Mietteitä kirjasta X: Nimetyt

Moi!

Työrupeama on vähän hellittänyt joulu jälkeen... Joten pääsee taas päivittelemään alkuviikosta

Nimetyt oli minulle sellainen välilukeminen, joka ei erityisemmin herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Siis voin kuvitella, että muut ihmiset lukevat hömppäromaaneja/ dekkareita juuri tässä tarkoituksessa. Kirjan juoni oli tosi ennalta arvattava, mutta se ei suuremmin haitannut. Lisäksi kirjailija on selvästi käynyt lukemassa minun ajatuksiani, koska olen mielessäni suunnitellut samanlaista organisaatiota kuin tuo Nimetyissä oleva Ajanvartijat. Enkä nyt tarkoita, että ne ovat yleisellä tasolla samanlaiset vaan siellä on ihan hulluja yhteneväisyyksiä (vetää foliohatun hetkeksi päähän).

Toisaalta ainakin yhden ongelman huomioin heti Curleyn ratkaisussa. Aikamatkustajat omaksuivat uudet identiteetit, missä ei sinänsä ole ongelmaa. Mutta selvästikään Curley ei ollut miettinyt, että uusien henkilöllisyyksien pitäisi olla edes jotenkin totuudenmukaiset. Esimerkiksi Nimetyissä mennään Ruusujen sodan Englantiin. Tilanne oli silloin toki sekava, mutta kai nyt kulloinenkin kuningas tai joku hovin virkamies tietää ketkä kaikki omaavat arvonimiä. Koska on aika ilmeistä, että paikalle lähetetty poika on keksityn paikan kreivi (tai se paikka ei siis ollut keksitty vaan tuo arvonimi). Tämä pelastettiin sillä, että aikamatkustajat olivat Englannin hovissa hyvin vähän aikaa, joten kukaan ei kai ehtinyt tarkastamaan aateliskalentereista nimen oikeellisuutta. Itse olen ratkaissut tämän omassa mielikuvituksessani toisella tavalla, jota en tässä rupea tarkemmin selittämään, mutta mun aikamatkailijat säilyttävät omat nimensä ainakin etunimien osalta ja heillä on paikallisia kontakteja. Aikamatkustus on paradoksiensa takia yleensä vaikea aihe, mutta minä tykkään, että kirjailijat sitä kuitenkin käyttävät. Ihan peruskirjoissa kun minun mielestäni ei kaikkia muodostuvia ongelmia edes tarvitse ottaa huomioon, kun ei me lukijat kuitenkaan mitään fyysikoita/ tiedemiehiä olla eikä kyseessä ole tieteellinen artikkeli. Esimerkiksi minusta se Harry Potter ja Azkabanin vangin ajankääntäjäjuttu toimi ihan ok ja sen miettimiseen oli pantu energiaa. Tässä tuntui välillä siltä, että Curley oli oikonut vähän turhan monta mutkaa suoraksi. Siis kuten tuo yllä selitetty nimihomma.

Nimetyt on perustaltaan klassinen fantasia/scifi-hybridi. Tarinasta löytyy lahjakas oppilas, joka ei alussa tiedä lahjoistaan (vrt. Harry Potter); useampikin opettajahahmo (vrt. Gandalf, Dumbledore), viisaiden neuvosto (vrt. Valkoinen neuvosto TSH:ssa) ja aikamatkustus, josta on jo puhuttukin. Näitä elementtejä käytettiin kyllä kivasti, mutta mikään asia ei kohonnut keskitasoa korkeammalle. Pahis-Mardukesta en saanut erityistä otetta ja minua häiritsi muutenkin kirjan yleinen pikkusiisteys. Sanoisin siis, että kaikilla on varmaan kivaa lukiessa tätä kirjaa, mutta kukaan tuskin erityisesti pitää siitä muutamia juonielementtejä lukuun ottamatta.

PS. Saatan kirjoittaa osia näihin ”kirja-arvosteluihin” hyvinkin eri aikoihin. Jos siis jotkut mielipiteet tuntuvat olevan ristiriidassa, se johtuu siitä, että toiset on kirjoitettu pitemmän ajan kuluessa, jolloin kirjaan on tullut erilaista perspektiiviä. Pääasiassa yritä kyllä pysyä samoilla linjoilla.

                                                               -Roona-

Jouluruno

Onnellista joulua!

