Madeiran ovet

Moi!

Funchalin vanhassa kaupungissa monet ovet on maalattu upeasti. Tässä muutamia otoksia:

                                                                   -Roona-

Elokuvissa XXVII: Maija Poppasen paluu

Heippa!

Maija Poppanen palaa lama-ajan Englantiin aikuisiksi kasvaneiden Michaelin ja Janen sekä Michaelin kolmen lapsen Anabelin, Johnin ja Georgien luo. Perheellä on ollut rankkan vuosi, kun äiti on kuollut ja raha-asiatkin ovat huonolla tolalla. Lyhdynsytyttäjä ystävänsä Jackin kanssa Maija auttaa jälleen Banksien perhettä löytämään iloa ja toivoa elämäänsä. Elokuvan rooleissa näyttelevät Emily Blunt (Maija Poppanen), Lin-Manuel Miranda (Jack), Ben Whishaw (Michael), Emily Mortimer (Jane) sekä lapset Pixie Davies (Anabel), Nathanael Saleh (John) ja Joel Dawson (Georgie). Sivurooleissakin nähdään isoja nimiä kuten Colin Firth ja Meryl Streep sekä alkuperäisessä Burt-nokikolaria esittänyt Dick Van Dyke.

Vaikka perhe on pysynyt samana, sen tilanne on kovin erilainen kuin silloin, kun Maija Poppanen vieraili viimeksi. Michaelin lapset ovat selvästi äärimmäisen rakastettuja ja heitä on halailtu jo ennen Maijan saapumistakin. He ovat saaneet alkutilanteessakin vanhemmiltaan (ennen äitinsä kuolemaa siis) ja Jane-tädiltä positiivista huomiota toisin kuin Michael ja Jane lapsia olessaan. Vaikuttaa myös siltä, että lapset ovat itse halunneet auttaa esim. kauppassa käymällä. Tarkoitan, että heitä ole siihen pakotettu, koska isä ei nyt jaksa eivatkä he myöskään ole ottaneet sitä taakakseen samasta syystä. Hankala selittää, mutta näyttää siltä, että vaikka Michael näyttää tunteitaan avoimesti ja jotkut jutut ovat hieman rempallaan niin aikuisilla on kuitenkin ohjat käsissään eikä lasten ole tarvinnut ryhtyä talon vanhemmiksi, mikä kertoo paljon perhedynamiikasta. Hienoa joka tapauksessa ja se esitetään pienillä asioilla mm. sillä, että perheessä osoitetaan avoimesti hellyyttä.

Musiikkinumerot ovat ilahduttavia ja hyvin tehtyjä. Animaatio-osuudet olivat (tietysti) alkuperäisen hengessä kaunista käsianimaatiotyyliä, johon itse olen lapsuudessa tottunut. Välillä modernius puski hieman läpi, kun oli selvää, että osa lyhdynsytyttäjistä ajoi nykyaikaisilla temppupyörillä. Lisäksi siinä A Cover is not the Book –laulussa oli muutama outo kaksimielisyys, jotka oli kaiketi suunnattu aikuiskatsojille, mutta eivät ne sopineet elokuvan henkeen millään tavalla. Eniten tykkäsin lyhdynsytyttäjien Trip a Little Light Fantastic –numerosta. Pakko huomauttaa myös, että Jack puhdistaa – siis noesta tai muusta liasta – lyhtyjen laseja todella usein jo ennen kuin samuttaa liekin eikä polta kertaakaan sormiaan ;)

Emily Blunt on osuva valinta uudeksi Maija Poppaseksi. Lin-Manuel Miranda on syötävänsuloinen eikä Jackin ensimmäiseksi lauluksi oli voinut tehdä parempaa valintaa kuin (Underneath the) Lovely London Sky. Miranda myy sen ja Jackin hahmon niin täydellisesti ensimmäisten minuuttien aikana, että hänen ajoittaiset hassunjäykät hymynsä loppuelokuvassa antaa mielellään anteeksi. Jackin ja Janen välistä orastavaa romantiikkaa juonilankana toisaalta käytetään ja toisaalta ei käytetä, mikä saa katsojan hämmentymään ja pohtimaan olisiko koko jutun voinut jättää pois, kun ei oikein näytetty tietävän, mitä sillä tehtäisiin. Minusta se oli kyllä oikein söpöä. Pidin kovasti puvustuksesta, etenkin Maijan päällysvaatteet olivat ihania.

Kokonaisuudessaan Maija Poppasen paluu on värikäs ja ihastuttava taianomaisen lastenvahdin paluu. Se liittyy Kaunottaren ja hirviön perään Disneyn ansiokkaiden live-action-elokuvien sarjaan. Näen sen mielläni joskus uudestaan ja suosittelen katsomista muillekin.

                                                                 -Roona-

Vehreä Madeira

Moikka!

Olin ensimmäistä kertaa Madeiralla tammi-helmikuun vaihteessa. Lomalle sattui tosi hyvät ilmat, ei satanut ollenkaan, vaikka yleensä talvisaikaan saarella satelee. Jopa vuorilla saimme nauttia suht selkeistä näkymistä. Kävelimme ympäri Funchalin kaupunkin ja kävimme myös levadalla. Luonto ei ollut ihan parhaassa kukassa, mutta kaunista oli kuitenkin. Lämpöäkin oli sopivasti ja Suomen 30 asteen pakkasissa ei tarvinnut kärvistellä.

Kurjenkauloja (kasvinnimi oli oikeasti jotain kurjen kaulaan viittaavaa)

Mercado dos Lavradoresin eli kauppahallin kukkaloistoa. Lavradoresissa kannattaa käydä perjantaina, jolloin maaseutulaiset tulevat myymään tuotteitaan. Alakerrassa on silloin vilinää.

Kauniisti kukkia puu Funchalin vanhassa keskustassa. Vasemmalla näkyy hieman Pyhän Ruumiin kappelia. 

Fortaleza Sao Tiagon (Pyhän Jaakobin linnoituksen) yksinäinen torni

Levadalla eli kastelukanavien vierillä kulkevilla reiteillä on upeita maisemia. Olimme Aurinkomatkojen opastetella retkellä Tabuan lähellä sijaitsevalla levadadakäelyllä.

Levada Nova oli kyseisen levadan nimi. Kyseessä oli kuusi kilometriä pitkä reitti.

Pieni vesiputous matkalla. Aivan Levada Novan lopussa on myös lyhyt tunneli.

Satumaista vehreyttä Balcoes-levadalla saaren keskiosan laurisilva-metsissä.

Monten kukkulakaupunginosaan mennään kaapelihissillä. Siellä on kaksikin upeaa puutarhaa. Tässä kuvassa Quinta Jardins do Imperador, jossa kävimme. Paikka oli todella ihana, vaikka se oli tuhoutunut maastopaloissa jotakin vuosia sitten.

Saaren kolmanneksi korkein huippu on  Pico do Arieiro (1818 m). Siellä ollaan kirjaimellisesti pilvien yläpuolella. Noin korkella on sen verran viileämpää, että villapaidasta oli hyötyä.

Katuyhtye Funchalissa erikoisine soittimineen.

Camara de Lobosin kalastajakylää kohti. ("Kylä" on Madeira toiseksi suurin kaupunki, itse asiassa). Funchalin hotellialueelta sinne johtaa kaunis rantareitti.

                                                                     -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXV: Äärimmäisen onnen ministeriö, Corpus ja Ihmeellisten asioiden museo

Moikka!

Arundhatin Roy Äärimmäisen onnen ministeriö vie lukijansa hurjalle matkalle: Delhin vanhankaupungin ahtaista kortteleista paisuvan metropolin kimalteleviin ostosparatiiseihin ja edelleen Kashmirin lumisille vuorille ja kauniisiin laaksoihin, missä sota on rauhaa ja rauha sotaa. Anjum, joka oli ennen Aftab, käy taloksi yhdelle kaupungin hautausmaista. Lapsi löytyy roskiin kapaloituna jalkakäytävältä pian keskiyön jälkeen, eikä kukaan tiedä, mistä se on tullut. Arvoituksellinen Tilo on yhtä aikaa läsnä ja poissa niiden kolmen miehen elämässä, jotka ovat häntä rakastaneet. Monisäikeinen kertomus on unohtumaton rakkaustarina ja ärhäkkä kannaotto. Sen sankarit ovat maailman särkemiä, toivon ja rakkauden ehjiksi tekemiä, hauraita mutta periksiantamattomia.

Anjum, joka ei ole mies eikä nainen, on tarinan päähenkilönä kiinnostava. Hän joutuu etsimään itseään pitkään, mutta saa lopulta hyväksyntää sellaisena kuin on. Anjumista tulee hijra, kolmannen sukupuolen edustaja. Kirjassa keskitytään paljon ristiriitoihin Intia hindu- ja muslimiväestöjen välillä. Kasmirissa tapahtumat asiat ovat oikeastaan kirjan punainen lanka. Se kiedotaan osaksi tarinaa etenkin Tilon kautta. Tilo ja Anjum kohtaavat kirjan loppupuolella täysihoitola Jannatissa eli paratiisissa, jossa kaikki elävät sulassa sovussa ja hautajaisiakin järjestetään kaikille uskontokuntaan katsomatta. Kirja on hyvin monipuolinen ja vaatii lukijaltaan kykyä seurata hieman epäsuoraa juonta. Intian kiistat tulevat esille kiinnostavasti ja politiikkaa näytetään sissien ja mielenosoittajienkin näkökulmasta. Tykkäsin tarinan uskonnollisista ulottuvuuksista sekä hijrojen ”kulttuuri” oli sitä tuntemattomalle tosi mielenkiintoinen. Voin suositella teosta eteenpäin.

Corpus on Milja Kauniston Purppuragiljotiini –sarjan toinen osa. Maison de Luxe on ylellinen ilotalo, joka kätkee Pariisin vaarallisimpien vallakumouksellisten salaisuudet. Talo, jossa häikäisevän kauniit kurtisaanit toteuttavat heidän rohkeimmat toiveensa. Marianne on menettänyt kreivittären identiteettinsä, mutta markiisi de Saden ansiosta selviytynyt hengissä Maison de Luxen suojissa. Kun Ranskasta tulee tasavalta ja pyövelinkisälli Isidoren giljotiini näyttää mahtinsa, Pariisin kadut muuttuvat hengenvaarallisiksi. Salaisuudet murretaan ja vallankumouksen vihollisten ajojahti kiihtyy. Yksi salaisuus on kuitenkin pidettävä. Paljastuessaan sillä on valta tuhota tai pelastaa kokonainen valtakunta. Vanhan Kuningaskunnan raunioilla kytee viha, ja jokainen vastaantulija voi olla kuoleman lähettiläs. Terrorin aika on alkanut.

Marianne-parka on kyllä saanut kokea kaikenlaista. Markiisi de Sade näyttää jälleen, ettei sadismia ole turhaan nimetty hänen mukaansa. Isidore päätyy kovaa vauhtia urallaan nousevan Napoleonin palvelukseen. Pidin tästä ainakin yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Henkilöt ovat kasvaneet mukavasti ja pääsemme tutustumaan lähemmin moniin vallankumouksen keskeisiin historiallisiin henkilöihin. Ennen kaikkea hauskaa on kuitenkin vallankumouksen arkipäivän kuvaus. Kaikki muuttui kuukausien, päivien ja jopa tuntien nimet, puhumattakaan siitä, että kaikki on nimetettävä kansalaisiksi. Pian vallankuomous onkin vaihtunut terroriksi, jota hallitsevat ilmiantajat ja pelko. Kaunisto jätti kirjan loppuun aikamoisen gliffhangerin. Kuinkahan Mariannen käy ja ehtiikö Isidore hätiin? Kiinnostuksella odotan, että saan seuraavan osan, Statuksen, käsiini.

Alice Hoffmanin romaani Ihmeellisten asioiden museo kertoo vuoden 1911 New Yorkista, jossa uusia pilvepiirtäjiä nousee kaupungin ylle päivittäin, ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Kaupungissa ajat muuttuvat nopeammin kuin sydän ehtii käsittää. Yksinäinen Coralie-tyttö kasvaa isänsä tiukassa valvonnassa Ihmeellisten asioiden museossa Coney Islandilla. Museo vetonauloja ovat muun muassa Perhostyttö, Susimies ja satavuotias kilpikonna. Coralie ui merenneidoksi naamioituneena omassa tankissaan ja kaipaa vapauteen, pois isänsä ankaran katseen alta. Äärijuutalaisen yhteisönsä jättänyt valokuvaaja Eddie Cohen näkee linssinsä läpi New Yorkin valtavan kasvun, mutta myös sen ongelmat: naisten ja lasten kaltoinkohtelun, työläisten surkeat olot, kaupungin pimeimmätkin kujat. Kun Coralien ja Eddien tiet kohtaavat keväällä 1911, kaaoksen keskellä syntyy toivo oman paikan, ja perheen, löytymisestä.

Tykkäsin paljon kirjan kauniista kielestä ja se toi mieleeni The Greatest Showman –leffan (Barnum mainitaan kirjasskin yhtenä Coralien isän kilpailijoista). Juoni on viihdyttävä, muttei silti tyhmä. Henkilöhahmot etenkin Ihmeellisten asioiden museon asukit ovat kiinnostavia ja miljöön kuvaus on osuvaa. Eddien ja Coralien tarina tietysti kietoutuu yhteen rakkauden kautta, mutta sitäkään ei esitetä liian siirappisesti. Arkipäivän fantasiallisuus viehätti minua tässä kirjassa kaikkein eniten. Jokainen on omalla tavallaan ihmeellinen ja silti samanarvoinen muiden kanssa. Toisaalta kuvattiin myös julmaa maailmaa, jossa friikkien on kuljettava piilossa, jotta heitä ei hakattaisi. Ihastuin Hoffmanin Aavikon kyyhkysiin eikä Ihmeellisten asioiden museo todellakaan pettänyt sen muodostamia odotuksia. Erinomainen lukuromaani.

                                                          -Roona-