Vetehen miehen mieli, sen rajalle silmäpuolen

Heippa!

I (100 sanaa)

Minä synnyin toinen silmä sokeana ja toinen näkevänä. Koko elämäni on siksi ollut kapean keskitien kulkemista kirkkaan valon ja syvän pimeyden välillä. Maagikkomestarit eivät opettaneet minua mielellään, koska he arvelivat minun olevan altis kääntymään pimeään taikuuteen. Toisaalla eri mestarit pelkäsivät, että kulkisin tosipaikan tullen valoon. Taikauskoisia paskiaisia kaikki, ironista, vaikka itse sanonkin. 

Olen edelleen oppilasmaagikko, kukaan ei ollut innostunut saattamaan koulutustani loppuun tai pikemminkin  järjestämään seremoniaa, jossa maagikon arvonimi olisi minulle myönnetty. 

Kiertelen ympäriinsä, hankin rahaa satunnaisista töistä ja hion taitojani. Silmäni herättävät kiinnostusta. Joissakin kylissä minulle nauretaan ja minua pilkataan, kun toisissa säälitään vammapuolta. Nuo asiat eivät muuta mitään.

II (100 sanaa)

Olin taas kerran virittänyt harjoituslankani erään järven rannalle aivan veden rajaan. En harjoitellut paikoissa, joissa ei ollut vettä. Olin tietysti joutunut taistelemaan täysin kuivalla maalla, mutta siellä harjoittelu ei tuntunut minusta luontevalta. Syntyessäni valo ja pimeys olivat katkaisseet minut kahtia, joten taitojen kehittäminen märän ja kuivan rajalla tuntui vain oikealta. Olin kävelleskellyt nuorallani keskittyneenä jonkin aikaa kuin trapetsitaiteija, kun sille yhtäkkiä hypähti toinen henkilö. 

”Siimapoikahan se tällä huojuu”, helähti ivallinen ääni. 

En tunnistanut sitä, mutta nostettuani katseen tunkeutujan kasvoihin minulla ei ollut epäilystäkään kuka se oli. En ollut tavannut aiemmin Tuhon maagikoihin kuuluvaa Mustaa Kissaa, mutta kuvaukset hänestä olivat osuvia.

III (100 sanaa)

Musta Kissa tanssi langallani varsin ketterästi. ”Taistele kanssani hieman. Olen niin tylsistynyt”, hän sanoi venytellen. 

Huomasin, että hän joutui käyttämään jonkin verran taikuuttaan pysyäkseen tasapainossa, kun taas minä käytin lähes pelkästään sisäistä voimaani. 

”En kyllä haluaisi pudottaa sinua veteen Cassandra. Saat vielä kuoleman taudin”, veistelin. 

”Vai ruetaan sitä tuttavallisksi”, hän lirkutti. ”Harmi, etten voi suoda samaa sinulle, sinulla kun on vain yksi nimi, Penrod.” 

Maagikot tapaavat saada tittelinmyöntämisseremoniassa ammattinimen, joten minulla ei tietenkään sellaista ollut. Kaikki maagikot myös tunsivat toisensa, jos eivät muuten niin maineelta. Cassandra oli voimiltaan keskitason maagikko, mutta taistelulajitaidot ja yleinen viettelevyys tekivät Mustasta Kissasta vaaraallisen vihollisen.

IV (100 sanaa)

Hän iski ensimmäisen lyönnin. Se oli tarkoitettu horjuttamaan tasapainoani, mutta väistin sen kevyesti. Nuora allamme oli alkanut värähtelemään iskun voimasta ja Cassandran täytyi selvästi keskittää yhä enemmän taikuudestaan oman tasapainonsa säilyttämiseen. Olin yllättynyt, sillä olin odottanut, että hänellä olisi enemmän sisäistä voimaa. 

”Älähän nyt ystävä hyvä vielä putoa. Vastahan taistelu alkoi”, huudahdin. 

”Minähän en häviä millekään yksisilmäiselle puolisokealle hylkiölle, joka ei tiedä kuuluuko kuulaaseen päivään vai synkkään yöhön”, hän totesi ponnistuksesta hampaitaan kiristellen. 

Potkaisin hänen olkapäätään kohti, mutta hän kyykyistyi ja onnistui kiikkumaan nuoralla vielä pari minuuttia ennen kuin tuiskahti veteen. 

”Ainakin valitsit oman koulukuntasi puolen häviössäkin”, totesin hänelle tyynesti

.

V (100 sanaa)

Olin jälleen yksin. Musta Kissa oli manannut minua lähtiessään, mutta ei hänenkään kunniantuntonsa sentään ollut antanut periksi kirota minua oikeasti. Tappioonsa piti tyytyä. 

Olin kyllästynyt lankaani sen päivän osalta ja nyt se vettyi omassa rauhassaan kosteudessa. Huokasin ja heittäydyin pitkäkseni katsellakseni taivaalle. Valo väikkyi harmaan pilvimassa takaa muistuttaen itsestään. Toinen silmäni näki vain tuttua mustaa yötä. 

Musta Kissa ja kaikki mestarini eivät ymmärtäneet, että minä ja taivaankansi olimme samanlaiset. Siksi tuo sininen avaruus hymyili minulle aina. Veriveljelleen, joka kanssa se jakoi sekä sokeuden että näkemisen lahjan. Olin vannonut valani mestarin sijasta veden pintaan heijastuvalle sinelle. Vetehen käy miehen mieli, puolisilmänkin.

Mietteitä kirjasta LIV: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, Autarkin linnoitus sekä Jonathan Strange & herra Norrell

Moikka!

Tallinna vuonna 1409. Korkea-arvoinen saksalaisritari saa surmansa Toompealla hämärissä olosuhteissa. Murhaaja näyttää paenneen kaupunkiin, joten Toompeaa hallitseva ritarikunta vaatii Tallinnan kaupungin raatia ottamaan murhaajan kiinni. Oikeusvouti saa avukseen nokkelan apteekkari Melchiorin, joka ammattinsa ansiosta on hyvin perillä kaupungilla liikkuvista huhuista. Raatimiesten ja ritarien, dominikaanimunkkien ja maallikkoveljien, vierasmaalaisten kirkonrakentajien ja maankiertäjien joukossa tuntuu monella olevan motiivi raakaan surmatyöhön. Mutta ennen kuin syyllinen on löydetty, ehtii vielä yksi jos toinenkin menettää henkensä... Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on Indrek Harglan ensimmäinen historiallinen jännitysromaani, joka on saanut innoituksensa keskiaikaisista legendoista ja Tallinnan menneisyydestä.

Harglan kirjoitustyyli tuntui aluksi oudolta, koska siinä oli sekaisin imperfektiä ja preesensiä (tämä saattoi johtua toki suomennoksestakin, mene ja tiedä). Oudot preesensit kyllä loppuivat, kun kirja pääsi vauhtiin tai sitten vain totuin niihin. Joka tapauksessa Melchior on ihan vinkeä ja kekseliäs tyyppi. En hirveästi tykännyt suvullani on kirous –troopista. Melchioria siis vaivaa joku (mieli)sairaus, joka on vaivannut jo pitkään hänen sukunsa mieslinjaa ja sitä pidetään suvun kirouksena. Kirousta ei oikein avattu millään tavalla, lähinnä voivoteltiin vain. Lisäksi oli vähän kyseenalaista, että Melchiorin vaimo ”paransi” kiroussairauskohtauksen panemalla tajutonta miestään. Keterlyn tietysti ajatteli tekevänsä oikein ja oli varmaan saanut hommalle Melchiorin suostumuksen joskus, kun he olivat jutelleet, miten kohtauksen tullessa pitää toimia, ei siinä. Mutta murhamysteeri on itsessään kiinnostava ja monipolvinen ja hauska nähdä miten suuri saksalaisvaikutus Tallinnassa on aikanaan ollut.

Gene Wolfen Uuden auringon kirjat –sarjan päätösosassa Severian joutuu mukaan suureen taisteluun matkalla pohjoiseen. Sairastuttuaan hän on toipilaana peleriinien hoidossa, jossa hän kohtaa monia kiinnostavia persoonia. Kun Severian joutuu jättämään peleriinit hetkeksi, hän piilottaa Sovinnontekijä kynnen alttarin alle. Peleriinien tukikohta kuitenkin tuhotaan, ja Severianin on jatkettava matkaansa yksin. Kun Severian joutuu jälleen hengenvaaraan, hänet pelastaa itse autarkki, jolta hän saa viimein kuulla totuuden omasta kohtalostaan. Autarkin linnoitus päättää yhden kaikkien aikojen arvostetuimman tieteiskirjallisuuden sarjan.

Tämäkin sarja on nyt saatu päätökseen. Kokonaisuudessaan se oli välillä liian korkealentoinen minun aivoilleni, vaikka pidinkin kvartetin loppukaksikosta enemmän. Severianin sekavuudelle saatiin selitystä, joka oli kyllä ollut arvattavissa. Hänestä tuli loppujen lopuksi autarkki. Tämä viimeinen osa oli selkeästi normaalein tarinalliselta kannalta. Vaikka juttu on koko ajan ollut kronologisesti etenävä, se on vähän niin kuin leijunut. Myönnettäköön, että selitys löytyy autarkin monista persoonallisuuksista, joista Severian on enää vain yksi. Olisin itse päässyt sarjaan paremmin sisälle, jos tämä olisi tuotu esiin jo alussa. Tietysti silloin loppuyllätys olisi ollut laimeampi, mutta kuitenkin. Tykkäsin etenkin viimeisistä luvuista, joissa kirjoittaja (siis Severian) saattoi jo paljastaa, että oli autarkki. Ne toivat paljon selvennystä moniin kirjojen tapahtumiin ja jättivät kokonaisuudelle positiivisen jälkimaun.

Jonathan Strange ja herra Norrell on Susanna Clarken fantasiaromaani. On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin kadetraalin kiviset patsaat puhumaan. Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelinjansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjäänvetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia. Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Tämä oli aika hauska luonnekuvaus kahdesta vastakkaisesta tyypistä. Herra Norrell on mennyt kirjojen ja teorian rakkaudessaan ihan ekstrimismiin. Strange-parka joutuu keksimään maagisia asioita ihan itse, kun toinen suojelee kirjojaan niin mustasukkaisesti. Pohjimmiltaan tässä pureudutaan siihen kiinnostavaan kysymykseen kuuluko tieto kaikille ja pitäisikö jonkin tiedon olla salattua. Magiahan on loppujen lopuksi aika vaarallista, joten ihan kenen tahansa käsiin sitä ei tietenkään pidä luovuttaa. Jonathan ja herra Norrell eivät kumpikaan ole erityisen ihastuttavia henkilöitä. Itse asiassa ihastuttavin hahmo on varmaan John Secundus, mutta hän on aika lailla sivuroolissa. Toinen mukava tapaus oli mielestäni Wellington. Hallavatukkainen herra oli ihanan salaperäinen ja pisti kyllä mielikuvituksen laukkaamaan. Stephenistä tykkäsin myös; hänessä käsiteltiin kiinnostavasti ihonvärien ja säätyjen eriarvoisuutta.

-Roona-

Oi muistatko sen mannapuuron

Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

”Mistä oikein juttelette?” Ron kysyi ystäviltään istuessaan Tylypahkan pitkän aamiaispöydän ääreen.

Harry ja Hermione kohottivat katseensa keskustelustaan.

”Ruuasta tietenkin”, Harry vastasi pyöritellen silmiään.

”Tarkemmin sanoen mannapuurosta”, Hermione täydensi.

Ron oli ihmeissään. Yleensä hän oli heistä se, jossa ruoka herätti suuria intohimoja, mutta Harry ja Hermione vaikuttivat hyvin innostuneilta. 

”Mikä siinä muka on niin hienoa”, Ron totesi yliolkaisesti.

Hermione loi häneen tulisen katseen. ”Se vain nyt sattuu olemaan parasta ruokaa maailmassa. Ja äiti osaa keittää sen erityisen maukkaasti”, hän selvitti.

Harry nyökkäili hyväksyvästi vieressä. ”Mannapuuro oli ainoa ruoka, jota Petunia-täti osasi tehdä hyvin. Saavutus sinänsä, koska maito palaa pohjaan hurjan helposti.” Hän näytti naurettavan ylpeältä tästä ruuanvalmistukseen liittyvästä knoppitiedostaan.

