Elokuvissa LI: Supernova

 Heippa!

” We will not starve for lack of wonders, but from lack of wonder.”

Supernova on tarina miesparista, jonka toinen osapuoli on sairastunut etenevään dementiaan. Pääosia näyttelevät herkästi Colin Firth ja Stanley Tucci.

Elokuva on kahden miehen show – hahmojen Samin ja Tuckerin sekä näyttelijöiden Firthin ja Tuccin. Tuckerin dementia on jo siinä vaiheessa, että hän saattaa lähteä haahuilemaan tietämättä, minne on menossa tai missä ylipäätään on. Pari lähtee viimeiselle asuntoautomatkalleen Britannian kauniille maaseudulle. Suuntana ovat rakkaat paikat, joissa on vierailtu ennenkin ja määränpäänä Samin siskon Lillyn koti. He katselevat tähtiä ja riitelevät kuin vanha aviopari vain voi (he eivät ilmeisesti kuitenkaan ole naimisissa tai sitten vain Sam käyttää sormusta). Lopulta Samille selviää totuus: Tucker haluaa päättää elämänsä ennen kuin sairaus vie hänen muistinsa kokonaan.

Paljon slashia lukeneena – sekä ficcejä että originaaleja – sydämeni suli heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Sam ja Tucker nukkuivat söpösti lusikassa. Kokonaisuudessa ei nähdä dramaattisia eleitä, suuret aiheet, sairastuminen ja suunniteltu itsemurha puhuvat puolestaan. Ja ennen kaikkea puolestaan puhuu rakkaus, jota Sam ja Tucker selvästi tuntevat toisiaan kohtaan. Firth ja Tucci antavat pienin ja arkisin liikkein ymmärtää, kuinka paljon Sam ja Tucker toisistaan välittävät. Pidin kovasti ensimmäisestä suutelukohtauksesta, jossa taidettiin pussailla poskia ja Tuccin kaljua 😉. Kaksikon koira Ruby on suloinen ja selviääkin, että Tucker on hankkinut sen Samille (ilmeisesti seuraksi ja lohduksi sen jälkeen, kun hän itse on kuollut, mikä kyllä oli surullista). Tykkäsin myös siitä, että kaksikon menneisyyttä valotettiin vain sopivissa määrin. Oli hauska yllätys, että Tucker oli aikoinaan tullut Yhdysvalloista.

Maisemat miellyttivät minua eivät vain kauneutensa vuoksi vaan myös kuvaustavan takia. Ne korostivat ihanasti elokuvan tietynlaista road trip luonnetta. Muutaman freimin rajaus jäi myös erityisesti mieleeni. Suosikkini oli kohtaus, jossa Tucker on pudottanut päivällislautasen, istuu tuolilla ja häntä kuvataan oviaukon läpi olohuoneesta käsin. Sam istuu kuvan ulkopuolella (kameran takana) sohvapöydällä. Pidin myös erityisesti jostain syystä Tuccin puvustuksesta, vaikka kaikki leffan henkilöt pukeutuvat aivan tavallisiin vaatteisiin. Elokuvan nimi liittyy Samin ja Tuckerin yhteiseen tähtiharrastukseen ja se selitetään kauniisti Tuckerin ja hänen kummityttönsä Charlotten välisessä kohtauksessa.

Suosittelen elokuvaa lämpimästi. Se on raskaasta aiheestaan huolimatta kaunis ja lämminhenkinen. Pääosanesittäjien roolisuoritukset ovat hienot ja kestokin on lyhyt, vain puolitoista tuntia. Lyhyessäkin ajassa voi kuitenkin kertoa koskettavia tarinota.

PS. Supernovan traileri on erinomainen. Jos siis et halua jostain syystä katsoa koko leffaa, niin katso ainakin se

-Roona-

Aina ja ikuisesti

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Laituri 9 ja ¾ kuhisi jälleen nuoria velhon- ja noidanalkuja ja heidän vanhempiaan. Kaiken keskellä punakultatukkainen tyttö näytti täysin kyllästyneeltä ympärillään hössöttävään vaaleakuontaloiseen mieheen.

 ”Onhan sinulla varmasti kaapusi mukana?” Draco varmisti tyttäreltään sadatta kertaa.

”On. Isi, sinä nolaat minut. James, Hugo ja Lily ovat jossain täällä eikä heidän tarvitse nähdä, kun taputtelet minua kuin jotain vauvaa”, Eloise tiuskaisi tuskastuneena.

