Mietteitä kirjasta LXXIX: Ase itse ja Mielensäpahoittaja

 Heippa!

Logen Yhdeksänsormi on pahamaineinen barbaari ja pohjoisen pelätyin mies. Oikeasti hän haluaisi vain elää rauhassa, mutta hänen lukuisat vihollisensa yrittävät kaikin tavoin saattaa hänet haudan lepoon. Kapteeni Jezal dan Luthar on itseriittoinen aatelismies ja keikari, jonka mielessä ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin ystävien kyniminen kortinpeluussa ja unelmat miekkailukilpailun voitosta. Mutta sota on tulossa, ja pohjoisen taistelukentillä kamppaillaan kaikin puolin verisemmin säännöin. Inkvisiittori Glokta on entinen sotasankari, nykyinen raajarikko ja kiduttaja. Hän näkisi mielellään Jezalin palaavan kotiin arkussa, mutta toisaalta Glokta inhoaakin kaikkia: petturuuden kitkeminen Unionista tunnustus kerrallaan jättää niukalti aikaa ystävyyssuhteille. Hänen tuorein ruumiilla viitoitettu polkunsa saattaa johdattaa hänet suoraan hallinnon korruptoituneeseen ytimeen… jos hän pystyy selviämään hengissä riittävän pitkää seuratakseen sitä. Joe Abercrombien Ase itse on Ensimmäinen laki -trilogian avausosa.

Abercrombie on jollakin tavalla ihastunut raajarikkoihin hahmoihin, sillä Gloktan lisäksi myös Särkynyt meri -trilogian päähenkilö on raajarikko. Kirjassa kuvailtiin tosi hyvin sitä, miten Jezalin mieli ja näkemykset muuttuivat, kun hän rakastui Ardeehin. Hän oli aluksi huolissaan vain omasta maineestaan, vaikka tuskinpa yhdestä lisävalloituksesta, olipa kuinka alhaissyntyinen tahansa, olisi hänelle haittaa ollut. Minua huvitti suuresti, kun sekä Logen että tämän selviytynyt toveriretkue vuorotellen päivittelevät, että voi kun se toinen on nyt kuollut. Eikä Glokta minusta inhoa kaikkia, hän on vain syvästi katkera. Hän ei enää sovi Kilpailun voittajien kiiltokuvamaiseen muottiin, vaikka on antanut isänmaalleen taatusti enemmän kuin kukaan muu. Odotan kyllä mielenkiinnolla, miten tämä sarja jatkuu.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi.” Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso. Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoriteitä, koska ”routavaurio on luontainen nopeusrajoitus”. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä. Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.

Minuun ei ihan osunut ja uponnut. Ehdin jo pohtia olevani väärää kohderyhmää, mutta kyllä sieltä tarttumapintaakin löytyi. Ja se löytyi niistä kohdin ei valitettu, vaan sanottiin jotain järkevää. Voin kuvitella, miten hyvin nämä ovat toimineet kuunnelmina, lukijan eläytymisineen ja taukoineen. Kirjallinen muoto tuskin esitti näitä pikkumonologeja parhaimmillaan. Minusta oli jotenkin kipeää huomata, että Mielensäpahoittaja oli omissakin ajatuksissani typistynyt lähinnä huumorihahmoksi, hän on kuitenkin kirjan pohjalta paljon moniulotteisempi ja traagisempi hahmo (hän itse ei ehkä arvostaisi tätä kuvausta). Olisinkin mielelläni lukenut enemmän niistä monipuolisista kokemuksista, jotka valittamisen välistä pilkahtelevat. Siispä odotellessa Kyrön vakavaa romaania Mielensäpahoittajasta.

-Roona-