Heippa!
The
Northman on Robert Eggersin ohjaama viikinkisaaga. Pääosissa näyttelevät
Alexander Skarsgård (Amleth), Nicole Kidman (kuningatar Gudrun, Amlethin äiti),
Ethan Hawke (kuningas Aurvandil Sotakorppi; Amlethin isä), Claes Bang (Fjölnir
Veljetön; Amlethin setä), Anya Taylor-Joy (Olga), Gustav Lindh (Thorir), Elliot
Rose (Gunnar), Willem Dafoe (Heimir), Björk (Näkijätär) ja Oscar Novak (nuori
Amleth).
Eggers
on tullut Lighthousen päivistä huomattavasti kaupallisempaan suuntaan. Ei
sillä, että Northman olisi mikään Marvelin supersankarielokuvien tapaan koko
perheen kanssa iloisesti nautittava pakkaus, mutta selvästi taiteellista
majakkatarinaa helpommin lähestyttävä. Kenties jopa liian helposti, sillä juoni
on hyvin yksinkertainen. Prinssi Amleth pyrkii kostamaan isänsä kuoleman.
Sankari ei saa edes nuoruuden sivupolkua, sillä aika Rusissa ohitetaan lähinnä
pakollisena pahana, koska onhan Amlehtin kasvettava aikuiseksi. Äidin petos
hierotaan katsojan naamalle jo alussa (okei, kuvittelin, että Fjölnir oli
Amlethin isä, mikä ei ollut totta, mutta olisi ollut petos yhtä kaikki). Olisin
kaivannut monisäikeisempää selitystä sille, miksi Amlethista muotoutui
sellainen aikuinen kuin hänestä muotoutui. Miksei hän kertonut Rusissa kuka oli
edes sen jälkeen, kun oli selkeästä saavuttanut asemaan sekä luullakseni myös
mainetta?
Pidin
kovasti Olgasta. Anya Taylor-Joy teki hyvää työtä sillä vähällä, mitä hänelle
oli annettu. Välillä tuntui kirjaimellisesti, että Anya-parka halusi päästä
tiiviimmin tarinaan mukaan, mutta yhtä lailla kuin Amleth väliin sivuutti
Olgan, sivuutti juoni myös Taylor-Joyn. Olisin kaivannut myös rakkaustarinalle
vähän enemmän pontta ja syytä, etenkin Amlethin puolelta. Minua harmitti
kovasti, että Thorirista kasvoi kliseinen ylimielinen perijä. Toisaalla Fjölnir
kasvatti Gunnaria varsin järkevästi ja opettavaisesti, mutta Gunnarhan olikin
todetusti rakkauslapsi Thoririn äidin jäädessä kokonaan pimentoon.
Estetiikka
on kovin Eggersmäistä ja muistuttikin eniten Lighthousesta, vaikka välillä Northman
kylpikin väreissä. Paljon oli paneuduttu erilaisiin riitteihin esimerkiksi
siihen, miten soturit saattoivat itsensä berserkkiyden tilaan eli eläimelliseen
käytökseen ja taisteluraivoon. Jotenkin ne jäivät minulle kuitenkin tyhjiksi,
koska niistä puuttui taianomaisuus. Enkä tarkoita siis mitään söpöjä
fantasiaelementtejä vaan että riitit tuntuivat suurelta osin pelkästään
väkivallalla (tai seksillä) mässäilyltä. Pohjanmiehille niissä lienee kuitenkin
ollut myös uskonnollinen/henkinen elementti, taisteluraivo tuli jumalilta,
joten ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista hurmioitumista. Tätä löytyi Björkin
esittämästä Näkijätterestä (yhdestä nornasta?). Hänestä löytyi sitä
mystisyyttä, jota kaipasin. Minua häiritsivät myös yllättävän kirkon näköiset
Frej´n temppelit. Toki tämä voi olla myös historiallisesti paikkansa pitävää,
en tunne viikinkiaikaa niin hyvin. Silti kristilliset vaikutteet näyttivät
turhan selviltä.
Elokuva
kuva oli kokonaisuudessaan liian pitkä. Itse asiassa täysin samalla juonelle,
mutta tiivistettynä olisin saanut leffasta positiivisemman kokonaiskuvan. Mutta
kyllä kokemus plussan puolelle jäi.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti