Moikka!
(5)
Joonas naputteli kännykkäänsä luentosalin edessä. Hän oli ajautunut sinne hyvissä ajoin, ketään muita ei vielä näkynyt, mikä saattoi johtua siitäkin, että tämän kurssin tunnit oli jostain syystä tungettu kampuksen perimmäiseen nurkkaan.
”Moi.”
Joonas havahtui ruudultaan. Kalle seisoi hänen vieressään.
”Moi. Kiva, että joku muukin löys tänne.”
Kallen silmiä valaisi hymy, vaikka se näkyikin huulilla vain aavistuksen. ”Nyt kun ollaan tässä kahestaan, niin minä olen jo jonkin aika ajatellut, että voitaisiinko mennä joskus kahville, siis me, sinä ja minä?”
Joonas meni sanattomaksi. Oliko hänen tuijottelunsa ollut niin ilmiselvää? Hän oli luullut joutuvansa suostuttelemaan toista, kunhan ensin saisi aikaiseksi pyytää.
Kalle tulkitsi hänen hiljaisuutensa väärin. ”Sinähän tiiät, että minä oon homo. Kun ei se mikkään salaisuus ole. Siis, minä vaan, että ota tää kohteliaisuutena, että oot komeennäköinen mies”, tämä mumisi hiljaa.
Joonakselle tuli kiire puhua. ”Jos vaan lupaat hymyillä uudelleen, niin kyl mä lähen”, hän purskautti ensimmäisen mielensä päällä olevan lauseen. Ei ehkä ihan järkevintä, sillä se saattoi Kallen hämilleen. Tämä katseli Joonasta arasti silmille valahtaneiden kiharoidensa takaa. ”Toi kuulosti nyt oudolta, mutta oikeesti mä lähen mielellään sun kans kahville”, Joonas korjasi naurahtaen. ”Perjantainahan on luentoja vaan kahteen asti? Jos karataan sit samaan bussiin ja kaupungille?”
Kallen kasvoille oli jälleen noussut kaunis hymy. ”Joo, se soppii minulle. Tuutko jo tuonne salin puolelle?”
Joonas venytteli niskojaan. ”Oottelen Elmon ja Jarkon. Eiköhän jätkät kohta tänne eksy.”
Kalle tuhahti pehmeästi ja kohta ovi kävi hänen perässään. Joonaksen rintaan jäi lämmin tunne, joka ei edes poistunut Elmon ja Jarkon saapuessa kiistellen ja hänen joutuessaan erotuomariksi.
(6)
Kalle ei voinut estää hymyään katsellessaan Joonaksen pöytään tuomaa isoa kahvikuppia ja valtavan suurta kakkupalaa. Hän oli valinnut teetä ja sen lisäksi – ujouksissaan ja yrittäessään näyttää miehekkäältä – täytetyn ruisleivän. Hän oli vienyt Joonaksen omaan pieneen lempikahvilaansa, jossa oli myöskin hyvin epätodennäköistä törmätä opiskelututtuihin.
”Mä taidan kyl kuolla sokerimyrkytykseen syötyäni tän, mut siis vaan kuus euroo! Alle kympin koko setti! Coffarissa olisin maksanu varmaan melkein kakskymppiä!” Joonas intoili.
Kalle ryysti hieman teestään. Se oli hyvänmakuista rooibossekoitusta. ”Mukava, kun tykkäät paikasta. Täällä on aina kaikkea ihanaa”, hän vastasi ja lisäsi mielessään erityisesti nyt, kun sinä oot täällä.
Joonas maistoi kakkua ja hänen suunsa meni suloiselle mutrulle sen makeudesta. Kallen syke kohosi hieman, vaikka oli jo ennestään korkea.
”Jos saa alottaa tyhmällä kysymyksellä, niin mitä sä treenaat? Jäi vaivaamaan silloin kerran”, Joonas kysyi saatuaan suunsa tyhjäksi.
Kallea hermostutti vastata. ”Tota… mää tanssin balettia… tai siis opetan toisille niitä liikesarjoja.” Mitä kliseisempää homopoika nyt voisi tehdä, hän ajatteli itsekseen.
Joonas suki tukkaansa sormillaan. ”Aaa… no se selittää, et oot niin jäntevän näkönen. Täytyy kyllä sanoo, et mun ex ois innostunut susta. Se tykkäs kaikista tanssijoista ja mä osasin lähinnä astua varpaille.”
Kallen oli pakko hieman virnistää. Mahassa kupli mukavasti. ”En mää varmaan ois ollut sen tyyppiä, jos sille kelpasi sinun kaltaiset leveäharteiset ja komeat jätkät”, hän heitti kepeän flirttailevasti.
Joonas naurahti rennosti. ”Miia tunsi mut jo sillon, kun hartioita ei vielä ollu ja jalat ja kädetkin oli ihan tikut.”
Kylmä kivi putosi Kallen alavatsaan. ”Miia?”
Joonas irvisti kuin olisi halunnut ottaa sanansa takaisin. ”Siis mä seurustelin aiemmin tytön kans, joo.”
Kallea suututti ja nolotti. Olivatko ne juonineet tämän yhdessä? Joonas oli tietysti kertonut Miialle, miten hän tuijotteli ja sitten ne olivat keksineet, että narutetaan hölmöä vähän.
”Eihän se… tuota… haittaa sua?”
Kalle nosti katseensa Joonaksen silmiin, jotka näyttivät epävarmoilta, aroilta ja suloisilta.
”Mä haluisin kyllä tutustuu suhun enemmänkin kuin tässä kahvitellessa. Siis… jos sä et välitä, ettei mulla oo hajukaan miten poikien kans ollaan. Tai siis, et onko hyvät treffit mennä kaljalle vai ravintolaan..?”
Joonas oli poskiltaan kauniin ruusunpunainen ja Kallen sydän suli. Hänen mielensä oli joskus turhan vilkas, ei tässä ollut taustalla mitään salaliittoa. ”Ei mullakaan paljon kokemusta oo. Ja voijjaan lähteä vaikka lenkille tai salille, kun oon kattonu vähän sillä silmällä, että saattaisit tykätä niistä. Säikähdin vaan, kun tapasin Miian vahingossa ja sen puheiden perusteella ootte vielä tosi läheisiä…”
Joonaksen silmät pyöristyivät. ”Sä tiedät Miian?”
Kalle painautui penkkinsä selkänojaan. ”Sattuman kautta. Se sanoi, että mun kannattaisi pyytää sua ulos. Saisin kuulemma myöntävän vastauksen”, hän sopotti.
Joonas peitti kasvonsa käsillään. ”Jumalauta sitä ämmää!”, tämä murisi sormiensa välistä. ”Kylhän mä nyt saan pyydettyä omat ihastukset treffeille ihan itekin. Tai siis, vittu, kai se vähän nopeutti asioita, voi helvetti…”
Kalle rentoutui katsoessaan toisen venkoilua. Joonastakin jännitti ja hänen sydämensä oli pakahtua sanojen oma ihastus kohdalla. ”Sovitaanko, että unohettaan tää ja alotettaan alusta?” Kalle totesi tarjoten kättään.
Joonas tarttui siihen innokkaasti. ”Joo. Ja tottakai me lähetään toisille deiteille, jos se vaan musta on kiinni. Salille, padelkentälle… hitto mä tuun vaikka taidenäyttelyyn sun kaa.”
Kalle tunsi hymynsä ylettävän korviin saakka. ”No, jos viiään nämä ekat loppuun ensin.”
He alkoivat jutella koulujutuista käsien jäädessä limittäin, mikä ei haitannut kumpaakaan.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti