Öisen peilin laulu

 Moikka!

1. Imu

Suudelma sammalmättäällä

puissa karkeloivat valon viimeiset pisarat

Kuuletko metsän isännän liikkuvan

kostea tupas hyväilee poskeasi

Lammen silmä on talviyötä mustempi

kesä uppoaa siihen kuin sormesi pinnan alle

Narkissos katsoi kuvaansa

ja se oli kiivas ja kyltymätön

Tämä vesi on elämä

tuli ei uskaltanut tänne koskaan

Veden ja maan laitumille

haluat pulahtaa uimaan

2. Hengenveto

Tuuli on väsynyt, nukahtanut lehtoon

oudot kukat katsovat

Kun rikot pinnan kalvon

veto vedolta syvemmälle

Olet sukeltanut ikuisuuteen

minä seison Shangri-Lan reunalla

Kumpikin hengähtää yhtä aikaa

pidätellysti, eri syistä

Luonto ei juokse

käki kukkuu tuhat kertaa

Yö kuluu kummallisesti

seisahtunut mutta kuitenkin liikkeellä

3. Suden hetki

Huomaamme aamuyön usvasta

se kietoutuu kasteeksi

Odottamaan päivää

joka tulee – tai sitten ei

Alainen maailma kolkuttaa lähellä

Tuonelan puutarhojen heikko tuoksu

Onnellinen epätoivo

elämä ja kuolema yhteen sulaneina

Laululintu pirskottaa peseytymään

petäjät ja kuuset kääntävät kylkeä vielä kerran

Huokaus valon palatessa

käpertyneenä kerälle rannalla me

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXIX: Ase itse ja Mielensäpahoittaja

 Heippa!

Logen Yhdeksänsormi on pahamaineinen barbaari ja pohjoisen pelätyin mies. Oikeasti hän haluaisi vain elää rauhassa, mutta hänen lukuisat vihollisensa yrittävät kaikin tavoin saattaa hänet haudan lepoon. Kapteeni Jezal dan Luthar on itseriittoinen aatelismies ja keikari, jonka mielessä ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin ystävien kyniminen kortinpeluussa ja unelmat miekkailukilpailun voitosta. Mutta sota on tulossa, ja pohjoisen taistelukentillä kamppaillaan kaikin puolin verisemmin säännöin. Inkvisiittori Glokta on entinen sotasankari, nykyinen raajarikko ja kiduttaja. Hän näkisi mielellään Jezalin palaavan kotiin arkussa, mutta toisaalta Glokta inhoaakin kaikkia: petturuuden kitkeminen Unionista tunnustus kerrallaan jättää niukalti aikaa ystävyyssuhteille. Hänen tuorein ruumiilla viitoitettu polkunsa saattaa johdattaa hänet suoraan hallinnon korruptoituneeseen ytimeen… jos hän pystyy selviämään hengissä riittävän pitkää seuratakseen sitä. Joe Abercrombien Ase itse on Ensimmäinen laki -trilogian avausosa.

Abercrombie on jollakin tavalla ihastunut raajarikkoihin hahmoihin, sillä Gloktan lisäksi myös Särkynyt meri -trilogian päähenkilö on raajarikko. Kirjassa kuvailtiin tosi hyvin sitä, miten Jezalin mieli ja näkemykset muuttuivat, kun hän rakastui Ardeehin. Hän oli aluksi huolissaan vain omasta maineestaan, vaikka tuskinpa yhdestä lisävalloituksesta, olipa kuinka alhaissyntyinen tahansa, olisi hänelle haittaa ollut. Minua huvitti suuresti, kun sekä Logen että tämän selviytynyt toveriretkue vuorotellen päivittelevät, että voi kun se toinen on nyt kuollut. Eikä Glokta minusta inhoa kaikkia, hän on vain syvästi katkera. Hän ei enää sovi Kilpailun voittajien kiiltokuvamaiseen muottiin, vaikka on antanut isänmaalleen taatusti enemmän kuin kukaan muu. Odotan kyllä mielenkiinnolla, miten tämä sarja jatkuu.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi.” Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso. Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoriteitä, koska ”routavaurio on luontainen nopeusrajoitus”. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä. Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.

Minuun ei ihan osunut ja uponnut. Ehdin jo pohtia olevani väärää kohderyhmää, mutta kyllä sieltä tarttumapintaakin löytyi. Ja se löytyi niistä kohdin ei valitettu, vaan sanottiin jotain järkevää. Voin kuvitella, miten hyvin nämä ovat toimineet kuunnelmina, lukijan eläytymisineen ja taukoineen. Kirjallinen muoto tuskin esitti näitä pikkumonologeja parhaimmillaan. Minusta oli jotenkin kipeää huomata, että Mielensäpahoittaja oli omissakin ajatuksissani typistynyt lähinnä huumorihahmoksi, hän on kuitenkin kirjan pohjalta paljon moniulotteisempi ja traagisempi hahmo (hän itse ei ehkä arvostaisi tätä kuvausta). Olisinkin mielelläni lukenut enemmän niistä monipuolisista kokemuksista, jotka valittamisen välistä pilkahtelevat. Siispä odotellessa Kyrön vakavaa romaania Mielensäpahoittajasta.

-Roona-

Enkä nukkuisi ollenkaan (Aina on liian kauan 10. luku)

 Moikka!

Matkalla takaisin Daniel vaikutti mietteisiinsä vaipuneelta eikä Millallakaan ollut haluja pitää keskustelua yllä, joten he olivat pääasiassa hiljaa. Vaikka äidin käytös ärsytti Millaa, nyt hänellä oli ainakin hyvä syy, miksi Daniel pyörisi kuvioissa vähän pitempäänkin. He kaartoivat tutun rivitalon pihaan ja hipsivät numero kahdeksaan. Ulkona oli edelleen sievä ilma ja Millan teki mieli haistelemaan syksyä. Ja tuulettamaan päätä vanhempien jäljiltä. Daniel oli asettunut sohvalle kuin ei oikein tietäisi mitä piti tehdä seuraavaksi. 

”Haluisit sä lähtee mun kaa pihalle? Tost ihan lähelt menee nätti pururata. Tai siis luontopolku. Mä luulen, et multa löytyy sulle tuulitakkia ja muuta lainaan”, Milla tiedusteli ja selitti samaan aikaan.

Daniel palasi maanpinnalle. ”Ai, kyllä, se olisi mukavaa.” 

Milla patisti miehen vaihtamaan vaatteita ja teki niin itsekin samalla, kun etsi vaatehuoneen perältä pusakkaa. Sieltä paljastuikin isän vanha tuuliasu, joka oli vieläpä ihan tyylikäs. 

Mitenhän tämä on minulle joutunut, Milla ihmetteli. 

Se oli Danielille vähän reilu, mutta metsikössä kukaan ei välittäisi. Lenkkarit miehellä oli omasta takaa. Kävelyuralle pääsi melkein heti Millan rivarin umpipäädystä. He ponnistivat ojan yli ja Milla hengitti innoissaan raitista ilmaa. 

Daniel sai viimein suunsa auki. ”Dani? Kukaan ei ole koskaan kutsunut minua Daniksi. Ja se vauva-asia.”

Milla virnisti katsellen puiden kurottelevia oksia. ”Hyvin sä klaarasit kaiken. Mutsi oli täysin intona suhun.” 

Daniel tökkäsi häntä vaivihkaa kylkeen. ”Luonnollista charmia on mahdoton piilotella.” 

Milla melkein tunsi äänen ironisen latauksen. ”No, sori. Ellan raskaus pääs unohtumaan, ku vanhukset touhottaa siitä koko ajan, niin yritän funtsia sitä kotona vähemmän aktiivisesti. Sä olit muuten tosi hiljanen. Luulin et saisin olla koko ajan estämäs sua möläyttelemäst kaikenlaista.” 

Daniel kohautti harteitaan. ”Anttonin äänessä oli jotain... Mietin sitä koko ajan, kun istuimme pöydässä. Tajusin äsken, että hän kuulosti samalta kuin minua puukottanut mies.” Heitä vastaan tuli lenkkeilijä kuulokkeet päässä. 

Milla terästi katseensa tiukasti Danieliin. ”Se siis puhu sulle jotain. Miks et oo aiemmin sanonu?” hän manasi turhautuneena. 

”Minä muistin sen vasta! Anteeksi, että olin järkyttynyt omasta kuolemastani, vaikka eipä se näytä sinua liikuttavan”, Daniel huusi tukahdutetusti hampaidensa välistä.

Milla rauhoitti itsensä. Danielin unohdukselle oli hyvä syy, sillä tiesihän hän, että järkytys ja shokki vaikuttivat ihmisen muistiin. ”Mä olen pahoillani. Kyl sun tilanne liikuttaa mua. Jos sä kuitenki kertoisit mitä se sano ja... sit.. tota... ollaan vaik kumpikin hiljaa ja mietitään tykönämme, ku täs kävellään”, Milla lepytteli kömpelösti. 

Daniel rentoutui silmin nähden. ”C´est moi.” 

”Mikä oli?” Milla joutui kysymään, vaikka olettikin tunnistaneensa kielen ranskaksi. 

Daniel naamioi naurahduksensa yskäksi. ”Se tarkoittaa `Minä olen´ tai ´Se olen minä´, miten nyt haluaa tulkita. Etkö sinä ole opiskellut ranskaa?”

Milla jäi tarkkailemaan varvikossa hyppivää oravaa. ”En mä. Mut historiaa sen verran, et tiiän, et fiineille brittilapsukaisille sitä opetettiin. Eiks se Aurinkokuninkaan `Valtio olen minä`-juttu mee jotenkin noin?”

Daniel näytti vaikuttuneelta. ”Sivistys ei ole siis kuollut, kun vanhan kunnon Louis´n sutkaukset ovat tuttuja.” 

Milla pukkasi häntä kylkeen. ”Riemukasta. Mut sehän tarkottaa, et tyyppi tunsi sut. Se rajaa aika paljon vaihtoehtoja, vaik sä olitkin melkoinen seurapiiriperhonen.” 

Daniel yritti kutittaa Millaa, joka hyppäsi polun toiselle laidalle. ”Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?” mies kyseli kädet torvena suun ympärillä. 

Milla pyöritti päätään. He olivat ihan höpsöjä. ”Ite sanoit suudellees monii niistä tytöist, jotka oli Elsewoodin juhlissa. Mä päättelin, et ne suutelemiset on tapahtunu muis pippaloissa eikä suinkaan jossain tallinoven takana.”

Nyt Danielia nauratti. ”Minä olin kuule taitava ratsastaja ja usein semminkin tallinoven takana.” 

Milla tuhahti ja tuli takaisin miehen vierelle. ”No, osaak sä kuvailla sitä ääntä? Paitsi että se kuulosti Anttonilta, joka ei kyl murhannu sua. Se on totinen torvensoittaja, mut sisältä pehmee ku sula jäätelö. Ei se vapaaehtosesti kellekään pahaa tekis.” 

Daniel mietti hetken. Milla pani merkille, että he olivat suunnilleen lenkin puolivälissä. ”Hän hallitsi äänensä hyvin. Ei alku- eikä loppukiekauksia. Matala, sanat tulivat jämäkästi”, mies vastasi. 

Milla naputteli sormillaan reiteensä. ”Eli joku joka on ehkä tottunut tappamaan. Tunsit sä yhtään sotilasta?” 

Daniel levitti kätensä ja näytti tyhjiä kämmeniään. ”Minkä sinä määrittelet sotilaaksi? Monilla tuttavillani oli upseerin tai muun ylemmän sotilashenkilön arvo eivätkä he olleet käyneet sotimassa kuuna päivänä.”

”Mä meinaan sellasta, joka on ollu taistelus tai ainakin on aktiivipalvelukses”, Milla selvensi. 

Oksiston lomasta huomasi, että alkoi tulla pimeä. Hämäräkytkimet sytyttäisivät varmaankin katulamput kohta. 

”George Greenhill. Me leikimme lapsena aika paljon keskenämme. Hän oli juuri päässyt kadetiksi, kun tapasimme toissa vuonna tai siis vuonna 1899. Mutta läheisiä emme ole olleet enää moneen vuoteen enkä keksi mitä kaunaa hän kantaisi minulle”, Daniel kertoi. Nuori äiti ohitti heidät lastenvaunujen kanssa. 

”Tohon kannattaa kuiteski tarttua. George ei varmaa oo oikee tyyppi, mut entäs joku sen sukulainen, ehkä veli. Jos sä oot vaik tietämättäs vikitellyt veljen ihastusta?” Milla esitti. 

Daniel katseli polun päällystettä. ”Niin Andrew´n. En pitänyt hänestä erityisesti, hän oli väkivaltainen ja suorasukainen. Muistan aina kuinka Andy haukkui Georgea neidiksi, kun tämä ilmoitti tahtovansa suoraan lääkintäjoukkoihin. Andy laitettiin akatemiaan varhain, joten en usko koskaan edes tavanneeni hänen tyttöjään.”

Milla irvisti. ”Kusipää. Mut sehän ei kai koskaan tarvinnukaan lääkintämiehen apuu. Tollasiin ei luodit tapaa osuu, vaik vihollinen ampus suoraan kohti. Me ollaan muuten koht kotona.” 

Daniel naurahti kuivasti. ”Andya tekisi kyllä mieli syyttää, mutta en usko, että ääni oli hänenkään.” 

He olivat takaisin pikkuojalla, tosin vähän eri kohdassa kuin aiemmin. Daniel asettui seisoman jalat haarallaan ojan penkereille ja auttoi Millan kädestä pitäen yli. 

”Kiitos”, Milla totesi ykskantaan. 

Daniel ponkaisi hänen vierelleen. ”Ilo on kokonaan minun puolellani. Tiedän, että olisit selvinnyt siitä itsekin.” 

Milla mulkaisi miestä. ”Joo, kun sä näit sen puol tuntia sitten. Harvemmin herrat mulle käsiään tarjoilee, et siitä herkust pitää nauttia, kun saa.”

Kun he olivat päässeet kämpille, Milla alkoi keittää kahvia ja Danielin pyynnöstä myös teetä, sillä mies valitti, ettei hänen vatsansa enää kestänyt mustaa litkua. 

”Koeta miettii niit sanoi yön aikana, jos vaik muistat viel lisää”, Milla sanoi istuutuessaan kuppinsa kanssa. 

”Enkä nukkuisi ollenkaan?” Daniel kiusoitteli. 

”Voi vittu, kuka nyt on ärsyttävä. Sähän sanoit, et uni selvittää aivoja.” Milla ryysti kahviaan. Päivä oli ollut jo aika pitkä. 

”Minä lupaan miettiä”, Daniel lepytteli. 

Milla hymähti puolivillaisesti ja tarjosi miehelle keksiä Oreo-paketista. ”Siin tapaukses tutkimukset on tält päivält tässä. Laiha saldo mut huomen paremmal onnel. Voit liittyy seuraan kattoo leffaa, jos huvittaa.” Daniel nyökkäsi, he katsoivat elokuvan ja menivät sitten kumpikin nukkumaan.

-Roona-

Elokuvissa LVVI: The Northman

 Heippa!

