Mietteitä kirjasta XXVI: Locke Lamoran valheet ja Mätä

Moikka!

Scott Lynchin kirjoittama Locke Lamoran valheet kertoo herrasmiesvaras Locke Lamoran ja tämän kumppaneiden seikkailuista Venetsiaa muistuttavassa Camorrin kaupungissa. Siellä huhutaan Vainolaisesta, mestarivarkaasta, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja kävelee seinien läpi. Locke kumppaneineen elää vanhan Perelandon temppelin maanalaisissa osissa. He ovat jo vuosia upeiden juonten avulla varastaneet aatelistolta, mikä on rosvojen kirjoittamattoman lain mukaan kiellettyä. Ja antaneet tietysti Vainolaisen myytin elää ja kasvaa. Nyt he ovat haukkaamassa suuremman palan kuin koskaan ennen. Mutta miten käy, kun kaupungin rikollisten pariin ilmaantuu uusi  haastaja, Harmaa kuningas? Löytääkö Locke pian itsensä kaduilla lojuvien rosvoruumiiden joukosta?

Pidin kirjasta todella paljon ja se sai minut lähes itkemään. Calo ja Galdo parat! Sen enempää paljastamatta tietyt kohdat menivät suoraan tunteisiin. Locke oli hahmona melkoisen kiehtova. Veijarimaisuuden takana piili syvä rakkaus koplakumppaneita kohtaan. Muut jäsenetkin onnistuvat välttämään suurimmat kliseisyydet, vaikka hahmotyypit ovat helposti tunnistettavia. Jean Tannen isokokoinen, hyvä tappelija on Lockelle kuin Pikku John Robin Hoodille. Calo ja Galdo identtisinä kaksosina on helppo sijoittaa erilaisiin suunnitelmiin. Kirppu on joukon nuorimpana pieni ja vikkelä.

Ylipäänsä koko Camorrin alamaailma oli rakennettu mielenkiintoisesti. Ilmeisesti paukkuja kirjailijalla ei ollut jäänyt Locken tässä tarinassa huiputtamalle aatelispariskunnalle, sillä he olivat varsin tylsiä tapauksia. Se on harmillista, koska potentiaalia heistä ei puuttunut esimerkkinä rouvan osaaminen kasvialkemiassa. Rosvoruhtinas Barsavi hoveineen oli paljon kiinnostavampi. Harmaa kuningas taas, no, mielestäni hänen taustaltaan paljastunt juonikuvio oli liian arkinen. Taikuus on myös läsnä Camorrin maailmassa miellyttävällä tavalla taustajuonteena. Lisäksi lukijalle välittyy kirjoittajan halu keskustella taikuuden ja alkemian (=tiede) häilyvästä erosta.

Kirjassa riittää paljon seikkailua ja juonenkäänteitä. Hahmoja haluaa seurata ja heihin kiintyy. Heidät on helppo ottaa vakavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Mätä on toinen osa Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjasta. Hirka on joutunut meidän maailmaamme, joka on hänen näkökulmastaan kuolemassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, kun Hirka saa kuulla mikä hän todellisuudessa on. Yminmaassa Rime koittaa luovia Näkijän jälkeisessä ajassa. Hän kaipaa Hirkaa ja pelkää tämän uhranneen itsensä turhaan, kun muiden ahneus ja halu pitää entiset tavat yltyvät. Hirka on päätynyt kirkon ja isä Brodyn suojiin, mutta kuolleena syntyneet etsivät häntä. Mitä tapahtuu, kun Hirka tapaa isänsä? Entä kuinka moni hänen tuntemansa henkilö kuolee ennen sitä?

Mädästä paistaa läpi selvä skeptisyys meidän maailmaamme kohtaan. Ihmiset tuhoavat ympäristöään tavalla, jota Hirka ei ymmärrä alkuunkaan. Tämä on vahva kannanotto ekoasioiden puolesta, mutta välillä täydellinen toivon puute ärsyttää. Kyllä maailmassa on jäljellä vielä paljonkin kauniita asioita. Hirka tietysti elää pakolaisena, joka ei kuulu oikein minnekään, joten ehkä pitää vain astua hänen saappaisiinsa. Kaikki on hänelle outoa alkaen kuolleiden hautaamistavoista aina siihen, että omenat vaikuttavat säilyvän syötävinä ikuisesti.

Ensimmäisessä osassa esitetty Sokeiden ja mädänkantajien mytologia avautuu nyt enemmän ja saamme todisteita, ettei kaikki ole Näkijän suhteen todellakaan ollut sitä miltä näyttää. Myös Hirkan yhteys ja suhde Sokeisiin veljeksiin Naielliin ja Graaliin on mielenkiintoinen. Kokonaisuus jäi mielestäni ensimmäistä osaa vaisummaksi, mutta juoni pysyi silti kasassa ja viimeinen osa odottaa jo omaa aikaansa lukulistallani.

                                                       -Roona-