Ajatusharhailuja

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän 9-1-1 Lone Star -sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Joskus Carlos pohti, miten he kaksi olivat päätyneet yhteen. Siis jos ei otettu huomioon, että he olivat tavanneet työssä ja hän oli tehnyt aloitteen. He olivat kumpikin pikkujumalia. Hän saattoi poliisina yhdessä hetkessä muuttaa ihmisen elämän suunnan löytämällä tämän hallusta jotain laitonta ja pidättämällä tämän. TK oli palomies-ensihoitaja. No, eihän sitä tarvinnut edes selittää. TK olisi voinut antaa maastopalon levitä ja todeta vain, että kuolkoon kaikki ja syntyköön sitten uudestaan, hänen itsensä avustamana tietysti. (Ehkä siihen leviämisen antamispäätökseen olisi tarvittu lupa hänen isältään, joka kuitenkin oli palopäällikkö.) Carlos oli lukenut jostain, että sukupuutot olivat luonnollinen osa sykliä, kaikki päättyisi joskus kaikkien kohdalta. Mutta hän ja TK olivat tuossa syklissä toteuttaja puolella tai niin lähellä sitä kuin kuolevainen saattoi päästä. Carlos halusi kuitenkin ajatella, että olivat hyviksiä. Hän pelasti nuoria kaidalle polulle ja TK ihmishenkiä noin yleensä. Tuollaiset tosiasiat varmaan olivat vetäneet toisiaan puoleensa. Carlos heräsi aatoksistaan toisen kehon istahtaessa viereensä. 

”Mitä mietit noin tarkkaan, muru?” TK kysyi häneltä painaen samalla suukon kaulansyrjään. 

”Äh… oikeastaan… sinua vain, senkin kanelipulla.” 

TK oli kavunnut hänen syliinsä. ”Ahaa… mikäs sinä sitten olet? Oma flambeerattu sokerikuorrutteeni?” 

Carlos pyöritti päätään hymyn kutitellessa kasvoja. Oliko hän juuri kuvitellut tuon suloisen inhimillisen sotkun, jota kutsui poikaystäväkseen, olevan jumala? Koko maailmahan menisi moisesta sekaisin. ”Vaikka se. Nyt suutelet minua.”

 TK:ta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Suudelmien syventyessä ja käsien vaelluksen muuttuessa levottomammaksi Carlos päätti unohtaa kaikki syklit, johtivatpa ne elämään tai kuolemaan, jättää turhat ajatusharhailut ja pitää jalkansa tiukasti maassa, sillä siellä oli olemassa kaikkein paras, mitä toivoa saattoi.

-Roona- 

Yllätystä kerrakseen

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän Magian syvempi sävy -kirjasarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Aamun valo sai huoneen punaisen ja kultaisen värityksen hohtamaan aivan erityisellä tavalla. Tosin Alucardin mielestä hänen vieressään makaava pehmeänruskea keho oli paljon miellyttävämpää katseltavaa. 

”Nukkuiko kuninkaani hyvin?” hän kysyi vetäen Rhyn selkää tiiviimmin itseään vasten. 

”Samalla tapaa kuin aina ennenkin”, kuului reipas vastaus. 

Yllättävän reipas siihen nähden, kuinka varhaista vielä oli ja kuinka pitkään Rhy yleensä nukkui. Tai oli ainakin ennen nukkunut. Alucardin käsi hakeutui vaistomaisesti kuninkaan sydämen kohdalla olevan sinetin päälle. 

”Eikö minun rentouttamisyritykseni auttanut lainkaan?” hän kuiskasi näykäten korvanlehteä. 

Rhy kihersi. ”Samalla tapaa kuin aina ennenkin.” 

Nyt vastaus oli nokkava. Palkaksi Alucard maistoi tämän niskaa. Se sai Rhyn huokaamaan ja kiemurtelemaan niin, että hän ymmärsi tämän haluavan vaihtaa asentoa. Käännyttyään vastatusten nuori kuningas siveli hetken aikaa hänen valkoisia suoniaan ja sipaisi kulmakarvan yläpuolta koristavaa safiiria. Alucard olisi halunnut suudella, mutta Rhy puhkesikin puhumaan. 

”Kell palaa tänään. Ja Lila ja Yön torni tietysti myös.” 

Alucard ei ollut yhtä innoissaan mustasilmäisen prinssin paluusta, mutta kesti sen, kunhan muisti ajatella tätä Rhyn veljenä, joka oli kuninkaalle rakas. Lisäksi kaksi Antaria olivat kirjoittaneet, että heillä olisi mukanaan yllätys. Alucard ei tiennyt pitikö siitä Kellin ja Lilan tuntien olla enemmän huolissaan vai peloissaan. 

”Älä nyt näytä tuolta. Tiedän, että olet kaivannut ainakin Bardia. Ja Kellin kanssa sinun on minut jaettava, halusitpa tai et.” Rhyn käsi kulki hänen kyljellään osoituksena sanoihin sisältyvästä äänettömästä toiveesta tulla myös toimeen veljensä kanssa. 

”Toivooko kuningas tätä vartijaltaan vai rakastajaltaan?” hän tiedusteli, vaikka olisi oikeastaan tehnyt mieli suostua ihan mihin vain. 

”Kuningas pyytää tätä puolisoltaan ja minä sinulta, Luc.” Rhyn katse oli vakaa, kun tämä suuteli Alucardia syvään kuin pyyntönsä vahvistukseksi. 

Alucard kuljetti sormensa tämän yöstä sekaisiin hiuksiin. Rhy oli viime aikoina alkanut kutsumaan häntä puolisokseen ja sen tuntui sanomattoman hyvältä, vaikka ei voinutkaan koskaan olla totta kaikkien edessä. 

”No kai minä sitten suostun”, hän lausahti venytellen. 

Rhy kihersi taas. ”Oikeastaan juuri tänään oli mukava olla hereillä. Tuovatkohan he minulle lahjan? Jonkun erikoisen eläimen kenties?” Ylhäiset silmät hehkuivat odotuksesta. 

Alucard huokasi alistuneesti. ”Kunhan ei ensitöikseen pure sinulta peukaloa poikki.” 

Rhy irvisti hänelle. ”Tuota toivot vielä hartaammin kohta, kun olen näyttänyt mitä ihanaa sillä peukalolla voi tehdä.” Kuninkaan käsi oli valunut vaarallisen lähelle hänen nivusiaan. 

”Valtiaani on niin hyvä”, Alucard inahti toivoen, ettei kukaan tulisi herättämään heitä myöhemmin aamulla päivän toimiin.

Kuninkaalle oli ilmoitettu noin puoli tuntia sitten, että hänen veljensä ja Bard odottivat häntä yksityisessä audienssisalissa. Alucard huomasi, että Rhyn kärsivällisyys alkoi pettää, kun Veskin lähettiläs jatkoi jaaritteluaan. Mies olikin varsinainen kauniiden tyhjien sanojen mestari, joka rakasti omaa ääntään. Alucard oli alkanut arvella, että Veskin kuningatar oli vain halunnut tämän hetkeksi pois omasta hovistaan. Kun puhetulva viimein loppui, Rhy ponkaisi pystyyn ja hyvästeli nopeasti todeten, että he tapaisivat uudelleen sitten illallisella. Lähettiläs näytti hieman loukkaantuneelta, kun Alucard vielä päälle päätteeksi hymyili tälle vinosti. Heidän saapuessaan kotoisaan pikkusaliin Alucardin huomio kiinnittyi ensimmäisenä selin olevaan Kelliin, joka keskusteli kuiskaten varjossa istuvan Bardin kanssa. Mitä he tuolla nurkassa kyyhöttävät? hän pohti. 

”Kell!” Rhy huudahti hyvin epäkuningasmaisesti. 

Punainen pää kääntyi ja mustasilmäinen prinssi tuntui hetkesi unohtavan kaiken muun juostessaan halaamaan veljeään. Rhy ja Kell kiehnäsivät hetken toisissaan, kunnes kuului vaativa pyyntö. 

”Kell, et viitsisi…” 

Bardin ääni ei ainakaan ollut muuttunut miksikään, mutta miksi tämä ei tullut tervehtimään, Alucard ihmetteli. 

”Ai niin… tietenkin”, Kell sanoi yhtä paljon itselleen kuin heille ja Lilalle. 

Tämä kiirehti tytön luo. Ei kissamaista Bardia ollut ennen tarvinnut auttaa ylös tuolista, Alucard mietti. Oliko tyttö haavoittunut niin pahasti? Hän näyttäsi Kellille taivaan merkit oli tämä kuinka Antari tahansa… Rhyltä pääsi ihastunut huokaus ja Alucardin ajatustoiminta loppui hetkeksi kokonaan. Lilan vatsa oli pinkeän pyöreä, mitä korosti vielä tämän muun vartalon laihuus. Bardhan oli… 

”Oletko sinä jumalauta pamauttanut hänet paksuksi?!” hän rääkäisi. 

Kell mulkaisi häntä käsi äärimmäisen suojelevasti vatsan päällä. 

”No kapteeni, kyllä minulla itselläkin oli osa tässä”, Bard lausui käheästi. 

Kell loi Lilaan hyvin huolekkaan katseen. ”Pitäisikö sinun mennä takaisin istumaan?” 

Tyttö pyöräytti silmiään Kellin tukiessa tätä selästä. ”Äh, muistatko, että minä ihan hetki sitten luotsasin vielä laivaa? Jospa vain rauhoittelisit poikaasi, ettei hän potki minulta sisuskaluja irti.” 

Alucard ei aivan saanut selvää Kellin lausumasta pehmeästä sanasta. Sen näytti kuitenkin auttavan, koska Bard rentoutui hiukan. 

”Vauvako on innokas liikkuja? Tämäkö oli se teidän yllätyksenne?” kyseli suunsa auki saanut Rhy, jonka silmät välkkyivät Alucardin mielestä kovin erikoisesti. Kuningas käveli Lilan luo, mutta jäi kohteliaasta odottamaan lupaa koskea vatsaan, kunhan oli ensin tehnyt aikeensa selviksi käsimerkein. 

”Kyllä. Minun mielestäni meidän olisi pitänyt kirjoittaa siitä, mutta Lila…”, Kell aloitti anteeksipyytävästi ennen kuin Bard keskeytti hänet. ”…oli järkevä eikä maininnut suoraan kahden Antarin lapsesta kirjeessä, joka saattaa joutua kenen tahansa käsiin.” 

Kell pyöräytti silmiään, Rhyltä pääsi tahaton naurahdus ja Alucardinkin oli pakko virnistää. 

Rhy tunnusteli varoivaisen tarkasti Lilan vaatteiden päältä. ”Mistä tiedät, että se on poika?” Alucard tarkkaili rakkaansa autuasta ilmettä. 

”Siitä, että se potkii aivan samalla tavalla kuin Kell silloin, kun me…” 

”Lila”, Kell kirahti kasvot melkein yhtä punaisena kuin hiuspehkonsa. 

Tyttö hyrähti itsetyytyväisesti saatuaan viimeisen sanan. 

”Kunpa voisimme syödä tänään yksityisen illallisen, mutta se simasuinen Veskin lähettiläs on täällä”, Rhy harmitteli. ”Mutta mennään nyt kuninkaan huoneisiin ja jutellaan. Ja tietysti te olette kunniavieraina aterialla, jos haluatte vain tulla.” 

Kell ja Lila nyökkäsivät ja lähtivät Rhyn perässä kohti yksityistiloihin vievää ovea. Alucard ehti astua askeleen kuninkaan rykäistessä. ”Luc, olisitko niin ystävällinen ja hoitaisit ne muutamat asiat, jotka minulta vielä jäivät? Tiedät, mitkä ne ovat.” 

Alucard peitti torjunnan aiheuttaman hämmennyksen ja kumarsi nopeasti. ”Tietysti kuninkaani.” Rhy nyökkäsi hänelle kuin luvaksi poistua ja niin tämä ja Antarit menivät.

Alucard oli jo pohtinut millaisen vastaanoton mahtaisi saada sinä iltana kuninkaallisessa makuuhuoneessa, mutta hän löysikin hallitsijan sijasta erittäin mietteliään Rhyn. Hän käveli tämän vierelle ikkunaan ja suukotti korvallista. ”Lin ajatuksistasi.” 

Rhy veti hänen kätensä vyötärönsä ympärille. ”Haluaisitko sinä joskus lapsen?” 

Alucard yllättyi kohtuullisen totaalisesti. ”Öh, tuota, enpä ole pahemmin miettinyt asiaa”, hän onnistui mongertamaan. 

Rhy huokasi surumielisesti. ”Kun minä haluaisin.” 

Alucard ei ollut hämmentyneenäkään tyhmä. Sitä ne katseet Lilan vatsaan siis olivat olleet, kaihoa kohtaan jotain sellaista, jota hänen rakkaansa kaipasi. Hän hipoi Rhyn sormia. ”Sitä minä en taida voida sinulle antaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.” 

Rhy nojasi päin hänen vartaloaan ja asetti päänsä olalle. ”Entä jos olisi toisenlainen mahdollisuus, Luc?” 

Alucard ei ihan saanut juonesta kiinni. ”Millainen?” Hänen puolisonsa hiukset tuoksuivat niin hyvältä yöilman sekoittuessa niihin. 

”No, Lila ainakin haluaa pian takaisin Yön tornille ja minusta tuntuu, ettei Kellkään ole ehtinyt vielä nähdä kaikkea sitä mitä hän halusi. Niin, että minä vähän kuin lupasin, että he voivat jättää pienokaisensa meille, tietysti vasta, kun tämä on tarpeeksi vanha eroamaan äidistä ja muuta…” 

Alucard alkoi nauraa pehmeän rouhevasti. ”Emmeköhän me yhdestä Antarilapsesta selviä.” 

”Se tekisi minut hirvittävän onnelliseksi”, Rhy kuiskasi. 

Alucard ei enää kestänyt vaan käänsi kuninkaan niin, että saattoi suudella tämän huulia, poskia ja leukaa. Päivä oli ollut täynnä yllätyksiä, mutta mitäpä muuta saattoi odottaakaan, kun rakkaansa oli Arnesin kuningas, jonka veli oli ihka-aito Antari.

-Roona-

Lehvien lomassa

 Moikka!

Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa käytän El Cid-sarjan hahmoja. Tarina on itse keksimäni. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

He olivat löytäneet ratsastaessaan metsälammen. Puut varjostivat sitä, antoivat näkösuojaa polulle. Päivä oli tavattoman kuuma. 

”Haluaako herrani mennä uimaan?” Nuño tiedusteli häneltä pilke silmissään. 

Tietysti hän halusi. Rannalla ei ollut palvelijaa, mutta hän sai vaatteensa pois pienen taistelun jälkeen. Nuño suoriutui eroon omistaan paljon jouhevammin. Hän oli jo ehtinyt veteen, sillä aseenkantajan kauneus ja läheisyys aiheuttivat hänen vartalossaan tiettyjä reaktioita, jotka oli parempi piilottaa. Nuño kirmasi hänen luokseen roiskien vettä, pisarat helmeilivät iholla, lehtien välistä siilautuvat pienet auringonsäteet saivat ne säihkymään. Tämä pysähtyi aivan hänen viereensä. 

”Herrani, olenko minä liian lähellä?” 

Leikkisän kiusoitteleva sävy äänessä ja hän olisi vain halunnut vetää nuoren miehen syliinsä. Sen sijaan hän nosti kätensä tämän poskelle ja toi huuleensa lähemmäs. 

”Uskollinen aseenkantajani.” 

Hän kuuli onnellisen kuiskauksen juuri ennen kuin suut koskettivat toisiaan: ”Garcia.”

Galician kuningas hätkähti hereille. Nuño, hän oli jo kutsumassa, kunnes muisti, ettei miestä enää ollut. Hänen rakkaansa oli ikuisesti poissa. Oli syntistä toivoa, että he olisivat joskus saaneet sellaisen hetken kuin äsken hänen unessaan, mutta Garcia ei voinut itselleen mitään. Tänään hänen olisi taisteltava yksin veljeään vastaan, ilman uskollisinta kumppaniaan, yrmeämielisten aatelisten kanssa. Kyyneleet olivat alkaneet valua hänen tajuamattaan, mutta hän pyyhki ne yöpaitansa hihaan ja vannoi, että tekisi Nuñon ja koko Galician ylpeäksi voittamalla Sanchon sinä päivänä.

-Roona-