Horresco Referens eli syventäviä kokeita

Heippa!

A/N: Tämä on jatkoa toissaviikkoiseen julkaisuun, joten huomautan edelleen, että tämä on toisessa yhteydessä julkaistu K18-ikärajalla seksin kuvailemisesta johtuen. Perusaikuiselle ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Katselin itseäni peilistä. Olin pukenut päälleeni kevyet silkkihousut. Ne olivat uusimman muodin mukaiset, muodin, jota kaikki vanhemmat naiset katsoivat kauhulla. He kuiskivat salonkiensa suojassa kuinka nuoret huipelot halusivat paljastaa kaiken. Ajattelevat vain miehiä eivätkä omaa kunniallisuuttaan, ne sanoivat. Sillä ei tietenkään ollut mitään merkitystä, että kadulle mennessään jokainen sitaisi housujen päälle hameosan, joka ei paljastanut edes nilkkoja. Olihan hame kapea, joten se näytti muotoja, jos niitä sattui omistamaan, mutta jotain rajaa. Kymmenet alushameet kermakakkupuvuissa eivät muka yrittäneet lainkaan korostaa leveitä synnyttäjän lanteita? Naurahdin pilkallisesti.

Huoneeni oveen koputettiin ja saatuaan luvan veljeni Armand astui sisään. Hän heilutteli sormissaan kirjelappua. 

”Olet saanut viestin Henry Carvanilta.” 

Nappasin paperin häneltä nopeasti ja irvistin leikillisesti perään. ”Tiedät kai, että kirjesalaisuuden rikkominen on rikos?” 

Armand pyöritteli silmiään nojaten sänkyni pylvääseen. ”En minä lukenut sitä. Tunnistin sen tuoneen palvelijapojan asun värit. Sitä paitsi ei kreivi lähettäisi sinulle sanaa etunimelläsi, Amata.” 

Heitin häntä käteeni sattuneella tyynyllä. ”Saisinko nyt tutustua siihen rauhassa?” tiedustelin ja osoitin merkitsevästi ovea. 

Veljeni lähti vastahakoisesti ja kuulin hänen mutisevat mennessään jotain ´mokomista housuista´. Armandista oli tullut viime aikoina kummallisen hurskas.

Heittäydyin sängylle ja aloin lukea. Henry kutsui minut luokseen tänään heti, kun minulle vain sopisi mennä. Juhlista oli kulunut viisi päivää. Olin ajatellut paljon siellä tapahtuneita asioita, etenkin öisin. Olin myös vieraillut isän kirjastossa ja ottanut huoneeseeni teoksia, joissa kerrottiin elementarismista. Sen perusteella mitä Henry oli sanonut, kirjoissa ei ollut juuri mitään hyödyllistä. Taikominen ja elementarismi olivat kaikissa sama asia. Pompautin itseni jaloilleni ja valmistauduin lähtemään. Housujen kietaisuosa odotti kiltisti peilinkarmilla. Solmin sen ympärilleni. Näytin kokonaisuudessaan todella hyvältä ja hymyilin kuvajaiselleni. Henry pitäisi tästä taatusti. Hyppelin rappuset alakertaan, otin mukaan lyhyen viittani ja livahdin ulos ovesta.

Carvanien palazzon portti oli auki ja astuin etupihalle. En ehtinyt kovin pitkälle, kun räystään varjosta tuli esiin tummahipiäinen mies, joka kumarsi minulle. 

”Te olette varmaan neiti Sofrosba?” 

Nyökkäsin vastaukseksi. 

”Nuori kreivi on miekkailuharjoituksissa. Jos teille sopii, opastan teidät katsomaan.” 

Mies kääntyi kannoillaan ja lähti talon sivuitse kohti katettujen ja avoimien pikkupuutarhahuoneiden sokkeloita. Kun etupiha oli kuulomatkan päässä, avasin suuni. 

”En ole nähnyt teitä aiemmin. Tulitteko Henryn mukana akatemiasta?” 

Mies ei kääntänyt päätään vaan vastasi johdattaessaan minua reippaasti eteenpäin. ”Tulin Bysantista. Nuoren kreivin henkilökuntaan kuului siellä varsin paljon paikallisia.” 

Olimme tulleet portaiden alapäähän, jotka johdattaisivat meidät oletettavasti sen tilan parvekkeelle, jossa Henry paraikaa harjoitteli. 

Soin hänelle hymyn. ”Voitte kutsua minua Amataksi, kun olemme kahden. Eikä Henrykään varmaan pane pahakseen, jos teette niin hänen kuultensa.” 

Miehen kasvoille levisi virnistys. ”Minun nimeni on Dsina. Minäkään en usko, että nuori kreivi panee sitä pahakseen. Hän antoi teistä niin tarkan kuvauksen, että olisin löytänyt teidät väkeä täynnä olevalta torilta.” Sanoja seurasi paljonpuhuva silmänisku ja kohtelias viittaus kiivetä ylös edeltä.

Sisäpihalla oli Henryn lisäksi neljä sotilasta. Oletin heidän kuuluvan kreivin henkilökohtaiseen kaartiin. Henry mitteli hyvin pitkän, mutta kömpelönoloisen miehen kanssa. Kaljupää sparrasi heitä. Kaksi muuta miekkaili keskenään. Huomasin pian kuinka Dsina ilmestyi alas minusta katsottuna oikealta ja suuntasi isäntänsä luo. Vaihdettuaan pari sanaa Henry heilautti minulle kättään. Myös kaikki muut neljä katsoivat ylös. Niiasin heille sievistelevästi. Dsina riisui päällysliivinsä ja otti selvästi johdon harjoituksista, kun Henry hävisi pimentoon. Arvelin hänen menneen virkistäytymään, kun tunsin yhtäkkiä kädet lantioni ympärillä. 

”Hei”, Henry kuiskasi korvaani. ”Hauskaa, että tulit.” 

Sävy oli kiusoitteleva ja hän tuoksui hieltä. Leuka asettui olkapääni kuoppaan.

”Pitäisikö minun tulla auttamaan herraa peseytymisessä? Tuollainen hikoilu ei ole soveliasta hienon naisen lähellä”, lausahdin niin välinpitämättömästi kuin pystyin. 

Alakerran harjoittelijat olivat saaneet käsiinsä sapelit ja muodostaneet ringin Dsinan ympärille. 

Henry hymähti pehmeästi. ”Etsitään kylpypaikka. Onhan tässä jo viisi päivää odoteltu.” 

Toden sanoakseni en ihan kuvitellut tuota vastausta, mutta seurasin mielelläni, kun Henry lähti vetämään minua harjoituspihalle vievien rappusten ohi kohti sisätiloja. Saavuimme hänen huoneistoonsa kiertotietä. Kreivin pojan yksityistiloissa ei ollut... no, tilasta puutetta. Oleskeluhuoneen pöydällä oli jäällä täytetty vati, jossa oli kulhollinen hedelmän paloja ja jäähdytetyssä kannussa varmaankin viiniä. Palvelija astui ovesta, joka johti kaiketi makuukamariin.

”Vesi on valmista, herra”, hän sanoi kumartaen ja lähti. 

Istahdin upottavaan nojatuoliin ja vedin jalat syliini ravisteltuani ensin kengät pois. ”Hänkö esittää, ettei tiedä, että minä olen täällä?” 

Henry kohautti harteitaan ja nyrpisti nenäänsä kuin olisi vasta huomannut kuinka litimärkä hänen paitansa oli. ”Ei. Hän uskottelee itselleen, että pysyt siveellisesti salin puolella koko vierailusi ajan. Siitä huolimatta kylpyammeen vieressä on tuplamäärä pyyhkeitä.” 

Henry harppasi luokseni ja nojautui eteenpäin ottaen kiinni käsinojista. Työnsin kasvojani polvien päälle niin, että otsamme koskettivat toisiaan. 

”No, lähdetäänkö hyödyntämään niitä sitten”, kysyin hiljaisen painokkaasti. Vetäydyin hänen mukanaan ylös ja varastin suudelman ennen kuin kipitin etunenässä kamarin ovelle.

Amme oli kuin vauvojen vanna. Luonnollisesti se oli paljon suurempi, mutta minua huvitti, että Henryn odotettiin kylpevän yksinkertaisessa kuparisessa laatikossa. Aloin riisua vaatteitani laskostaen niitä siististi yhdelle vapaalle tuolille. 

”Mitä sinä teet?” Henry oli saanut paitansa pois ja heittänyt sen myttyyn sängynpäätyyn. 

”Jonkun pitää valmistaa kylpy”, tuhahdin. ”En halua, että asuni kastuu.” 

Olin jo lähes vailla rihman kiertämää. Henry astui ammeen yli – tai pikemmin yksi askel ammeeseen, sillä kuului kolahdus – ja kiersi kätensä ympärilleni. Tunsin suloisen väreilyn alkavan selkäpiissäni. 

”Voin tehdä sen itsekin. Minähän olen se, joka on kylvyn tarpeessa”, Henry sanoi huulilleni. 

Vein käteni hänen pakaroilleen ja puristin hieman. ”Minä kun luulin, että kylpyseuran.” 

Hivutus vahvistui lämmittämään lapojani kuin myöntävänä vastauksena.

Lopulta istuimme vastakkain lähes kuuman veden ympäröidessä meidät. Katselin Henryä, joka pesi itseään laventelintuoksuisella saippuapalalla. Jalkani olivat hänen sylissään ja hänen pitivät minua paikallaan. Henrykin tarkkaili minua, tosin hänen silmänsä harhailivat aina siihen kohtaan, mitä hän kulloinkin hivutti. Tällä kertaa tunnustelu oli paljon hitaampaa kuin juhlissa. Kuin taitelija, joka halusi tuntea mallinsa jokaisen muodon, jotta voisi piirtää tämän millin tarkasti. Huokasin tyytyväisyydestä, sillä jokainen hetki kasvatti kiihotustani. Parvekkeelta kävi hento tuulenviri, sinne johtavat pariovet oli hitusen raollaan. Henry heitti saippuan lattialle ja kaatoi kannusta päälleen vettä niin, että vaahto ajelehti rinnoilleni aallon mukana.

”Tule syliin.” 

Hänen äänensä oli karhea kuten viimekin kerralla. Vedin jalkani alleni ja asetuin kahareisin hänen lantionsa päälle. Henryn kalu oli kovana ja ynähdin ottaessani hänet sisääni. Painauduin häntä vasten yrittäessäni löytää tahdin joka tuntuisi kaikkein parhaimmalta. Henry äännähteli vain pienesti. Hivutus jatkui varmana virtana rintojen ja kaulan tienoilla, kunnes hän pysäytti liikkeeni puristamalla lonkkaluitani. Kädet pysyivät paikallaan niin kauan, että tunsin tykytyksen ainoastaan haarovälissäni. Sen jälkeen hän antoi minun jatkaa. Näytin hänelle mitä mieltä olin mokomista tauoista ja hän alkoi huohottaa raivokkaasti. Kierryin tiukemmin kiinni Henryn vartaloon ja hänen kyntensä upposivat selkääni. Sulaminen tapahtui lähes yhtä aikaa.

Makasin valtavalla katosvuoteella peittoihin ja pyyhkeisiin kääriytyneenä. Tai no tekstiilit olisivat kyllä suojanneet meitä muiden katseilta, jos huoneessa olisi ollut muita. Henry oli käynyt vetämässä parvekkeen ovia enemmän auki ja verhot saivat heilunnallaan aikaan unenomaisen tunnelman. Vanna odotteli hylättynä takan edessä, että joku tyhjentäisi se jo viilenneestä vedestä. Henry kutitteli paljaita kylkiäni. Hivutus tuntui leikkisänä kuplintana aivan ihon pinnassa. 

”Tuntuiko se tänään erilaiselta?” Hänen kysymyksensä oli rehellisen utelias. 

”Mitä tarkoitat? Tiedän kyllä, että lopetit... no, silloin kun lopetit ja luulen, että olit kontrolloidumpi sitä ennen”, sanoin yrittäen kohauttaa harteitani, kunnes muistin, että sellainen ele oli makuulla aikalailla tyhjän kanssa.

Henryn huulet kaartuivat vakavampaan suuntaan. ”Ajattelin, että vesi voisi auttaa sinua. Se oli tavallaan koe, koska arvelin, että se on elementtisi. Mutta minä kyllä keskityin alussa paljon enemmän.” 

Pyyhkäisin hänen otsaansa ensin sormella ja sitten annoin kynnellä kevyen luunapin. ”Olit kulmat niin kurtussa, että näytit ihan madonna Darnellin spanielilta. Kirjaimellisesti syventävä koe.” 

Henry kieräytti minut kyljelleen ja veti selkäni vaativasti itseään vasten. ”Varsinainen vitsiniekka”, hän kärisi korvaani. ”Minä hyvää hyvyyttäni yritin. Kiittämättömyys on maailman palkka.” 

Hänen äänensä oli korkeampi ja marttyyrimaisempi kuin madonna Darnellilla konsanaan. Kiemurtelin hänen otteessaan kuin muka yrittäisin päästä pois. 

”Niinpä, nykynuoriso on mennyt täysin pilalle. He käyttävät housuja, ihan kauhistun kertoessani, horresco referens...”, kimitin ja leyhyttelin vapaata kättäni kuin viuhkaa. 

Henry tyrski takanani. ”Rouvan latinan taidot taisivatkin olla siinä”, hän haukkoi. 

Irrottauduin ja tukeuduin kyynärpäiden varaan vatsalleni. Henrykin sai itsensä rauhoittumaan ja laski kämmenensä tunnustelemaan selkänikamiani. 

”Kerro minulle jotain elementarismista. Yritin katsoa isän kirjoista, mutta ne varoittelivat vain, pääasiassa”, sanoin seuraten sängynpäädyn puuleikkauksen kuviota. 

Henry tuhahti ylimalkaisesti, mutta jäi sitten miettimään pitkäksi hetkeksi. ”Me olemme ainaisessa aaltoliikkeessä”, hän siteerasi. ”Suuren Ibisinan sanoja. Hän kirjoitti elementarismista perinpohjaisimman tutkielman, jonka maailma tuntee. Vaikka itse oli niin heikko, ettei pystynyt tekemään ilmallaan juuri mitään. Salakuljetin hänen Ex elementiksensä Konstansista. Saat sen lainaan, jos haluat.”

Muikistin suutani. ”Minä luulin, että Il Luce oli se, joka puhui ainaisista aaltoliikkeistä.” 

Henry piirteli kirjaimia iholleni. ”Votto lainasi Ibisinaa. Tosin hän jätti sen vähän niin kuin kertomatta.” 

Hän kuulosti niin paheksuvalta, että naurahdin väkisinkin. Olin kuullut erään yliopiston professoreista keskustelevan kerran isän kanssa samanlaisella äänensävyllä. Se oli koskenut jotain tahallaan väärin käännettyä tekstinpätkää. Asia oli kuitenkin toissijainen, sillä Henry oli sanonut jotain paljon kiinnostavampaakin. 

”Miksi sinun piti salakuljettaa se? Kirjailijat, joita Il Luce on sanonut innoittajikseen tai joista hän on ylipäänsä henkäissyt arvostavan sanan, ovat suosittuja.” 

Henry veti kätensä lippaan tehden minulle kunniaa hyvästä huomiostani. Pyöräytin hänelle silmiäni ja aloin laiskasti kierittää karkailevaa hiussuortuvaa sormeni ympärille.

”Ex elementis on kiellettyjen kirjojen listalla. Tai siis alkuperäisteos on. Siivottuja versioita saa kyllä ostettua täältäkin. Ei ole ollut hyötyä valoisan Votton henkäilyistä”, Henry totesi. 

Päästin löyhän kiharan irti ja käännyin häneen päin tukien päätäni rystysiin. ”Sinä olet siis tuonut mukanasi kirjan, joka on Indexissä ja vielä varmaan sillä pahemmalla puolella, eikö vain?” 

Henryn ilme oli peräänantamaton kuin papilla saarnan päätteksi konsanaan. Tosin oli ehkä toivottavaa, että papit löytäisivät itsensä useammin pyhien teosten äärestä kuin tyttöjen vierestä sängystä. 

”Niin, sellaisen kapinallisen petiin olet joutunut”, hän sanoi vaikeasti tulkittavasti. 

Aloin kuljettaa kättäni pitkin hänen vatsalihaksiaan ja vieläkin alemmas peiton alle. ”Tietenkin minä haluan lainata sen kirjan. Että herra väärintekijä vaan toimittaa sen minulle ensi tilassa.”

Henryn ironinen myhähdys vaihtui valittavaksi ynähdykseksi, sillä sormeni olivat löytäneet määränpäänsä. Hän oli hetkessä päälläni ja suuteli kaulaani innokkaasti. Silloin oveen koputettiin. Jähmetyimme kumpikin niin hiljaisiksi, että neulan tipahdus lattialle olisi kaikunut huoneessa. 

”Pyydän anteeksi nuori herra, mutta isällänne on asiaa teille”, Dsinan ääni kuului oven takaa. 

Henry rentoutui hetkessä ja päästi kujeellisen virneen valahtamaan huulilleen. ”Meillä on tammierä kesken, Dsina”, hän huikkasi. 

Sanojen tuottaman ilmavirran lämpö kutitti kasvojani. 

”Ikävä keskeyttää, mutta ehkä neiti Sofrosba antaa anteeksi, jos saatan hänet kotiin. Teidän pyynnöstänne luonnollisesti.” Dsina puhui niin kuin kuka tahansa isäntänsä oikkuihin kyllästynyt palvelija. 

Vieressäni Henry heittäytyi selälleen kuin hemmoteltu kakara ainakin ja vänisi väpättävällä äänellä: ”Selvä sitten. Mutta isä odottakoon, että saamme erän loppuun. Ja ole niin ystävällinen, neiti haluaa lainata sinikantisen kirjan, joka on kirjastossa olevassa matka-arkussani.” 

Hihitin hänen esitykselleen. Dsina ei sanonut enää mitään, taputti vain muutaman hajanaisen tahdin puun pintaan. Sitten hänen askeleensa etääntyivät.

”Parasta varmaan pukeutua”, Henry sanoi haluttomasti. 

Tökkäsin häntä kylkeen. ”Dsina taitaa olla kunnon kaveri. Tai samanlainen tyttöjen kaataja kuin sinä.” 

Henry nousi ja otti yhden pyyhkeen mukaansa suojaksi mennessään etsimään housujaan. ”Ensimmäiseen vastaus on kyllä ja toiseen, että paljon pahempi kuin minä. Voit lähettää hänet takaisin, kun olette kävelleet tarpeeksi pitkälle.” Hän kantoi viikatun vaatekasan luokseni ja meni sitten tonkimaan seinustalla olevaa raskastekoista kaappia. 

”Kun minulla kerrankin on saattaja, niin kävelytän Dsinan kyllä meidän kynnyksellemme saakka. Saapahan Armand kauhisteltavaa”, totesin vetäessäni kureliiviä puseroni päälle. 

Henry oli juuri työntänyt päänsä esiin vaihtopaitansa aukosta. ”Venetossa – ja teillä – käy tummia kauppiaita yhtenään. Miksi Armand sitä kauhistelsi?” hän kysyi ihmetellen. 

Yritin saada helman kiinnitysnauhat solmituksi kauniisti. ”No, koska minä olen hänen mielestään kai joutumassa huonoille teille. Märisi näistä housuistakin, vaikka hänen ystävättärensä käyttävät samanlaisia.”

Henry nyökkäsi. Emme jutelleet sen enempää sillä kertaa. Astelimme kohta muina miehinä salin puolelle, jossa Dsina oli odottamassa kirjanmuotoinen kantamus rintaansa vasten. Henry hyvästeli minut antamalla korostetun tyylikkään käsisuudelman ja minä vilkutin hänen peräänsä kuin hyväkäytöksinen, mutta hölmösti ihastunut neito. Dsina johdatti minut nyt julkisten tilojen kautta ulos. Pääsimme kadulle ja Dsina asettui kulkemaan vierelleni. 

”Nuori kreivi varoitti, että olette naisten naurattaja. Toivottavasti, ette yritä mitään”, lausahdin matalasti. 

Dsina piilotti suupieleen ilmestyneen kareen nopeasti. ”En missään nimessä. Henry kirjaimellisesti kärventäisi minut, jos tekisin jotain sellaista neiti.” 

Hän ei huomannut omaa lipsahdustaan enkä minä halunnut siitä mainita. Olin jo tajunnut, että he olivat paljon enemmän kuin isäntä ja palvelija. Kun saavuimme pensionaatille, vedin hänet sivuun keittiön ovelle vievälle kujalle. Tapasin kulkea sitä kautta, jolloin vieraat eivät häiriintyneet, vaikka olisin tullut kotiin likaantuneissa vaatteissa. 

”Oletko sinä ele... tiedät kyllä mikä?” kysyin vielä. 

Dsina pyöritti päätään vastaukseksi ja työnsi kangaskäärön syliini. ”Pitäkää siitä hyvää huolta, neiti. Isäntä haluaa sen takaisin kahden viikon kuluttua. Näkemiin.” Hän puhui kovalla äänellä, jotta emmännöitsjä, kokki ja apulaiset kuulisivat. 

”Toki pidän, näkemiin nyt”, lirkuttelin vinkaten samalla silmää salaliittolaisen elkein. 

Dsina ilmeili takaisin ja lähti. Minä astuin tyytyväisenä sisälle nihkeään keittiöön.

A/N2: Kun Amata ja Henry perkkäisissä vuorosanoissa puhuvat ensin Il Lucesta ja sitten Vottosta, kyse on samasta henkilöstä. Cesare Votto oli kuuluisa venetolainen runoilija, jonka lisänimi oli Il Luce, Valo. 

-Roona-

Mietteitä kirjasta LIII: Mifongin lunastama, Viisaan miehen pelko ja Magian syvempi sävy

Moikka!

Kuningattareksi noussut Ardis Isvergal elää uusien vaatimusten paineessa synnyinkaupungissaan Merontesissa. Työnteon ja perhe-elämän lomassa Ardisia vaivaa kaipuu. Ciaran ei vastaa hänen sovintokirjeisiinsä, eikä toismaailmaan kadonneesta Fewrynnistä tai hänen peräänsä lähteneestä Dantesta ole kuulunut uutisia. Dante Rondestani haluaa vastauksia. Fewrynnin kohtalosta on saatava varmuusa, ja siinä pantterikansan magiantaitajat voivat auttaa. Yhteistyön avulla paljastuu, että maailmaan on heräämässä mahti, jota mifongitkin kumartavat. Edessä siintää vaarallinen matka. Heräävvän voiman kaikuja aistii myös Siv, sulkailainen, joka on sitonut heimovalalla itseensä Joentuoman, Merontesin entisen kaartinpäällikön. Kumpikin heistä on kiinteä osa Ciaran Duverneyn seuruetta, joka on matkalla Beloneen. Ciaran tavoittelee Belonen valtaistuinta, johon hänellä on isänperinnön oikeus. J. S. Meresmaan Mifongin lunastama saattaa päätökseen Isvergalien ja Rondestanien sukujen monipolvisen tarinan.

Vuonna 2019 olen saanut monta kirjasarjaa päätökseen, niin tämänkin. Vielä viimeisessäkin osassa esiteltiin paljon uusia juttuja. Etenkin Ciaranin osalta käänteet tuntuvat kiirehdityiltä, koska jälleen kiukutteleva aikuisteini Ardis saa eniten palstatilaa. Ciaranilla – ja Fewrynnilläkin – on täysi oikeus olla tyytymättömiä äitiinsä. Onneksi Ardis ei sentään lopussa saa sitä kolmen liittoa, jonka halusi, tosin vähän kyseenalaista on, että kirjoittajan piti sen takia tehdä Dantesta puuma. Näin ainakin itse tulkitsin, koska muuten Ardis-Dante-Connail kolmiodraamaan olisi pitänyt ihan oikeasti puuttua ja se ei olisi mennyt kuningatteremme halujen mukaan. Kaikki muu olikin sitten ihanaa ja kiinnostavaa: Siv muodonmuutoksineen ja heimon muodostuksinen, Roan kadotettuine varjoineen ja lumoineen sekä Pyon aaveiden esiintymistä esittävine laskukaavoineen. Varoitan siis syvästi draamailevasta Ardiksesta, mutta suosittelen koko sarjaa kuitenkin lämpimästi, ekä vähiten sen kotimaisuuden vuoksi.

Patrick Rothfussin Viisaan miehen pelko sisältää Kuninkaansurmaajan kronikan toisen päivän. Nyt kiihtyvä nokittelu erään vaikutusvaltaisen aatelisnuorukaisen kanssa pakottaa Kvothen lähtemään Yliopistolta ja etsimään onneaan ulkomailta. Tuuliajolla, pennittömänä ja ypöyksin hän matkustaa Vintasiin, missä hän ennen pitkää sotkeutuu hoviväen poliittiseen valtapeliin. Pyrkiessään mahtavan aatelismiehen suosioon Kvothe paljastaa salamurhayrityksen, joutuu napitusten kilpailevan arkanistin kanssa ja johtaa palkkasoturijoukkion erämaahan selvittämään sitä, kuka (tai mikä) käy matkalaisten kimppuun kuninkaan valtatiellä. Kaiken aikaa Kvothe etsii vastauksia: hän yrittää selvittää totuuden salaperäisistä Amyreistä, Chandrianista ja vanhempiensa kuolemasta. Matkan varrella Kvothe päätyy tarunomaisten Adem-palkkasoturien tuomittavaksi, joutuu pelastamaan Edema Ruhien kunnian ja matkaa keijujen valtakuntaan. Siellä hän kohtaa Felurianin, keijunaisen, jota yksikään mies ei voi vastustaa, ja josta kukaan ei ole selvinnyt hengissä... ennen Kvothea.

Minua ei ärsytä niinkään Kvothen täydellisyys kuin hänen itseriittoisuutensa. On ihan ok, että hän oppii kaiken helposti, mutta sen kommentointi voisi olla toisenlaista. Osittain se johtuu anakronismista, koska Kvothe muistelee menneiden päiviensä tekoja. Mutta suurimmaksi osaksi se johtuu Kvothen äärimmäisen tekohurskaasta tyylistä. Tämä koskee siis kertojaääni-Kvothea, ei hahmoa muuten. Maailmanrakennus oli jälleen ensiluokkaista. Lisäksi kirja on kiitettävän humoristinen. Naurahdin monta kertaa ihan ääneen. Hauskat lohkaisut tulevat järjestäen joltain muulta kuin Kvothelta, suurin osa taisi olla Elodinin suusta. Ademrelaisista minulle tuli vahvasti mieleen Robert Jordanin Ajan pyörä –sarjan aiel-kansa, josta Rothfuss näyttäisi ottavan vaikutteita (esim. naisten asema, erikoiset seksuaalisuuteen liittyvät tavat). Jään odottamaan innolla mitä tulevissa osissa tapahtuu.

Useimmat tuntevat vain yhden Lontoon - mutta entä jos niitä onkin useampi? Kell on yksi viimeisistä Antareista, joilla on harvinainen kyky matkustaa maailmojen välillä veritaikuuden avulla. Virallisesti Kell palvelee lähettiläänä kaupunkien hallitsijoiden välillä. Harmaa Lontoo – ahdas ja magiaton – on hullun kuningas Yrjö III:n koti. Punainen Lontoo on täynnä elämää ja taikuutta. Valkoinen Lontoo on armottoman hallitsijaparin rautaisessa otteessa. Ja entisaikoina oli olemassa myös Musta Lontoo... Vaarallinen magia on valloillaan, ja petos väijyy joka nurkassa. Magian syvempi sävy aloittaa V. E. Schwabin Shades of Magic –trilogian, joka on myyty jo 21 maahan. Kirjat ovat New York Times –bestsellereitä, jotka ovat valloittaneet niin aikuiset kuin nuoretkin lukijat.

Mitähän sanoisin tästä kirjasta. Tykkäsin siitä Kellin takista, joka oli mahdollista kääntää moneksi eri takiksi. Magian syvempi sävy on saanut yllättävän positiivisia arvioita enkä oikein ymmärrä miksi. Idea eri Lontoista on kyllä hauska, mutta henkilöhahmo ovat yhden ilmeen tyyppejä. Esimerkiksi Holland ei herättänyt minussa tunteita suuntaan eikä toiseen, eikä juuri Lilakaan, mitä nyt vähän ärsytti. Lopun liitteissä oli erittäin hyvää maailmaa syventävää matskua! Herää kysymys miksi tätä tavaraa ei ollut upotettu varsinaiseen tarinaan. Veritaikuuden periaatteitä olisi voinut avata enemmän. Jatkuva kämmenensä haavoittaminen vaikuttaa jos ei muuta niin epähygieeniseltä. Lisäksi loitsuihin tarvittavan veren määrän oli jotenkin shady. Siis riittääkö se määrä verta, jolla juuri ja juuri saa piirrettyä loitsumerkin vai tarvitaanko enemmän, jotta merkin saa piirrettyä vahvasti ja selvästi? No, katsotaan mitä seuraavassa osassa kerrotaan.

-Roona-

Human Interest eli hivutusharjoituksia

Heippa!

A/N: Jostain syystä Blogger halusi taas olla vaikea viimeisen kappaleen kanssa ja sen muotoilu on yrityksistä huolimatta erilainen, pahoittelut. Olen vähän hämilläni pitäisikö minun varoittaa tämän K18-ikärajasta, mutta nytpähän lukija tietää ja voi päättää itse haluaako lukea.

Vanhempani omistavat pensionaatin. Sillä toisaalta ei ole ja toisaalta on merkitystä tarinan kannalta. En aio esitellä teille pensionaatin toimintaa tai pohtia kuka liiketoiminnan perii vanhempieni kuoltua tai kenet minun pitäisi naida, jotta pensionaatti voisi pysyä suvussa. Mutta tiedettäpähän, että taustani on vaatimaton. Pensionaatinpitäjien tyttäret harvemmin sosialiseeraavat hienoston kanssa. Minä olin poikkeus, koska isäni ja äitini omistama paikka ei ollut mikä tahansa majoitusliike. Jotta sai asua meidän pensionaatissamme, piti hankkia vähintään kolmet suositukset, joista ainakin yksien tulla olla joltain Veneton silmää tekevältä, joka ei ollut sukua hakijalle itselleen. Vaikka minulla oli isoveli Armand, minut oli kasvatettu kuin ainoa lapsi, palvottuna ja lellittynä. Olin saanut opiskella ja osallistua keskusteluihin ja salonkeihin niin vieraidemme kuin kotikaupunkimme seurapiirien kanssa.

Olin kahdeksantoista ja naimaiässä. Ei sillä, että avioliitto olisi vielä kiinnostanut minua. En ollut enää neitsyt, mutta se oli tavallista Veneton paremman väen neitien keskuudessa. Harjoittelimme avioliittoa varten ja pidimme hauskaa yleensä jonkun vähäpätöisen kuten tallipojan kanssa. Tulevat aviomiehemme eivät välittäneet tästä tuon taivaallista, sillä heillä oli omat samantyyppiset seikkailunsa ja isämme hyväksyivät asian hiljaa hampaitaan kiristellen. Tulevien seikkojen kannalta on ehkä hyvä mainita, että Venetoa taikauskoisempaa paikkaa saa hakea. Se uskoo Jumalaan ja piruun ja suhtautuu kaikkeen taikuuteen viittaavaan pelolla ja vavistuksella. Isäni on aina ollut vapaamielisempi ja naureskelee joskus pahoitellen pahalta suojaavia merkkejä milloin missäkin mutkassa tekeville maanmiehilleen.

Tästä pääsenkin jutun varsinaiseen alkuun. Olimme isän kanssa matkalla hallintopalatsille, joka sijaitsi muutamat korttelin päässä pensionaatista. Hän otti yleensä mukaansa Armandin, mutta veljeni oli sairastunut ja hänen täytyi jäädä kotiin. Päivä oli viehättävä ja lämmin ja kaupunkimme kanavat kuhisivat elämää. Maksoimme pitkähäntäveneen kuljettajalle, jotta hän veisi meidät aivan palatsin portaiden juureen, ne kun laskeutuivat kanavaan. Vene lipui ketterästi Grande Canalin tavarankuljetuslotjien joukossa. Kuljettaja, joka oli nuori ja komea kaveri, auttoi meidät ensimmäiselle kuivalle portaalle kädestä pitäen ja iski minulle silmää. 

Ehdittyämme jo pääovelle kuulimme selkiemme takaa huudon: ”Odotahan Pietro!” Se oli kreivi Carvani. Hän harppoi marmorirapuit isäni luokse.

”Hauska nähdä pitkästä aikaa!”, kreivi tervehti lämpimästi ja tarttui isääni kyynärpäästä. 

”Mukava nähdä sinuakin, Antonio. Oletko hyvässä voinnissa?”, isä vastasi ottaen samanlaisen otteen kreivistä. Isä oli kreivin kuten monen muunkin Veneton tärkeän kansalaisen luotettu ystävä. 

”Olen toki. Muistatko poikani Henryn?”, kreivi kysyi osoittaen kannoillaan tullutta nuorta miestä. 

”No mutta”, isä huoahti. ”Tämäkö raamikas nuorukainen on Henry? Olet näemmä palannut akatemiasta.” 

Kreivi teki tilaa, jotta Henry pääsi kättelemään isää. 

”Saavuin takaisin Venetoon vastikään, sir”, mies vastasi kohteliaasti.

Isäni punastui. ”Ei minusta ole tullut ritaria poissaolessasi, poika. Voimme olla samoissa väleissä kuten olimme silloin kun lähdit.” 

Henry nyökkäsi ystävällisesti. Nyt kaikkien huomio siirtyi minuun. 

”Muistathan tyttäreni Amatan?”, isä sanoi minuun viitaten. ”Kirmailitte hänen kanssaan pieninä ympäri pensionaattiamme.” 

Henryn kasvoille oli levinnyt flirttaileva hymy niin kuin vain nuoren miehen naamalle voi. ”Tottakai muistan. Teistä on kasvanut viehättävä olento”, hän mielisteli ja kumartui suutelemaan kättäni, jonka olin ojentanut sitä varten.

Niiasin hänelle vastaan, mutten sanonut mitään. Menimme sisään yhtenä ryppäänä. Isäni ja kreivi keskustelivat kiihkeästi kävellen vierekkäin ja me kuljimme niin, että he jäivät väliimme. Tultuamme vikaarien salin ovelle kreivi kehotti Henryä pitämään minulle seuraa sen aikaa kuin hän ja Pietro hoitaisivat asioitaan. Henry ei tuntenut palatsia tai muistanut sitä poikavuosiltaan, joten hän johdatti minut lähimmille penkeille, jotka sijaitsivat heti ovien edessä avautuvassa aulassa. Avasin suuni saman tien istuuduttuamme alas. 

”Täällä on huhuttu jo viikkoja, että Henry Carvani on palaamassa kaukaisesta akatemiastaan. Ja siinä sinä nyt olet. Muistatko todella minut vai olitko vain mieliksi isälleni?”

Henry virnisti ja nojasi selkänsä seinään. ”Miten voisin unohtaa pää punaisena kirkuvaa pikkutyttöä, joka repi minua aina tilaisuuden tullen hiuksista. Siihen verrattuna olet nyt säädyllisyyden perikuva.” 

Näytin hänelle nopeasti kieltä. ”Itse vetelit minua jatkuvasti leteistä kuin jotain vieterilelua. Annoin vain samalla mitalla takaisin.” 

Henry hörähti kolttosilleen. Minäkin nojasin seinään ja räpsyttelin ripsiäni paljonpuhuvasti. ”Mutta voi vakuuttaa, etten ole muuttunut yhtään säädyllisemmäksi.” 

Henry tarkkaili hetken kahta ovi kulkevaa virkamiestä ja sanoi, kun he olivat kuulomatkan ulkopuolella: ”Sinun kannataisi varoa kenelle puhut, Amata. Epäkelpo mies voisi saada tuosta kaikenlaisia kuvitelmia.” 

Tuijoitin Henryä kaikkein viattomimmalla katseellani. ”Mutta ethän sinä suinkaan ole sellainen epäkelpo kurjimus?” Mies hymyili minulle arvoituksellisesti.

Isäni ja kreivi palasivat piakkoin ja aloimme suorittaa hyvästelyjä. 

”Isä”, Henry sanoi luoden lammasmaisen katseen kreiviin. ”Kai voin kutsua Amatan pikku juhliimme?” 

Kreivi nyökkäsi iloisesti. ”Toki. Me kaikki nauttisimme ehdottomasti hänenlaisensa hienon ja sivistyneen neidon läsnäolosta.” 

Henry teki kädellään salaliittolaisen tavoin lähes huomaamattoman voiton eleen. Minä näytin hänelle kahta sormea ristissä kuin sanoakseni, että äläs poika nuolaise ennen kuin tipahtaa. Kreiville laskin pääni nöyrästi ja kiitin kutsusta. Isä ja Carvani tarttuivat jälleen toisiaan käsistä ja sitten isä ja minä lähdimme käytävää vastakkaiseen suuntaan kohti ulko-ovia, sillä kreivillä oli vielä jotain asiaa valtionsyyttäjälle.

Juhlat olivat loisteliaat kuten kreiviltä sopi odottaakin. Paikalla oli yllättävän paljon virallisia edustajavieraita, mutta ilmeisesti isä ei ollut katsonut poikansa kotiinpaluuta niin tärkeäksi asiaksi, että sen vuoksi olisi kannattanut jäjestää aivan omat juhlat. Niinpä pukujen kahinan lomassa tehtiin korkeamman tason politiikkaa, joka oli välillä niin kuivaa, että tunsi itse istuvansa pyörittelemässä papereita jonkin kuluneen kirjoituspöydän takana. Oli kreivi sentään järjestänyt musiikkiesityksen Henryn kunniaksi. Hän oli kutsunut Rialton oopperaseurueen laulajia esittämään aarioita Kanavan kummituksesta. Ofelian uhkea esittäjä oli juuri pääsemässä aariansa huippukohtaan, kun tunsin pistelyä selkäpiissäni. En tiennyt mitä se oli, mutta se ei tuntunut lainkaan pahalta.

Minua ei karminut vaan pikemmin oli kuin joku olisi varovasti tutkiskellut olinko suostuvainen kosketukseen. Vilkaisin vaistomaisesti Henryä, joka istui viistosti takanani. Pistely loppui kuin seinään ja Henry nousi muiden mukana antamaan aplodit laulun päättyessä. Laulajatar kumarsi ja ilmoitti, että ryhmä pitäisi tauon, mutta jatkaisi esityksiään myöhemmin. Vieraat sijoittuivat pieniin ryhmiin juttelemaan. Lyhyen ajan kuluttua Henry viittasi minua tulemaan mukaansa. Hän johdatti minut kartanon yksityisempien tilojen käytäville. 

”Taisit huomata mitä tein”, hän puhahti heti kun olimme pysähtyneet. Hänen sävynsä viesti oli hämmentävän moninainen – ylimielisyyttä, helpotusta ja häpeää samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa sinä iltana minun ei tarvinnut teeskennellä kiinnostusta. 

”Huomasin. Mutta mitä se oikeastaan oli?”

Henry avasi sattumanvaraisesti kohdallemme sattuneen oven ja kehotti eleellä minua menemään huoneeseen. Se osoittautui pieneksi vierashuoneeksi, johon ei sillä hetkellä ollut majoitettuna ketään. Henry lukitsi oven ja rojahti istumaan sängylle. 

”Se oli elementarismia”, hän pihahti. 

Katsoin häntä kysyvästi, sillä vaikka olin kuullut elementarismista en tiennyt siitä paljoakaan. Henry näytti siltä kuin odottaisi minun kirkuvan. 

”Minä luulin, että elementaristit aiheuttavat myrskyjä ja sen sellaista. Tiedäthän pistävät maailman kirjat sekaisin, kuten tarinoissa aina pelotellaan”, totesin, koska tahdoin näyttää etten ollut mikään säikky tyttönen. 

Henry päästi tukahtuneen naurahduksen. Hän taputti sängyn pitsipeitettä ja istuuduin hänen viereensä.

”Venetolaiset ja heidän tarinansa. Vahva elementaristi pystyy toki vaikuttamaan myrskyihin, mutta se on helkutin rankkaa ja vie voimat moneksi päiväksi. Puhumattakaan siitä, että se itse asiassa vaatisi kahta elementaristia – ilman ja veden. Mutta mehän olemme venetolaisten silmissä itse paholaisia ja miksi paholainen ei pystyi kaikkeen kauheuteen.” 

Sanat virtasivat kitkerinä hänen suustaan ja hän puristeli huomaamattaan käsiään nyrkkiin. Minä olin erittäin utelias kaiken hänen kertomansa suhteen. 

”Opiskelitko sitäkin Bysantin akatemiassa? Opettelitko tekemään taikoja?”, kysyin ääni väristen. 

Henry tuhahti kyllästyneesti ja lukitsi harmaiden silmiensä katseen minuun. ”Elementarismi ei ole taikuutta. Bysanttilaiset opettajani korostivat sitä aina ja oppi sen kyllä muutenkin, koska taikuuden harjoittajat toimivat Konstansissa täysin avoimesti”, hän selitti.

Minä heittäydyin sängylle selälleni ja aloin tuijotella tyylikästä sisäkattoa. ”Sinä siis et ollut sotilaskoulutuksessa kuten kaikille on kerrottu vaan opettelit salaperäistä elementarismia. Menikö oikein?”, tiedustelin. 

Henry laskeutui viereeni. ”Kyllä minä sain sotilaskoultustakin sain. Elemenaristilta vaaditaan erinomaista kuntoa ja äkseeraushajoitukset auttavat sitä kummasti. Ja elementarismi on salaperäistä vain taikauskoisten venetolaisten mielestä”, hän selitti. 

Nyt hänkin tarkkaili kattoa. Tartuin kiinni hänen kädestään. 

”Minäpä en kuulukaan heidän joukkoonsa niin venetolainen kuin olenkin. Joten valaise minua jo vihdoin siitä mitä äsken teit.” 

Henryä kärsimättömyyteni vaikutti huvittavan, sillä hän naurahti hieman. ”Sitä kutsutaan hivutukseksi. Tunnustelin sinua elementtini kautta.”

Päästin hyväksyvän äännähdyksen. ”Se tuntui tosi hyvältä. Mitä jos kokeilisit uudestaan, nyt oikein luvan kanssa.” 

Olin lisännyt ääneeni hippusellisen viettelevää sävyä. Henry kääntyi kyljelleen ja loi minuun ankaran katseen. 

”Et ole tosissasi.” 

Löysytin vähän mekkoni miehustaa vapaalla kädelläni. ”Tietysti olen.” 

Henry nojasi käteen, jonka sormet olivat omieni lomassa ja kuljetti toisen kätensä lantiolleni. ”Minun pitäisi kai varoittaa sinua, että hivuttamista käytetään myös kidutukseen.” 

Suipistin huuliani ja hivelin hänen lihaksikasta käsivarttaan. ”Miten minusta tuntuu, että sinä olet harjoitellut sen käyttämistä ihan muuhun.” 

Henry soi minulle vietikkamaisen virnistyksen. Hän siirsi kättään kohti vielä varsin tiukkaan sullottua rintamustani.

”No, pakko myöntää, että opiskelijoiden öisissä juhlissa oli oiva tilaisuus harjoitella kaikenlaista”, hän sanoi avatessaan korsettini nyörit kokonaan ja päästäessään rintani vapaaksi. 

Hengitin muutaman kerran tarkoituksettoman syyvään ja Henryn huomio kiinnittyikin hetkeksi kohoileviin, pehmeisiin rintoihini. 

”Harjoituspareista ei varmaan ollut puutetta. Olivatko he kauniita tyttöjä?” 

Henry hyväili nyt toista rintaani, jota aluspaita vielä hieman peitti. ”Jotkut kauniita, jotkut viehättäviä, jotkut jotain muuta. Mutta kaikki olivat hivuttamista harjoittelivia elementaristeja. Seksi on äärimmäinen hivutusharjoitus, johon pystyvät vain taitavimmat. Ja sellainen, jota ei voi suorittaa oppitunneilla.” 

Hän puristeli kovettunutta nänniäni sormiensa välillä ja sai minut huokaamaan.

Selkärankaani pitkin kulki vire – samanlainen kuin aiemmin, mutta heikompi. 

”Ymhh..”, minulta pääsi. 

Olin ehkä aikonut ilmaista hieman pidättyneemmin, että tunnistin hivutuksen, mutta Henry kosketti juuri huulillansa solisluutani. Hän hamusi tiensä kaulalleni ja reitti jatkui leukani kärkeen. Väre ihoni sisäpuolella oli noussut niskaan ja vahvistunut. 

Henry mumisi leukakuoppaani: ”On outoa, kun et pane vastaan.” 

”Miksi minun pitäisi panna vastaan”, ynähdin yllättyneenä, ”tämähän on mahtah...” 

Sanani katosivat suudelman sekaan. Sitten Henry pyörähti pois päältäni, mutta tunsin hivutuksen lämmön yhä sykkivän sisälläni. 

”Olen tottunut, että toinen elementaristi vastaa omalla elementillään. Sinun kanssasi pitää muistaa olla erityisen varovainen, etten innostu liikaa ja unohda, että sinä et voi ylipäänsä valmistaa pidäkkeitä”, hän sanoi hieroen sormiani omiinsa.

Olimme hetken aikaa hiljaa ja keskityn siihen kuinka hän virtasi ihoni alla. Tutkimusretki pysähtyi hieman napani alle. Puristin hänen kättään. 

”Saat sinä mennä alemmaksikin.” 

Henryn hengitys oli tihentynyt omani tahdissa. ”Tuosta alemmas edetään yleensä fyysisesti, siis perinteisellä tavalla”, hän huohotti. 

Nousin ylös ja Henry joutui irrottamaan otteensa. Liu´uin ulos puvustani, mikä oli helppoa, sillä sen päällä pysyminen perustui pelkästään yläosan korsetin kireyteen. Alusmekko putosi samaan myttyyn. Palasin sängylle ilkialasti ja Henryn tuijottaessa vartaloani silmät suurina. Hivutus oli häipynyt pieneksi kihelmöinniksi ympäri yläkehoani. Oloni oli huumaava. 

”Hoitele nämä kohdat sitten perinteisellä tavalla”, kuiskasin ja johdatin hänen kämmenensä lonkkaluuni kaarelle.

Henry vetikin minut tiukkaan lähelleen ja samalla tunsin kuinka hivutus syöksähti napaani murtuvana aaltona lävitseni. 

”Haluan sinua”, hän valitti hiuksiini. 

”Pelkäätkö, että olisin epätyydyttävä kumppani?” kähisin, sillä minäkin halusin häntä. 

Henryn kädet liikkuivat kuumeisesti alaselälläni ja pakaroillani. 

”En helvetissä. Olen halunnut sinua siitä asti, kun käsitin, että rääkyvästä räkänokasta on tosiaan kasvanut hekumallinen neito.” 

Hänen sanansa hivelivät minua lähes yhtä paljon kuin hivutus, joka tuntui hetki hetkeltä yhä vahvemmalta. Hänen äänensä oli matalan samettinen pidätetyn himon vuoksi. Yhtäkkiä Henry käänsi minut selälleen ja suuteli huulian rajusti. Käteni juoksivat kuin käskystä hänen housuilleen ja alkoivat repiä niitä pois.

Hän ei yrittänyt auttaa eikä estää minua, sillä oli aivan liian kiireinen suudellessaan ensin kaulaani sitten rintojani. Hivutuksen paine siirtyi aina niihin kohtiin, joita hän suullaan hyväili. En ollut kokenut koskaan mitään sellaista. Aivan kuin minua olisi kiihottanut kaksi rakastajaa samaan aikaan, toinen brutaalimpi, toinen hellääkin hellempi. Hänen suunsa pysähtyi navalleni, kun hän kiihtyvän huokailuni herättämänä näytti muistavan, että hänellä oli yhä housut jalassa. Hän auttoi minua työntämään ne lipsuvilla käsilläni alas. Vetäydyin enemmän sängyn päälle ja hän tuli perässä asettuen yläpuolelleni. Vein käteni tunnustelemaan hänen kaluaan ja tunsin kuinka voimakas hivutussykäys ulottui tällä kertaa läpimärän alapääni rajoille.

”Kohota lantiotasi”, Henry mörähti katkonaisesti. 

Tiesin kyllä mitä piti tehdä ja sisuunnuin hänen käskyttävästä huomautuksesta hieman. Sillä oli yllättävä seuraus. Seuraava sykähdysaalto pysähtyi napaani ja jatkoi siitä menoaan hidastetusti alaspäin. Nautin siitä suunnattomasti. Henryn silmissä oli villi ja onnellinen katse. Olin avannut haarojani ja nostanut lanteitani ja Henry tunkeutui nyt hitaan kuumeisesti sisääni. Hänen huulensa suutelivat kiivaasti omiani. Lopulta hän siirsi otsansa solisluukuoppaani. Tukahdutimme kovenneet ähkäisymme parhaaksi katsomallamme tavalla, Henry ihooni ja minä hänen hiuksiinsa. Henry ja hivutus liikkuivat minussa samassa nopean huumaavassa rytmissä. Kun lisäsin siihen oman lantioni keinunnan, oli lopputulema sellainen, että päästimme molemmat pian viimeisen pitkän ja tyydyttyneen huokaisun.

Henry liikkui viivytellen pois päältäni ja kiskaisi minut viereeni päästyään kainaloonsa. Hän hieroi otsaani nenällään.

”Se oli ihanaa. Ja sinulla on näköjään salaisia elementaristisia kykyjä”, hän suhahti pehmeästi. 

En jälkihuuruissa tajunnut mitä hän puhui. ”Miten niin? Minä toimin samoin kuin Thomasin kanssa.” 

Henry puristi minua hieman tiukemmin. ”Onko Thomas teidän tallimestarinne? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?” hän kysyi muka loukkaantuneella äänellä, kun olin ottanut puheeksi toisen miehen. 

Pääni oli selvinnyt vähän ja minua harmittavat lapselliset sanani. ”Unohda koko Thomas. Tämä oli taivasta verrattuna harjoitteluuni hänen kanssaan. Mitä tarkoitat salaisilla kyvyilläni?” 

Henry hamusi huuliani ja kutitteli niitä hetken kielellään ennen kuin vastasi. ”Sinä olet hyvin heikko elementaristi. Siksi pystyit hidastamaan hivutuksen aiheuttamaa sykäystä. Heittäsin lonkalta, että elementtisi on vesi, mutta se on vain arvaus.”

Pohdin hänen sanojaan, kun mieleeni pamahti ilmiselvä, mutta kysymättä jäänyt kysymys. 

”Mikä sinun elementtisi on?” kysyin hieroen hänen hartiaansa. 

”Tuli. Ja tuli ja vesi sopivat erittäin hyvin yhteen”, Henry sanoi kyhnyttäen vastaavasti minun olkapäätäni. 

Juhlien äänet saattoi erottaa jostain kaukaa. Ne jatkuivat vielä. Todellisuus puski aivoihini. Meidän olisi palattava pian, ettei kukaan tajuaisi, että olimme kadonneet täysin. Henry näytti lukeneen ajatukseni. Hän irrottautui minusta vastentahtoisesti ja alkoi hakea housujaan hämärän huoneen lattialta. Minä en noussut vielä ja hän katsoi minua haluavasti pukiessaan päälleen. Loppujen lopuksi saimme kiristettyä korsettinikin nauhat niin, että ne näyttivät lähes siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Hipsimme takaisin juhliin ja liityimme sulavasti joidenkin yliopiston professoreilta näyttävien miesten ja aatelisnaisten keskusteluun. 

”...juuri hominis interest, se mikä on tärkeää ihmiselle, on tutkimukseni ohjenuora”, lopetti valkoviiksinen herra puheenvuoronsa. 

Jouduimme kumpikin hillitsemään hihityksen, sillä olimme juuri tehneet jotain erittäin hominis interest, mutta sitä ohjenuoranaan käyttävä opettaja saisi kyllä pikaiset potkut. Valkoviiksi huomasi Henryn ja tiedusteli häneltä bysanttilaisen tutkimuksen tuulista. Jätin hänet vastaamaan innokkaalle professorille ja etsin kreivin hyvästelläkseni hänet. Olin juhlinut tarpeeksi sille illalle. 

Seuraavana päivänä sain pienen kiitoskortin, jossa nuori kreivi Henry Carvani toivoi pikaista jälleen näkemistä vanhan leikkitoverinsa kanssa.

-Roona-