaen, luuleeko Rosa etten osaa edes tuon vertaa kreikkaa). Kardan katsoi häntä kysyvästi. 

”Valkoisella sudella on vähän outo huumorin taju”, Zach selitti. ”Sana tarkoittaa opettajaa. Varmaan hän ajatteli, että voisit auttaa minua opiskelemaan näitä.” Hän viittasi pinoon.

Kardan kurtisti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. ”Keksin sata mukavampaakin asiaa, joita voisin tehdä kun kerrankin olen päässyt hienojen osastolle enkä ole vain töissä”, hän murahti. ”Mutta kaipa minun on toteltava määräystä.” 

Hän kiskaisi Zachin edessä olevan kirjan itselleen ja alkoi silmäillä siihen tehtyjä merkintöjä. Zach huomasi hetken kuluttua hänen hymähtelevän joillekin huomautuksille. ”Sinä et tenhyt näitä muistiinpanoja.” Se oli enemmän toteamus kuin kysymys. 

Tietänkään Zach ei ollut voinut tehdä niitä ja Kardan tiesi sen oikein hyvin. 

”Tarvisisin sen kirjan takaisin, jos aion oppia jotain, mikäli et aikoinut pitää minulle luentoa”, Zach sanoi happamesti. Kardan hymyili ja asetti kirjan suurieleisesti Zachin eteen paikkaan, josta oli sen napannut.

”En minä osaa opettaa sinulle politiikkaa, sitä mitä tuossa on. Mutta voin kertoa, millaisia joukko-osastoja meidän armeijassamme on. Ja sen verran mitä tiedän muista”, hän ilmoitti. 

Zach veti pinon takaa esiin tyhjää paperia ja kirjoitusvälineet. ”Kerro sitten. Ja ennen kuin sanot mitään, niin hän haluaa nähdä muistiinpanoja eikä pelkkia lupauksia siitä, että olen painanut mieleeni jotain.” 

Kardan kohautti harteitaan ja alkoi kertoa alimmasta sotilasarvosta alkaen. Zach teki merkintöjä, kunnes palvelija tuli tuomaan lounasta. Mies loi Kardaniin sivusilmällä hieman oudoksuvan katseen, mutta tyytyi jättämään asian sikseen. He söivät hyvällä ruokahalulla. Kun he olivat lopettanet, Kardan ehdotti, että veisi Zachin iltapäiväksi kasarmeille. Sotilasarvojen merkit olisi helpompaa opetella tuntemaan käytännössä kuin selityksestä.

Sää oli aurinkoisen kuuma ja kasarmit sijaitsivat aivan kaupungin läntisimmässä kulmassa. Zachillä oli hiki, kun he saapuvat perille, vaikka he olivat kävelleet rauhallisesti. Portinvartijat pysäyttivät heidät. He tunnistivat Kardanin, mutta olivat epäluuloisia Zachin suhteen. 

”Taivaan tähden, Seba, hän on Valkea suden palkollisia. Et halua sen naisen suuttuvan sinulle, vaimostasi on jo ihan tarpeeksi harmia”, Kardan perusteli tuimemmalle vartijoista. 

Sebaksi nimitetty tuhahti. ”Sinä minun vaimostani mitään tiedä. Menköön tämän kerran. Ei kai tuollaisesta sintistä varaa ole.” 

Zachin teki mieli lausua pari valittua sanaa, mutta Kardan törkki hänet eteenpäin harjoituspihalle. Ison kentän toisella laidalla oli menossa äkseerausharjoitus, mutta muutoin se oli tyhjä lukuun ottamatta asioillaan juoksevia upseerien käskyläisiä.

Zach antoi Kardanin johdattaa itsensä syvemmälle kasarmin uumeniin. Heidän ohitseen pujahteli ihmisiä tihenevään tahtiin ja jokaisen kohdalla Kardan kuiskasi Zachille sotilasarvon. Aluksi hän mainitsi myös millainen natsa vastasi mitäkin arvoa, mutta jätti sen pian pois. Zach oppi nopeasti tunnistamaan alokkaat ja rivimiehet, koska heitä tuli vastaan eniten. Kierreltyään jonkin aikaa he pysähtyivät erään rakennuksen eteen. 

