Kadulla oottaa jo taksi (Aina on liian kauan: 2.luku)

 Moikka!

Muutama rakkine tööttäsi hänen kävellessään kynnetyn maan laitaa. Daniel murahti synkeästi. Ei hän noiden nopeiden hirviöiden sekaan aikonut mennä, sehän olisi ollut itsemurha. Yksi kuolema lähiaikoina riitti hänelle enemmän kuin hyvin. Moottorivaunujen kulkuväylä oli rajattu rautaisella matalalla aidalla, joten kukaan ei ainakaan sitä kautta kulkenut maatöihin. Daniel oli päätellyt, että jossain oli toinen, turvallisempi tie. Niin olikin, hän vain oli sen kannalta pellon väärässä päässä. Niinpä hän joutui tarpomaan mullassa, joka oli lakannut olemasta suloista elävää maa-ainesta. Hänen kenkänsä olivat kuraiset hänen tullessaan päällystetylle uralle. Daniel kirosi mielessään. Kievari tai mikä olikaan seisoi nyt suoraan vastapäätä tien toisella puolella. Hän lähti harppomaan kohti tunnelia, josta pääsisi sinne.

Rakennuksen pihassa oli harvassa rivissä paikallaan seisovia moottorivaunuja. Daniel kulki niiden vieritse pohtien, omistivatko kaikki omansa. Hän oli jäädä yhden alle ylittäessään avointa pätkää itsestään aukeaville oville. Kuski näytti hänelle alatyylistä käsimerkkiä avoimesta ikkunasta. 

Kievari oli suuri. Tiski alkoi melkein heti ovelta ja Danielin hämmästykseksi ihmiset nappailivat ruokia ihan omakätisesti. Vanha kunnon Mortison saisi sydänkohtauksen, jos kukaan tekisi noin Kultapatjassa, hän ajatteli. Joku esiliinaan pukeutunut puuhasi kauempana tyhjien pöytien parissa. Hän päätti kuitenkin mennä tiskin päässä olevan nuoren tytön luo.

”Otatteko jotain?” tyttö kysyi katsellen häntä epäilevästi. 

”Voisikohan neiti pyytää minulle kyydin?” Daniel hymyili hurmaavinta ja itsevarminta hymyään. Se ei näyttänyt vakuuttavan tyttöä, sillä tämä suoristi ryhtiään ja perääntyi aavistuksen. 

”Kyydin? Tarkoitatko taksia? Eikö sulla ole kännykkää?” 

Kysymystulva yllätti Danielin. Lisäksi tyttö oli oudon tuttavallinen, vaikka ei Daniel tietysti vallasihmiseltä näyttänytkään nykyisissä vaatteissaan. 

”Tuota... niin, taksia”, hän vastasi kokeilevasti. 

Tyttö nyökkäsi, muttei rentoutunut muuten. ”Voin mä antaa sulle taksin numeron. Ei meiltä soitella asiakkaitten puheluita, vaikka täyden palvelun asema ollaankin.” Hän repäisi lapun jonkinlaisesta muistikirjasta ja etsi samalla silmillään jostain ilmeisesti sitä numeroa, josta oli puhunut.

Daniel kääntyi katsomaan taakseen, kun tyttö heilauttikin kättään. Pari sinisiin pukeutunutta miestä lähestyi heitä. 

”Sori, jos mä häiritsen, mutta herra tässä on kyytiä vailla”, tyttö totesi osoittaen häntä. 

Toinen miehistä, paksumpi, tuli heidän luokseen. ”Jaha, ehtiikös tässä juoda kahvit vai onko kovakin kiire?”

Daniel kohautti harteitaan. ”Ei kai. Juokaa pois. Menen istumaan tuonne.” Hän osoitti yhtä pöydistä.  

”Joku hullu. Tarkista, että sillä on rahaa” hän kuuli myyjätytön kuiskaavan miehelle, kun kuvitteli hänen olevan tarpeeksi kaukana. 

Daniel päätti olla välittämättä, ihmiset olivat selkeästi outoja täällä. Hän istuutui ja alkoi selata pöydällä olevaa lehteä. Se sisälsi yllättävän paljon ja yllättävän isoja kuvia. Ollessaan noin puolessa välissä ajatus iski häneen salamana. Hän osasi lukea kirjoitusta, hän ymmärsi mitä ihmiset sanoivat ja ihmiset ymmärsivät häntä. Oli tuntunut niin luonnolliselta puhua, ettei hän ollut tajunnut, ettei suinkaan puhunut englantia.

Lehti vaikutti aika sensaatiohakuiselta, yhdellä aukeamalla vähäpukeinen tyttö kertoi ´tulleensa jätetyksi´. Daniel tuhahti halveksivasti ja käänsi lehden kiinni niin, että takasivu tuli näkyviin. Siinä oli kartta, johon oli painettu pilvien ja aurinkojen kuvia. Oli helpottavaa huomata, että säätiedotuksen hän sentään tunnisti. Rystyset kopauttivat pöytää. 

”Jokos lähdetään?” Lihava herra katsoi häntä kasvoillaan odottava ilme. 

Daniel viittasi kädellään osoittaen, että mies voisi mennä edeltä. Ulkona, aivan oven lähellä seisoi peräkkäin kaksi tyylikästä mustaa moottorivaunua. Kummankin katolla oli keltainen merkki, jossa luki TAXI. Palat loksahtivat Danielin mielessä. Tätä tyttö oli siis tarkoittanut. Ajurit olivat pitäneet tauon hänen kannaltaan juuri sopivasti.

Mies ohjasi Danielin istumaan eteen ja meni itse toiselle puolelle. Moottorivaunut olivat sisältä huomattavasti hienompia kuin Boylen vehkeet, mikä oli oikeastaan vähättelyä, sillä Boylen ajokeissa ei tarkalleen ottaen ollut sisätiloja, ne kun olivat katottomia. 

”Mitenkäs on tuon maksupolitiikan kanssa?” mies kysyi. 

Daniel sai juuri ja juuri estettyä kasvojaan valumasta irvistykseen. Oli töykeää olla luottamatta, ettei herrasmiehellä ollut rahaa matkaansa, ihan sama vaikka olisi tiennyt kyseisen herrasmiehen olevan korviaan myöten veloissa. Hän kaivoi kukkaron esiin. 

”On minulla rahaa.” 

Mies elehti, ettei hänen tarvinnut näyttää ja pelasti sentään pikkuisen kasvojaan. Hän oli selkeästi huomannut Danielin loukkaantuneen kysymyksestään.

”Mihinkäs osoitteeseen ollaan menossa?” 

Kuski ei katsonut häneen vaan rassaili sellaista peilikapinetta, jollainen hänelläkin oli laukussaan. Daniel etsi pikkukortin taskustaan ja ojensi sen miehelle. Tämä tihrusti tekstiä ja paineli sitten peiliä. Lopulta hän asetteli sen telineeseen ja käynnisti ajokin hiljaisuuden vallitessa. Peilipinnalla oli nyt kartta ja siinä piste, joka varmaan esitti heitä. 

”Pitäisi laittaa turvavyö kiinni.” 

Kuski rämpsäytti ympärilleen vetämäänsä remmiä. Hän katsoi kummallisesti, kun Danielilla oli vaikeuksia löytää omansa ja lopulta auttoi saamaan sen lukkoon. Vasta sitten hän sykäytti vaunun liikkeelle. Meno tuntui melkoisen vauhdikkaalta, mutta Daniel esitti tyyntä, aivan kuin hän tekisi tätä joka päivä. Nämä ihmiset varmaan tekevätkin, hän ajatteli.

Matka kesti hyvän aikaa. He ajoivat ensin sitä isoa tietä, jonka reunaa Daniel oli hieman aiemmin kulkenut. Sitten taloja alkoi olla tiheämmässä ja Daniel päätteli heidän tulleen kaupunkiin. Kaupungissa jouduttiin mutkittelemaan ja odottelemaan milloin missäkin risteyksessä. Lopulta kuski hidasti ja pysäytti pitkänmallisen talon pihaan. 

”Se tekisi 62,50.” 

Hän naputti maileja laskevan laitteen punaisia numeroita. Daniel etsi hänelle 50 ja 20 setelit. Hinta piti kai ajatella samalla lailla kuin puntien ja pennyjen kanssa. Kuski otti rahat ja näperrettyään hetken antoi Danielille yhden setelin ja muutaman kolikon takaisin. 

”Haluatko kuitin?” 

”En minä tarvitse, kiitos vain.” Daniel irrotti itsensä harmaasta hihnasta ja vääntäytyi kankeasti ulos. Kuski toivotti hänelle näkemiin ja kaasutteli pois saman tien, kun ovi pamahti kiinni.

Daniel jäi seisomaan talon eteen. Ei auttanut muu kuin rueta hakemaan asuntoa numero 8 ja mennä koputtelemaan ovelle.

-Roona-

Elokuvissa LVII: Kuolema Niilillä

 Heippa!

Kenneth Branaghin elokuva perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -mysteeriin. Pääosia esittävät Branagh itse (Hercule Poirot), Tom Bateman (Bouc), Annette Benning (Euphemia Bouc, edellisen äiti), Gal Gadot (Linnet Ridgeway), Armie Hammer (Simon Doyle), Emma Mackey (Jacqueline de Bellefort), Rose Leslie (Louise Bourget, Linnetin palvelijatar), Letitia Wright (Rosalie Otterbourne), Sophie Okonedo (Salome Otterbourne), Russell Brand (Windlesham), Ali Fazal (Katchadourian, Linnetin serkku), Jennifer Saunders (Marie van Schuyler, Linnetin kummitäti) ja Dawn French (Bowers, edellisen seuralainen).

Jotenkin pidin tästä enemmän kuin Idän pikajunasta ja toisaalta elokuva oli tyhjä. Jos aloitetaan ensin hyvistä jutuista. Branagh on kääntänyt omaa näyttelemistään ja manerisointiaan asteen verran pienemmälle, mikä tekee hänen Poirot´tistaan heti miellyttävämmän hahmon. Kautta linjan koko näyttelijäkaarti näyttelee erinomaisesti. Vaikutuksen teki erityisesti harvinaisessa vakavassa roolissa nähtävä Russell Brand. Gal Gadot on Linnetinä glamourin huipentuma. Erillismaininnan ansaitsee myös Letitia Wright, joka puhaltaa sielua varsin suoraviivaiseen hahmoon. Roolitus onkin etenkin naisten osalta täynnä tähtipölyä.

Puvustus on luonnollisesti upea. Elokuvan värimaailma vaikuttaa myös tarkkaan mietityltä. Se on runsas, mutta ei aivan kuitenkaan. Aivan kuin alkukohtausten mustavalkoisuus olisi hyvällä tavalla jäänyt kummittelemaan taustalle. Mistä pääsenkin alkukohtauksiin ja Poirot´lle ilmeisesti tätä varten luotuun taustatarinaan. Pidin mustavalkoisuudesta, vaikka oli kyllä vaikea kuvitella Poirot`a sotaan. Tai Branagh´n Poirot´n voi kuvitella sinne helpommin kuin sen kuvan, mikä Poirot´sta yleensä on (ie. Suchet). Oli aika kiinnostava ajatus, että Poirot olisi kasvattanut kuuluisat viiksensä peitelläkseen kasvoihin tullutta sotavammaa. Oli muuten hauskaa, että Poirot´n kapteenin esittäjä oli viiksinen sekä niin Branaghin että Poirot´n näköinen, että katsoja alkoi ihmetellä, miten kummassa Poirot on päätynyt johtamaan sotilaita. Poirot rakastettu Katherine jäi minulle vähän irtonaiseksi ja laihaksi hahmoksi. Olisin kaivannut viittausta siihen, missä he olivat tutustuneet tai jotain muuta, mikä olisi selittänyt heidän ilmeisesti varsin syvää rakkauttan.

Tarinasta sinänsä en pitänyt kovin paljon. Se oli itse asiassa aika tylsä, melko vähän tapahtui. Idän pikajunan lähes klaustrofobinen suljetus mysteerin jännite oli poissa eikä sitä oikein korvannut mikään. Linnetin murha oli niin selvästi tarkoin harkittu (tähän päätelmäänhän Poirot´kin heti päätyi), että ei tullut sellaista tunnetta, että kuka tahansa voi olla seuraava kuten Idän pikajunassa. Arvelinkin melko pitkälle elokuvaa, että Linnetin murha jää ainoaksi. Toiseksi murhatuksi olisin veikannut enemmin aviomies Simonia.

Kuolema Niilillä on miellyttävä, joskaan ei maailmoja räjäyttävä leffa. Voin suositella sitä katsottavaksi jopa teatterissa ja ilman muuta sitten ainakin suoratoistopalvelusta, mihin ikinä niistä se tuleekaan.

-Roona-

Mun elämä (Aina on liian kauan: 1.luku)

 Moikka!

Radio soitti samaa Juha Tapion biisiä kolmatta kertaa sen päivän aikana. Milla huokasi syvään. 

Jenniina mutusti hänen vieressään pizzan palaa. ”Eikö me voitais jo lähtee”, se valitti. ”Ei täällä tapahdu mitään kiinnostavaa.” 

He olivat olleet kytiksellä jo monta tuntia. Milla oli varma, että hänen varjostamansa mies kävi vieraissa juuri tässä kerrostalossa. Jenniina naputti vaativasti hansikaslokeroa. Ehkä oli virhe ottaa hänet tällä kertaa mukaan. 

”Miten sä kestät tällaista?” Jenniina kysyi tarkastellen arvioivasti rakennekynsiään. 

”Ei tää nyt paha ole. Kerran olin keikalla pikkutunneille, mutta se kannatti.” Milla taputti rattia varmemmaksi vakuudeksi. 

Jenniina tuhahti. ”Mut olishan sitä kiva olla jossain normityössä, niinku vaikka kaupassa. Joku vielä soittaa poliisit sun perään.” 

Milla kuikuili talon hiljaista pihaa. ”Niin on käynytkin, oonhan mä kertonut sulle.” 

Jenniina rapisteli pizzapussinsa palloksi ja avasi auton oven.

”Mihin hittoon sä olet menossa?” Milla tarttui ystäväänsä käsivarresta. 

Jenniina veti itsensä helposti irti. ”Meen viemään tän roskiin. Jos joku nyt kattoo verhojen raosta niin ainaki se luulee, et me on pysähdytty syömään eväitä. Mikä on siis parempi, kun kuvitella meidät hämärätyypeiks.”

Pikkucorsan ovi paiskautui kiinni. Milla irvisti ja nojasi syvälle kuskinpenkkiinsä. Radiossa juontaja ilmoitti ylipirteästi, että seuraavaksi kuultaisiin iki-ihana Anssi Kelan Milla. Hän inhosi kyseistä kappaletta sydämensä pohjasta. Jenniina tuli takaisin ja silotteli polvipituista hamettaan istuessaan. 

”Pistänkö kiinni?” 

”Ei tartte kyllä toi paska kohta ohi menee.” 

”Vieläkö sun porukoilla on sama virsi?” 

Tähän mennessä he olivat puhuneet lähinnä Jenniinasta, mikä oli sopinut Millalle ihan hyvin. Hänen ystävänsä oli somevaikuttaja ja bloggari, jonka juttuja oli kiinnostava kuunnella, vaikka ne välillä liittyivätkin Millan mielestä aika pintakiiltoisiin asioihin. Ja pitihän Jenniinalle nostaa hattua siitä, että tämä oli lähtenyt vapaapäivänään Millan mukaan. He olivat olleet kavereita ala-asteelta asti. Suhteellisen outo parivaljakko, koulun suosituin tyttö ja se kaikkein tavallisin tallukka, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa, jos ei laskettu yksityisetsivän työtä nyt aikuisena. Hän oli vähän toivonut, ettei keskustelu siirtyisi hänen perheeseensä.

”Mihinkäs se olis muuttunut? Sun koulutus menee hukkaan, Milla. Mitens me löydettäis sulle mies, Milla. Meinaa hermot mennä joka kerta, kun käyn siellä.” 

Hän uskalsi kääntää hetkeksi tarkkailevat silmänsä Jenniinaan, joka katsoi häntä myötätuntoisesti. 

”Mikä kiire niillä on? Mehän ollaan vasta 25. Ei ne voi olettaa, että sulla olis jo liuta lapsia.” 

Milla muikisti suutaan. ”Äiti ja iskä on hirveen perinteisiä. Ne haluu, et ensin seurustellaan muutama vuos ja sitten vasta on pikkujalkojen tepsuttelun aika. Ja jos mä nyt tänään tapaisin herra Oikean, se tarkottas, että oon vähintään 28 ennen ekaa pilttiä.” 

Jenniina oli vetänyt pelkääjän puoleisen aurinkoläpän alas ja tarkasteli sen peilistä karkailevia suortuviaan kuunnellessaan. Lasiovista tuli ulos pari pojannaskalia, jotka katosivat kohta kulman taakse jättäen pihan jälleen autioksi. ”Voisit sanoo vanhemmilles, että nykyaikana jengi saa ekan lapsen 28-vuotiaana. Eihän niilläkään oo kun sut ja Ella. Kyllä sä kerkiit kaks kakrua pullauttaa, vaik aloittasit kolmevitosena.”

Milla tuhahti. Ongelma oli jossain muualla kuin hänen vanhempiensa lapsenlapsimäärätoiveissa. Hän metsästi vesipullon jaloistaan ja joi pitkän kulauksen. ”Niitä kyrsii, kun en oo seurustellu tähän mennessä juurikaan. Pitäshän sitä olla vähintään jonkinlainen pitempi high school sweetheart –suhde takana. Äiti on huolissaan, ettei pääse koskaan nyyhkimään mun häihin.” 

Jenniina oli siirtynyt tarkkailemaan, oliko hänen kevyessä päivämeikissään virheitä. ”Mä ja Petrus on oltu yhdessä kohta viis vuotta ja mun porukat on säikyttänyt sen niin pahasti, ettei se uskalla kosia, vaikka haluiskin. Siis musta on ihan ok mennä naimisiin yli kolmekymppisenä, jos se on toinen kerta tai silleen, mut eka kerta pitää olla ennen.” 

