Moikka!
Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän El Cid-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
He olivat löytäneet ratsastaessaan metsälammen. Puut varjostivat sitä, antoivat näkösuojaa polulle. Päivä oli tavattoman kuuma.
”Haluaako herrani mennä uimaan?” Nuño tiedusteli häneltä pilke silmissään.
Tietysti hän halusi. Rannalla ei ollut palvelijaa, mutta hän sai vaatteensa pois pienen taistelun jälkeen. Nuño suoriutui eroon omistaan paljon jouhevammin. Hän oli jo ehtinyt veteen, sillä aseenkantajan kauneus ja läheisyys aiheuttivat hänen vartalossaan tiettyjä reaktioita, jotka oli parempi piilottaa. Nuño kirmasi hänen luokseen roiskien vettä, pisarat helmeilivät iholla, lehtien välistä siilautuvat pienet auringonsäteet saivat ne säihkymään. Tämä pysähtyi aivan hänen viereensä.
”Herrani, olenko minä liian lähellä?”
Leikkisän kiusoitteleva sävy äänessä ja hän olisi vain halunnut vetää nuoren miehen syliinsä. Sen sijaan hän nosti kätensä tämän poskelle ja toi huuleensa lähemmäs.
”Uskollinen aseenkantajani.”
Hän kuuli onnellisen kuiskauksen juuri ennen kuin suut koskettivat toisiaan:
”Garcia.”
Galician
kuningas hätkähti hereille. Nuño, hän oli jo kutsumassa, kunnes muisti, ettei
miestä enää ollut. Hänen rakkaansa oli ikuisesti poissa. Oli syntistä toivoa,
että he olisivat joskus saaneet sellaisen hetken kuin äsken hänen unessaan,
mutta Garcia ei voinut itselleen mitään. Tänään hänen olisi taisteltava yksin
veljeään vastaan, ilman uskollisinta kumppaniaan, yrmeämielisten aatelisten
kanssa. Kyyneleet olivat alkaneet valua hänen tajuamattaan, mutta hän pyyhki ne
yöpaitansa hihaan ja vannoi, että tekisi Nuñon ja koko Galician ylpeäksi
voittamalla Sanchon sinä päivänä.
-Roona-
