Elokuvissa LVVI: The Northman

 Heippa!

The Northman on Robert Eggersin ohjaama viikinkisaaga. Pääosissa näyttelevät Alexander Skarsgård (Amleth), Nicole Kidman (kuningatar Gudrun, Amlethin äiti), Ethan Hawke (kuningas Aurvandil Sotakorppi; Amlethin isä), Claes Bang (Fjölnir Veljetön; Amlethin setä), Anya Taylor-Joy (Olga), Gustav Lindh (Thorir), Elliot Rose (Gunnar), Willem Dafoe (Heimir), Björk (Näkijätär) ja Oscar Novak (nuori Amleth).

Eggers on tullut Lighthousen päivistä huomattavasti kaupallisempaan suuntaan. Ei sillä, että Northman olisi mikään Marvelin supersankarielokuvien tapaan koko perheen kanssa iloisesti nautittava pakkaus, mutta selvästi taiteellista majakkatarinaa helpommin lähestyttävä. Kenties jopa liian helposti, sillä juoni on hyvin yksinkertainen. Prinssi Amleth pyrkii kostamaan isänsä kuoleman. Sankari ei saa edes nuoruuden sivupolkua, sillä aika Rusissa ohitetaan lähinnä pakollisena pahana, koska onhan Amlehtin kasvettava aikuiseksi. Äidin petos hierotaan katsojan naamalle jo alussa (okei, kuvittelin, että Fjölnir oli Amlethin isä, mikä ei ollut totta, mutta olisi ollut petos yhtä kaikki). Olisin kaivannut monisäikeisempää selitystä sille, miksi Amlethista muotoutui sellainen aikuinen kuin hänestä muotoutui. Miksei hän kertonut Rusissa kuka oli edes sen jälkeen, kun oli selkeästä saavuttanut asemaan sekä luullakseni myös mainetta?

Pidin kovasti Olgasta. Anya Taylor-Joy teki hyvää työtä sillä vähällä, mitä hänelle oli annettu. Välillä tuntui kirjaimellisesti, että Anya-parka halusi päästä tiiviimmin tarinaan mukaan, mutta yhtä lailla kuin Amleth väliin sivuutti Olgan, sivuutti juoni myös Taylor-Joyn. Olisin kaivannut myös rakkaustarinalle vähän enemmän pontta ja syytä, etenkin Amlethin puolelta. Minua harmitti kovasti, että Thorirista kasvoi kliseinen ylimielinen perijä. Toisaalla Fjölnir kasvatti Gunnaria varsin järkevästi ja opettavaisesti, mutta Gunnarhan olikin todetusti rakkauslapsi Thoririn äidin jäädessä kokonaan pimentoon.

Estetiikka on kovin Eggersmäistä ja muistuttikin eniten Lighthousesta, vaikka välillä Northman kylpikin väreissä. Paljon oli paneuduttu erilaisiin riitteihin esimerkiksi siihen, miten soturit saattoivat itsensä berserkkiyden tilaan eli eläimelliseen käytökseen ja taisteluraivoon. Jotenkin ne jäivät minulle kuitenkin tyhjiksi, koska niistä puuttui taianomaisuus. Enkä tarkoita siis mitään söpöjä fantasiaelementtejä vaan että riitit tuntuivat suurelta osin pelkästään väkivallalla (tai seksillä) mässäilyltä. Pohjanmiehille niissä lienee kuitenkin ollut myös uskonnollinen/henkinen elementti, taisteluraivo tuli jumalilta, joten ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista hurmioitumista. Tätä löytyi Björkin esittämästä Näkijätterestä (yhdestä nornasta?). Hänestä löytyi sitä mystisyyttä, jota kaipasin. Minua häiritsivät myös yllättävän kirkon näköiset Frej´n temppelit. Toki tämä voi olla myös historiallisesti paikkansa pitävää, en tunne viikinkiaikaa niin hyvin. Silti kristilliset vaikutteet näyttivät turhan selviltä.

Elokuva kuva oli kokonaisuudessaan liian pitkä. Itse asiassa täysin samalla juonelle, mutta tiivistettynä olisin saanut leffasta positiivisemman kokonaiskuvan. Mutta kyllä kokemus plussan puolelle jäi.

-Roona-