Milla ei voinut estää pientä naurun pyrskähdystä. Jenniina ei ehkä olisi halunnut vaihtaa vanhempia päikseen, mutta ainakin tämän porukoiden suhtautuminen asiaan oli rennompaa. Tosin Petrus-parka oli ottanut sen rentouden ehkä vähän liian tosissaan.

”Kai sä otat mut kaasoks sitten, pääse äiti sentään kyynelehtimään, et oon saanut sellaisen kunnian.” 

Jenniina virnisti ja tökkäsi aurinkoläpän paikalleen. ”Se juttu on sovittu jo ajat sitten. Sitäpaitsi sun horoskoppissa luki, et sun elämään astuu kiinnostava herra.” 

”Milloin sä horoskooppeja oot lukenu?” 

”Aamulla Cosmosta.” 

Parin ruudun päähän heistä pysäköi auto. Siitä nousi ulos siististi pukeutunut mies, joka lähti itsevarmasti taloa kohti. Olisi voinut luulla, että se oli menossa kotiin, mutta... 

”Helkutti Jenniina, toi on se tyyppi. Äkkiä, heitä kamera.” 

Jenniina ojensi Millalle järkkärin ja hän alkoi räpsiä kuvia. Niitä tulikin hyvä määrä, sillä mies seisoi jonkin aikaa ovipuhelimien luona ennen kuin joku päästi hänet sisään. Piha hiljeni uudelleen.

Jenniina vihelsi hiljaa. ”Se siis ihan oikeesti pettää vaimoaan. Karsee sika.” 

Milla selaili otoksia miettien, mitkä antaisi todisteina Mirella Nikanderille, jolta oli toimeksiantonsa saanut. Hän kohautti harteitaan. ”En mä sitä tiedä. Rouva olettaa, että tapahtuu peiton heiluttelua. Nää kuvat näyttää, että siippa on täällä semmoseen aikaan, jolloin sen pitäis olla töissä. Se yleensä riittää.” 

Milla laittoi kameran varovasti takapenkille ja käynnisti auton. 

Jenniina loi häneen tuikean katseen. ”Säkö et siis moralisoi yhtään?” 

Milla painoi kaasua tarkistettuaan ensin, ettei parkkiksen liittymässä ollut muita kulkijoita. ”Työminäni ei arvostele. Sen sijaan henkilökohtaisesti.... tottakai se on sika.” 

Jenniinalta pääsi pahantahtoinen kikatus. Se hukkui moottorin tasaiseen hurinaan. ”Heitätsä mut kotiin?” 

Milla elehti ratista vapaalla kädellään. ”Ei kun meen kämpille ja lukitsen sut autoon siks aikaa, kun tarviin ajaa taas.”

Jenniina läpsäisi hänen kättään. Milla muutti äänensä ylivakavaksi. ”Kuskia ei saa häiritä. Voi tulla kolari ja paha pipi.” 

Jenniina alkoi mielenosoituksellisesti avata ja sulkea hansikaslokeroa. ”Voi, toivottavasti kuski ei häiriinny tästä. Tää mekanismi vaan on niin kiintoisa,” hän sössötti hunajaisesti. 

Millaa nauratti. Jenniinalla ja hänellä oli kieltämättä samanlainen huumorintaju, mikä välillä ajoi heidät raivon partaalle, kun he kilvan ärsyttivät toisiaan. Corsa lipui moottoritietä pitkin, sillä heidän oli pitänyt lähteä viereiseen pikkukaupunkiin keikkaa varten. 

”Kyllä mä kuljetan sut kotiovelle asti. Mun on saatava töitä aikaiseksi tänään, joten et sä voi munkaan luo tulla kälättämään.” 

Jenniina laittoi kätensä puuskaan. ”En mä sun kanssa koko vapaapäivää aatellukaan tuhlata. Petrus lupas tulla illalla, kun pääsee töistä.”

”Onko luvassa Netflix ja chill?” Milla kysyi niin viattomasti kuin osasi. 

”Haista paska. Me ei olla nähty pariin päivään. Haluun vain halia sitä.” Jenniinaan muka tuimissa silmissä oli kuitenkin sellainen pilke, että Milla tiesi tämän odottavan illalta enemmän. 

Petruksen kaltainen poikaystävä olisi kyllä kiva, hän pohti huristellessaan ohi peltojen. Hänellä ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että olisi joku, jota odottaa illalla.

-Roona-