Mietteitä kirjasta XLI: Menneisyyden kaiku, Veljessota ja Pakanavaltias

Moikka!

Menneisyyden kaiku on Rivers Solomonin esikoisteos. Avaruusalus HSS Matilda matkaa kohti luvattua maata hurmahenkisen ylipäällikön rautaisessa komennossa. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut kaikki muut raatamaan aluksen kylmissä uumenissa, ja lähestyvä vallanvaihto tietää alistetuille entistäkin kovempia aikoja. Taipumaton Aster ystävineen nousee vastarintaan. Tutkiessaan kuolleen äitinsä päiväkirjoja Aster löytää avaimen menneisyyden mysteereihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin – pakoon ja vapauteen. Esimerkiksi The Guardian, Publishers Weekly ja Library Journal valitsivat teoksen vuoden 2017 parhaaksi scifi-kirjaksi. Kirjaa on kuvailtu kauniiksi ja riipaisevaksi sekä mukaansatempaavaksi ja hienostuneeksi.

Pidin kirjan tietynlaisesta keveydestä, vaikka se käsittelikin raskaita ja suuria aiheita. Asteriin oli helppo samaistua. Hänen innostuksensa sanoja kohtaan oli tuttua. Matildalla kirjasivistys ei kaiketi ole kiellettyä alakansilaisiltakaan, mikä ei ainakaan viitannut siihen, että ketään olisi pidätetty sen takia, että tämä on opiskellut pidemmälle kuin vain työvuoroissa tarvittavat taidot. Minua ärsytti taustalla aika ajoin selkeä jako alistettuhin tummiin alakantelaisiin ja valkoisiin yläkantelaisiin. Ymmärän rinnastuksen kyllä ja Solomonkin on syntyjään amerikkalainen, mutta rodullistaminen puskee läpi. Eikö aluksella ole yhtään aasialaisia tai latinoja? Tosin heidätkin kai luettaisiin ruskeaihoisten kastiin. Theon ja Asterin suhde lämmitti mieltäni kovasti ja sen rakentamisesta ja oivasti kirjoittamisesta annan Solomonille pisteet. Voin suositella kirjaa lämpimästi; erinomainen luettava vaikka nuorelle, joka kaipaa jotakin YA:ta hienovaraisempaa.

Veljessota on Conn Igguldenin Tsingis-kaanista kertovan Valloittaja-sarja viides ja viimeinen osa. Tsingis-kaani oli mies, joka teki 1200-luvun Mongoliasta koko maailmanhistorian mahtavimman valtakunnan. Hänen kuolemansa jälkeen valtakunta on menettämässä asemiaan, mutta hänen nuorimman poikansa Toluin poika, nuori ja nopeaälyinen Kublai haaveilee vieläkin laajemmasta imperiumista, joka ulottuisi mereltä merelle. Hän ymmärtää myös jin-sivistyksen arvon. Unelman saavuttaakseen enimmäkseen oppineen elämää viettäneen Kublain on opiskeltava sodankäynnin taito, johdatettava joukkonsa tunnetun maailman ääriin – ja petettävä veljensä. Kublain tahto on rautaa, mutta monella muullakin on Tsingisin keltaiset silmät.

Voisi sanoa, että vastaan on tullut yhden kauden päätös. Olen suurella tyytyväisyydellä nyt kahlannut läpi Keisari ja Valloittaja –sarjat. Ruusujen sota ei vaikuta ensimmäisen osansa perusteella yltävän näiden tasolle, vaikka aion toki lukea senkin. Etenkin Tsingisin ja sittemmin Kublain elämää on ollut ilo seurata. Heidän lähtökohtiensa eroa voisi melkein verrata itsensä ja oman isoisänsä lähtökohtien eroihin. Muutamassa sukupolvessa tapahtui valtava muutos. Kublai kasvoi lapsuutensa kaupungissa paikallaan ja opiskeli; asia, johon Tsingisillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Mutta Kublaistakin tuli erinomainen sotapäällikkö, jota Tsingis olisi arvostanut, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt. Kolmessa sukupolvessa oli siirrytty kaupunkien teurastamisesta niiden säästämiseen. Jälkiviisaana on helppoa katsoa Kublaita ylöspäin ja ihmetellä miten Arigh Böke ei tajunnut, että vuodet sungien parissa olivat muokanneet hänen veljeään, mutta Arigh Böke ei kaaniksi julistautuessaan tiennyt mitään Kublain jälkimaineesta.

Alfred Suuri on kuollut ja hänen poikansa Edward hallitsee kuninkaana kahtia jakautunutta Britanniaa. Vaikeasti hallittava rauha rakoilee. Tanskalaiset, johtajanaan Cnut Pitkämiekka, pelätyin ja armottomin viikinkikuningas, ovat pohjoisessa valmiina hyökkäämään etelään. Uhtred, kuningas Alfredin luotettu soturi, on joutunut uuden kuninkaan epäsuosioon ja yhden harkitsemattoman teon vuoksi hänet karkotetan mailtaan. Hänestä tulee hylkiö sekä kristittyjen että pakanoiden keskuudessa. Mutta uskollisten miestensä tukemana Uhtred lähtee pohjoiseen valloittamaan takaisin esi-isiensä kotia, Bebbanburgia, Britannian mahtavinta linnoitusta. Mutta Cnut ei lepää ennen kuin kuninkaan kruunu on hänen halussaan. Edessä on verinen taistelu, jossa uskollisuus punnitaan ja joka ratkaisee koko Britannian kansakunnan kohtalon. Uhtredin on päätettävä, milloin ja missä taistelu käydään.

Pidin siitä miten Uhtredin suhdetta hänen poikiinsa käsiteltiin kirjassa. Kieltämättä pappispojan nimeäminen isä Juudakseksi oli Uhtredilta ivallinen veto, mutta entinen Uhtred nuorempi osoitti jollakin tapaa olevansa isänsä veroinen mies, vaikka hänestä ei soturia tullutkaan. (Tai sitten isä Juudas noudatti vain viidettä käskyä – kunnioita isääsi ja äitiäsi – viimeistä pilkkua myöten ja tyytyi siksi uuteen nimeensä.) Minua miellyttää edelleen se, että kirja ei keskity pelkästään taistelukuvauksiin ja pääse sitä kautta syvemmälle hahmojensa mielenmaisemaan. Toisaalta se on kai luonnollista – onhan kymmenen vuotinen rauha tehnyt Uhtredista jo yli viisikymppisen. Huvittaa tuo takakansien kirjoittaja, joka pyrkii äärimmäiseen eeppisyyteen, kun Uhtredin omat taistelukuvaukset ovat hyvinkin maanläheisiä.

                                                                  -Roona-