Heips!
Elokuva
perustuu Mary Ann Shafferin ja Anne Barrowsin kirjoittamaan samannimiseen
kirjaan. Nuori kirjailija Juliet Ashton asuu toisen maailman sodan jälkeisessä
Lontoossa. Hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta
Englannin kanaalista. Kirjeessä Dawsey Adams kertoo ystäviensä kanssa
saksalaismiehityksen aikana perustamastaan kirjallisuuspiiristä. Pian Juliet
lähteekin Guernseylle aikomuksenaan kirjoittaa juttu seurasta London Times
–lehdelle. Hän saa huomata, että piirin takana on paljon muutakin kuin kirjoja
ja että tarinalla on synkempikin puoli. Piirin luoja Elisabeth McKenna ei ole
palannut kotiin saksalaisten vangittua hänet ja sota jatkuu osalle jäsenistä
edelleen. Pääosissa nähdään Lily James, Michiel Huisman, Jessica Brown Findlay,
Matthew Goode, Kathrine Parkinson, Penelope Wilton ja Tom Courtenay.
Leffan
heikoin lenkki oli ehdottomasti tarina. Tosin siitä ei voine syyttää
elokuvantekijöitä, koska uskon tarinan olevan perin suoraan alkuperäisteoksen
mukainen (en ole lukenut, joten varmaksi en tiedä). Tarina on itse asiassa
valtavan kiinnostava sekä vuoden 1946 ”nykyaika” että miehityksen aikaiset
tapahtumat, mutta syvällisyyden puuttuminen haittasi. Mihinkään ei oikein
keskitytty tai keskityttiin, mutta hyvin pinnallisesti. Onkohan minusta tulossa
kyyninen, kun ajattelin Markin ja Julietin koko kihlausjutun olevan turha. Kustantaja
Sydney olisi riittänyt mielestäni Julietin miespuolisen
ystävän/tukijan/kumppanin rooliin oikein hyvin. Markista en pitänyt juurikaan,
joskin hänen näyttelijänsä oli hirveän tuttu, mutta en saanut leffan aikana
päähäni mistä. Onneksi google on ystävä ja kertoi, että Glen Powell on
näytellyt Scream Queens tv-sarjassa. Siitä siis tunnistin. Minua ihmetytti
ajanotto piirin tapaamisissa. Sitä ei selitetty elokuvassa mitenkään, mutta
päättelin, että ilmeisesti se liittyi oman kirjan puolustamiseen toisten
kritiikiltä/ kysymyksiltä. Toisaalta leffa nimenomaan viittaisi siihen, että
jokaisessa tapaamisessa käsitellään vain yhtä teosta, joten tämän
ratkaisemiseksi pitäisi varmaan konsultoida alkuperäiskirjaa.
Näyttelijät
tekivät mielestäni hyvää työtä kautta linjan. Ainoa mistä voisi antaa huutia on
se, että osa jälkiäänitetyistä naurahduksista oli suun liikkeisiin ja/tai
ilmeeseen sopimattomia. Elokuvan maisemat olivat kauniit – eivätkö Englannin
maisemat aina ole – ja pidin kovasti puvustuksesta. Aihe oli tietysti tällaisen
kirjafriikin kuin minä mielstä suloinen. Olisin jättänyt Lontoon innosta
kirkuen taakseni tuollaisen kirjapiirin takia. Nautin, kun Eben puhui
Julietista Shakespeareen viitaten ”fair Julietina”. Vitsi toimi ja oli
ihastuttava, koska kaikki eivät alkaneet toistelemaan sitä. Muutenkin hahmot
itsessään olivat mukavia esimerkiksi omaperäinen Isola.
Tunnelma
elokuvan jälkeen oli kuitenkin reilusti positiivisen puolella. Ehkä suurimman
harmistuksen minulle aiheutti nimenomaan Kitin asian pinnallinen käsittely.
Tämä johtuu osittain siitä, että aihetta on käsitelty Suomessa viime vuosina
suhteellisen paljon, kun monet ovat sukuaan selvittäessään huomanneet olevansa
saksalaisen sotilaan tai venäläisen sotavangin lapsenlapsia. Monet saareleiset
olivat kyllä Elisabethin puolella ja Kit ei ollut vielä koulussa, joten ehkä
pahantahtoinen huutelu ja kommentointi tytön alkuperään liittyen ei vain
yksinkertaisesti ollut vielä tässä vaiheessa ajankohtaista. Joka tapauksessa
voin suositella katsomaan leffan. Se on hyvänmielen elokuva, joka ei ole täysin
höttöä sisältä. Sanoisin, että elokuvalla on sydän paikallaan. Mistähän saisi
tilattua itselleen tuollaisen kirjallisen piirin?
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti