Vuoden
stressinpoistaja elokuva on tässä. Tuli zen-olo Pikachua ja sen ekspressiivisiä
korvia katsoessa. Ylipäänsä Pikachun CGI-animointi oli ensiluokkaista. Tämä
tiedettiin tietysti jo trailereista, mutta hyvänen aika! Olisin halunnut koskea
ja halia sitä keltaista karvapalloa. Täysi kymppi siitä, että Pikachun
liikekieli oli hyvin eläinmäistä; etukäteen pelkäsin jostain syystä, että sitä
olisi inhimmillistetty liikaa. Lyllertävästä kävelytyylistä mulle tuli elävästi
meidän edesmennyt Symppis mieleen. Kasvolähikuvista en tykännyt, ne oli
selkeästi tehty motion capturella Ryan Reynoldsin ilmeistä, mikä teki niistä
turhan ihmismäisiä. Sen sijaan Pikachun juoksu oli toteutettu kauniisti ja
varmaan he ovat käyttäneet siihen mallina jotain ihan oikeaa eläintä (näin
ihastuneena katsoessani ajattelin).
Hurraa-huuto
vielä niille korville, joita pelkästään lukemalla olisi voinut ymmärtää kaikki
Pikachun tunteet! Bulbasaureista pidin myös. Villien bulbasaurien kohtaus oli
paras yksittäinen kohtaus elokuvassa. Myös niihin oli saatu erinomaista
tunne-ekspressiivisyyttä. Muut pokemonit jäivät mielestäni vähän statisteiksi,
sellaisiksi, että fanit voivat leffasta niitä bongailla ja tunnistaa, mutta ne
olisi voinut – lukuunottamatta Mewtwota ja Psyduckia, jotka ovat juonelle
keskeisiä – ottaa pois tai vaihtaa toisikseen tapahtumien juuri häiriintymättä.
Ryan Reinoldsin dialogi kuulosti trailereissa vähän irtonaiselta, mutta olin
iloinen katsoessani, kun huomasin ajattelevani, että nimenomaan Pikachu puhuu.
Ai niin oma hurraa-huutonsa myös Pikachun turkille!
Justice
Smith teki Timin roolin mukiinmenevästi, en ollut valmis antamaan seisovia
aplodeja lopussa, mutta kaukana siitä, että olisin heittänyt popparini
mielenosoituksellisesti kohti valkokangasta. Justicen ja Timin Jack-kaverin
näyttelijän kemia oli erinomainen ja toki hänen ja Reinolds-Pikachun sanailukin
toimi kivasti. Lucysta (Kathryn Newton) en tykännyt erityisemmin, koska hahmo
ei vain jotenkin tuntunut minusta hyvältä. Bill Nighy oli vanhempana Cliffordina
oli hauska yllätys, mutta roolituksena ehkä hieman out of place (mikä hitto on
tuolle idiomille hyvä suomennos?). En yleensä ota kantaa roolitusten
rotujakaumaan, mutta oli lysikästä, että afroamerikkalaisella ja selvästi
aasialaistaustaisella pojalla oli niinkin ”valkoiset” nimet kuin Tim ja Jack.
Ymmärrän myös, että tuottajat olivat maksaneet ison palkkashekin Renoldsille ja
halusivat käyttää häntä ihmisenäkin eikä pelkästään äänenä, mutta se, että hän
olisi Smithin isä oli kyllä koko leffan epäuskottavin kohta. Ja leffa sentään
kertoo taskuhirviöistä, joita ei oikeasti ole olemassa!
Juoni
oli aika yksinkertainen, mutta enpä tällaisessa leffassa juuri monimutkaisempaa
kaipaakaan. Minua ärsytti ehkä se, että kaikki tuntuivat tietävän, että
käsikirjoittaja on heidän ylin käskijänsä, joten suurin osa asioista
hyväksyttiin ilman minkäänlaisia konflikteja. Yleensä elokuvissa – ja kirjoissa
– mennään toiseen äärilaitaan eli henkilöt ovat jääräpäitä niin pitkälle, että
jääräpäisyys on jo epäloogista. Leffassa oltiin kuitenkin asian paremmalla
puolella, vaikka ihmiselle olisi luonnollisempaa olla edes hieman vähemmän
sopeutuvainen. Esimerkiksi Smithillä ja Newtonilla on minusta ok ystäväkemia,
mutta on vaikea uskoa, että he ihastuisivat/ rakastuisivat toisiinsa, ainakaan
niin nopeasti kuin se leffassa tapahtuu. Itse asiassa Pikachun kuittailu
aiheesta oli tuon suhteen etenemisen luonnollisin osa.
Tykkäsin,
että Mewtwo oli koko ajan hyväntahtoinen, mikä oli kiva muutos ekaan Pokemon
animatioelokuvaan verrattuna. Arvoitus, jota Tim ja Pikachu ratkoivat, oli
mukavasti laadittu, ei liian vaikea, mutta sisälsi sopivia yllätyksiä. Kaiken
kaikkian Detective Pikachu on riemastuttava hyvänmielen elokuva, oivallinen
kesäleffa ja nostalgiapläjäys siis. (Kuvittele ne söpöt ja kaiken kertovat
Pika-korvat tähän loppuun vielä kerran, saat varmasti hymyn huulille.)
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti