Virran varrella (Kaiken huumassa -sarjan 11. luku)

 Heippa!

Tämän osan päähenkilö Maria oli edellisessä osassa isänsä kanssa sairaalan kappelissa. Inspiskappale on One Day at a Time (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ukki piti joen rannalla istumisesta. Kun oli pieni, hän vei minut usein läheiselle joelle. Ei kalastamaan vaan ihan vain istuksimaan. Kyllä me joskus ongimmekin, mutta emme juuri saaneet saalista. Kuuntelin mielelläni, kun ukki kertoi kaikenlaisia juttuja ja poltti piippuaan. Opin pitämään piippusavu hajusta. Se tarkoitti minulle lapsuuden turvaa. Surullista, että lopulta juuri rakas piippu koitui ukin kohtaloksi. Kun minä pääsin yliopistoon Britteihin, ukki oli jumalattoman ylpeä – hänen sanansa, eivät minun. 

”Pääset istumaan englantilaisten jokien rannoille. Niissä on taikaa, Maria”, hän sanoi ja röhötti lämmintä nauruaan. 

Minä olin tietenkin paljon innostuneempi alkavista kirjallisuuden opinnoistani kuin kämäisistä joista ja Brittein saarten surullisen kuuluisasta säästä, jotka yhdistin jostain syystä toisiinsa.

Myönnettäköön, että sittemmin tulin istuneeksi monien jokien varsilla, paljon useammilla rantatöyräillä kuin olisin koskaan uskonut. Usein minulla oli seurana opiskelukavereita ja viinipulloja, harvemmin olin yksin hopeisten tähtien kanssa. Lähetin ukille kuvan jokaisesta ja hän kiitti minua, kun soittelimme. Joka kerta hänen yskänsä kuulosti pahemmalta. Hän ei itse ollut huolissaan. 

”Täytyy elää päivä kerrallaan, Maria. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.” 

Ukki tarkoitti sillä, ettei minunkaan pitäisi huolehtia. Minä luin Shakespearea ja katselin opiskelijakämppäni ikkunasta tasaista harmaata sadetta. Teimme retket Skotlannin ylämaille ja kuvasin vuolaita puroja. Puhelu ei tullut yllätyksenä, asian vakavuus ja kiireellisyys sitäkin enemmän. 

”Osta lippu seuraavaan koneeseen.”

Nyt minä istun tutun joen varrella ja itken. Kyyneleitä valuu äkäisesti kuin ne eivät muka haluaisi liittyä uoman rauhalliseen soljuun. Tunnen jonkin pehmeän töksähtävän selkääni. Koiran tuhiseva kuono koskettaa seuraavaksi poskeani. Tunnistan sen ukin naapurin Hildan collieksi. 

”Gerry piti tästä paikasta”, Hilda sanoo. ”Siksi olet varmaan täällä.” 

Collie istuu viereeni ja tapittaa minua hämmentyneenä, ymmärtämättä miten voin surra niin paljon. 

”Tule, Lucky, annetaan Marian olla rauhassa. Mennään katsomaan, jos Mary tarvitsee apua.” 

En katso taakseni, mutta on ilmeistä, että Hilda suuntaa ukin ja mummin talolle. Minä olen mummin kaima. Jos olisin ollut poika, minusta olisi tullut ukin tapaan Gerry. Ajateltu nimi oli enne.

Ukki oli tavattoman levoton. Sen ymmärrän vasta nyt. Hän ei matkustanut pois Valloista sodan jälkeen, mutta lähijoen vesi teki monta matkaa hänen puolestaan. Muistan, kun katsoimme ukin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Pocahontasia ja kuinka hän alkoi itkeä kuullessaan ”Virta minne veneen vie”. Sen jälkeen hän lauloi minulle silloin tällöin tuota melodiaa käheällä äänellään. Mummi sanoi, että ukin sielun on rauhaton ja alati aaltoileva. Jotta hän voisi pysyä paikallaan, hänen täytyy välillä käydä joella, jolla on samanlainen luonto. Hän tunsi sisimmässään kaipuuta joen pyörteisiin. Siksi kyyneleet tulivat sanojen ”Vaan kaikki elää ei voi niin polkuja muutellen/ Kotiin jäät, jos kokonaan et tiedä koskaan” kohdalla. Siksi hän uskoi, että joissa on taikaa.

Otan osan ukin tuhkasta mukaan Britannian. Hän oli toivonut, että ne ripoteltaisiin yhteen puroon, josta olin lähettänyt hänelle kuvan. Hän olisi kertonut minulle toiveen itse, mutta niin ei koskaan ehtinyt tapahtua. Tiedän, että siellä jossain ukki kuitenkin hymyilee ja pudistaa päätään. 

”Mitä sinä, Maria, harmittelet. Toteuttaminen ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin.” 

Nousen viettävältä rannalta ja pudistelen vaatteitani. Yllätyn, kun ne eivät ole yhtään kosteat. Uudessa kotimaassani saan tällaisten sessioiden jälkeen kävellä kotiin vähintään hieman nihkeänä. Vanhempieni luona minua odottaa lämmin ateria ja halaukselliset sympatiaa itkettyneiden silmien vuoksi. Joki tietää, että yksi sen varrella istuja on poistunut ikuisille ulapoille.

-Roona-

Luupelkoa ja sydänkipua (Kaiken huumassa -sarja 10. luku)

 Moikka!

Tässä osassa keskitytään Sheilan veljeen Freddy. Edelleen ollaan samassa sairaalassa, jossa sisarusten äiti on syöpähoidoissa. Inspiskappale on Pray (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sairaalan kappelissa on puiset penkit niin kuin kirkossa. Muistan kuinka istuin pienenä aamumessussa ja pidin siitä. Kirkossa haisi minusta kivalle. Ei saa sanoa haisee, Sheila tärkeili aina ja läpsäisi minua, pitää sanoa tuoksuu. Sairaalan kappelissa haisee desinfiointiaineelle. Mekaanisella laitteella voi sytyttää sähkökynttilän itsensä tai läheisensä muistoksi. He pelkäävät, että koko paikka palaa poroksi, jos sairaat ja heidän yliliikuttuneet omaisensa saavat leikkiä oikean tulen kanssa. Alttarilla olevassa kuvassa mies kantelee sänkyään ja Jeesus seisoo taustalla käsi kohotettuna. Tunnen tarinan, siitä puhuttiin pyhäkoulussa. 

”Ota vuoteesi ja käy.” 

Taiteilija on maalannut Jeesuksen näyttämään vihaiselta kuin yrittäisi sanoa, että sairaiden on syytä parantua ripsakkaasti ja sitten hipsuttaa maallisine tomumajoineen muualle sairaalan tiloja tukkimasta.

Minun pitäisi mennä katsomaan äitiä. Sheila on varmaankin jo siellä. En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. Äidin näkeminen sängyssä kytkettynä kaikkiin niihin koneisiin tekee pahaa. Menetyksen pelko saa ristiriitaiset ajatukset mylläämään mielessä. Ajattelen kuinka surullista on, ettei äiti koskaan näe minun lapsiani, vaikka tiedän ihan hyvin etten ole koskaan edes aikonut hankkia lapsia. Olen kuvitellut, että minusta tulee outo eno Sheilan lapsille. Sheila ja Mark ovat kuitenkin siirtäneet vauvantekoaikeitaan, sillä meidän on ensin selvittävä omien vanhempiemme kuolemasta. Isä ei tietenkään kuole vielä aikoihin, mutta meistä on tullut hänelle kuolleita, kun Alzheimerinpiru on vienyt häneltä viimeisetkin meidän syntymämme jälkeiset muistot.

Minä olen pahimman luokan pelkuri. Tunnen sen luiden ytimiä myöten. Yleensä öisin, unen läpi. Sheila käy säännöllisesti katsomassa isää. Minä en ole pystynyt sen kerran jälkeen, kun isä ei koko vierailulla muistanut kuka olin ja kehotti Sheilaa käskemään minut pois. Laitan sormeni ristiin, jotta näyttäisin rukoilevalta, jos joku sattuu tulemaan kappeliin. Oikeasti rukoilin viimeksi siellä pyhäkoulussa. Kadehdin nyt meidän opettajaamme, jolla uskoin olevan henkilökohtaisen suhteen Jumalaan. Hän näytti käyvän yksityisiä keskusteluja Ylemmän kanssa ja minä osaan lukea vain Isä meidän ulkomuistista. Pyytäisin mielelläni, että vanhempani paranisivat. Se on tietysti hirveän suuri pyyntö, mutta se lopettaisi luupelkoni... ja olisi itsekäs. En välitä isästä ja äidistä, haluan vain, että oma tuskani loppuu.

