Kirjat L: Hopeisen hummerihaarukan tapaus, Taikuri ja taskuvaras sekä Darien

Moikka!

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa Alan Bradleyn Flavia de Luce –dekkarisarjaa. Flavia saa kylän markkinoilla mustalaisnaiselta ennustuksen, joka järkyttää hänet pahanpäiväisesti. Vielä enemmän Flavia on kauhuissaan, kun samainen nainen löytyy pian kotikartanon mailta henkihieverissä. Mahtoiko joku kostaa vuosien takaisia tapahtumia? Flavia ymmärtää hyvin kalavelkojen maksun päälle, sillä hänellä on kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta.... Bishop´s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka on hiljan yllätetty sukukartanosta luvattomissa askareissa. Mitä kummaa kylässä on tekeillä? Vaarallisen nokkela Flavia viilettää idyllisen kotikylän katuja uskollisella polkupyörällään, nuuskii tietoja ja etsii johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta.

En tykännyt tästä osasta yhtä paljon kuin aiemmista. Murha ja siihen liittyvä mysteeri olivat aika pienessä osassa. Toisaalta tietysti Fenellaan kohdistunut tapon yritys vei oman osansa. Kuitenkin Flavia tuntui vain käyvän saamassa tietoja henkilöiltä, jotka liittyivät tapahtumiin. Yleensä hän on tapahtumien polttopisteessä. Tai no, on hän tässäkin sen verran, että kirjaimellisesti sytyttää Fenellan teltan palamaan. Hobblerit oli kiinnostava uskonlahko, jonka Bradley on ilmeisesti itse kehittänyt vanhojen raporttien pohjalta. En osaa vieläkään oikein sisäistää, että Flavia kulkee mekko päällä. Olen lukenut sarjaa ”väärässä” järjestyksessä, ensin kakkos- ja viitososat ja niistä kai minulle tuli sellainen kuva, että Flavia pukeutuisi jotenkin poikamaisesti. Pidin kuitenkin, miten Flavian ja eversti-isän suhdetta oli tässä rakennettu.

”Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.” Taikuri ja taskuvaras aloittaa Anniina Mikaman maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri luomoaa yleisönsä ilta toisensa jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow´ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta  he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

Olisi mukava sanoa, että pidin Taikurista ja taskuvarkaasta täysin varauksettomasti. Se on kuitenkin ajoittain kumman kömpelö, vaikka lähtökohdat ovat enemmän kuin hyvässä kunnossa. Esimerkiksi Minan ajatusten välillä hyvin voimakas katukielisyys ei oikein toiminut, kun hän muutoin puhui ns. normaalisti. Myös Mikaman tavassa kirjoittaa romanssia oli jotain päälleliimatun tuntuista, vaikka nuorten ihastuminen ja tapailu itsessään oli ihan totuudenmukaista. Helsinki toimii taikuuden taustalla erinomaisesti, mistä Mikamalle isot pisteet, että on uskaltanut sijoittaa tarinansa Suomeen. Sotamies oli eksistentiaalisine kriiseineen ihana ja koneiden inhimillisyyttä pystyttiin pohtimaan, jos ei raikkaasti niin ainakin vähäkliseisesti. Olisin toivonut, että Tomiin liittyvä paljastus olisi ollut toisenlainen, mutta ei tämäkään kirjaa pahentanut.

Metsästäjä. Mykkä poika. Vanha miekkamestari. Pistoolisankari. Nainen, joka voi käydä heidän kaikkien kohtaloksi. Darien aloittaa Keisarista ja Valloittajasta tunnetun Conn Igguldenin uuden fantasiasarjan Suolan valtakunta. Kaksitoista mahtiperhettä pitää järjestystä yllä Darienin kaupungissa sotilaiden ja vakoojien voimin. Valtaistuimella on kuitenkin heikko kuningas, jonka salamurhaa kenraali Justan alkaa suunnitella. Likaisen työn tekijäksi hän kiristää metsästäjä Eliaksen, jolla on maagisia kykyjä. Samaan aikaan kuninkaan henkivartiokaartiin liittyy mykkä orpopoika Arthur, joka oppii minkä tahansa taistelutaidon ensi näkemältä. Kuka tai mikä Arthur oikein on? Sadonkorjuujuhlan yönä roihahtavat kapinan liekit. Kuka lopulta nousee Darienin valtaistuimelle?

Minusta Darien ei oikein lähtenyt lentoon. Kukaan henkilöistä ei ollut varsinaisesti fokuksessa ja toisaalta ihan yllättävät henkilöt nousivat keskeisiksi. Mikä on Darienin ja sitä edeltäneen valtakunnan suhde meidän maailmaamme? He selvästi tuntevat Rooman keisarit ja jopa kristinuskon, mutta esimerkiksi se onko tarinan tarkoitus olla dystopia, jää hämäräksi. Pinnalta tarina ja fantasia oli hyvin hahmoteltua ja kauniisti kirjoitettua, mutta hahmoihin oli hankala muodostaa tunnesiteitä. Fantasiakirjojen päähenkilöt eivät sattumalta yleensä ole oppipoikia, sillä heidän kauttaa kirjailija voi antaa lukijalleen tarvittavaa ekspositiota vahvistamaan kuuluvuuden tunnetta. Darienista olisi saanut kertoa siis enemmän, nyt heiteltiin lähinnä salaperäisiä lauseita tyyliin ”Hallitsimme ennen seitsemää kuningaskuntaa” ja lueteltiin nimiä – asioiden tai ihmisten – joista lukijan olisi pitänyt muka välittää. Kiinnostus heräsi kuitenkin niin paljon, että pintakiilto vienee voiton ja seuraava osakin on lukulistalla.

                                                                  -Roona-

Sairaanfuckingkipeenraastavaa

Heippa!

Disclaimer: Marvelin ja Marvel Cinematic Universen hahmot kuuluvat luojilleen ja tekijöilleen. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu edellä mainituille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti

Fucking eli kuinka vauvoja tehdään

Äiti kielsi aina rikkomasta tyttöjen sydämiä. Isä ei kieltänyt mitään, koska ei ollut kotona, mutta olisi varmaan todennut, että pari sydäntä saa mennä rikki, kunhan et vain poika saata ketään raskaaksi. En ole saattanut. Kaikenlaisia yrittäjiä on kyllä ollut, monilla Stark Industriesin rikkaudet silmissä kiiluen. Osan todisteet ovat olleet niin heppoiset, että he karkasivat hänä koipien välissä melkein heti toimistooni sisään päästyään. Muutama vaati isyystestiä, mutta ne osoittautuiva aina negatiivisiksi.

Nyt asiat ovat toisin. Halusin saada Pepperin raskaaksi, en vain uskonut enää kykeneväni siihen. Avaruudessa vietetyt kuukaudet heikensivät minua enemmän kuin saatan ymmärtää. Ja silti raskaustestissä näkyi kaksi viivaa. Sain niin hysteerisen nauru- ja itkukohtauksen, että Pepperin piti taluttaa minut sänkyyn. Tunteeni, järkeni ja aivoni ovat riekaleina. Toivon mukaan olen kursinut ne kasaan, kun pikkuismme näkee maailman.

Sairasta eli kuinka selvita aamupahoinvoinnista

Pepper oksentaa vessanpönttöön. Nyt on iltapäivä, mutta aamupaholainen tulee tasan silloin kun sitä huvittaa. Pahoinvointikohtaukset kestävät vain tunnin kerrallaan, mikä on tietysti kätevää, sillä taloutemme käytännössä pysähtyisi, jos Pepper olisi poissa pelistä yhtään pitempään. Olen vielä niin heikko, että aamiainen olisi minun voimillani vasta lounasaikaan eikä meillä olisi enää puhtaita vaatteita.

Pepper tulee kylpyhuoneesta muutama vesipisara kasvoillaan. Hän kyselee vointiani, vaikka on itse vielä juuri loppuneesta höykytyksestä tuhkanharmaa. Mielleyhtymä on niin epämiellyttävä, että se varmasti kuvastuu ilmeeni kireydessä ja Pepper tekee omat päätelmänsä. Hän lähtee keittiöön etsimään colaa ja suolaista syötävää. Nousen hitaasti sohvalta – tietyt ruumiinosat tuntuvat edelleen rekan yli ajamilta – ja menen hänen peräänsä.