The Northman on Robert Eggersin ohjaama viikinkisaaga. Pääosissa näyttelevät Alexander Skarsgård (Amleth), Nicole Kidman (kuningatar Gudrun, Amlethin äiti), Ethan Hawke (kuningas Aurvandil Sotakorppi; Amlethin isä), Claes Bang (Fjölnir Veljetön; Amlethin setä), Anya Taylor-Joy (Olga), Gustav Lindh (Thorir), Elliot Rose (Gunnar), Willem Dafoe (Heimir), Björk (Näkijätär) ja Oscar Novak (nuori Amleth).

Eggers on tullut Lighthousen päivistä huomattavasti kaupallisempaan suuntaan. Ei sillä, että Northman olisi mikään Marvelin supersankarielokuvien tapaan koko perheen kanssa iloisesti nautittava pakkaus, mutta selvästi taiteellista majakkatarinaa helpommin lähestyttävä. Kenties jopa liian helposti, sillä juoni on hyvin yksinkertainen. Prinssi Amleth pyrkii kostamaan isänsä kuoleman. Sankari ei saa edes nuoruuden sivupolkua, sillä aika Rusissa ohitetaan lähinnä pakollisena pahana, koska onhan Amlehtin kasvettava aikuiseksi. Äidin petos hierotaan katsojan naamalle jo alussa (okei, kuvittelin, että Fjölnir oli Amlethin isä, mikä ei ollut totta, mutta olisi ollut petos yhtä kaikki). Olisin kaivannut monisäikeisempää selitystä sille, miksi Amlethista muotoutui sellainen aikuinen kuin hänestä muotoutui. Miksei hän kertonut Rusissa kuka oli edes sen jälkeen, kun oli selkeästä saavuttanut asemaan sekä luullakseni myös mainetta?

Pidin kovasti Olgasta. Anya Taylor-Joy teki hyvää työtä sillä vähällä, mitä hänelle oli annettu. Välillä tuntui kirjaimellisesti, että Anya-parka halusi päästä tiiviimmin tarinaan mukaan, mutta yhtä lailla kuin Amleth väliin sivuutti Olgan, sivuutti juoni myös Taylor-Joyn. Olisin kaivannut myös rakkaustarinalle vähän enemmän pontta ja syytä, etenkin Amlethin puolelta. Minua harmitti kovasti, että Thorirista kasvoi kliseinen ylimielinen perijä. Toisaalla Fjölnir kasvatti Gunnaria varsin järkevästi ja opettavaisesti, mutta Gunnarhan olikin todetusti rakkauslapsi Thoririn äidin jäädessä kokonaan pimentoon.

Estetiikka on kovin Eggersmäistä ja muistuttikin eniten Lighthousesta, vaikka välillä Northman kylpikin väreissä. Paljon oli paneuduttu erilaisiin riitteihin esimerkiksi siihen, miten soturit saattoivat itsensä berserkkiyden tilaan eli eläimelliseen käytökseen ja taisteluraivoon. Jotenkin ne jäivät minulle kuitenkin tyhjiksi, koska niistä puuttui taianomaisuus. Enkä tarkoita siis mitään söpöjä fantasiaelementtejä vaan että riitit tuntuivat suurelta osin pelkästään väkivallalla (tai seksillä) mässäilyltä. Pohjanmiehille niissä lienee kuitenkin ollut myös uskonnollinen/henkinen elementti, taisteluraivo tuli jumalilta, joten ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista hurmioitumista. Tätä löytyi Björkin esittämästä Näkijätterestä (yhdestä nornasta?). Hänestä löytyi sitä mystisyyttä, jota kaipasin. Minua häiritsivät myös yllättävän kirkon näköiset Frej´n temppelit. Toki tämä voi olla myös historiallisesti paikkansa pitävää, en tunne viikinkiaikaa niin hyvin. Silti kristilliset vaikutteet näyttivät turhan selviltä.

Elokuva kuva oli kokonaisuudessaan liian pitkä. Itse asiassa täysin samalla juonelle, mutta tiivistettynä olisin saanut leffasta positiivisemman kokonaiskuvan. Mutta kyllä kokemus plussan puolelle jäi.

-Roona-