Lähtö (Ragar 5)

Moikka!

Ragaria ahdisti. Hän oli juuri tavannut isänsä. Edellisestä kerrasta oli monta vuotta aikaa, se oli silloin, kun hän oli aloittanut sotilaskoulutuksen parakeilla. Sitä aiemmin hän oli ollut ehkä viisi vuotias pikkupoika. Äiti oli huolehtinut hänestä niin pitkään kuin oli tarvinnut. Nykyään hän kirjoitteli äidille harvakseltaan lähinnä kertoakseen, että hän voi hyvin ja kaikki oli kunnossa. Äidillä oli uusi perhe. Ragarilla ei ollut aavistustakaan keneltä äiti sanoi hänen kirjeidensä tulevan. Pikkusisarukset tuskin tiesivät hänestä mitään, uusi aviomies tunsi hänet vain nuoruuden vahinkona. Ehkä olisi kuitenkin ystävällistä kirjoittaa, että isä oli ottanut häneen yhteyttä. Ragar huokasi ja ruttasi paperin, johon oli jo tippunut mustepisaroita hänen aikoessaan rustata siihen jotain.

”Sinun pitäisi liittyä lohikäärmeiden joukkoon joksikin aikaa.” Niin isä oli sanonut. Vaikka hän oli tavannut jokusen lohikäärmeen elämänsä aikana – isänsä lisäksi tietysti – ei kukaan heistä ollut osoittanut erityistä kiinnostusta häntä kohtaan. Tai ainakaan Ragarin käsityksen mukaan mitään sellaista, että he haluaisivat hänen liittyvän joukkoonsa. Hänen ajatuksena vaelsivat pyytämättä Repiniin ja tämän pieneen poikaan. Seva oli suloinen olento, jota isä palvoi ehdoitta. Kukaan ei koskaan palvonut minua, Ragar ajatteli kylmästi, mutta sätti itseään heti moisesta aatteesta. Mustasukkaisuus ei ollut yhdenkään ihmisen kaunistus ja sen tunteminen lasta kohtaan oli vieläkin typerämpää. Sitä paitsi Repin oli pyytänyt häntä kummisedäksi. Se olikin varmasti ensimmäinen mielihalu Repinin elämän aikana, joka ei ollut toteutunut. Hänen isänsä oli tullut väliin ja ilmoittanut, että kaikenlainen sormien välistä katsominen loppuisi, mikäli Ragar pääsisi tuohon asemaan. Ragarilta oli mennyt pitkään suostutella Repin olemaan pilaamatta, jos ei omaansa niin Soman ja Sevan elämää.

Ragar suki sekavaa tukkaansa ja nousi kirjoituspulpetin äärestä. Kirjaston ilma oli tunkkainen ja kynttilät savuttivat. Ainoa ikkuna oli niin pieni, ettei siitä tullut tarpeeksi valoa edes päivällä. Kammio oli kokonaisuudessaan surkea kuvatus kirjastoksi. Pääasiassa kaikki kirjoittivatkin kirjeensä parakeissa ja kirjoja luettiin vain varhaisiän oppitunneilla – ja tietysti siinä tapauksessa, että omisti varakkaita sukulaisia, joilla oli vara lähettää niitä lahjoina. Ragar kohautti harteiltaan niille kertyneen pölyn. Mitäpä kukaan meistä kunnollisella lukutaidolla tekisi? Kunhan osaamme lukea käskyjä ja allekirjoittaa niitä muulla kuin puumerkillä. Lukekoot filosofiaa ne, joita ei jo syntymässään takoitettu etulinjaan. Hän tunsi kuinka hänen lohikäärmepuoltaan poltteli. Hänen älykästä puoltaan, joka halusi juuri tulla esiin argumentoidakseen ihmisen tyhmyyttä vastaan. Hän siirtyi raskaasta ovesta pihan aurinkoon.

Seva jokelti maassa ja sotki itseään ruohon vihreyteen. Repin katseli poikaa hämmentynein ja ihailevin silmin. Ragar oli jo ehtinyt kyllästyä tähän leikkiin ja toivoi, että Seva keksisi pian jotakin muuta. Hän nappasi pojan syliinsä ja meni istumaan Repinin viereen.

”Miksi sinä noin teit?”, Repin kysyi ärtyisästi kuin ihanasta unesta herätetty pommiin nukkuja.

Seva naureskeli isänsä myrtyneelle ilmeelle ja kurotteli pikkukäsiään häntä kohti. Ragar silitteli pojan tukkaa, joka oli täysin samanlainen kuin Repinillä.

”Voi olla, että Seva vielä kerran sulaa eikä siihen tarvita aurinkoa”, hän veisteli.

Repin heittäytyi mielenosoiteuksellisesti pitkäkseen ruohikolle. ”Soma sanoo, että sulatan pojan katseellani, mutta hänestä se on hyvä merkki”, hän mutisi.

”Tietysti se on, hänhän on rakastava äiti, joka katsoo lastaan juuri samalla tavalla”, Ragar huudahti ja sai Sevan kikattamaan ilmavirran kulkiessa tämän hiuksissa.

”No, minä en koskaan voinut osannut kuvitella, että rakastaisin jotain niin paljon kuin Sevaa. Paitsi tietysti....”

Repin jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan ja keskittyi katselemaan taivaalla ohi kiitäviä kesäpilviä. Ragar tunsi olonsa jälleen raskaaksi. Seva oli nyt asettanut päänsä hänen rintaansa vastaan varmaan aikeissa nukahtaa piakkoin ja Repin näytti tyytyväiseltä ja onneelliselta siinä maatessaan kesän vehreyden keskellä. Hän olisi halunnut, että näin jatkuu ikuisesti. Mutta tyytyväisyys on vaativainen vieras ja onni haluaa tulla revityksi pois voidakseen kenties joskus palata juhlittuna tuhlaajapoikana.

”Minä tapasin isäni eilen.”

Ragar oli saanut sen ilmoille, mutta hengittäminen tuntui yhtäkkiä hieman vaikeammalta. Repin nousi kyynärpäidensä varaan ja katseli häntä silmillään, joiden väri oli syventynyt jonkin liikahdettua jossain syvällä.

”Isäsi?”, hän kysyi typerästi.

”Niin, hän tuli tapaamaan minua.” Ragar ei oikein tiennyt minne keskustelu oli mennossa eikä ollut innokas ohjaamaan sitä minnekään.

”Mitä hän sitten oikein halusi?” Repinin ääneen oli tullut pieni terä.

Ragar huokasi. Syteen tai saveen, hänen olisi sanottava tämä nyt. ”Hän sanoi, että minun olisi hyvä liittyä lohikäärmeiden joukkoon joksikin aikaa.”

Repin nousi ja viittoi häntä antamaan juuri nukahtaneen Sevan itselleen. Poika ei tiennyt vaihdosta eikä ympärillään käydystä keskustelusta mitään. Uni jatkui yhtä syvänä koko ajan. Ragar tarkkaili Repinin silmiin syttynyttä tulta. Se laantui pojan läheisyydestä ja painui jonnekin taustalle. Pian Seva muuttui rauhattomaksi kuin olisi unensa läpi aistinut sen, mikä kehittyi syvällä hänen isänsä sisällä.

”Sinä aiot jättää meidät”, Repin sanoi hyvin hiljaa hampaidensa välistä. ”Et tullut kysymään minun mielipidettäni. Sinä aiot mennä.”

Päätös oli kypsynyt Ragarin päässä yön tunteina, kun hän pyöri rauhattomana punkassaan. Ensimmäinen auringonsäde oli varmistanut sen. Lohikäärmeen hänessä oli saatava kokea elämää omiensa parissa. Se oli vain reilua.

”Niin, mutta ei se kestä ikuisesti. Minä palaan.”

”Palaat”, Repin tuhahti. ”Seva tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua. Nyt.” Kuin käskystä poika hänen puristetussa sylissään heräsi ja alkoi itkeä.

Repin yritti rauhoitella lastaan. Hänen katseensa oli kylmennyt, mutta Ragar saattoi aistia heltymättömän myrskyn kaukaisuudessa, koska se raastoi häntä itseäänkin. Hän nousi osaamatta tehdä mitään mikä olisi voinut aukaista syntynyttä solmua. Repinin silmiin kertyi vettä.

”Näkemiin sitten”, hän töksäytti, kääntyi ja lähti niine hyvineen pois päin.

”Minä kirjoitan sinulle”, Ragar huusi hänen peräänsä, mutta sanat tuntuivat ontoilta. Myrskyn verho oli laskeutunut heidän väliinsä, vaikka todellisuudessa aurinko paistoi aivan yhtä kirkkaasti kuin vielä hetki sitten.

                                                         -Roona-