Kipeetä eli loppuraskauden kukoistus

Minä puuhailen vajassa ja Pepper puuhailee keittiössa ja kaikki on täydellisen idyllistä. Voisi melkein unohtaa, että vain hetki sitten puolet universumin asukkaista pyyhkäistiin hiekkana tuuleen. Raskaus pukee Pepperiä. Hän näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta, vaikka vatsa on jo kasvanut isoksi. Minäkin olen alkanut pikku hiljaa näyttää jälleen ihmiseltä. Komealtakin, niin Pepper sanoo, mutta se johtuu hormoneista. Hän pitää postinkantajaakin komeana.

Puhun iltaisin vatsalle ja Pepper silittää tukkaani. Hän nauraa, kun selitän lapselle rakentamieni asioiden teknisistä yksityiskohdista tai mainitsen äidin kauneudesta. Kaikesta muusta puhuminen olisi liian kipeää. Cap ja muut lähettivät onnittelut, kun kuulivat raskaudesta. Se on ainoa heidän viestinsä, johon olen vastannut. Kyky kuulua heihin on valunut ulos minusta, mutta kenties palaa vielä joskus.

Raastavaa eli kohti synnytystä ja sen yli

Synnytyssali on sairaalanvihreä ja kliinisen valkoinen. Pepper kiroaa minua alimpaan helvettiin, kun vauva päättää olla itsepäinen eikä tule ulos parilla ensimmäisellä työnnöllä. On raastavaa, kun ei kykene auttamaan millään tavalla. Kätilö kehuu Pepperin pärjäävän hienosti ja kehottaa minua tukemaan puolisoani. Kättäni puristetaan niin lujaa, ettei siinä ole tuntua varmasti vielä huomennakaan.

Pidän pientä nyyttiä sylissäni. Se vänisee ja vääntelehtii vähän, pieni tyttäremme, meidän Morganimme. Pepper lepää sängyssä vieressämme. Nyt kun Morgan on täällä, hän sanoo pehmeästi, ajattelitko kertoa hänelle ensin valon fysiikasta vai vauvanhuopien valmistuksesta. Hymyilen hiljaa itsekseni ja kuiskaan tytölle: rakastan sinua 3000 kertaisesti. 3000. Se on hyvä luku.

                                                                        -Roona-

Elokuvissa XLI: Erämaan kutsu

Moikka!

En pitänyt elokuvasta kovinkaan paljon. Se oli aika tavalla disneyllistetty (kyseessä ei varsinaisesti edes ollut Disney-leffa, vaikka taitaahan Mikki-yhtiö jo lähes kaiken Hollywoodissa omistaakin) ja tyhmistetty. Olen itse lukenut Jack Londonin kirjan aikanaan yläasteella, kun ihana äidinkielenopettajamme Eija sen meillä luetutti. Minulla on siis jonkinlainen muistikuva juonen kulusta ja teoksen tunnelmasta. Pääosassa on tietokoneanimoitu koira ja muisteleva Harrison Ford John Thortonina.

Se, että Buck oli animoitu ärsytti minua etenkin alussa. Ensiksikin se oli suhteettoman suuri. Mittasuhteet esimerkiksi aikuiseen mieheen verrattuna olivat pöhköt. Buck on iso kirjassakin, mutta ei nyt sentään noin iso. Loppua kohden tämä paranee, etenkin Fordin vierellä animaatio-Buckin mittasuhteet näyttävät jo jokseenkin järkeviltä. Toisekseen Buckin ilmeet ovat aivan liian inhimmillisiä. Kirja korosti minusta aika paljon sitä, että eläimet ovat eläimiä, vaikka toki ihmiselle arvokkaita kumppaneita, jotka tietävät ja oppivat kaikenlaista. Elokuvassa Buck tuntuu ymmärtävän kaiken mitä sille sanotaan. Lisäksi sille on kehittynyt moraali, jonka avulla se mm. paheksuu Thortonin juomista. Pohdin välillä, että onko ne ilmeet otettu jostakin ihmisten ilmepankista vaiko jopa käytetty liikkeenkaappausta. Mutta joo, tarinan henkeen sopisi paremmin, että Buck tyytyisi ilmeilemään vain koiramaisesti.

