Mietteitä kirjasta XL: Dareioksen kirja, Keskiyön kruunu ja Piiraan maku makea

Moikka!

Tom Erik Arnkilin Dareioksen kirjassa kreikkalaiset ovat kapinoimassa, ja kiivaimmat lietsovat jo kaupunkeja irtautumaan Persiasta. Helleenien aivoituksissa ei kuitenkaan tunnu olevan mitään johdonmukaisuutta. He kannattavat tyranniaa yhtenä päivänä ja demokratiaa toisena – mikä vain parhaiten heidän etujaan kulloinkin palvelee. Benjamin Aamoksenpoika on palvellut jo kolmea Persian suurkuningasta uskonnollisena vakoojana. Ben on kiertänyt koko tunnetun maailman, ja tällä kertaa kuningas Dareios lähettää luotettunsa ottamaan selvää kreikkalaisten suunnitelmista. Kreikka ei avaudu helpolla. Kun oraakkeleista ei saa mitään irti ja luolassa asuva risupartainen tietäjäkin on liikanimensä mukaisesti ”hämärä”, Ben ajautuu mukaan symposion-pitoihin. Viinin virratessa ja hetairoiden kiusatessa Ben oppii kreikkalaisten omituisista tavoista ja riitaisasta politiikasta. Kapinoista on vain lyhyt matka sotaan, ja kaupunkien palaessa Benin on ratkaistava, mitä kertoa kuninkaalle, mitä Persian pitäisi tehdä. Mutta vuosikymmeniä eri kansoja vakoilleen Benin sisällä on salaisuuksia salaisuuksien päällä, ja pian Kreikan-retken jälkeen menneisyys saavuttaa hänet.

Vastikään luin jostakin kolumnistia, joka lausui seuraavasti: märehtiminen eli syvällinen ajattelu. Kuninkaan korva –sarjan päähenkilö Ben on oivallinen esimerkki näiden termien erosta. Benin perusluonteeseen kuuluu märehtiä pikkuasioita. Voi, kun olisin henkäissyt sanojen x ja y välissä, enkä sanojen y ja z. Toisaalta vuodet kuninkaan luotettuna temppelikorvana ovat opettaneet syvällistä ja moninäkökulmaista, jopa relativistista ajattelua. Ben osoittaa äärimmäistä kriittistä kykyä tutkia myös omaa uskoaan. Kirja kerrotaan osittain Benin menneiden muisteluna. Tämä on henkilön märehtimistaipumuksen huomioonottaen vähän huono ratkaisu, sillä ajoittain jäädään (lukijan kannalta) tekemään tikusta asiaa. Kyllä tämän parissa muiden osien tapaan kuitenkin viihtyi ja sarjaan kokonaisuudessa kehotan lämpimästi tutustumaan.

Keskiyön kruunu on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan toinen osa. Celaena Sardothien voitti raa´an kamppailun, ja hänestä tehtiin Kuninkaan Miekka, Adarlanin kuninkaan henkilökohtainen salamurhaaja. Celaena ei kuitenkaan kumarra kruunua: salassa hän auttaa kuninkaan vihollisia pakenemaan, sillä hän tietää, että hänen palvelemansa miehen sielu on sysimusta. Jokainen kuolema, jonka Celaena lavastaa, ja jokainen valhe, jonka hän kertoo, on uhka hänen rakkailleen ja hänelle itselleen. Juonittelu ja salailu mutkistavat hänen välejään kruununprinssi Dorianiin, kuninkaallisen vartioston kapteeniin Chaoliin sekä kapinalliseen prinsessa Nehemiaan. Eikä Celaena ole ainoa, joka hakee oikeutta. Kun salaisuuksien vyyhti johtaa järkyttäään katastrofiin, Celaenan on päätettävä, minkä puolesta hän todella taistelee: vapautensa, sydämensä vai kuningaskunnan kohtalon.

Hämmentävää, etten sanoisi. Kirjassa on paljon hyviä elementtejä ja välillä se sortuu YA kliseisiin todella voimakkaasti. Tietyt romanttiset kohtaukset tuntuvat täysin väkisin väännetyiltä. Maas tuntuu päättäneen, että tähän ehdottomasti tarvitaan romanttis-dramaattinen keskustelu sopipa se orgaanisesti tarinaan tai ei. Juoni liikku ehdottomasti parhaiten silloin, kun Celaena ratkoo kuninkaan suunnitelmiin liittyvää arvoitusta. Samoin Dorian ja Chaol pääsevät oikeuksiin pohtiessaan muita asioita kuin rakkauttaan Celaenaan. Tosin myönnän kyllä, että Chaolin ja Celaenan suhde kukoistuksensa hetkellä oli kirjoitettu orgaanisesti ja oli siksi suloinen. Vaikka fantiasiamaailman pohjustus on ohutta, Maasilla on kuitenkin hyviä ideoita, jotka kannattavat trilogian verran kirjoja kivasti. Odotan innolla lukulistallani olevaa kolmatta osaa.

Alan Bradley Piiraan maku makea aloittaa Flavia de Luce –dekkarisarjan. Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawssa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa. Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia sitten kohtaa kurkkupenkissa kuolleen miehen, on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka. kumma söi palasen rouva Mulletin vaniljapiiraasta?

Pääsin nyt vihdoin käsiksi sarjan ensimmäiseen osaan. Enpä ole tajunnutkaan, että Flavialla on silmälasit! Samoin kaksi lettiä selässä tuntuivat oudolta, olen kai olettanut, että hänellä on poninhäntä tai tukka jotenkin ylhäälle kiinni laitettuna. Flavian itsekannustukset ovat hieman ärsyttäviä (Hyvä Flave/ Nyt varovasti, Flave jne.), mutta seuraavista kirjoista tämän tyyppinen sisäinen ääni muistini mukaan puuttuu, joten kenties kirjailija on saanut samankaltaista palautetta tai kokenut itse sen tarpeettomaksi. Juonesta pidin todella paljon. Kakkos- ja vitososasta aloittaneena tuntui, että nyt sai rautaisannoksen tietoa Flavian isästä, joka onkin keskeinen henkilö kirjan mysteerissä. Hän ei olekaan hurahtanut postimerkkeilyyn aivan sattumalta. Voin suositella sarjaa lämpimästi kaikille dekkarien ystäville etenkin, jos pitää neiti Marpleista ja Hercule Poirotista.

                                                            -Roona-