Mietteitä kirjasta XL: Dareioksen kirja, Keskiyön kruunu ja Piiraan maku makea

Moikka!

Tom Erik Arnkilin Dareioksen kirjassa kreikkalaiset ovat kapinoimassa, ja kiivaimmat lietsovat jo kaupunkeja irtautumaan Persiasta. Helleenien aivoituksissa ei kuitenkaan tunnu olevan mitään johdonmukaisuutta. He kannattavat tyranniaa yhtenä päivänä ja demokratiaa toisena – mikä vain parhaiten heidän etujaan kulloinkin palvelee. Benjamin Aamoksenpoika on palvellut jo kolmea Persian suurkuningasta uskonnollisena vakoojana. Ben on kiertänyt koko tunnetun maailman, ja tällä kertaa kuningas Dareios lähettää luotettunsa ottamaan selvää kreikkalaisten suunnitelmista. Kreikka ei avaudu helpolla. Kun oraakkeleista ei saa mitään irti ja luolassa asuva risupartainen tietäjäkin on liikanimensä mukaisesti ”hämärä”, Ben ajautuu mukaan symposion-pitoihin. Viinin virratessa ja hetairoiden kiusatessa Ben oppii kreikkalaisten omituisista tavoista ja riitaisasta politiikasta. Kapinoista on vain lyhyt matka sotaan, ja kaupunkien palaessa Benin on ratkaistava, mitä kertoa kuninkaalle, mitä Persian pitäisi tehdä. Mutta vuosikymmeniä eri kansoja vakoilleen Benin sisällä on salaisuuksia salaisuuksien päällä, ja pian Kreikan-retken jälkeen menneisyys saavuttaa hänet.

Vastikään luin jostakin kolumnistia, joka lausui seuraavasti: märehtiminen eli syvällinen ajattelu. Kuninkaan korva –sarjan päähenkilö Ben on oivallinen esimerkki näiden termien erosta. Benin perusluonteeseen kuuluu märehtiä pikkuasioita. Voi, kun olisin henkäissyt sanojen x ja y välissä, enkä sanojen y ja z. Toisaalta vuodet kuninkaan luotettuna temppelikorvana ovat opettaneet syvällistä ja moninäkökulmaista, jopa relativistista ajattelua. Ben osoittaa äärimmäistä kriittistä kykyä tutkia myös omaa uskoaan. Kirja kerrotaan osittain Benin menneiden muisteluna. Tämä on henkilön märehtimistaipumuksen huomioonottaen vähän huono ratkaisu, sillä ajoittain jäädään (lukijan kannalta) tekemään tikusta asiaa. Kyllä tämän parissa muiden osien tapaan kuitenkin viihtyi ja sarjaan kokonaisuudessa kehotan lämpimästi tutustumaan.

Keskiyön kruunu on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan toinen osa. Celaena Sardothien voitti raa´an kamppailun, ja hänestä tehtiin Kuninkaan Miekka, Adarlanin kuninkaan henkilökohtainen salamurhaaja. Celaena ei kuitenkaan kumarra kruunua: salassa hän auttaa kuninkaan vihollisia pakenemaan, sillä hän tietää, että hänen palvelemansa miehen sielu on sysimusta. Jokainen kuolema, jonka Celaena lavastaa, ja jokainen valhe, jonka hän kertoo, on uhka hänen rakkailleen ja hänelle itselleen. Juonittelu ja salailu mutkistavat hänen välejään kruununprinssi Dorianiin, kuninkaallisen vartioston kapteeniin Chaoliin sekä kapinalliseen prinsessa Nehemiaan. Eikä Celaena ole ainoa, joka hakee oikeutta. Kun salaisuuksien vyyhti johtaa järkyttäään katastrofiin, Celaenan on päätettävä, minkä puolesta hän todella taistelee: vapautensa, sydämensä vai kuningaskunnan kohtalon.

Hämmentävää, etten sanoisi. Kirjassa on paljon hyviä elementtejä ja välillä se sortuu YA kliseisiin todella voimakkaasti. Tietyt romanttiset kohtaukset tuntuvat täysin väkisin väännetyiltä. Maas tuntuu päättäneen, että tähän ehdottomasti tarvitaan romanttis-dramaattinen keskustelu sopipa se orgaanisesti tarinaan tai ei. Juoni liikku ehdottomasti parhaiten silloin, kun Celaena ratkoo kuninkaan suunnitelmiin liittyvää arvoitusta. Samoin Dorian ja Chaol pääsevät oikeuksiin pohtiessaan muita asioita kuin rakkauttaan Celaenaan. Tosin myönnän kyllä, että Chaolin ja Celaenan suhde kukoistuksensa hetkellä oli kirjoitettu orgaanisesti ja oli siksi suloinen. Vaikka fantiasiamaailman pohjustus on ohutta, Maasilla on kuitenkin hyviä ideoita, jotka kannattavat trilogian verran kirjoja kivasti. Odotan innolla lukulistallani olevaa kolmatta osaa.

Alan Bradley Piiraan maku makea aloittaa Flavia de Luce –dekkarisarjan. Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawssa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa. Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissa kuolleen miehen, on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka. kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?

Pääsin nyt vihdoin käsiksi sarjan ensimmäiseen osaan. Enpä ole tajunnutkaan, että Flavialla on silmälasit! Samoin kaksi lettiä selässä tuntuivat oudolta, olen kai olettanut, että hänellä on poninhäntä tai tukka jotenkin ylhäälle kiinni laitettuna. Flavian itsekannustukset ovat hieman ärsyttäviä (Hyvä Flave/ Nyt varovasti, Flave jne.), mutta seuraavista kirjoista tämän tyyppinen sisäinen ääni muistini mukaan puuttuu, joten kenties kirjailija on saanut samankaltaista palautetta tai kokenut itse sen tarpeettomaksi. Juonesta pidin todella paljon. Kakkos- ja vitososasta aloittaneena tuntui, että nyt sai rautaisannoksen tietoa Flavian isästä, joka onkin keskeinen henkilö kirjan mysteerissä. Hän ei olekaan hurahtanut postimerkkeilyyn aivan sattumalta. Voin suositella sarjaa lämpimästi kaikille dekkarien ystäville etenkin, jos pitää neiti Marpleista ja Hercule Poirotista.

                                                            -Roona-

Merel (Adanat 10)

Heips!

Jälleen jatkoa Adanoiden ja muiden sukujen tarinaan, joka on ollut tauolla viime elokuusta. Olen lisännyt tämä ja muiden jatkisten otsikkojen perään järjestysnumerot ja sarjojen nimet helpottamaan löytämistä.

Merel rukoili pienen Jumalattarelle omistetun kotialttarin edessä. Hän pyysi Hyvää Äitiä siunaamaan Hanselia, jonka oli vastikään ottanut luokseen. Hän oli nyt perheensä vanhin lapsi ja sillä oli merkitystä, vaikka päällikköperimys hyppäsikin tylysti tyttöjen yli. Hänestä tulisi seuraavan veljen neuvonantaja ja muutkin kuuntelisivat häntä alttiilla korvalla. Isä tietysti eläa porskuttaisi vielä pitkään, siitä ei ollut epäilystäkään, joten hänen neuvonantajapäivänsä koittaisivat vasta myöhemmin. 

Hän käytti edelleen valkoisia suruvaatteita. Hanselin kuolemasta oli alle vuosi aikaa ja hän oli valmis suremaan vielä toisenkin vuoden. Suvut olivat lakanneet kunnioittamasta tätä tapaa, hän tuhahti mielessään. Läheisen kuollessa tuli pukeutua vuosi valkoisiin ja lesken tuli pysytellä asussaan kaksi vuotta tai kunnes meni uusiin naimisiin.

Sukujen jäsenet kyllästyivät valkoisiin vermeisiinsä nopeasti, Merel ajatteli tuimasti. He jaksoivat pitää niitä ehkä pari viikkoa ja vaihtoivat sitten kätevämpiin käsivarsinauhoihin. Leskenasuun pukeuduttiin häpeällisesti vain puoli vuotta, oli joku julkea tyytynyt vain kahteen kuukauteen. Hän muisti miten siinä talossa palvelleita shanteja oli pitänyt rauhoitella, koska he olivat niin kiihtyneitä. 

