tiistai 17. maaliskuuta 2020

Elokuvissa XLI: Erämaan kutsu

Moikka!

En pitänyt elokuvasta kovinkaan paljon. Se oli aika tavalla disneyllistetty (kyseessä ei varsinaisesti edes ollut Disney-leffa, vaikka taitaahan Mikki-yhtiö jo lähes kaiken Hollywoodissa omistaakin) ja tyhmistetty. Olen itse lukenut Jack Londonin kirjan aikanaan yläasteella, kun ihana äidinkielenopettajamme Eija sen meillä luetutti. Minulla on siis jonkinlainen muistikuva juonen kulusta ja teoksen tunnelmasta. Pääosassa on tietokoneanimoitu koira ja muisteleva Harrison Ford John Thortonina.

Se, että Buck oli animoitu ärsytti minua etenkin alussa. Ensiksikin se oli suhteettoman suuri. Mittasuhteet esimerkiksi aikuiseen mieheen verrattuna olivat pöhköt. Buck on iso kirjassakin, mutta ei nyt sentään noin iso. Loppua kohden tämä paranee, etenkin Fordin vierellä animaatio-Buckin mittasuhteet näyttävät jo jokseenkin järkeviltä. Toisekseen Buckin ilmeet ovat aivan liian inhimmillisiä. Kirja korosti minusta aika paljon sitä, että eläimet ovat eläimiä, vaikka toki ihmiselle arvokkaita kumppaneita, jotka tietävät ja oppivat kaikenlaista. Elokuvassa Buck tuntuu ymmärtävän kaiken mitä sille sanotaan. Lisäksi sille on kehittynyt moraali, jonka avulla se mm. paheksuu Thortonin juomista. Pohdin välillä, että onko ne ilmeet otettu jostakin ihmisten ilmepankista vaiko jopa käytetty liikkeenkaappausta. Mutta joo, tarinan henkeen sopisi paremmin, että Buck tyytyisi ilmeilemään vain koiramaisesti.

Disneyllistäminen näkyi ennen kaikkea väkivallan puuttumisena. Muistelen, että teininä kirjaa oli vaikea lukea, kun siinä eläimiä pahoinpideltiin paljon sekä suoraan että välillisesti (= esim. jättämällä ruokkimatta). Tämän puutteen kuitenkin ymmärrän, sillä elokuvasta on varmaan haluttu saada mahdollisimman perheystävällinen ja ikäraja mahdollisimman alas. Eikä siinä mitään väärää ole. Mutta... elokuva pyrkii kuitenkin esittämään, että väkivaltaa on tapahtunut, vaikkei olekaan. Buckia lyödään leffassa tasan kerran. Tämä ei oikein anna pohjaa sille, kun myöhemmin herutellaan sankarillisesti sillä kuinka Buck on kärsinyt. No, ainakaan yleisö, joka ei ole kirjaa koskaan lukenut ei ole Buckin kärsimystä nähnyt.

Väkivallan esittäminen olisi helppoa varsinaista väkivaltaa näyttämättä. Buck oli voitu näyttää pari kertaa piestynä. Tai Buck ja koko valjakko loppuun väsyneenä, koska niitä ei ole ruokittu. Tähän limittyvä ongelma on myös se, ettei Buckin kasvua ja fyysistä muutosta juuri näytetä. Muistaakseni kirjassa oli keskeisiä kuvauksia siitä, kuinka Buck ensin laihtui, sitten tuli lihaksikkaaksi sitä mukaa kun vetokokemusta kertyi. Sehän oli alun perin pehmeä kaupunkilaiskoira. Leffassa Buck on koko ajan samannäköinen, seurakoira/työkoira –erosta lypsetään lähinnä muutamat halvat naurut.

Ylipäänsä elokuvan huumori tuntuu perustuvan pelkkään törmäilyyn. Naurua revitään asioista, joille nauraakseen katsojan on pidettävä itseään tyhmänä. Aika rankasti sanottu tietenkin, mutta kukaan ei oikeasti pane koiraa, joka ei koskaan edes ole ollut vetovaljaissa, postivaljakkoon ja odota, että se osaa toimia oikein. Kirjassakin Buckia oli totutettu niihin valjaisiin, vaikka vetokokemusta sillä ei tainnut ennen postivaljakkoon liittymistä olla. En yritä sanoa, etteikö Buck kirjassakin olisi joutunut opettelemaan vetämisen kantapään kautta, mutta minusta ei ole erityisen hauskaa antaa poropeukalolle sahaa käteen, todeta, että teepä talo ja sitten nauraa räkäisesti päälle, kun tyyppi ei osaakaan. Sellaista suurin osa leffan huumorista oli.

Etenkin elokuvan alku, aika ennen kuin Buckista tulee Thortonin koira, tuntee kulkevan koko ajan pikakelauksella. Mitään ei pohjusteta, sen sijaan osoitellaan sitäkin enemmän. Postivaljakon johtajakoira Spitz on paha paskiainen, joka kuitenkin saa Buckin armosta jäädä eloon, kun se ja Buck ovat tapelleet johtajan paikasta. Kirjassa Spitz kuolee Buckin hampaisiin. Muut valjakon koirat taas palvovat Buckia jo heti alusta alkaen ilman mitään syytä. Ne vain näyttävät haistavan, että Buck on superhyvis.

Thortonin tarinaa oli muutettu eikä hänellä ollut kavereita mukanaan. Hänen tarinastaan oli tehty aika nyyhky – mies, jonka pikkupoika on kuollut ja joka on etääntynyt vaimostaan ja yhteiskunnasta sen myötä. Myös leffan ihmiskonflikti oli pakolla väännetty. Tietysti se, että Thorton olisi kuollut intiaanien tappamana olisi herättänyt arvostelua, mutta ei elokuvan tekemä ratkaisukaan hyvä ole. Miten Hal, joka oli todella kokematon olisi edes löytänyt sinne Thortonin mökille? No, Buck saa pahiksen helposti pois päiviltä, kun heitä on vain yksi.

Voisin valittaa vielä joistakin jutuista, mutta äh... loppuun jotain positiivista. Leffa on visuaalisesti ihan kaunis ja kiitosta pitää antaa monietnisestä roolituksesta. Lapset saattavat katsoa tämän miellellään ja siinä seurassa aikuinenkin kestää leffan kyllä.


                                                            -Roona-


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Elokuvissa: LXXXVI: Back to Black

 Heippa! Sam Taylor-Johnson on ohjannut elämäkertaelokuvan Amy Winehousesta. Pääosissa näyttelevät Marisa Abela (Amy), Jack O´Connell (Blake...