Moikka!
Scott
Lynchin kirjoittama Locke Lamoran valheet kertoo herrasmiesvaras Locke Lamoran
ja tämän kumppaneiden seikkailuista Venetsiaa muistuttavassa Camorrin
kaupungissa. Siellä huhutaan Vainolaisesta, mestarivarkaasta, joka ilmestyy
kuin tyhjästä ja kävelee seinien läpi. Locke kumppaneineen elää vanhan
Perelandon temppelin maanalaisissa osissa. He ovat jo vuosia upeiden juonten
avulla varastaneet aatelistolta, mikä on rosvojen kirjoittamattoman lain mukaan
kiellettyä. Ja antaneet tietysti Vainolaisen myytin elää ja kasvaa. Nyt he ovat
haukkaamassa suuremman palan kuin koskaan ennen. Mutta miten käy, kun kaupungin
rikollisten pariin ilmaantuu uusi
haastaja, Harmaa kuningas? Löytääkö Locke pian itsensä kaduilla lojuvien
rosvoruumiiden joukosta?
Pidin
kirjasta todella paljon ja se sai minut lähes itkemään. Calo ja Galdo parat!
Sen enempää paljastamatta tietyt kohdat menivät suoraan tunteisiin. Locke oli
hahmona melkoisen kiehtova. Veijarimaisuuden takana piili syvä rakkaus
koplakumppaneita kohtaan. Muut jäsenetkin onnistuvat välttämään suurimmat
kliseisyydet, vaikka hahmotyypit ovat helposti tunnistettavia. Jean Tannen
isokokoinen, hyvä tappelija on Lockelle kuin Pikku John Robin Hoodille. Calo ja
Galdo identtisinä kaksosina on helppo sijoittaa erilaisiin suunnitelmiin.
Kirppu on joukon nuorimpana pieni ja vikkelä.
Ylipäänsä
koko Camorrin alamaailma oli rakennettu mielenkiintoisesti. Ilmeisesti paukkuja
kirjailijalla ei ollut jäänyt Locken tässä tarinassa huiputtamalle
aatelispariskunnalle, sillä he olivat varsin tylsiä tapauksia. Se on
harmillista, koska potentiaalia heistä ei puuttunut esimerkkinä rouvan
osaaminen kasvialkemiassa. Rosvoruhtinas Barsavi hoveineen oli paljon
kiinnostavampi. Harmaa kuningas taas, no, mielestäni hänen taustaltaan
paljastunt juonikuvio oli liian arkinen. Taikuus on myös läsnä Camorrin
maailmassa miellyttävällä tavalla taustajuonteena. Lisäksi lukijalle välittyy
kirjoittajan halu keskustella taikuuden ja alkemian (=tiede) häilyvästä erosta.
Kirjassa
riittää paljon seikkailua ja juonenkäänteitä. Hahmoja haluaa seurata ja heihin
kiintyy. Heidät on helppo ottaa vakavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi.
Mätä on
toinen osa Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjasta. Hirka on joutunut meidän maailmaamme,
joka on hänen näkökulmastaan kuolemassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään sen
rinnalla, kun Hirka saa kuulla mikä hän todellisuudessa on. Yminmaassa Rime
koittaa luovia Näkijän jälkeisessä ajassa. Hän kaipaa Hirkaa ja pelkää tämän
uhranneen itsensä turhaan, kun muiden ahneus ja halu pitää entiset tavat
yltyvät. Hirka on päätynyt kirkon ja isä Brodyn suojiin, mutta kuolleena
syntyneet etsivät häntä. Mitä tapahtuu, kun Hirka tapaa isänsä? Entä kuinka
moni hänen tuntemansa henkilö kuolee ennen sitä?
Mädästä
paistaa läpi selvä skeptisyys meidän maailmaamme kohtaan. Ihmiset tuhoavat
ympäristöään tavalla, jota Hirka ei ymmärrä alkuunkaan. Tämä on vahva
kannanotto ekoasioiden puolesta, mutta välillä täydellinen toivon puute
ärsyttää. Kyllä maailmassa on jäljellä vielä paljonkin kauniita asioita. Hirka
tietysti elää pakolaisena, joka ei kuulu oikein minnekään, joten ehkä pitää
vain astua hänen saappaisiinsa. Kaikki on hänelle outoa alkaen kuolleiden
hautaamistavoista aina siihen, että omenat vaikuttavat säilyvän syötävinä
ikuisesti.
Ensimmäisessä
osassa esitetty Sokeiden ja mädänkantajien mytologia avautuu nyt enemmän ja
saamme todisteita, ettei kaikki ole Näkijän suhteen todellakaan ollut sitä
miltä näyttää. Myös Hirkan yhteys ja suhde Sokeisiin veljeksiin Naielliin ja
Graaliin on mielenkiintoinen. Kokonaisuus jäi mielestäni ensimmäistä osaa
vaisummaksi, mutta juoni pysyi silti kasassa ja viimeinen osa odottaa jo omaa
aikaansa lukulistallani.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti