Mietteitä kirjasta XXVII: Sininen linna ja Viimeinen valtakunta

Heippa!

Sininen linna on yksi Vihervaaran Annoista tunnetun L. M. Montgomeryn suurelle yleisölle vieraammista tyttöromaaneista. Kirjan päähenkilö on 29-vuotias vanha piika Valancy Stirling, joka saa kuulla lääkäriltään, että hänellä on enää vuosi elin aikaa ja päättää elää sen juuri niin kuin itse haluaa.

Alkuun pieni spoileri: Valancy ei todellisuudessa ole kuoleman sairas vaan lääkäri lähetti hänelle kirjeen, jonka piti mennä jollekin toiselle. Tyypillinen Montgomeryn ”tapahtui pikku väärinkäsitys” –juonen kuljetus siis. Mutta kirja tulee tämän takia pohtineeksi salaviisaasti sitä, mistä sairaus saattaa johtua. Valancy nimittäin on äitinsä luona asuessaan varsin sairaalloinen. Hän on jatkuvasti yskässä tai nuhassa. Ja voi kuinka häntä varoitellaan: pue päällesi ettet kylmety tai laita villahousut, kun menet sinne tai tänne. Lukijan on helppo nähdä, että ylenmääräinen holhoaminen aiheuttaa enemmän sairautta kuin varsinaisesti se, ettei Valancy osaisi pukeutua oikein.

Minä olen jotenkin aina pystynyt samaistumaan hyvin Montgomeryn kirjojen ranttaaliksi pistämiseen. Se kun ei tarkoita, että vedetään pää täyteen ja rikotaan paikkoja. Valancykin vain hankkii selkärangan ja lakkaa olemasta tossu. Ja tietysti kosii kyseenalaisen maineen omaavaa miestä. Toisaalta miksi Valancyn tavat eivät olisi toimia nykyajassakin. Sitä paitsi minusta oli mainiota, että saadessaan selville, ettei kuolekaan Valancy ei ajatellut ”No johan tässä ehdittiin naimisiin, vahinko tapahtunut” vaan ”Kerron totuuden Barneylle, vaikka rakastankin häntä ja olen onnellinen”. Pidin kirjasta joka tapauksessa, varsinkin Barney oli Valancyn rakkauden kohteena mielenkiintoinen hahmo.

Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta on Usvasyntyinen-trilogian avausosa. Nuorella skaavarkaalla Vinillä on erikoisia taitoja, joita hän ei oikein itsekään käsitä. Pian hän päätyy herrasmiesrosvojen koplaan, jonka suunnitelma on hullu ja suurisuuntainen: kaataa valtakunta ja sen synkkä, jumalallinen Lordihallitsija. Päällikkö Kelsier tunnistaa Vinin kaltaisekseen, usvasyntyiseksi ja ryhtyy opettamaan tytölle tämän taitojen todellista käyttöä.

En voinut lukiessani olla vertaamatta tätä Punaiseen kuningattareen, sillä siiheen verrattuna tässä kaikki on tehty juuri oikein. Vinillä on samanlaisia luottamusongelmia kuin Pk:n Marella ja veljensä ääni mielensä perällä muistuttamassa kuinka kehenkään ei pidä luottaa. Mutta kaukana on Pk:n ärsyttävä saman lauseen toisto: lukijaa muistutetaan Vinin veljen äänestä vain harvakseltaan. Lisäksi Vin on oikeasti miellyttävä hahmo. Hurrasin alusta asti Vinille, koska hän osoittaa sopeutumiskykyä eikä vain sitä vaan näyttää myös henkisesti ymmärtävän, että sopeutuminen on joskus elämän ja kuoleman kysymys. Hän hoitaa osansa Kelsierin koplan suunnitelmassa suuremmitta vastalauseitta. Juuri tämä tekee hänen vastalauseistaan arvoikkaita silloin, kun niitä on.

Jos pidinkin Locke Lamorasta, niin Kelsier kyllä varasti sydämeni. Hän on 35-vuotias ja kirjan sankari Vinin ohella. Minuun vetoavat vanhemmat sankarit, koska olen ilmeisesti itse pikku hiljaa vanhenemassa. On kuitenkin paljon uskottavampaa, että Kelsieriltä on kulunut 35 vuotta kaikkeen mitä hän oppinut ja kokenut kuin, että kirjailija yrittäisi väittään kaiken mahtuneen kahteenkymmeneen ikävuoteen. Pidin myös metallitaikuuden, allomantian ideasta. Usvasyntyiset siis pystyvät erilaisia metalleja ”polttamalla” parantamaan omaa suorituskykyään ja aistejaan. Ja tietenkin olin salaa hirveän ihastunut Sazeediin, joka oli oppinut muistaja. Ylipäänsäkin minua viehättivät romaanissa uskonnolliset ja filosofiset pohdinnat.

Kaiken kaikkiaan voin suositella kirjaa lämpimästi. Fantasia ei syöksy päälle satasen tunti vauhtia ja allomantiankin voi hyvin kuvitella perustuvat pääosin kemiaan. Hahmot ja strategisen ja poliittisen pelin kehittäminen ovat omaa luokkaansa.

                                                              -Roona-