Jokunen vuosi sitten kirjoitettu joulutuotos

Joulutonttuja liikkuu ja hyörii
joulu vain niillä mielessä pyörii
Stressiä pukkaa, tonttu vanhin toteaa
Moinen tauti nykyajan, mut onneks' muorilta avun saa
Pukki ja muori ne tuvassa istuu ja puhelee
ikkunan takana lunta hiljaa satelee
Onkos tänä vuonna paljon lapsia kilttejä, muori utelee
No, kyllä niitä maas kahdessadas', pukki myhäilee
Tontut kiireisiä pajassa juoksee, jotta lahjat valmistuis
jottei mieleen yhteenkään epäilyksen häivähdys uis
Lapset ympäri maailman lahjojansa odottaa
Jouluaattoiltana puilla kiirettä piisaa
on muistettava jokaista Mattia, Jukka,  Leilaa ja Liisaa
Mitä pukki sitten tekee kesällä?
No, lomailee tietenkin omalla pesällä
Tontut lähetän Mallorcalle
sinne kuuman auringon alle
Muodin kanssa tänne kahden jäämme
ja vietämme laatuaikaa
Sitä myös teille toivomme
yhteisen ajan taikaa


-Roona-

Elokuvissa IV: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Hei hei vain!

”En voi uneksia, koska mielikuvitukseni ei riitä keksimään tällaista.”

Jakob Newtin kysyessä Mistä päättelit (ettei tämä ole unta)?

Joitain mietteitä elokuvasta seuraavassa:

Minä pidin siitä kovasti. Elokuva näyttää herättäneen tunteita laidasta laitaan, etenkin tiettyjen näyttelijävalintojen osalta. Veikkaan, että meidän kaikkien, jotka olemme lukeneet Potterit, suurin ongelma elokuvan suhteen on, että tiedämme, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pitäisi pystyä asennoitumaan niin, ettei Harryn seikkailuja tai edes hänen vanhempiensa aikaa ole vielä tapahtunut. Ihmeotuksethan sijoittuu vuoteen 1926, joka on vasta Voldemortin syntymävuosi. Minusta tuntui siis, että tiedän liikaa ;).

Newtin hahmo (en suostu kutsumaan häntä Liskoksi, vaikka muuten tykkäänkin Kapari-Jatan nimikäännöksistä; tässä hän on kyllä mennyt metsään) on loistava ja Eddie Redmayne nappivalinta esittämään häntä. Hahmoista puhuttaessa on sanottava, että kun näin ensimmäiset trailerit ajattelin, että elokuva on suunnattu meille, jotka luimme Potterit niiden ilmestyessä ja odotimme syyhyten uusia osia, siis nuorille aikuisille. Tämä siksi, että keskeiset hahmot ovat kaikki aikuisia (poikkeuksena tietysti Credence, mutta se, kuinka keskeinen hän todella on, selvinnee vasta seuraavien osien myötä). Elokuva on hyvällä tavalla Pottereita hitaampi. Tämä johtuu varmaan osittain siitä, että se on alun perinkin kirjoitettu elokuvaksi eikä niin, että esim. 500-sivuinen kirja on kuristettu kahteen tuntiin valkokankaalle. En muista tähän hätään, mikä elokuvan ikäraja oli, mutta jos alle kymmenenvuotiaskin pääsee vanhemman kanssa katsomaan, niin olisi kiinnostavaa tietää, mitä mieltä nuori katsoja oli tästä. Menikö esimerkiksi minun mielestäni yksi elokuvan parhaista ihmiskohtauksista(tarkoittaa, että ei sisällä ihmeotuksia) ilta Tinan ja Queenien luona ohi, koska se ei ollut kauhean toiminnallinen. Tai siis olihan siinä taikajuttuja paljonkin, mutta sen keskeinen sisältö oli jossain ihan muualla.

Sitten niihin otuksiin. Haisku, se maamyyrän näköinen otus, oli suosikkini ja näyttää nauttivan yleistä suosiota. Mulle tuli myös mieleen tällainen teoria: Koska velhot, kuten Newtin matkalaukku todistaa, osaavat laajentaa asioiden sisäosia, niin olisikohan ne saanet idean siihen haiskun ilmeisesti pohjattomasta mahapussista (haisku on kai jonkinlainen pussieläin, tuskin se pussi ihan vain varastetun tavaran säilytystä varten on kehittynyt). Se olisi hauska yksityiskohta ja myös ironista, velhot kun pitävät itseään niin paljon muuta taikaväkeä ja – olentoja parempina.

Minun on lopuksi pakko sanoa vielä suomennoksista. En tiedä on Jaana Kapari-Jatalla elokuvan tekstityksen suomentamisessa sormensa pelissä vai ei (Huom! Newtin kohdalla on, koska hän esiintyy nimenä jo Pottereissa ja siellä Kapari on tosiaan kääntänyt hänet Liskoksi). Vaikka Modestyn suomentaminen Vienoksi olikin ihan kekseliästä, niin etunimien kääntäminen ärsytti. Credencen ja Modestyn nimien konservatiivisuus ja siveys tuli kyllä ainakin aikuiskatsojalle ihan tarpeeksi selväksi ilmankin. Koska se niissä oli minun käsittääkseni ideana, että ne oli annettu lapsille aatteen vuoksi.

En osaan antaa mitään tähtiä, mutta suosittelen lämpimästi joka tapauksessa.

                                                           -Roona-

Gradun loppulause

Heippa!

Graduni loppulause englanniksi, idea sama kuin kandin kanssa aiemmin.

 

Conclusions

In this master´s thesis I have carefully searched through Augustine´s work De divinatione daemonum (The Divination of Demons) and looked by the methods of historical research of images how Augustine sees the demons and their ability to foretell things. I have found interesting angles to the text which as itself hasn´t been the center of attention in much research.

Firstly, Augustine creates an image of enemies. Many things in his work point to this. It is good to remember that Christian texts typically have their own ideological agenda. If the writer thought that the text will be used in educational purposes, this agenda is even more compelling. This is also true with De divinatione daemonum, although it might seem quite subtle for the modern reader. Augustine starts to create the image of enemies already on the early stages of the text when he says that the demons are the gods of pagans. Otherness comes present here, the idea that pagans are “others” when put opposite to Christians. 

The image Augustine gives of the demons´ essence is very traditional in both Christian and non-Christian way of thinking. This comes to be because Augustine had fine rhetorical education before turning to Christianity. Demons were beings of air and they could be connected to fallen angels. How Augustine saw this connection differentiated a bit from the earlier apologetics. This was mostly because the Scripture was already well-established in Augustine´s days and he didn´t use those non-scriptural books which the former apologetics had used. In De divinatione daemonum only a few words indicate the connection between demons and fallen angels and theological background hasn´t been written out.

It is notable that Augustine leaves all the abilities of demons empty, because he doesn´t give direct examples of them. Instead he gives comparative examples from the human world. In this way he creates an image of demons´ abilities as almost ordinary features which you should neither worship nor fear. It is natural that Augustine gives most of his attention to the ability to divine since it is the main subject of the tractate. This, however, doesn´t diminish the value of the presentation of other abilities – or the lack of it – when we consider the image of demons. 

Augustine says that demons are liars and cheaters. He accuses them of deep moral decadence which in itself creates negative image. For example he passes on the idea that demons are eavesdroppers. On the other hand Augustine states that demons can also tell truths but not because of their own virtue. In general he seems to think that demons foretell a bit of this and that as opposed to Christian God. Augustine gives demon worshippers same features that demons have. He says that these worshippers are stupid or at least their intentions are addressed wrongly. This identifying also clarifies the line between “us” and “them” and helps to give birth to image of enemies.

It was predictable that Augustine would represent demons as evil and make up the image of enemies. Former research has concluded this from his other work as well as from other Christian writers and quite often Augustine brings it openly up himself. In this context De divinatione daemonum is interesting because Augustine is very subtle for some reason. However this discretion is to shake off toward the end when Augustine moves from the starts educating mood to almost authoritative sermon.

 The second finding is how Augustine mediated his message. He was an excellent writer and he used rhetorical equipment extremely well. He tends to use opposite pairings. This rhetorical apparatus is closely connected to first finding and it really enunciates the elements needed when creating an enemy image like the difference between you and your enemy. Augustine uses exempla although the anecdotes which are typical for the ancient literature are missing since the exempla are about ordinary daily life and not about persons. Besides the exempla describe things as phenomena which is probably because Augustine gets his inspiration from the allegories in Christian writings. To this inspiration can also be associated the fact that he uses a story-like structure both in the opening dialogue and in the actual tractate. 

The third thing is to whom the text is intended. It´s good to acknowledge that it was addressed to Christians especially to those fair brothers in the opening dialogue. Also the things Augustine presumes the reader to know for example about biblical stories seems to support the afore mentioned. In this the tractate is very different from the better-known De Civitate Dei (The City of God), which is clearly aimed for pagans and scholars. In De divination daemonum Augustine has put much effort to the text so that even those who were uneducated could understand it. However this doesn´t fully prove that it was meant for the uneducated. Writing lacks the references to myth and literature of the antiquity which is in line with what I have mentioned above. It must be remembered, though, that Augustine addresses some words straight to pagans in the end.

The second and third finding are very closely connected. Augustines rhetorical ambition seems to be giving something to all audiences, from highest to lowest people. Former research has come to a conclusion that Augustine was aware of his audience and wrote to their level and I agree with this. Good example of this are the carefully thought word choices. For instance Augustine uses word prudentibus, which doesn´t only mean wisdom through education but also common sense, about his readers.

The fourth theme is demythologization. Mathewes and Wiebe use this term differently in their respective studies. For the part of this study it could be said that if demythologization means that the true identity of the false pagan gods is revealed, demythologization exists in De divinatione daemonum. On the hand if it means that all the magical and supernatural assets are taken off from the demons, it doesn´t go along with the tractate.

In the end it can be concludes that in De divinatone daemonum Augustine creates an enemy image which states that demos are physically harmless but when it comes to their mental capacities, they are dangerous. Demons could divine but their divinations were in large part false.  

                                                             -Roona- 

Paloja, osa 4

Heipä hei!


Päivittelen joulukuussa epäsäännöllisesti johtuen töistä, siitä ettei omassa koneessani ole nettiä ja etten viitsi naputella näitä tabletilla.


”Olisipa minullakin varaa asua noin upeassa hotellissa”, Ida sanoi. ”No voihan sulla ollakin …. siis jos voitat lotossa”, sanoi Henri kuoleman vakavana. ”Hah, hah, tosi hauskaa. Eikö muka itseäsi kiehdo millään tavalla?”, Ida kysyi happamesti. ”Kyllähän tuo kieltämättä. Kuuluuko siihen oma palvelijakin?”, Henri kysyi. ”Joo, mutta häntä ei saa kutsua Jamesiksi”, Ida sanoi hymyillen. ”Mitä? Sanotaanko siinä niin?”, kysyi Henri ällistyneenä. ”Ei tietenkään hölmö, mutta en usko, että hän pitäisi siitä – etenkään, jos hänen nimensä ei oikeasti ole James.” ”Ok. Mitä muuta siellä on tarjolla?” ”Kaikkea kylpylästä pesulaan.” ”Eikö löydy mitään kuivempaa?” ”Sinäpä yrität tänään olla vitsikäs. Täältä löytyy vaikkapa unimenu.” ”Mikä ihme se sellainen on?” ”Se tarkoittaa, että voit itse valita tyyny- ja peittovalikoimasta, missä haluat nukkua.” ”Jes, toi sopis mulle. Joka päivä erilainen.”

”Tuuli on muuttanut suuntaa”, hän sanoi yhtäkkiä ja kääntyi toisiin päin. He hätkähtivät ratsujensa selässä. Kukaan heistä ei ollut huomannut, sillä tuuli oli yhtä purevaa kuin aiemminkin ja se oli turruttanut heidän poskensa. ”Onko sillä väliä”, Odet tiuskaisi. ”Tuulella on aina väliä”, totesi Ber tiukasti. Kaikki katsoivat oriinsa selässä istuvaa Alesia, joka kuunteli. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään, sitten hän näytti surulliselta, mutta ilme tyyntyi pian. Ber meni hänen luokseen ja he puhuivat matalalla äänellä. ”Onko jotain uutisia?”, Roland kysyi. Alesi kääntyi kaikkiin päin. ”Joutsenvalkaman kentällä on koettu tappio.” Kaikki menivät hiljaisiksi ja vakaviksi. ”Tosin, koska toimimme ystävyysperiaatteella, tuuli ei kertonut kumman.” Syntyi huolestuneita naurun pyrskähdyksiä. ”Mutta se sanoi massojen vyöryvän ja veren vuotavan. Meidän sietää olla yhä enemmän varuillaan.”

”Vähän ihanaa. Nyt seuraavaan kauppaan.” Mari lähti huokaisten Jennin perään. Hän oli ostanut tähän mennessä yhden paidan, mutta Jennin käsivarsilla komeili jo puolitusinaa erilaista kassia. Jennillä onkin millä ostaa, hän ajatteli. Jennin äiti oli vastikään mennyt kihloihin venäläisen uusrikkaan kanssa. Mies tosin puhui täydellistä suomea, koska hänellä oli sukujuuria ja tiiviit yhteydet Suomeen. Jenni sai rahaa tulevalta isäpuoleltaan, joka oli kuulemma häneen täysin hullaantunut. Mari tiesi, ettei voisi koskaan ostaa mitään niistä liikkeistä, joista Jenni osti kenkänsä ja takkinsa. Ei Marin perhe köyhä ollut, mutta isä ja äiti eivät ikinä antaisi hänen ostaa 350 euron trenssiä. Sellaiselle rahalle löytyi järkevämpääkin käyttöä heillä kotona.

Metsää kasvoi rinteen juurella tiheämpinä ryppäinä. Maasto jatkui laakeana seuraavan kukkulan juurelle. He lähtivät rinnettä alas kohti yhtä metsikköä. Sieltä voisi löytyä lymyilemästä saaliseläimiä. Kaikilla oli nälkä, koska he olivat syöneet viimeksi edellisenä aamuna. Ben huomasi kanin, kohotti jousensa ja ampui. Eläin kaatui kuolleena maahan. Ben tarttui sitä takajaloista, nosti ilmaan ja otti mukaansa. He leiriytyivät suurin piirtein keskellä metsikköä olevalle aukealle. Sytytettiin nuotio ja kani paistui vartaassa mehukkaaksi. Tuli paloi vielä pimeänkin tultua ja loi valoa ja varjoja ympärilleen. Viimein sammui viimeinenkin hiilloksen kipinä, kun kaikki matkalaiset jo nukkuivat. Aamun sarastaessa he peseytyivät läheisessä kirkasvetisessä purossa. Sitten he söivät aamiaisen ja lähtivät jatkamaan matkaa. Koko päivän he taivalsivat eteenpäin samanlaisessa maastossa kuin eilenkin.

”Lapsen äiti on kuollut. Älkää kyselkö nyt. Teille selitetään kaikki myöhemmin.” Mies työnsi vauvaa tiukemmin Morgan Isodoran syliin. ”Minun on nyt mentävä.” Miehen viitan liepeet heilahtivat, kun hän kääntyi ja katosi yöhön. Morgan kääntyi kohti valoisaa tupaa ja vaimoaan. ”Jos tämä olisi tapahtunut muunlaisissa olosuhteissa, olisin siunannut tuon miehen matkaan, mutta nyt en tiedä mitä pitäisi sanoa.” Hänen vaimonsa Francine tuli ottamaan vauvan ja katsoi sitä. ”Minua ei kiinnostakaan tietää millä tavoin tämän lapsen äiti on kuollut, mutta poika ainakin on hyväkuntoinen ja hyvin syöneen näköinen.” ”Me olemme toivoneet tätä ja toiveemme täytettiin erikoisella tavalla. Saamme tietää myöhemmin lisää, niin mies sanoi.” ”Rukoillaan niin. Pojan on nyt kuitenkin ensiksi saatava ruokaa.

Mielessäni pyörii tuhansia ajatuksia enkä vain saa niitä paperille, ajatteli Elli surkeana yrittäessään kirjoittaa kotiainettaan. Hänen konseptinsa oli jo täynnä epämääräisiä kumin aikaansaamia tuhruja. Opettaja valittaisi taas, että hänen olisi joko tehtävä siistimpää jälkeä tai ostettava uusi pyyhekumi. Ei tätä ainetta ainakaan ääneen luettaisi niin kuin kaikki Miian aineet aina. Elli kadehti Miian kirjoitustaitoa. Hän yritti taas, mutta sai aikaan vain pari latteaa lausetta. Ei niissä ollut samanlaista lennokkuutta kuin Miian lauseissa tai edes samanlaista kuin hänen omissa ajatuksissaan. Hän ei yksinkertaisesti saanut hetkeä vangituksi. Elli siirsi kirjoituvälineensä huokaisten hetkeksi syrjään. Musiikki auttaisi varmasti. Hän laittoi CD:n soimaan ja alkoi hyräillä sen tahtiin. Tuntui hyvältä kuunnella tuttua sävelkulkua. Häntä hymyilytti.

Hän oli kaunis nainen. Kun hän istui, hänen lainehtiva tulipunainen tukkansa viisti maata. Hänen silmänsä olivat metsän vihreät ja suu kauniin täyteläinen. Kullanvärinen otsapanta piti hänen villejä hiuksiaan kurissa. Hän oli Passianon valtiatar Alaine Morgano. Hänen upea syvään uurrettu pukunsa hohti hopeaa ja tumman vihreää, kun hän käveli palatsin käytävillä. Alaine astui aseseppien pajaan. Ylin seppämestari kumarsi hänelle ja näytti miekkaa, joka oli lähes valmis. Siitä puuttuivat enää valtakunnan tunnukset; kullanhohtoinen hiussuortuva sekä istuva kissa. Alaine käänteli miekkaa tyytyväisenä kädessään, se oli laadukasta työtä. Se oli hänen oman miekkansa sisarkappale ja luovutettaisiin arvovaltaiselle vieraalle. Hän antoi aseen takaisin sepälle ja tämä kumarsi.