Mietteitä kirjasta XXVI: Locke Lamoran valheet ja Mätä

Moikka!

Scott Lynchin kirjoittama Locke Lamoran valheet kertoo herrasmiesvaras Locke Lamoran ja tämän kumppaneiden seikkailuista Venetsiaa muistuttavassa Camorrin kaupungissa. Siellä huhutaan Vainolaisesta, mestarivarkaasta, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja kävelee seinien läpi. Locke kumppaneineen elää vanhan Perelandon temppelin maanalaisissa osissa. He ovat jo vuosia upeiden juonten avulla varastaneet aatelistolta, mikä on rosvojen kirjoittamattoman lain mukaan kiellettyä. Ja antaneet tietysti Vainolaisen myytin elää ja kasvaa. Nyt he ovat haukkaamassa suuremman palan kuin koskaan ennen. Mutta miten käy, kun kaupungin rikollisten pariin ilmaantuu uusi  haastaja, Harmaa kuningas? Löytääkö Locke pian itsensä kaduilla lojuvien rosvoruumiiden joukosta?

Pidin kirjasta todella paljon ja se sai minut lähes itkemään. Calo ja Galdo parat! Sen enempää paljastamatta tietyt kohdat menivät suoraan tunteisiin. Locke oli hahmona melkoisen kiehtova. Veijarimaisuuden takana piili syvä rakkaus koplakumppaneita kohtaan. Muut jäsenetkin onnistuvat välttämään suurimmat kliseisyydet, vaikka hahmotyypit ovat helposti tunnistettavia. Jean Tannen isokokoinen, hyvä tappelija on Lockelle kuin Pikku John Robin Hoodille. Calo ja Galdo identtisinä kaksosina on helppo sijoittaa erilaisiin suunnitelmiin. Kirppu on joukon nuorimpana pieni ja vikkelä.

Ylipäänsä koko Camorrin alamaailma oli rakennettu mielenkiintoisesti. Ilmeisesti paukkuja kirjailijalla ei ollut jäänyt Locken tässä tarinassa huiputtamalle aatelispariskunnalle, sillä he olivat varsin tylsiä tapauksia. Se on harmillista, koska potentiaalia heistä ei puuttunut esimerkkinä rouvan osaaminen kasvialkemiassa. Rosvoruhtinas Barsavi hoveineen oli paljon kiinnostavampi. Harmaa kuningas taas, no, mielestäni hänen taustaltaan paljastunt juonikuvio oli liian arkinen. Taikuus on myös läsnä Camorrin maailmassa miellyttävällä tavalla taustajuonteena. Lisäksi lukijalle välittyy kirjoittajan halu keskustella taikuuden ja alkemian (=tiede) häilyvästä erosta.

Kirjassa riittää paljon seikkailua ja juonenkäänteitä. Hahmoja haluaa seurata ja heihin kiintyy. Heidät on helppo ottaa vakavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Mätä on toinen osa Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjasta. Hirka on joutunut meidän maailmaamme, joka on hänen näkökulmastaan kuolemassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, kun Hirka saa kuulla mikä hän todellisuudessa on. Yminmaassa Rime koittaa luovia Näkijän jälkeisessä ajassa. Hän kaipaa Hirkaa ja pelkää tämän uhranneen itsensä turhaan, kun muiden ahneus ja halu pitää entiset tavat yltyvät. Hirka on päätynyt kirkon ja isä Brodyn suojiin, mutta kuolleena syntyneet etsivät häntä. Mitä tapahtuu, kun Hirka tapaa isänsä? Entä kuinka moni hänen tuntemansa henkilö kuolee ennen sitä?

Mädästä paistaa läpi selvä skeptisyys meidän maailmaamme kohtaan. Ihmiset tuhoavat ympäristöään tavalla, jota Hirka ei ymmärrä alkuunkaan. Tämä on vahva kannanotto ekoasioiden puolesta, mutta välillä täydellinen toivon puute ärsyttää. Kyllä maailmassa on jäljellä vielä paljonkin kauniita asioita. Hirka tietysti elää pakolaisena, joka ei kuulu oikein minnekään, joten ehkä pitää vain astua hänen saappaisiinsa. Kaikki on hänelle outoa alkaen kuolleiden hautaamistavoista aina siihen, että omenat vaikuttavat säilyvän syötävinä ikuisesti.

Ensimmäisessä osassa esitetty Sokeiden ja mädänkantajien mytologia avautuu nyt enemmän ja saamme todisteita, ettei kaikki ole Näkijän suhteen todellakaan ollut sitä miltä näyttää. Myös Hirkan yhteys ja suhde Sokeisiin veljeksiin Naielliin ja Graaliin on mielenkiintoinen. Kokonaisuus jäi mielestäni ensimmäistä osaa vaisummaksi, mutta juoni pysyi silti kasassa ja viimeinen osa odottaa jo omaa aikaansa lukulistallani.

                                                       -Roona-

Sweet nightmare (SN 1)

Hei!

She stared at her bloodstained hands as she backed away from his body. “I´m sorry”, she whispered silent tears running down her cheek. “I´m so sorry!”

Nora woke up on her own sweat and shaking. That same dream again. James´ lifeless body in front of her and blood, so much blood. Yet she was painstakingly unsure to whom all that blood belonged to. Was it all from James or were there more dead persons? Maybe some of it was hers… The dream was shaky and unsure at best. But every time it came it scared the living shit out of her.

James was her boyfriend. They had been together for a time now and people saw their relationship as quite established. Both of their parents were pleased of their child´s choice. She had met James first time in the summer two years ago. The boy was rollerblading in the town square with his friends. Nora knew them all vaguely and – to be honest – wasn´t very interested. She waited for her BFF to arrive to the square when James came to her. He was sweaty and distinctly handsome. Nora was surprised by the feeling which came through her when she was around him. He had asked her name and wanted to take the beautiful girl to a date. Nora had agreed. The following night they met each other at the carnival and after that they had basically been inseparable.

Nora stood up from the bed. She stretch her arms up to the ceiling trying to shed the last bits of sleep away. Then she walked to bathroom which was next to her room. I look horrible, she thought when she saw herself from the mirror. Her eyes looked tired and teary and her hair was an awful mess. She let the water flow from the tap and washed her face. She was looking a bit better now and felt refreshed. After half an hour she was ready with her mourning routine and went downstairs for breakfast. Mum was making a fuss as always. She only saw a glimpse of dad who apparently had Saturday shift this week and therefor was already leaving when she came down. Nora took few pancakes and some maple syrup to her plate and chop a banana to accompany them.

Mum looked at her, worrying. 

“Are you ill, darling? I´m needed at Mikey´s football club all day. Can you manage?” 

Mikey was her little brother. Nora shook her head. 

“Don´t worry, mum. I´m fine, I just had that nasty dream again.” 

Mum came and hugged her from behind the chair. It felt quite comforting. Mikey who had eaten his breakfast earlier came crushing to the kitchen. He had his football gear on. 

“Are we going soon, mum?” 

Mum released her hands from the hug and turned back to fuss about the food she was taking with her. She glanced Mikey behind her shoulder. 

“Yes, dear, in a minute. You can go to the car already. You know where the keys are.” 

Mikey left the way he had come in, running fast. Nora smiled to her mother’s back. Mikey was always super energetic and sometimes a real pain in the ass.

“Have a nice day, mum! And tell Mikey I hope he makes lots of goals”, Nora said when mum was shutting the front door behind her back. She heard the car leaving their yard and heading to the road.

Nora sipped the remaining’s of her orange juice and looked her phone. She was going to meet her best friend Sonya, James and some others at the beach later. She lazily scrolled through her Instagram feed. Nothing particularly interesting popped up. She put the glass to the dishwasher and went back upstairs to study to the mid-term she had next week. Around 1 pm she left the house and headed up to the sea shore. She had just passed the ends of their neighborhood when a weird feeling went down her spine. Like she was followed. Nora hurried her steps but it didn´t help. She still felt somebody´s eyes at her back. When she reached the bus stop, she was extremely happy that the bus came straight away.

“Jimsie, someone was surely coming after me.” 

James frowned to her and drew her nearer. 

“Probably a person just looked over his fence, you felt it and rest was only your wild imagination.” 

They were at the beach. The others were playing beach volley and Nora and James were sitting on the edge of the field. Weather was frisky even for early summer. James had borrowed his jacket to her since Nora had been shivering. 

“I was not imagining! There was someone, some old creep, I suppose. Can you give me a ride home?” James sighed and hovered her hair. 

“I will, baby, if it makes you feel safer. But seriously I don’t think you have anything to worry about.” Nora sneered at him. Sonya had been more attending to her fears but she was a girl, of course she understood. James could be a tactless idiot sometimes.

James stopped his car in front of their door. 

“Here you go. From now on you have a safe passage to home.” 

He kissed Nora to the cheek before she managed to retire her face far enough. 

“Good night, my lovely asshole”, Nora said, slamming the car door. 

James just smiled and waved to her when he drove away.  Nora went to bed early much of a surprise to her parents. She said she was just tired herself at the beach. She said nothing about the possible stalker so they wouldn´t worry. It´s enough that one person in this family is worrying about that, she thought under her blankets.

                                                             -Roona-

Elokuvissa XIX: Avengers – Infinity War

Heippa!

Mistä aloittaa... Ensimmäisenä elokuvaa katsoessa mieleen tuli, että Russojen kädenjälki näkyy. Ragnarökiin verrattuna maailma oli tavallinen eikä tämä ole moite, asian vain huomasi selvästi. Olin kokonaisuuteen kaikin puolin tyytyväinen, joskaan se ei herättyänyt kovin suuria tunteita. Hahmoja alkaa olla niin paljon, että all-cast elokuvassa ei ole enää aikaa keskittyä kehenkään. Tämä tylpisti ja laimensi etenkin Gamoran ja Thanosin suhteen kuvausta, joka oli juonen kannalta melko keskeinen asia. Toisaalta pidin hyvänä juonellisena ratkaisuna siitä, että Ironmanin ja Capin juonikulut pidettiin erillään. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että mukaan olisi tungettu joku post-Civil war itku.

Leffassa oli söpötkin hetkensä. Tony löi Peterin ritariksi tai siis Avengeriksi ja jo trailerissa esiintynyt vitsi siitä, kuinka Strangen nimi on ihan oikeasti Strange. Tykkäsin Thanosin palvelijoista, varsinkin siitä päätyypistä (jonka nimeä ei taidettu mainita ollenkaan). Draxin liikkumattomuus/ näkymättömyys –juttu oli hauska samoin kuin ”You are a dude , he is a man” –lohkaisu. Visionista olen tykännyt aina ja Paul Bethany on siinä maskissa minusta kivemman näköinen kuin livenä oikeassa elämässä. Okoyen lailla minäkin haluaisin nähdä millaiset olympialaiset Wakanda järjestäisi (hän siis vitsaili, että kuvitteli Wakanda maailmalle avaamisen tarkoittavan olympialaisia tai vähintään Starbucksia). Tonyn Ironman-puvun päivitykset olivat hienoja samoin kuin Peterin uusi Spiderman-puku. Teini-Groot peleineen oli mainio ja Thor osasi jutella hänen kanssaan! Sitä paitsi olen mieltänyt, että Loki oli perheen koulupää, mutta Thorkin on lukenut valinnasia kieliä.

Jotkin asiat vähän hämmästyttivät Civil Waria näkemätöntä katsojaa. Miten Tonylla oli Steven puhelinnumero ja kaikesta päätellen toimiva sellainen, koska Bruce sai yhteyden, jos ei nyt Steveen itseensä, niin ainakin hänen wakandalaisiin kumppaneihinsa. Caphän on etsitty karkulainen. Eikö silloin olisi fiksua hävittää kaikki mahdolliset numerot, ainakin sellaiset, joista sinut saa oikeasti kiinni? En tiedä olinko itse huolimaton vai oli huolimattomuus käsikirjoittajien puolella, mutta Tony puhui kihlauksestaan ja kutsui Wongin häihinkin, mutta joku muu onnitteli häntä avioliiton johdosta. En muista tähän hätään kuka tuo onnittelija oli, mutta joku sellainen kuitenkin, jonka pitäisi olla hyvin perillä Tonyn aviosäädystä, koska sen takia juuri hämmennyin, että onko se Tony nyt sitten naimisissa vai vielä suunnittelemassa häitä.

Miksi kaikki yrittävät tappaa Thanosta veitsillä tai vastaavilla? Lokihan kyllä sanoo, että Thanoksesta ei koskaan tule jumalaa, viitaten varmaan siihen, että tämä voi kuolla, mutta ei se järkeistä yhtään sitä, että tyypit hakkaavat veitsilla jotain sellaista, mitä Thorin kirveskään ei tapa kovin nopeasti (ja loppujen lopuksi ollenkaan). Thanoksen voimia saisi muutenkin selittää tarkemmin. Ikuisuuskivet oli selitetty tyydyttävästi, mutta minusta Thanos oli aika kiltti, kun ei käyttänyt todellisuuskiveä, jolla olisi saanut aikaan hyvää sekasortoa. Toisaalta mielikivellä ja todellisuuskivellä on ilmeisesti tarkka raja toiminnan suhteen. Todellisuuskivellä voi kai vaikuttaa vain ulkoiseen todellisuuteen, jolloin kohteet periaatteessa tietävät, etteivät illuusiot ole totta. Mielikivellä voi varmaan sitten muokata mieliä vähän saman tapaan kuin Scarlet Witchin kyvyillä.

Pidin leffasta, se oli taattua Marvel-laatua. Suosittelen sitä myös, joskin ainakin muut Avengers-elokuvat on hyvä olla katsottuna, että pysyy kärryillä hahmojen suhteen.  Halusin pitää tämän jutun spoilerittomana, joten en puhunut mitään hahmojen kuolemista, mutta niitä siis oli.

                                                        -Roona-

Kruunajaisillallinen (Kaspian 3)

Moikka!

Kuninkaan salissa oli ihailtavan väljää kruunajaishuoneen ahtauteen verrattuna. Pöydät notkuivat herkuista, kun kokit olivat panneet parastaan. Leskikuningat tarkkaili kaikkea omasta pöydästään, jossa hän ja prinsessat illastivat. Joskin tytöistä ainoastaan Anna söi innokkaasti, Lenaa jännitti moiseen aivan liikaa ja Christina oli aivan liian hieno muuta kuin näykkimiään suloisia pieniä paloja. Kuningatar huokasi piilotetusti. Hän oli huomannut jo vähintään puolen tusinan miehen katsovan heidän pöytäänsä liian kaipaavasti. Muut sentään muistivat hyvät tavat ja luojan tähden sen, että Christina oli vasta neljäntoista, vaikka yhtä kaikki halusivat tanssia hänen kanssaan tänä iltana. Ihmiset olivat alkaneet seurustella ja rentoutua hieman odottaessaan uuden kuninkaansa ensimmäistä puhetta. Kuningatar oli sen suhteen samalla kannalla kuin he kaikki. Hän ei tiennyt, mitä Kaspian aikoi sanoa, koska tämä oli itse kirjoittanut puheensa eikä ollut suostunut näyttämään sitä kenellekään etukäteen. Tosin poika oli vakuuttanut, ettei aikonut aiheuttaa sotaa tai edes rikkoa yksiäkään diplomaattisia välejä.