Ron oli entistäkin hämmästyneempi. Kyllähän hänenkin äitinsä oli joskus keittänyt mannavelliä, mutta ei siinä mitään erityistä ollut. ”Minä pidän enemmän munista ja pekonista”, hän ilmoitti ja kokosi niistä lautaselleen aikamoisen keon.

Hermione tuhahti katsellessaan Ronin toimia. ”Mutta Ron, sinä et ymmärrä. Mikään ei voita mannapuuroa ja mansikkakiisseliä, vai mitä Harry?” hän messusi.

”Minä en saanut koskaan kiisseliä mansikoista puhumattakaan. Kyllähän te tiedätte millaisia Dursleyt ovat. Mutta sain puurooni aina ripauksen sokeria ja se teki kyllä poikaa”, Harry myötäili intoutunutta ystävätärtään.

Ronia ei olisi voinut mokoma vellin ylistys enää vähempää kiinnostaa. Hän yritti uppoutua aamiaiseensa, mutta Hermione ei ollut lopettanut vielä.

”Se maistuu suussa niin pehmeältä kuin söisi lämmintä jäätelöä”, tyttö päätti saarnansa hurmoshenkisesti.

Ron oli saanut täysin tarpeekseen. Hän nousi pöydästä mielenosoituksellisesti jättäen ison osan aamupalastaan syömättä. ”Jos ette ole lopettaneet tuota lounaaseen mennessä niin syötän teille illallisella niin paljon armasta mannapuuroanne, että korvista tursuaa.”

Niine hyvineen hän kalppi pois Suuresta salista. Harry ja Hermione tuijottivat hänen peräänsä hölmistyneinä.

”Minä kun luulin, että Ron puhuu mielellään ruuasta”, Hermione puhahti.

”Vain jos puhutaan hänen lempisapuskoistaan”, Harry totesi ja kohautti harteitaan.

He jatkoivat keskeytynyttä mannapuurofanitustaan. Ron joutui toteuttamaan uhkauksensa illallisella.

-Roona-

Päättymättömän päivän lumo

Moikka!

1. Retki

Valo on utuista/ kerää kukkia ne sanovat/

valo on kesäyön väristä/ virvatulet seuraavat hameesi helmoja

Niityllä juoksee tuonen ja taivaan asukkaita/ valon ja varjon olentoja/

sillä nyt on hämy/ Pohjolan loputon kesäpäivä

Poimi kaksitoista suven villiä lasta/ sinisiä, punaisia ja keltaisia kukkia/

ne ovat syntyneet ikuisessa autereessa/ niillä ei ole elämää ja kuolemaa, vain jatkuva hurmostila

Heittäytyä pitkäkseen heinikkoon/ tuntea pisaroiva kosteus selän kaarella/

kädessä kimppu sulaa taikaa/ rakas suutelee jo nenänpäätäsi

Käki kukkuu vuosia/polku kaareutuu jalkojesi alla/

ja vie Avaloniin tai haltiain maahan/ sinä näet tutun savun nousevan

2. Taika

Höyry hieroo, savu kirveltää/ kuinka taika tehdään/

isoäiti on mystisyydessän velhotar/ puhtaat hiukset tyynylle, sievät kasvit tyynyn alle

Kuikan huuto, aika on nyt/ paneutua maata luonnon keskelle/

tietäen allasi olevat asetetut ainesosat/ näyttävät pian tulevan – tai eivät

Unen avarat salit ovat täynnä/ tänään todellisuus ei eroa fantasiasta/

ja rakkaitakin on monta/ hymyilet taas niin kuin silloinkin

3. Jälki

Aamu ei valkene, miten se voisi/ kun aurinko on ottanut vallan kaikesta muusta/

heräät ja pohdit/ mitä oikein näin?

Kesäloitsu jätti pysyvämmän jäljen/ kuin rakkaan kasvot konsanaan/

istui hetken jumalten keinussa ihminen/ ja ikuisuuden tunsi maallinen

Yötön yössä kadottaa ja löytää – ei raukea enää taika

-Roona-