”Käydään tervehtimässä pikkuserkkuani”, Kardan sanoi. ”Tapaat samalla ensimmäisen kersanttisi.” 

Zach olikin pohtinut miksi Kardanille tuntuivat aukeavan kaikki. Hänellä oli siis jo nyt hyvässä ja varmasti nousujohteisessa arvossa oleva sukulainen. Kardan oli kyllä mukava ja supliikki, eitä ei käynyt kiistäminen, mutta armeijat tapasivat olla varsinaisia hyvä veli –verkostoja, kuten Zach hyvin tiesi.

Pikkuserkku-kersantti osoittautui kuitenkin kunnon kaveriksi ja he viettivät hauskan iltapäivän. Zach sai tietää paljon alimman miehistön mielialoista. Tietysti ne olivat korkealle ja odottavaiset, koska sota ei ollut alkanut vielä., mutta Rosa arvostaisi tietoja. Paljastui, että kenraali Kamsa tunsi sattumalta myös Ardan. Sekä Kardan että Kamsa kiusoittelivat, ettei Zach ollut ainakaan tuhlannut aikaa hankkiakseen tytön näiltä kulmilta. Zach irvisti ja sanoi, että olisi tavannut Ardan joka tapauksessa, koska olisi ilman muuta ennen pitkää käynyt Valkean suden kanssa naamiomestarin puheilla. Hyvästelyjen jälkeen Kardan saattoi hänet takaisin palatsille, koska hänellä oli yövartiovuoro jollakin sisäsalien ovista. Painuessaan pehkuihin Zach tajusi, ettei ollut nähnyt Rosaa koko päivänä.

                                                             -Roona-

Elokuvissa XXXII: Pokemon – Detective Pikachu

Moikka!

Vuoden stressinpoistaja elokuva on tässä. Tuli zen-olo Pikachua ja sen ekspressiivisiä korvia katsoessa. Ylipäänsä Pikachun CGI-animointi oli ensiluokkaista. Tämä tiedettiin tietysti jo trailereista, mutta hyvänen aika! Olisin halunnut koskea ja halia sitä keltaista karvapalloa. Täysi kymppi siitä, että Pikachun liikekieli oli hyvin eläinmäistä; etukäteen pelkäsin jostain syystä, että sitä olisi inhimmillistetty liikaa. Lyllertävästä kävelytyylistä mulle tuli elävästi meidän edesmennyt Symppis mieleen. Kasvolähikuvista en tykännyt, ne oli selkeästi tehty motion capturella Ryan Reynoldsin ilmeistä, mikä teki niistä turhan ihmismäisiä. Sen sijaan Pikachun juoksu oli toteutettu kauniisti ja varmaan he ovat käyttäneet siihen mallina jotain ihan oikeaa eläintä (näin ihastuneena katsoessani ajattelin).

Hurraa-huuto vielä niille korville, joita pelkästään lukemalla olisi voinut ymmärtää kaikki Pikachun tunteet! Bulbasaureista pidin myös. Villien bulbasaurien kohtaus oli paras yksittäinen kohtaus elokuvassa. Myös niihin oli saatu erinomaista tunne-ekspressiivisyyttä. Muut pokemonit jäivät mielestäni vähän statisteiksi, sellaisiksi, että fanit voivat leffasta niitä bongailla ja tunnistaa, mutta ne olisi voinut – lukuunottamatta Mewtwota ja Psyduckia, jotka ovat juonelle keskeisiä – ottaa pois tai vaihtaa toisikseen tapahtumien juuri häiriintymättä. Ryan Reinoldsin dialogi kuulosti trailereissa vähän irtonaiselta, mutta olin iloinen katsoessani, kun huomasin ajattelevani, että nimenomaan Pikachu puhuu. Ai niin oma hurraa-huutonsa myös Pikachun turkille!

Justice Smith teki Timin roolin mukiinmenevästi, en ollut valmis antamaan seisovia aplodeja lopussa, mutta kaukana siitä, että olisin heittänyt popparini mielenosoituksellisesti kohti valkokangasta. Justicen ja Timin Jack-kaverin näyttelijän kemia oli erinomainen ja toki hänen ja Reinolds-Pikachun sanailukin toimi kivasti. Lucysta (Kathryn Newton) en tykännyt erityisemmin, koska hahmo ei vain jotenkin tuntunut minusta hyvältä. Bill Nighy oli vanhempana Cliffordina oli hauska yllätys, mutta roolituksena ehkä hieman out of place (mikä hitto on tuolle idiomille hyvä suomennos?). En yleensä ota kantaa roolitusten rotujakaumaan, mutta oli lysikästä, että afroamerikkalaisella ja selvästi aasialaistaustaisella pojalla oli niinkin ”valkoiset” nimet kuin Tim ja Jack. Ymmärrän myös, että tuottajat olivat maksaneet ison palkkashekin Renoldsille ja halusivat käyttää häntä ihmisenäkin eikä pelkästään äänenä, mutta se, että hän olisi Smithin isä oli kyllä koko leffan epäuskottavin kohta. Ja leffa sentään kertoo taskuhirviöistä, joita ei oikeasti ole olemassa!

Juoni oli aika yksinkertainen, mutta enpä tällaisessa leffassa juuri monimutkaisempaa kaipaakaan. Minua ärsytti ehkä se, että kaikki tuntuivat tietävän, että käsikirjoittaja on heidän ylin käskijänsä, joten suurin osa asioista hyväksyttiin ilman minkäänlaisia konflikteja. Yleensä elokuvissa – ja kirjoissa – mennään toiseen äärilaitaan eli henkilöt ovat jääräpäitä niin pitkälle, että jääräpäisyys on jo epäloogista. Leffassa oltiin kuitenkin asian paremmalla puolella, vaikka ihmiselle olisi luonnollisempaa olla edes hieman vähemmän sopeutuvainen. Esimerkiksi Smithillä ja Newtonilla on minusta ok ystäväkemia, mutta on vaikea uskoa, että he ihastuisivat/ rakastuisivat toisiinsa, ainakaan niin nopeasti kuin se leffassa tapahtuu. Itse asiassa Pikachun kuittailu aiheesta oli tuon suhteen etenemisen luonnollisin osa.

Tykkäsin, että Mewtwo oli koko ajan hyväntahtoinen, mikä oli kiva muutos ekaan Pokemon animatioelokuvaan verrattuna. Arvoitus, jota Tim ja Pikachu ratkoivat, oli mukavasti laadittu, ei liian vaikea, mutta sisälsi sopivia yllätyksiä. Kaiken kaikkian Detective Pikachu on riemastuttava hyvänmielen elokuva, oivallinen kesäleffa ja nostalgiapläjäys siis. (Kuvittele ne söpöt ja kaiken kertovat Pika-korvat tähän loppuun vielä kerran, saat varmasti hymyn huulille.)

                                                             -Roona-

Näin unta kesästä kerran

Hei!

Näin unta kesästä kerran

Aalloista aavan järven

lauluista lempeän lammen

puron suloisesta solinasta

Liikahtelevasta lämmöstä

iholla kulkevasta

Lintujen liverryksestä

metsässä kuuluvasta

Miehistä ja naisista

heinäpelloilla

Tytöistä ja pojista

asvalttiviidakossa

Sinusta hohtavana

Itsestäni peililaseissa

Oluen hienosta vaahdosta

Pirskahtelevista siiderikuplista

Huumasta kesäyön

ja vaeltavista hengistä

Lupauksesta aamu-usvan

Lumouksen häviöstä

Annan Vihervaaran

mykistävästä kauneudesta

Myrskyluodon Maijasta

joka seisoo autiolla karilla

Hienosta hiekasta rannan

Pohjan karkeasta sorasta

Veden pinnan kirkkaudella

Näin unta kesästä kerran

-Roona-