Kennarin kreivi pujotteli heidän luokseen pöytien sokkelon lävitse. Joku ainakin tietää rajansa, kuningatar ajatteli. Logan ei ollut niin tyhmä, että olisi oikaissut tanssilattian läpi. Hän saapui kuningattaren olkapään viereen ja kieltäytyi palvelijan tarjoamasta tuolista. ”Me vain vaihdamme muutaman sanan hänen korkeutensa kanssa”, hän hymyili hätistellessään tytön pois. ”Eikö ole upeaa herra kreivi.” Kuningatar teki käsillään hienoisen eleen, joka kuitenkin sulki sisäänsä koko salin. ”On todellakin. Ja Kaspian on tähän mennessä pärjännyt mainiosti. Kiertelin pöydissä ja hän saa lähes varauksettomia kehuja.” Kreivi näytti itseensä tyytyväiseltä. Kuningatar tuhahti: ”Logan, kukaan ei käskenyt sinun tehdä niin ja omin päin tehtynä päätöksenä se oli sanalla sanoen ajattelematonta. Meillä on kyllä omat tiedon kerääjämme kiitos vain.”

Kreivi näytti hymyilevää naamioita, vaikka hän selkeästi irvisti sisäisesti. ”Onko minusta tullut yhtä epäsuosittu tässä pöydässä kuin kuninkaan seurassa?”, hän kysyi huulestaan. ”Ei, mutta aikasi olisi tuottoisampaa, jos et käyttäisi sitä yrittämällä päästä sellaisen henkilön suosioon, jonka suosiossa olet jo.” Kuningatar hymyili ja naurahti aivan kuin Logan olisi tehnyt hänelle hauskan pikku huomautuksen. Hän viittoi kreiviä lähtemään ja mies poistui ehkä lievästi tyytymättömän näköisenä. ”Mitä asiaa herra kreivillä oli, äiti?”, Christina kysyi suloisesti. Kuningatar loi tiukan katseen tyttäreensä. ”Hän onnitteli erinomaisesti järjestetyistä juhlista.” Hän näki, että Christina tunnisti valheen ja yritti silmillään onkia lisää tietoa, mutta sitä ei tällä kertaa annettu. ”Kultaseni, onko sinulla ajatusta siitä kenen kanssa tanssit tänään ensimmäiseksi?”

Christina asetteli ruokailuvälineensä lopetusasentoon ja mulkaisi Annaa, joka hihitti äidin äänensävylle. ”Kuninkaan kaartin komentajan kanssa. Minulle sanottiin, että se olisi viisasta: kiitos palvelusvuosista hänelle ja minulle – niin kukaan muu ei ole ensimmäinen ei siksi voi suuttua, koska ei tullut valituksi ensimmäiseen tanssiin”, hän sanoi tyytyväisenä itseensä. Kuningatar mittaili muita tyttäriään ja sitten kuninkaan pöytää kunnes sanoi: ”Hienoa, että otit hyvästä neuvosta vaarin.” Christina tuhahti. Hän halusi osoittaa, että oli keksinyt jotain itsekin. ”Minä ehdotin, että antaisin viimeisen tanssin Jinnalle. Hänet valitaan uudeksi komentajaksi, joten se olisi kaunista symboliikkaa, johon kaikki olisivat tyytyväisiä.” Kuningatar nyökkäsi oikein hyväksyvästi Christinan suuntaan ja hiljensi prinsessat samalla, sillä heidän veljensä oli noussut aloittaakseen ensimmäisen valtaistuinpuheensa.

Kaspian tarkkaili hetken juhlivaa salia ja aloitti sitten: ”Rakkaat ystävät ja kunnioitetut alamaiset. Tämä päivä on ollut minulle monella tapaa ylitsevuotavainen. Olen saanut valmistautuessani niin monta hyvää neuvoa, että unohdin niistä taastusti puolet tänään.” Muutama vaivaantunut naurahdus virakamiehiltä ja rento naapurimaiden arvovierailta. ”En kuvitellut itseäni pitämään valtaistuinpuhetta seitsemäntoista vuotiaana. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua... Meille kaikille oli järkytys, kun isä kuoli kaksi vuotta sitten. Haluan kiittää äitiäni ja veljeäni, jotka saattoivat asiat järjestykseen ja pitivät palatsin rattaat pyörimässä, jotta me – minä, Severus ja meidän siskomme – saimme surra rauhassa. Minun piti kasvaa todellisen kuninkaan mittoihin äärimmäisen nopeasti, joskin jotkut olisivat toivoneet vieläkin nopeampaan etenemistä.

Minä tiedän mitä minulta odotetaan ja niin tietää varmasti jokainen sopivan ikäinen nuori neito täällä. Mutta enköhän minä kestä sen.” Hajanaisia huokauksia ympäri salia ja joku jopa vihelsi. Kaspian soi lämpimän hymyn erityisesti tuolle vislaajalle. ”Olen silti hyvin tyytyväinen, ettei meillä ole seuraavaa perinnettä, josta olen kuullut: karkauspäivänä naiset saavat kosia miehiä ja jos mies vastaa kieltävästi hän joutuu ostamaan naiselle hamekankaat. Valtion kassa voisi ensi karkauspäivänä olla melkoisella koetuksella, sanonpa vain. Joka tapauksessa tänään juhlitaan. Syökää, juokaa ja tanssikaa kuin viimeistä päivää. Pidäyttäymisen ja kitsastelun aika on joskus myöhemmin. Teen kunniaa kaikille ystävillemme ja liittolaisilleme täällä – ja myös niille, jotka eivät itseään edellisistä määritteistä tunnista. Kohottakaamme malja valtakunnan, minun hallituskauteni ja tulevaisuuden onneksi”.

Useampi sata maljaa kohosi ja salissa kaikui yleinen hurraa-huuto noston vakuudeksi. Kun lasit oli laskettu pöydelle seurasi aplodimyrsky, jonka Kaspian tyynnytti käsillään hetken kuluttua. Airut puhalsi torveensa ja esiinastunut seremoniamestari ilmoitti, että tanssiaiset alkaisivat hetken kuluttua. Kaspian ja hänen veljensä nousivat sulavasti pöydästä ja lähtivät hakemaan tanssiparinsa. Kaspian oli salaa tyytyväinen, että etiketti määräsi tarkasti kenen kanssa tuoreen kuninkaan oli tanssittava ensin. Kuninkaanneuvoston pääneuvonantajan vaimo oli turvallinen valinta ja oli kai ollut sitä jo aikoinaan, kun moisesta säännöstä oli päätetty. Veljet olivat mennet siitä, mistä aita on matalin ja valinneet pareikseen ne, jotka olisivat olleet hänen listallaan seuraavina, mikäli pääneuvonantajalla ei olisi ollut vaimoa. Kaspian oli ehtinyt jo tanssilattialle ja huomasi sivusilmällä, kuinka pääneuvonantaja haki hänen äitinsä tanssiin. Valssin ensitahdit kaikuivat jo ja hän upposi niihin joka solullaan. Viimesinkin kaikki viralliset asiat oli hoidettu ja hän saattoi vain nauttia juhlista.  

                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XXV: Revolverimies ja Sysimetsä

Heippa hei!

Stephen Kingin Revolverimies on Musta torni –sarjan ensimmäinen osa. Siinä tutustutaan arvoitukselliseen Rolandiin, viimeiseen revolverimieheen. Hän ajaa takaa mustiin pukeutunutta miestä, velhoa, jolla on tietoa mystisestä Mustasta Tornista. Maailma, jossa Roland elää, on lohduttoman autio, muuttunut, tyhjentynyt, mutta se muistuttaa pelottavalla tavalla meidän tuntemaamme maailmaa. Matkallaan Roland tapaa Jake-nimisen pojan, joka on jo kerran kuollut.

Tutustuin itse Revolverimiehen uudempaan suomalaiseen painokseen, joka on Kingin korjaama laitos esipuheineen. Pakko myöntää, että esipuhe pelasti minulle paljon tästä kirjasta, sillä King on päässyt juuri siihen mihin kirjoitti esipuheessa pyrkivänsä. Revolverimiehestä ja etenkin sen ympäristön kuvailusta tulee vahvasti mieleen Hyvät, pahat ja rumat. Tätä ei voi millään kiistä, mutta sopiiko se sitten tekstin kautta toimivaan mediaan onkin hieman eri asia. Henkilöt jäivät ainakin minulle kaukaisiksi ja tuntuivat vain ajelehtivan. Toki ajelehtivuus oli tarkoituksellistakin, mutta se häiritsi minua silti.

Tietyllä tavalla tuntuu, että koko homma toimisi paremmin visuaalisessa mediassa, johon saisi liitettyä tunnelmaa korostavan musiikin (tästä King puhuu itsekin viitatessaan Hyviin, pahoihin ja rumiin). Sen sijaan äskeiseen Musta torni –elokuvaan Rolandin hahmoa oli pehmennetty ilmeisesti siksi, että hän vetoaisi suureen yleisöön. Kirja on kokonaisuudessaan aika hämmentävä lukukokemus. Välillä tuntuu, että se koostuu irrallisista kohtauksista, jotka kyllä liittyvät toisiinsa jotenkin, mutta ovat irrallisia yhtä kaikki. Vaikka Kingin kehittämän maailman elementit vaikuttavat kiinnostavilta, ei tämä ensimmäinen osa innosta minua tarttumaan sarjan seuraaviin kirjoihin.

Sysimetsän on kirjoittanut Colin Meloy ja kuvittajana on toiminut hänen vaimonsa Carson Ellis. Eräänä päivänä varisparvi sieppaa Pruen pikkuveljen ja vie tämän Tiettömään korpeen. Vanhemmat ovat kieltäneet Prueta koskaan menemästä sinne, mutta onhan veli saatava takaisin. Niinpä Prue lähtee uhkarohkealle pelastusretkelle Sysimetsään luokkatoverinsa Curtisin kanssa. Sysimetsän eri kansojen ja ”valtioiden” välit ovat tulehtuneet ja sota on väistämätön. Miten Preun ja Curtisin käy, kun heidän tiensä eroavat? Entä mitä Pruen vanhemmat todellisuudessa tietävät Sysimetsästä?

Sysimetsä on ihanalla tavalla aikuisemmallekin lukijalle sopiva lasten satu. En toki lukisi kirjaa ihan pienelle lapselle, sen verran ihan puhdasta tappamista se sisältää. Pidin puhuvista eläinhahmoista ja siitä, kuinka kirja otti epäsuoraan kantaa esimerkiksi syrjintään. Ihminen on Sysimetsässäkin ottanut raskaaksi taakakseen alempiensa sivistämisen: kuningatar Aleksandra sanoo, että kojootit elivät ennen häntä saastassa, nyt niillä on vaatteet ja käytöstavat. Moni kojootti vain näyttäisi olevan onnellisempi, jos saisi elää entisellä tavalla eikä tarvitsisi ottaa osaa Aleksandran armeijaan. Toisaalta eivätpä ihmiset luota lintujen valtakuntaankaan, vaikka siellä vaikuttaa olevan fiksu ja varsin tasa-arvoinen meininki.

Pidin Colinin tyylistä ja juoni kulki väliin ihastuttavan hitaasti. Carsonin kuvitus oli myös mainio. Curtisin ihastuminen Aleksandraan oli selkeä kaiku Edmundin ihastuksesta Valkeaan noitaan Narniassa. Muutenkin tarina on selkeästi C. S. Lewis klassikon perillinen. Minusta Sysimetsä oli hauska ja raikas kirja, jota voi suositella luettavaksi muillekin ja jonka jatko-osiin tartun tulevaisuudessa itse.

                                                         -Roona-