Yksi ei välittänyt moisista asioista kuten eivät hänen monet ilmenemismuotonsakaan, pyhimykset. Ja suvut olivat palvoneet Yhtä jo 300 vuotta, tosin poliittisista syistä. Sydämissään melkein kaikki muistivat vielä Jumalattaren, Merel pohti hymyillen vinosti. Jumalattaren tähden oli hyvin yleinen sanonta, vaikka papit pyrkivät sitä kitkemään parhaansa mukaan. Merelin sormet olivat yhä yhteen liitetyt ja hän nojasi otsaansa niihin.

Hän oli harhautunut ajattelemaan muuta ja lopetti nyt rukouksensa keskittyen sanoihinsa. Oltuaan lopussa vielä kunnioittavasti hetken hiljaa ja vetäytyi sitten alttarin äärestä. Hän oli tietenkin edellisenä iltana ollut kaikkien muiden shantien tapaan kuuntelemassa Mahtailijalle osoitettuja juhlallisuuksia. Onneksi shantin odotettiin menevän asuntoaan lähimpään temppeliin – tai ulkopalvelukseen silloin, kun niitä järjestettiin – eikä hänen siksi ollut tarvinnut mennä katedraaliin, sillä hän asui tällä hetkellä kaupungin uloimmissa osissa. 

Hän oli lääkeopissa isänsä sisaren luona ja he olivat käyneet lyhyen kaavan palveluksessa. Katedraalin palvelukset kestivät aina turkasen kauan. Hän tiesi sen, koska isän talo, shantien päällikön talo, oli alueella, josta mentiin katedraaliin ja hän oli känyt siellä kaikissa palveluksissa pienestä pitäen.

Merel hipsutti omaan nurkkaukseensa. Tädillä oli potilas, jonka tämä oli tahtonut vastaanottaa yksin. Niinpä hänellä oli aikaa pohtia muutaman päivän takaista kohtaamistaan sukujen vesojen kanssa. Hän ei pitänyt Maverick Adanan ja Dave Twillin poissaoloa mitenkään kummeksuttavana. Kuten hän oli Rottenille todennutkin, shantit tiesivät sukujen välisistä jännitteistä yllättävän paljon. 

Palvelijoiden tuli hoitaa työnsä sekä olla näkymättömiä ja kuulumattomia ja usein heidät unohdettiin niin, että heistä tulikin sellaisia. Sen takia heidän läsnäolleessaan puhuttiin kaikenlaista, mitä ei olisi puhuttu, jos vääriä ihmisiä olisi ollut paikalla. Merel huomasi pohtivansa Annouraa, jota isä oli joutunut jo kieltämään seurustelemasta Harnan Adanan kanssa. Päällikkö puuttui hyvin harvoin sellaisiin asioihin.

Sukujen kaikkein vähäisimpiin haaroihin naitiin shanteja melko usein. Avioliittoon oli saatava suvun johtajan lupa; luvan saaminen Capotelta oli helpointa, Adanalta ja Agoralta taas vaikeinta. Itse asiassa ei ollut kauankaan, kun Capotejen lähes ylimpään haaraan oli otettu shantivaimo. Se oli aiheuttanut niin valtavan polemiikin, että jopa yleensä höveli Melkior Capote oli epäillyt luvan myöntämistä. Merel irvisti sisäänpäin. 

Muut suvut olivat vastustaneet loppuun asti ja rauhoittuneet vasta, kun oli luvattu, etteivät edes kyseisen naisen lapsenlapsenlapset saisi naida päähaaraan. Se oli tekopyhä vaatimus, koska yleensä shantiperimä unohdettiin jo lapsenlapsien kohdalla ja he pääsivät naimaan parempiin sukuhaaroihin. Jopa pääperheiden nuorempien lasten puoliso saattoi sanoa isoäitinsä olleen shanti. Todellisuudessa hän toki pysyi siitä hissukseen ja kaikki teeskentelivät, että perheen uusi veri oli tippunut taivaasta.

Shantit olivat aiemmin olleet liikkuvia nomadeja. Monissa paikoin sitä toki oltiin vieläkin, mutta Merel oli asunut koko elämänsä kaupungissa. Maan laki oli sellainen, ettei kulkevia joukkioita hyväksytty paitsi jos ne olivat vain läpikulkumatkalla. Shantien vapaus oli riistetty ja heidän oli täytynyt ryhtyä joka päiväiseen työhön toisten palkollisina. 

Merel tunsi kaipaavansa liikkuvaa elämää, vaikka ei ollutkaan koskaan kokenut sitä. Hän kaipasi vapautta, koska.... koska, niin, hän oli erilainen. Shantit saattoivat noudattaa tiettyjä sääntöjä erittäin orjallisesti, mutta monissa asioissa he olivat avomielisempiä kuin paikallaan asuneet ihmiset. Merel huokasi. Naisten ei odotettu vain menvän naimisiin ja olevan hyvä äiti syntyville lapsille.

Naisparit olivat olleet tavallisia ennen paikalleen asettumista eikä kukaan ollut pitänyt sitä minään. Nyt oli toisin. Merel oli onnellinen, että päällikön tytärtä koskivat eri säännöt, sillä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella naivansa miestä, sukujen mieliksi tai ylipäänsäkään. 

Hän oli kertonut asiasta isälle heti, kun oli uskaltanut. Isä oli ollut hetken hiljaa ja todennut sitten arvelleensa asian olevan siihen suuntaan. Hanselin kuolema oli hänen erilaisuutensa kannalta onnen potku. Nyt hänen ei edes haluttu menevän naimisiin, sillä hänen mahdolliset poikalapsensa olisivat vain sotkeneet perimystä. Merel mutristi suutaan katkerasti. Pitikö elämän olla niin pahuksen sekavaa?

Hän oli pitänyt suunsa kiinni Rottenin tapaamisessa kuten oli käsketty, mutta antanut silmiensä ahmia sitäkin enemmän tietoa. Kuten vaikka että Jaquin LaShian pikkusisko oli todella söpön näköinen. Vaaleapäinen tyttö oli istunut syrjemmässä ja saanut lopulta hihityksellään kaikki rentoutumaan. Merel olisi halunnut jutella hieman Riverin kanssa, mutta Jaquin oli vetänyt hänet perässään pois heti, kun tapaaminen oli päättynyt eikä mahdollisuutta ollut tullut. 

Pitäisi laittaa yksi kujilla kuljeskelevista pikku koltiaisista tarkkailemaan missä ja milloin tyttö liikkui yksin. Silloin voisi kerran osua muka sattumalta samaan paikkaan. Mereliä hymyilytti, kun hän nousi ylös ja lähti ulos talosta.

                                                          -Roona-

Elokuvissa XXXI: Avengers – Endgame

Heippa!

Paljon ajatuksia leffasta. En jaksa yrittää kirjoittaa spoileritonta juttua, joten jos et ole elokuvaa nähnyt, etkä halua spoilaantua, älä lue. (Nyt on kesäkuu, joten kaikki kiinnostuneet ovat tämän kyllä varmaan nähneet.)

Vau, en tykkänyt yhtään koko aikamatkustusjutusta. Paradoksaalisuus ei minua sinänsä haittaa, ajankääntäjä ajoi esim. Pottereissa asiansa, mutta tähän olisi pitänyt keksiä jotain muuta. Huippua juonenkäännettä, sitä että Thanos oli tuhonnut – siis tuhonnut – ikuisuuskivet, ei hyödynnetty mitenkään. En ole käsikirjoittaja ja näin elokuvan vasta (huom! tätä kirjoitettaessa siis, teksti kopioitu blogipostaukseen myöhemmin), joten minulla ei ole aavistusta tai hyvää ideaa, mikä se parempi juonenkulku olisi, mutta jokin muu kuin tämä. Pidin eniten ihan alusta ja loppu oli myös hyvä, siihen olisi minusta vain voitu päästä toisenlaisellakin keskikohdalla.

Mulla täytyy olla heikko kohta perheille, mutta Clint perheensä ja Tony Pepperin ja tyttärensä kanssa olivat oikeasti onnistuneita juttuja, leffan parhaimmistoa. Muuten emotionaalinen puoli sakkasi pahan kerran. Itse en ole suuremmin koskaan välittänyt Capistä, joten en odottanutkaan tunnekuohua tapahtuipa hänelle mitä tahansa. Aikamatkustus kökköisti tunnepuolen, ei siksi, että ”kuolleet” palautettiin, vaan koska kai minä odotin, että tämä olisi tunteikas homma kaikille, mutta kaikki tuntuivat olevan tunnelukossa Avengers-perhettään kohtaa. Jäi sellainen fiilis, että kaikki halusivat estää Thanoksen napsun suuremman hyvän tähden ja sen takia mitää henkilökohtaisia tunteita ei voi olla. Oli ärsyttävää, kun erinomaisiin emotionaalisiin viittauksiin ei lähdetty mukaan (Tony kutsuu Capiä valehtilijaksi), vaan ne ohitettiin tekosyyllä (Tony oli heikko, niin se sanoi ajattelemattomuuksia).

Suurimmalta osaltaan tämä oli Tonyn elokuva. Robert Downey Jr. näyttääkin tunteita kasvoillaan erinomaisesti. Jos ajattelin Ragnarökissä, että Lokille ei enää oikein näytä olevan sijaa, niin helkutti sentään, Endgamessa ei näytä olevan erityistä sijaa Thorillekaan. Piti oikeasti pohtia oliko hahmo tarkoitus ottaa vielä tosissaan vai vaan tyytyä nauramaan vitseille. Olisi voinut olla ihan tunteikasta, että Thor tarvitsi kannustuspuheen Friggalta, mutta minua se ei koskettanut ja tuntui kliseiseltä monien edellä mainittujen seikkojen vuoksi. No saatiin sentään mahdollinen alkupiste Lokin spin-off tv-sarjalle, mikäli sellainen joskus tulee.

Sitten pikkuasioiden pariin. Nebula ei sitten kertonut, että sielukivi vaatii uhrin!! Tai siis antoihan hän vihjeen, että Thanos palasi ilman Gamoraa kiveä hakemasta, mutta oliko sillä muka niin paljon juonellista merkitystä, ettei hän voinut sanoa suoraan, että jonkun varmaan täytyy kuolla, että sielukivi saadaan haltuun. Tästäkin olisi voitu rakentaa syvällinen kohtaus, kun Natashalla ja Clintillä on pitkä historia, mutta tulikin helppo yllätysuhrautuminen. Minulle ei myöskään ihan avautunut miksi puoli universumia ei haitunut tuhkana tuleen, kun Tony napsautti, mutta kaiketi hänellä oli hyvät aikomukset, niin vain Thanoksen porukka muuttui hiekaksi. Nebulan hahmolle kuitenkin pisteet bondauksesta Tonyn ja Rocketin kanssa (niissä kohtauksissa kaikkea aiemmissa elokuvissa kumuloitunutta tunnepuolta oli käytettu loistavasti).

Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta pidin kyllä leffasta kokonaisuutena, koska mainitut alku ja loppu käänsivät vaa´an hyvin plussan puolelle. Ja oli siellä keskelläkin paljon yksittäisiä hyviä juttuja.

                                                                -Roona-

 JK. Olen ehtinyt nyttemmin miettiä asioita esim. Nebulan ja sielukiven osalta. Nämä ovat tosiaan ensituntemuksia, kun elokuvan loppumisest oli tunti aikaa ;)

Mitä on olla tyhmä

Heippa!

Mitä on olla tyhmä? Mitä on sylkeä verta, kun leuasta on kuulunut ikävä rusahdus? Tuona hetkenä en olisi osannut vastata noihin kysymyksiin. Ei sillä, että minun olisi tarvinnut. Joku muu makasi maassa edessämme ja arvelin hänen pohtivan juurikin noita kysymyksiä. Tietenkin minua oli joskus mujautettu leukaan aika makeasti. Se oli tapahtunut paskapäisen velipuoleni toimesta, kun olimme lapsia. 

Hänen iänkaikkinen valituksen aiheensa oli ollut se, etten ollut tarpeeksi tyttömäinen. Helvettiäkö se hänelle kuului, vaikka olisin ollut ankkamainen. Hän häipyi kotoa 17-vuotiaana ja saimme myöhemmin kuulla, että hän oli kohdannut loppunsa erään raivostuneen aviomiehen käsissä. Tahvo oli lyönyt vaimon, joka oli hänen jonkinlainen salarakas-heilansa, silmän mustaksi ja nenän verille. Puoliso ei ollut pitänyt tästä ja oli kolauttanut rakasta perheenjäsentämme hieman liian kovaa takaraivoon. Se oli sen tarun päätös.

Maassa makaaja päästi hiljaisen valituksen. Misty silmäsi minua, mutta hän sai minun puolestani hoitaa homman loppuun. Oli vain jotenkin ylen kiihdyttävää pitää saapastaan jo murtuneilla leukaperillä. Veri haisi nenään. En minä erityisesti nauttinut väkivallasta, vaikka Joe kutsikin minua ”sen luokan hulluksi”. Itse asiassa Joe itse oli huomattavasti väkivaltaan taipuvaisempi ja lisäksi hänen piti aika ajoin saada hakata jotakuta tyydyttääkseen jotain karmivaa alkukantaista viettiiään. Joe oli kaiken kaikkiaan niitä ihmisiä, joilla ei mitään tajua hienovaraisuudesta ja hän oli jo varmaan tympääntynyt siihen, etten ollut vielä murskannut leukaluuta ja sen jälkeen vielä tallonut muutakin kalloa pirstaleiksi. Joe oli yksinkertainen ja siksi Mistyn oli helppo ohjailla häntä, kunhan muisti laskea pojan silloin tällöin päästelemään höyryjä.

Vedin kenkäni hitaasti pois miehen kasvojen yltä ja siirryin pikaisilla askelilla sivummalle. Misty tuli miltei heti paikalleni, joskin hän vain seisoi uhrimme naaman vieressä. Ambers tuli hänen viereensä ja Joe asettui miehen jalkopäähän kuin tähteitä odottava koira. Käänsin selkäni, kun kuulin Mistyn alkavan esittää kysymyksiä ja harpoin teltoillemme. 

Kuu ja tähdet paistoivat niin kirkkaasti, että saatoin nähdä aavikkokaupungin silhuetin. Vihasin joutomailla kuljeskelua, mutta löytääksemme tämän henkilön meidän oli ollut pakko tulla tänne jumalan selän taakse. Kojootit ulvoivat jossakin kaukana ja minua puistatti. Olisin ollut huomattavasti mielummin kaupungissa, jossa taitoni pääsivät oikeuksiinsa. Tökin hiillosta, jotta se syttyisi uudelleen. Takaani kuului miespolon säälittäviä ulvaisuja.

Kävin lämmittelemään käsiäni uudelleen virinneen tulen ääreen ja kaivelin taskustani kuivalihaa. Jotkut söivät sitä huvitellakseen, mitä en voinut ymmärtää. Pureskelin sitkeitä paloja miettien kenen koplaan liittyisin, kun tämä tehtävä olisi suoritettu. Mistyn seuraava keikka oli poissa laskuista, koska se sisälsi lisää vaeltelua joutomailla. Ehkä hyppäisin portailla paljon ylemmäksi ja osallistuisin jonkun poliitikon juonitteluihin. Eksklusiivisena seuralaisena esiintyminen takasi ainakin sen, että sai käyttää hyvin hienoja vaatteita. Itse asiassa juuri sillä tavoin olin tavannut Mistyn ensimmäistä kertaa. Erään aatelisen talossa oli järjestetty hulppeat juhlat ja minä olin ollut toisen, pienemmän aatelisen maksettu seuralainen. Misty oli samaisissa juhlissa ”tahdikkaissa hämärä hommissa”, kuten niitä alan miesten keskuudessa kutsuttiin. Me päädyimme illan päätteeksi samaan sänkyyn.

Voisin tiedustella madame Jenningsiltä olisiko hänellä jotain tai mennä suoraan Nervesharkin ruhtinaan hoviin ja ojentaa kutsun, jonka ruhtinaan poika oli minulle muutama vuosi sitten tanssiaisissa antanut. Ajatukseni katkesivat, kun pojat tulivat takaisin ja Joe rämähti istumaan viereeni. Hän tunki kätensä lupia kysymättä taskuuni ja kohotti sen ulos täynnä koppuraisia lihasuikaleita. He olivat jo haudanneet vainajan, vaikka kaiken säädyllisyyden mukaan olisi pitänyt odottaa aamuun. Ruumis houkuttelee kojootteja, sanoi Ambers, jolle uskonnolliset rituaalit olivat yksi hailee. Ilmoitin meneväni maate ja käskin herättää, jos minua tarvittaisiin vahtiin. Misty tartteis naisen lämpöö ny, Joe sanoi nauraen räkäisesti päälle. Näytin hänelle keskisormea lähtiäisiksi.

                                                           -Roona-