Nuori nainen kopistelee sisään ja menee istumaan etupenkkiin. Hän laittaa kasvot käsiinsä ja alkaa selkeästi itkemään. Kiusaannun äkkiä, sillä minun pitäisi varmaan mennä lohduttamaan häntä tai ainakin tarjoamaan nenäliinaa, mutta minulla on omat sydänkipuni hoidettavana. Pian saapuu vanhempi mies, kaiketi hänen isänsä, joka menee tytön luokse. Kuulen heidän hiljaisen supatuksensa. Tyttö ei ole ehtinyt kuolevan isoisänsä rinnalle, vaikka hänet on kiireen vilkkaa lennätetty toisesta maasta. 

”Ukki tiesi, että olet tulossa, Maria.” Mies auttaa tytön ylös. 

Kun he ovat kohdallani, kuulen aivan yllättäen: ”Otamme osaa.” 

Olen niin hämmentynyt, että nyökkään ja murahdan jonkun kiitoksen tapaisen sanan. Sitten he ovatkin jo tiessään.

Minä toivon tuplavoittoja. Mutta hävijäjät ottivat juuri osaa suruuni, jota ei vielä edes ole olemassa. Ihan kuin jossain Raamatun tarinassa. Sellaisessa, jossa opetuslapset kysyvät tyhmiä ja Jeesus vastaa heille viisaasti vertauksella. Nuosen ylös. Täällä kappelissa ei ole minulle mitään. Äidin huoneessa sen sijaan on. Ja siellä minä aion olla, kun hetki koittaa. Itkeä ja kirota ja rukoilla. Puristaa äidin kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Ja puristaa Sheilan kättä ja sanoa kuinka paljon rakastan. Etten vain jättäisi sanomista siihen viimeiseen paperin ohueen henkäykseen. Ja isälle minä osoitan, että hän voi olla pojaton, mutta minä en ole isätön.

Olen oikeastaan onnellinen, ettei ole käynyt päinvastoin. Että pelko asuisi sydämessä ja kipu luissa. Sillä kipuinen sydänkin voi olla rohkea ja pelkäävät luutkaan eivät anna periksi paineen alla. 

”Freddy!” äiti ja Sheila hymyilevät, kun huomaavat minut ovelta.

-Roona-

Painaumajälkiä (Kaiken huumassa -sarjan 9. luku)

 Moikka!

Tässä osassa on keskeisenä tapahtumapaikkani viime kerralla ohimennen mainittu Sain Albans Memorial -sairaala. Hahmona on Jenny ystävä Sheila ja tämän veli Freddy. Inspiskappale on Scars (Youtube)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Kulta, antaisitko vesilasin?” äiti kysyy ääni käheänä. 

Kädessä näkyy taas uusia mustelmia, kun joku hoitaja ei ole muistanut, että äidistä ei saa ottaa turhan lujaa kiinni. 

”Kävitkö katsomassa isää aamulla?” 

Nyökkään. Herra Heimer on kietonut isän viime kuukausien aikana yhä tiukempaan halausotteeseen, eikä hän enää muista minua. 

”Kuka Sheila? En tunne”, isä sanoo, kun menen vierailemaan ja väntää suunsa hassuun mutruun. 

Minun tekesi mieli nauraa niin kuin lapsena, kun isä teki samoin ja sydämeni särkyy. ”Kävin. Hän oli ihan tyytyväinen.” 

Äiti yrittää hymyillä, vaikka se selvästi tuottaa suurta kipua. Potilashuoneen laitteet surisevat. St Albansin sairaalasta ja sen läheisestä hoitolaitoksesta on tullut minulle toinen koti.

”Tuleeko Freddy tänään?” Äidin kysymys herättää minut ajatuksistani. 

”Joo, sillä oli jotain juttuja hoidettavana, mutta kellohan on vasta yksi.” 

Äiti kurottelee kättäni ja tartun varovasti hänen sormiinsa. Ne tuntuvat niin haurailta kuin syöpä olisi imenyt niistä kaiken voiman. Kiireiset terveyskenkien askeleet kulkevat huoneen raollaan olevan oven ohi. 

”Minua surettaa, että sinun ja Freddyn pitää kokea tämä”, äiti sanoo ja katsoo minua kuoleman hyväksynein silmin. 

”Ei sinun pidä huolehtia. Kyllä me pärjätään.” Muotoilen kasvoilleni iloista ilmettä. En oikeasti ole varma sen paremmin Freddyn pärjäämisestä kuin omastanikaan. Meistä kumpikaan ei ollut suunnitellut, että menettäisi vanhempansa alta kolmekymppisenä.

