Pienmeren yli (Livia 6)

Moikka!

Livian seikkailut jatkuvat. Jatkoa osille "Matka alkaa" ja "Matkalla". 

Ensimmäinen pysähdyspaikkaimme oli Lopardi. Kaikki matkustajat, me mukaan luettuna, pysyivät aluksessa, sillä kyseessä oli vain nopea lastien vaihto. Lopardilaisille jätettiin elintarvikkeita ja heiltä pakattiin mukaan kupaririippapuuta. Olin nähnyt tuosta puusta veistettyjä koriste-esineitä ja ne olivat Mertassa ilmeisen suosittuja, koska materiaalia pakattiin mukaan monta laatikkoa. Jatkoimme matkaa oltuamme laiturissa ainoastaan reilun pari tuntia. Vietimme yön merellä ja luovimme hitaasti kohti Basheaa, jota sanottiin pyhäksi saareksi. Saavuimme Bashean satamaan leppeän aamutuulen puhaltaessa. Tällä kertaa matkustajat päästettiin ulos, sillä – kuten Harly minua valisti – oli yleisten hyvien tapojen mukaista, että kaikki halukkaat pääsivät hakemaan siunauksen saaren papeilta ja papittarilta. Saaren ainoa siviilikylä oli Bash, jossa satamakin juuri sijaitsi.

Parin kadun varrella pönötti useampikin erittäin siististi pidetty majatalo. Kylteissä seisovista nimistä saattoi päätellä, että ne majoittivat pääasiassa pyhiinvaeltajia. Harly oli käynyt saarella ennenkin ja vei minut syömään mahtipontisesti nimettyyn Jumalattaren henkäykseen.  Ruoka oli tehty yksinkertaisista raaka-aineista, mutta oli erittäin hyvää. Emäntä kehui, että maku johtui pyhitetystä oliiviöljystä, jota he käyttivät paistamiseen. Epäilin, että kaikki majatalot käyttivät kyllä samaa öljyä ja mahdollisesti muitakin pyhitettyjä ruoka-aineita ja että niitä enemmän makuun vaikuttivat kokin taidot. Neiti Plummetkin olisi ollut hyvillään näistä murkinoista, vaikka hän yleensä karsasti muiden kuin itsensä laittamaa ruokaa. Lyhyt ja yllättävä ikävän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun ajatukseni viivähti neiti Plummetiin. Pitkään matkaaminen voi tehdä ihmisen sentimentaaliseksi.

Harly oli kertonut minulle jo aiemmin, että cortinalaiset palvoivat auringonjumala Alefia ja kuunjumalatar Liniä. Jumalaparilla oli tietysti pieni temppeli myös Basheassa, paikassa, jossa yhden heidän yhdeksästä pojastaan sanottiin kerran levänneen. Jumalattaren henkäyksestä lähdettyämme onnistuimme sattumalta yhyttämään yhden kultin papeista, joka oli lähetetty ostamaan jotain kylästä. Harly kertoi olevansa parin palveluksessa ja välitti tämän terveiset papille. Mies vaikutti hyvin innostuneelta ja siunasi meidät mielihyvin loppumatkan ajaksi. Kun pappi oli tyytyväisenä mennyt menojaan, kysyin Harlylta: ”Kuka se par oikein on?” Harly katsoi minua ensin kummissaan, mutta naurahti sitten. ”Olen tainnut puhua vain kuninkaasta tähän mennessä, vai mitä? Cortinalaiset kutsuvat hallitsijaansa pariksi. Minä olen töissä hänen hovissaan, minkä tietysti jo teidätkin, siksi terveiset. Par on hyvin vanha sana. Se on säilynyt siltä ajalta, kun cortinalaiset eivät vielä olleet valloittaneet omia nykyisiä alueitaan.”

Minäkin hymähdn, mutta ajattelin samalla, ettei Harlyn opettajan taidoissa ollut erityistä kehumista. Hän ei ollut millään tavalla johdonmukainen; hänenhän olisi pitänyt kertoa heti, kun oli päästy kuulomatkan ulkopuolelle kotijoukoista, että hallitsijaa, jonka luokse oltiin menossa kutsuttiin pariksi. Melkoisen keskeinen tieto, kun minun käsitykseni mukaan hallitsijat ja heidän virkamiehensäkin olivat tavallisesti turhantarkkoja nimien ja tittelien oikeellisuudesta. Harly tuntui arvaavan, mitä ajattelin. ”Minun olisi pitänyt kertoa tuo jo aiemmin kuten varmasti monta muutakin asiaa. Mutta sinä olet fiksu tyttö, Livia ja selviäisit Cortinassa ilman minuakin, ilman muuta.” Minä kohautin harteitani vaatimattomana. ”Isä sanoi aina, että parempi tietää etukäteen kuin oppia kantapään kautta.” Kävelimme jo reippaasti kohti satamalaitureita noustaksemme takaisin Mestan lokkiin. Harly katseli kaukaisuuteen ja hymyili kai jollekin mieleen tulleelle muistolle. ”Niin, siinä mielessä minä ja isäsi olimme hyvin erilaisia. Minä olin aina yltäpäältä kolhuissa, kun taas isäsi ainoat mustelmat tulivat miekkailuharjoituksista tai jos hän sattui putoamaan hevosen selästä.”

Lokki odotteli valmiina viimeisiä kyytiläisiä, jotka vielä viivyttelivät omien jumaliensa pyhissä paikoissa – tai viivyttelivät muuten vain. Me suorimme lastaussiltaa ylös ja menimme aurinkoiselle etukannelle katselemaan hieman kärsimättömiä merimiehiä, jotka olisivat halunneet jo nostaa ankkurin, vaikka osa heidän kollegoistaan oli edelleen suorittamassa uskonnollisia velvollisuuksiaan. Pääsimme matkaan hieman myöhässä, mistä viimeisinä tulleet miehet saivat kuulla kunniansa sekä kapteenilta että tovereiltaan. Tuuli oli edelleen suotuisa, joten otimme minun nähdäkseni myöhästymisemme nopeasti kiinni. Vietimme jälleen yön merellä seilaten hitaalla vauhdilla kohti Pienmeren suurinta saarta Menonia. Sinne oli menossa paljon lastia ja lisäksi kapteeni aikoi tehdä kauppoja satamassa, joten olisimme seuraavan yön siellä.

Menon osoittautui oikein miellyttäväksi paikaksi. Ihmiset olivat ilomielisiä ja ottivat vieraat avosylin vastaan. Pääsatama sijaitsi Palon kaupungissa, toinen oli toisella puolella saarta Altossa. Palon satama oli vilkas paikka. Kaikki Pienmeren saaret kävivät keskinäistä kauppa ja Palo oli sen keskus. Lisäksi Mertan ja Mestan ja muidenkin rannikkokaupunkien virallisia kauppa-aluksia kellui ankkurissa jokunen. Harly kertoi, että sanottiin, ettei Menonilla ollut lainkaan alkuperäisia asukkaita vaan kaikki olivat tulokkaita jostain muualta. Minusta se oli selvää, koska kyseessä oli saari. Ensimmäisen ihmisen olisi pitänyt syntyä tyhjästä, jos halusi olla alkuperäinen. Harlya järkeilyni nauratti. Majoituimme yöksi yhteen kaupungin nimettömistä majataloista, koska ilmeisesti majatalon nimeäminen toi huonoa onnea. Epäilin kyllä, että enemmän ikävää oli se, kun humalaiset asiakkaat eivät iltaisin löytäneet mataliin majoihinsa vaan kävivät koputtelemassa kaikkien suurin piirtein samanväristen talojen ovia.

Joka tapauksessa lyhyt vierailumme Menonilla sujui ongelmitta. Loppumatkalla laiva pysähtyi vain hyvin lyhyitä aikoja emmekä enää käyneet maissa. Viimeisenä iltana meitä häiritsi pieni myrskyn poikanen, mutta se tyyntyi keskiyöhön mennessä ja aamu valkeni kauniina ja seesteisenä. Ja minä näin elämäni ihka ensimmäiset vilaukset Mertasta. Kaupungin tornit kajastivat horisontissa ja vastanousseen auringon ensisäteet kultasivat niiden siluetit. Harly liittyi seuraani kookkaan ihailemaan näkymää. ”Tervetuloa Pienmeren toiselle puolelle Livia. Toivotaan, että tämä puoli on sinulle yhtä hyvä kuin toinen puoli on ollut.” Minä olin liian innoissani sanoakseni mitään, mutta varma siitä, että jännitystä tälle puolelle ainakin mahtuisi enemmän.


                                                           -Roona-