Disneyllistäminen näkyi ennen kaikkea väkivallan puuttumisena. Muistelen, että teininä kirjaa oli vaikea lukea, kun siinä eläimiä pahoinpideltiin paljon sekä suoraan että välillisesti (= esim. jättämällä ruokkimatta). Tämän puutteen kuitenkin ymmärrän, sillä elokuvasta on varmaan haluttu saada mahdollisimman perheystävällinen ja ikäraja mahdollisimman alas. Eikä siinä mitään väärää ole. Mutta... elokuva pyrkii kuitenkin esittämään, että väkivaltaa on tapahtunut, vaikkei olekaan. Buckia lyödään leffassa tasan kerran. Tämä ei oikein anna pohjaa sille, kun myöhemmin herutellaan sankarillisesti sillä kuinka Buck on kärsinyt. No, ainakaan yleisö, joka ei ole kirjaa koskaan lukenut ei ole Buckin kärsimystä nähnyt.

Väkivallan esittäminen olisi helppoa varsinaista väkivaltaa näyttämättä. Buck oli voitu näyttää pari kertaa piestynä. Tai Buck ja koko valjakko loppuun väsyneenä, koska niitä ei ole ruokittu. Tähän limittyvä ongelma on myös se, ettei Buckin kasvua ja fyysistä muutosta juuri näytetä. Muistaakseni kirjassa oli keskeisiä kuvauksia siitä, kuinka Buck ensin laihtui, sitten tuli lihaksikkaaksi sitä mukaa kun vetokokemusta kertyi. Sehän oli alun perin pehmeä kaupunkilaiskoira. Leffassa Buck on koko ajan samannäköinen, seurakoira/työkoira –erosta lypsetään lähinnä muutamat halvat naurut.

Ylipäänsä elokuvan huumori tuntuu perustuvan pelkkään törmäilyyn. Naurua revitään asioista, joille nauraakseen katsojan on pidettävä itseään tyhmänä. Aika rankasti sanottu tietenkin, mutta kukaan ei oikeasti pane koiraa, joka ei koskaan edes ole ollut vetovaljaissa, postivaljakkoon ja odota, että se osaa toimia oikein. Kirjassakin Buckia oli totutettu niihin valjaisiin, vaikka vetokokemusta sillä ei tainnut ennen postivaljakkoon liittymistä olla. En yritä sanoa, etteikö Buck kirjassakin olisi joutunut opettelemaan vetämisen kantapään kautta, mutta minusta ei ole erityisen hauskaa antaa poropeukalolle sahaa käteen, todeta, että teepä talo ja sitten nauraa räkäisesti päälle, kun tyyppi ei osaakaan. Sellaista suurin osa leffan huumorista oli.

Etenkin elokuvan alku, aika ennen kuin Buckista tulee Thortonin koira, tuntee kulkevan koko ajan pikakelauksella. Mitään ei pohjusteta, sen sijaan osoitellaan sitäkin enemmän. Postivaljakon johtajakoira Spitz on paha paskiainen, joka kuitenkin saa Buckin armosta jäädä eloon, kun se ja Buck ovat tapelleet johtajan paikasta. Kirjassa Spitz kuolee Buckin hampaisiin. Muut valjakon koirat taas palvovat Buckia jo heti alusta alkaen ilman mitään syytä. Ne vain näyttävät haistavan, että Buck on superhyvis.

Thortonin tarinaa oli muutettu eikä hänellä ollut kavereita mukanaan. Hänen tarinastaan oli tehty aika nyyhky – mies, jonka pikkupoika on kuollut ja joka on etääntynyt vaimostaan ja yhteiskunnasta sen myötä. Myös leffan ihmiskonflikti oli pakolla väännetty. Tietysti se, että Thorton olisi kuollut intiaanien tappamana olisi herättänyt arvostelua, mutta ei elokuvan tekemä ratkaisukaan hyvä ole. Miten Hal, joka oli todella kokematon olisi edes löytänyt sinne Thortonin mökille? No, Buck saa pahiksen helposti pois päiviltä, kun heitä on vain yksi.

Voisin valittaa vielä joistakin jutuista, mutta äh... loppuun jotain positiivista. Leffa on visuaalisesti ihan kaunis ja kiitosta pitää antaa monietnisestä roolituksesta. Lapset saattavat katsoa tämän miellellään ja siinä seurassa aikuinenkin kestää leffan kyllä.

                                                            -Roona-

Roadtrip

Moikka!

Disclaimer: Meg Cabot omistaa Prinsessapäiväkirjojen hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Cabotille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

Olin saanut luvan roadtripille isoäidiltä. Sillä jokainen tietää, että todelliset luvat tulevat leskiruhtinattarelta. Äiti tietenkin antoi oman lupansa myös, mutta se olisi vain lämmitänyt henkisesti, mikäli Clarisselta ei olisi herunut kyllää. Oikeastaan myöntyminen oli ollut pieni ihme, koska en ollut lainkaan piilotellut sitä, että tekisin matkan Michaelin kanssa. Olin puoliksi vakuuttunut, ettei Grand-mère tiennyt ihan tarkalleen ottaen mitä roadtrip tarkoitti ja kuvitteli sen olevan jotain yhtä viatonta kuin piknik.

Joka tapauksessa olin kiireen vilkkaa pakannut tavarani ja valmistautunut automatkaan supersöpön poikaystäväni kanssa. Lukukausi oli lopussa eikä minun tarvitsisi vähään aikaan pukeutua vaaleansiniseen kauluspaitaan ja sini-harmaakirjavaan polvihameeseen. Ei sillä, että olisin näyttänyt erityisen hyvältä kesävaatteissakaan, mutta ainakin sain valita ne itse. Niinpä sitten eräänä aamuna Michael ajoi pihaamme ja otti minut lava-autonsa kyytiin. Suuntasimme moottoritielle ja laitoimme stereot kaikumaan.

Pidin ikkunaani auki ja annoin käteni surffata ulkopuolen ilmavirrassa. Michael oli valinnut musiikin; se oli pehmeää kitarapoppia ja soinnut karkailivat tuuleen. Hän keskittyi tiehen, mutta loi minuun ajoittaisia sydämen sulattavia katseita. Yhdyimme molemmat empimättä muutamiin kertosäkeisiin ja hihitimme samamielisyydellemme. Maisemat vaihtuivat ja tie siinsi aurinkousvaisena edessämme. Tunsin valtavaa vapautta: kukaan ei ollut vahtimassa, jos vaikka sattuisimme suutelemaan. Se oli rakastuneen höyhenenkevyt toive.

Pysähdyimme ensi kerran pitkälle yli puolen päivän, kello oli varmaan jo kaksi. Huoltoasema oli pieni ja nuhruinen ja sen naistenvessan valo väpätti. Kun olimme kassalla, Michael sitaisi kätensä olkapäilleni ja veti minut rennosti viereensä. Yritin esittää coolia yrmeälle rahastajalle, vaikka sykkeeni hurjasteli kahdessasadassa. Kuljimme kylki kyljessä pihalle saakka ja auton luona Michael suuteli nopeasti kaulaani ennen kuin jätti minut omalle puolelleni.

Ajelimme vielä jokusen tunnin, kunnes löysimme sopivan yöpymispaikan. Meillä oli luonnollisesti teltta mukana. Motelleihin ei ollut varaa ja olisi toki kovin romanttista nukkua avoimen taivaan alla. Paikalla oli pieni kallionjyrkänne, jolle puut tarjosivat näkösuojaa. Siinä oli sen verran tasaista nurmikkoa, että auton sai pysäköityä ja leirin pystytettyä. Michael virnisteli toimiessaan ja sanoi puoli vakavasti, että mikäli ei sataisi, voisimme uinua avolavalla ja todella katsella tähtiä. Mahani perhoset alkoivat lepatella siipiään verrytellen.

Lämmitimme ruokaa kaasukeittimellä. Ilta oli jo tummentunut ja liekki loi viehättävää, räiskyvää valoa silloin, kun ei ollut paistinpannumme alla. Söimme makkaroita ja herkkusieniä sekä äidin mukaan laittamaa papukastiketta. Kerroin muutama huonon vitsin ja Michael lauloi jokusen sävelen tähteiden päälle. Jutustelimme niitä näitä järjestäessämme tavaroita fiksusti aamua varten. Sipaisin pari kertaa Michaelin käsivartta muka vahingossa.

Istuskelimme auton konepellillä ja ihailimme avaraa taivasta, joka hukkui tähtiin. Kaupungissa noita pieniä valoja ei nähnyt koskaan, katulamput ja neonmainokset tuottivat liikaa saastettaan. Nojasin Michaelin kylkeen ja hän oli vienyt käden lanteilleni. Olimme pieni suppu suuressa maailmankaikkeudessa, siltä minusta ainakin tuntui. Michael selitti minulle Orionista ja Isosta ja Pienestä karhusta. Vastailin hänelle hymähdyksillä.

”Sinä olet kaunis yön valossa, Mia.” 

Kun tajusin sanat, ne iskivät kuin miljoona volttia. Michael kuiskasi jotain korvaani ja pussasi poskeani. Huulet olivat niin kevyet, että ne saivat minut yllättäen rauhoittumaan hieman. 

”Sinä olet täydellinen”, äännähdin hiljaa. 

Michael päästi naurun sekaisen puhahduksen. ”Enkä ole. Mutta tämä hetki on kyllä aika lähellä täydellisyyttä.” 

Tuhisimme huumaantuneina toisiamme vasten vielä pitkälle yöhön. Tästä tulisi taatusti kaikkien aikojen paras roadtrip.

                                                                       -Roona-

Mietteitä kirjasta XLIX: Longbournin talossa, Tulen perillinen ja Mustasukkaiset

Heippa!

”Mutta silti, silti, tunnetta ei käynyt tukahduttaminen: oli kysymys myös hänestä, hänestä itsestään. Tulisiko joskus sellainenkin aika, että hän voisi huolehtia omista asioistaan, omasta mukavuudestaan, omista eikä aina vain muiden ihmisten tarpeista?” Longbournin talossa on pyykkipäivä, ja palvelustyttö Sarahin kädet ovat taas rakoilla. Arki kuitenkin muuttuu, kun rouva Hillin tiukalla kurilla ja suurella sydämellä emännöimään taloon saapuu salaperäinen ja maailmaa nähnyt miespalvelija. Longbournissa, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon talossa, on myös palvelusväki, jonka elämästä Bennetin hienot neidit eivät tiedä mitään: se on köyhyyden, kovan työn, rakkauden ja kiihkeiden haaveiden maailma. Romaani on Jo Bakerin kansainvälinen läpimurto.

Haluan aluksi huomauttaa, että lainaus on taloudenhoitaja rouva Hilliltä eikä Sarahilta kuten voisi olettaa. Koko Bennetin palveluskunta oli maalattu mukavan värikkäästi. Sarah oli ihan kiva hahmo ja nuoremmasta palvelustytöstä Pollysta pidin erityisesti. Se, kuka James, tuo miespalvelija, on liittyy aika tiivisti juoneen ja sen paljastuksiin, joten en sano siitä muuta kuin, että hänestäkin tykkäsin. Bingleyn musta palvelija Ptolemy oli kaikkinensa myös tosi vetävä hahmo ja Sarahin toissijainen rakkauden kohde, Jamesin ollessa se ensimmäinen. Hieman avattiin myös herra Bennetin elämää ennen naimisiin menoa, mikä oli kiinnostavaa. Tykkäsin, että rouva Hill oli mukava muille palkollisille, sillä usein emännöitsijät kuvataan jotenkin niuhoina ja muuten ilkeinä tyyppeinä. Toimiva kirja myös Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukemattomalle.

”Hän oli tulen ja tuhkan perillinen, eikä hän kumartaisi ketään.” Tulen perillinen on Sarah J. Maasin Throne of Glass –sarjan kolmas osa. Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista taisteluista ja musertavista suruista. Hän on kuitenkin joutunut maksaamaan siitä sanoinkuvaamattoman hinnan. Nyt hän taistelee murheen murtamana omaa sisäistä tyhjyyttään vastaan. Kaiken pimeyden keskellä Celaenasta on kuitenkin kasvamassa koko ajan vahvempi, viisaampi ja määrätietoisempi – todellinen kuningatar. Jos Celaena löytää Wendlynistä etsimänsä vastaukset, oppii hallitsemaan voimiaan ja voittaa demoninsa, hänestä on tulossa myös Adarlanin julman, vallanhimoisen kuninkaan suurin uhka. Mutta onko Celaena valmis taistelemaan tiensä takaisin valtaistuimelle?

Celaenan harjoittelu Rowanin kanssa oli dynaamisesti kirjoitettua ja hyvin etenevää. Edelleenkin asioita avataan minusta vähän kummallisessa järjestyksellä, vaikka ymmärrän kyllä mikä taka-ajatus kirjailijalla on tässä ollut. Noidista ja haltioista olisi voinut kertoa enemmän jo edellisissä osissa, etenikin tavallisten ihmisten suhtautumisesta heihin. Heistä maalataan yksipuolinen kuva tosi verenhimoisina, mikä ei ole kaikilta osin totta. Tai siis kun ei kerrota mistä tämä yksipuolinen kuva on etenkin haltioiden kohdalla tullut. Maeve on toki säälimätön ja julma, mutta Rowan ja puolihaltiat eivät vaikuta ihan siltä, että olisivat jatkuvasti niittämässä lakoon ihmisiä vasemmalta ja oikealta vaan pikemmin varsin rauhaarakastavilta. Aedion oli mukava lisäys hahmokaartiin ja Chaol ja Doriankin hoitivat osansa. Noitien lohikäärmeen koulutus oli myös hauskaa luettavaa.

Mustasukkaiset on Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita –romaanisarjan toinen osa. Ompelijattarena elantonsa ansaitseva Hilma joutuu omassa kodissaan ratkomaan raittiusasian teoriaa ja käytäntöä, vaikka vatsa kasvaa ja uusi lapsi on jälleen tulossa. Maisteriksi valmistunut Anna saa opettajanviran Helsingistä, mutta kopioidessaan Suurta Adressia tyttökoulun takahuoneessa hän ei voi kuvitellakaan päätyvänsä venäläisten santarmien kuulusteltavaksi. Sydänsurut ja tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä taka-alalle, kun ympärillä kuohuva yhteiskunta tempaa tarmokkaat naiset taisteluun juoppoutta, sortovaltaa ja laittomia kutsuntoja vastaan. Nimettömät-romaanista tutut lahjakkaat Hilma ja Anna ponnistelevat itsellisen elämänsä alussa sortovuosien Helsingissä.

Minä yleensä valitan takakansitekstien kohdalla tulkinallisista asioista kuten liioittelusta, kun ihmettelen onko tekstin kirjoittaja lukenut käsillä olevaa teosta ollenkaan. Tässä esiintyy kuitenkin ihan karkea asiavirhe: Anna nimittäin opettaa nimenomaan YHTEISKOULUSSA, mistä väännetään kirjassa vitsiäkin, kun Augusta-täti taitaa asian suhteen olla vielä vähän vanhanaikainen. Tykkään kovasti miten reipas Hilma on. Hän ei jää pohtimaan, että onko nyt moraalisesti oikein jättää minut hylännyt mies vaan miettii, että voishan tuosta eron ottaa. Myös siinä miten muut suhtautuvat Hilman ja Veikon ”synnilliseen” suhteeseen on aimo annos (suomalaista) maalaisjärkeä. Eihän se Hilman syy ole, että Artturi painui Australiaan ja ties minne huitsin nevadaan muuallekin. Veikkaan kyllä, että ihan kirjan lopussa kotiinpalannut mies saa kuulla kunniansa. Puijo- ja Pielavesi-kohtauksissa kotiseutusydän sykähti.

                                                              -Roona-