Isällä ja äidillä on suuri ikäero. Vaikka isä oli minun syntyessäni jo lähes viisikymppinen, ei se oikeuta hänen alzheimeriaan ja äidin syöpää ja niiden yhtäaikaisuutta. Äiti köhäisee kipeän kuuloisesti. 

”Ei teidän pitäisi joutua hoitamaan meitä. Isäsikin on siellä jossakin samaa mieltä.” 

”Me teemme sen mielellämme. Kun te olette rakastaneet meitä aina niin paljon.” 

Nielaisen, sillä kyyneleet meinaavat väkisin karata poskille. Äidinkin silmät näyttävät kosteilta. Olemme hetken hiljaa ja kuuntelemme yhdessä laitteiden piippailua ja surinaa. Hoitaja tulee. Hän tarkastaa äidin elintoiminnot ja katsahtaa minua lempeästi. Muutosta edelliseen käyntikertaan ei ole. Terminaalivaiheen syöpä tappaa rauhallisesti.

”Kyllä sen rakastamisen kanssa oli joskus vähän niin ja näin”, äiti sanoo lopulta. ”Kun kipuiltiin oman keskinäisen rakkautemme kanssa.” 

Muistan, että äiti ja isä riitelivät vain harvoin. Kuvittelin aina, että he ovat täydellinen aviopari ja ihmettelin, kun kaverien vanhemmat saattoivat huutaa toisilleen päin naamaa ja lyödäkin. Aikuisena ymmärsi, että oli meidänkin kodin pinnan alla välillä kuljettu syvissä vesissä. 

”Silti, äiti. Me on aina saatu tukea ja olkapäätä.” 

Mistä me saamme niitä sitten, kun te olette poissa, ajattelen. Äiti nojaa tyynyihin raskaasti ja on selvästi väsynyt. Minun pitäisi varmaan antaa hänen levätä ja palata myöhemmin vaikka sitten yhdessä Freddyn kanssa. Olen jo sanomassa tätä ääneen, kun äiti yllättäen puristaa sormiani hienoisesti.

”Älä mene vielä. Tahtoisin, että olet täällä, kun torkahdan hetkisen.” 

Jään istumaan kovapintaiseen vierastuoliin, joka on tehty epämukavaksi varmasti sen vuoksi, ettei kukaan viipyisi potilaan luona liian kauan. Ennen oli tapana valvoa sairaan vierellä, ajattelen. Jopa ruumista valvottiin, se oli tilaisuuden keskellä pyhävaatteissaan hienoksi laitettuna. Nykyään me olemme ulkoistaneet tuon kaiken koneille ja menettäneet yhteyden kuolemaan. Äidin ruumis tulee kai olemaan ensimmäinen oikea ruumis, jonka tulen näkemään. Minua puistattaa. Äiti on alkanut hengittää pinnallisesti mutta tasaisesti. Se kertoo unesta. Lasken hänen kätensä varovasti vuoteelle ja omani syliini.

Ihmiset jättävät toisiinsa painaumajälkiä. Toiset ovat aivan pinnassa ja niitä tulee helposti ja vahingossa. Toiset taas niin syvällä, ettei vieras niitä koskaan näe, vaikka omaisi itse samanlaisia.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LX: Shiang, Varjojen kuningatar sekä Ylpeys ja ennakkoluulo

 Hyvää uutta vuotta!

”Kaksi muinaista kaupunkia. Kohtalokas kiista.” Shiangin kaupungissa nuori kuningas hallitsee rautaisella otteella. Sotilaat vartioivat jokaisessa kadunkulmassa havaitakseen pienimmänkin merkin tottelemattomuudesta. Silti yllättävä veriteko romahduttaa vuosisataisen järjestyksen, ja jotakin kammottavaa pääsee valloilleen kaupungin kaduilla. Samaan aikaan Shiangista lähtenyt miekkamestareiden joukko lähestyy Darienin kaupunkia. Heidän tehtävänään on noutaa vanha mies kotiin rangaistavaksi, eivätkä miekkamiehet aio antaa minkään tai kenenkään seisoa tiellään. Shiang on Conn Igguldenin fantasiasarja Suolan valtakunnan toinen osa, jossa valtataistelua käydään niin miekoin kuin loitsuin.

Pidin tästä paljon enemmän kuin Darienista. Shiangin kaupunki pohjustettiin paremmin ja sen yhteiskuntajärjestelmää selitettiin selkeämmin. Darienkin näyttäytyy järjestelmällisempänä kokonaisuutena, kun sukujen kivien taustasta kerrotaan lisää. Mutta kuolleista palauttamisen teema on itsessään aika kliseinen. Esimerkiksi Brackenin kiven ominaisuuksiin pakottaa mieltä olisi voitu keskittyä enemmän. Lisäksi Telliuksen mazer-askeleilla kouluttamat pojat on unohdettu kokonaan lukuunottamatta lady Forzan hautajaiskulkuetta (jossa Tellius pohtii varastelumahdollisuuksia), Shiangiin kulkeutunutta tietoa opetuksesta ja Arthurin kuninkuutta Darienissa. Vai kuolivatko he kaikki Darien-kirjassa, kun en muista enää? (Yksi Salletin kaartin sotilas, jolle mazerit oli opetettu, mainittiin, mutta ei hänestäkään kerrottu, oliko hän niitä alkuperäisiä poikia.) Loppukin jäi vähän vaisuksi, mutta opin pitämään Taeshinista ja Mariasista, vaikka he esiintyivät kirjassa aika vähän.

”Sota on alkamassa. Kaikki heistä eivät ehkä seilviä siitä.” Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galanthyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta. Varjojen kuningatar on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan neljäs osa.

Pidin tästä kovasti, hahmojen välillä on valtavaa synergiaa silloin, kun ei angstailla. Ja angstailua on todella vähän! Adarlanin kuninkaaseen liittyvä tvisti oli mielenkiintoinen, jää toki nähtäväksi palkonko siitä oli totta. Loppu antoi myös vihjettä siitä, että Manonin ja Dorianin välille oltaisiin kehittelemässä jotain, mikä totisesti sähköistäisi tunnelmaa. Repeilin melkein välillä sille, miten Rowanin ulkonäköä heruteltiin. Mutta onneksi vastapainoksi saatiin myös Rowanin näkökulmaa Aelinin ulkonäköön. Chaolin ja Dorianin bromance on myös hyvin söpö. Nesrynin kannattaisi ehkä olla hieman huolissaan. Minusta on kiva, että Aelinin älykkyyttä ja järjestelykykyä korostetaan pikemmin kuin taikavoimia. Taikavoimien puutetta toki harmitellaan, mutta se ei ole ensimmäinen ajatus, joka hahmoilla on mielessään. Tähän vaikuttaa tietysti taikuuden kahlehdittuna oleminen Erileassa, mutta minusta Maas on ihan tietoisesti valinnut näkökulman, jossa kaikki ei taikuuden avulla suju sormia napsauttamalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on herkullinen kuvaus 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheestä. Nokkelasanaisen ja vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevän Elizabeth Bennetin mukana seuraamme sisarusparven monivaiheisia rakkaustarinoita, sympatisoimme kohtaloonsa alistuneen ja kuivaan ivaan turvautuvan isä Bennetin kanssa ja iloitsemme salaa herra Darcyn, jäykän ja ylpeän gentlemannin vastahakoisesta rakastumisesta Elizabethiin. Pitkin matkaa saamme nauraa inhimilliselle turhamaisuudelle ja höperyydelle sen huvittavimmissa muodoissa. Romaanin ilmestymisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi sen suomensi uudelleen Kersti Juva ja kauniin kannen suunnitteli graafikko Elina Warsta.

Oi, miten paljon ennakkotiedot – ironista sinänsä – vaikuttivat lukukokemukseeni. Juvan suomennos tuntui aluksi raporttimaiselta, mutta siihen tottui. Kenties joku alkuperäiskielellä lukenut osaisi kertoa, onko siinä samaa tendessiä? Minulle ei vieläkään auennut, miksi herra Darcysta on tullut populaarikulttuuriin sellainen ”etsin omaa mr. Darcyani” –tyyppi. Pidin hänestä kyllä hahmona tässä kontekstissa ja olisin ehkä itkenyt peräänkin, jollei minulla olisi ollut valtavia odotuksia jälkivaikutuksen takia. Olin myös aika yllättynyt, että Elizabethin tunteet tulivat paljon laajemmin esille kuin tv- tai elokuvasovituksissa. En nyt tarkoita, että visuaalisessa mediassa pitäisi esittää sisäisiä monologeja, mutta sovituksissa erinomaisesti näkyvät yleislinjat saivat lukukokemuksessa runsaasti lihaa ympärilleen. Näin oli myös Darcyn tunteiden osalta. Kirja oli hauska tapainkuvaus, ennen kaikkea.

-Roona-