Ron, joka oli muutaman askeleen päässä odottamassa vuoroaan hyvästelläkseen tyttärensä, naurahti tukahdutetusti. Draco mulkaisi häntä rumasti.

”Joululomaan on pitkä aika, Eloise…”

Eloise laittoi kädet korvilleen ja katsoi anovasti Roniin. ”Isä, etkö voi käskeä häntä vain halaamaan minua ja sanomaan heippa niin kuin kaikki järkevät vanhemmat tekevät?”

Ron veti kyykkysillään olevan miehensä hellästi ylös. Siinä samassa Lily syöksyi kahden silkkikaapuisen velhon välistä heidän luokseen.

”Minä näin Ron-sedän punaiset hiukset tuolta kauempaa ja arvasin, että olette täällä. Hugo ja James menivät jo junaan. Jännittääkö sinua hirveästi? Minua jännittää ainakin”, hän pulputti innoissaan Eloiselle, jonka kasvoille nousi aidosti iloinen hymy ensimmäistä kertaa sinä päivänä.

”On mahtavaa lähteä Tylypahkaan. Voitko kuvitella, että meidät lajitellaan jo tänä iltana!”

Tytöt jatkoivat keskusteluaan, kun reippaanoloinen Hermione ja aurorinkaapuunsa pukeutunut Harry saapuivat paikalle.

”Mitä kuuluu? Nipistelikö aamulla vatsanpohjasta?” Hermione tiedusteli.

Ron oli kieräyttänyt kätensä Dracon lantiolle. ”Eloise on meinannut menettää hermonsa isin huolehtimisen vuoksi, mutta muuten me selvisimme aamusta ihan hyvin.” Draco irvisti ja puristi ympärillään lepäävää kättä.

Harry hymyili kuivasti. ”Muistan, että oli outoa laittaa kaksoset ensimmäistä kertaa junaan. Tosin Lilyhän jäi vielä kotiin, tehän olette nyt kartanolla kahdestaan.”

”Minun äitini on siellä myös, Potter”, Draco tuhahti. Tosin Narcissalla oli nykyisin niin paljon uusia harrastuksia, että häntä harvemmin näkyi kotona.

”Saatetaanko tytöt poikien kanssa samaan vaunuun? Lilyn tavarat ovatkin jo oven edessä odottamassa”, Hermione ehdotti.

Koko porukka lähti muutaman vaunun päähän, Ron työntäen Eloisen täyteen ahdettua matkalaukkukärryä. Eloiselle ostettu Papí-pöllö huhuili häkistään Lilyn korissaan loikoilevalle Dory-kissalle, kun he pääsivät tarpeeksi lähelle. Ron ja Harry leijuttivat matka-arkun tyhjään loosiin, eläimet tytöt saisivat kantaa käsipelillä. Heidän astuessaan takaisin asemalaiturille, Draco yritti vielä halauksia antaessaan korjata kuin ohimennen Eloisen lettiä. Tyttö irrotti itsensä voihkaisten ja tuli rutistamaan Ronia.

”Heippa! Yritä kestää isiä.”

”Teen parhaani. Kirjoita meille usein”, Ron kuiskasi tyttärensä korvaan ja tunsi vastauksena pehmeän nyökkäysliikkeen.

Juna vihelsi ja tytöt kipaisivat omaan osastoonsa. Draco, Ron, Hermione ja Harry vilkuttivat, kunnes kaikki vaunut olivat kadonneet asemalta. Sen jälkeen he päättivät yhteistuumin mennä ministeriölle, sillä viimeksi mainittujen piti jatkaa töitään ja Ronin ja Dracon olisi helpompi ilmiintyä sieltä kotiin. Heti heidän saavuttuaan Hermione kiirehti pahoitellen omalle osastolleen. Harry taputti kömpelösti Dracon olkaa.

”Hyvin teillä menee kahdestaankin. Minä ainakin aion nauttia illalla kesän jälkeisestä rauhasta.”

Draco arvosti elettä kovasti, vaikka se olikin jokseenkin tahditon.

 

”Rakas, tule tänne”, Ron sanoi taputtaen syliään Dracon kulkiessa ties monettako kertaa sinä iltana hänen ohitseen.

”Etkö näe, että minulla on tekemistä?”

Mies yritti lähteä huoneesta, mutta Ron tarttui hänen käteensä. ”Eikä ole. Sinä vain huolehdit turhia. Eloisella ei ole mitään hätää. Lajittelu on jo tapahtunut ja kaikki istuvat pöydissä syömässä tervetuliaisillallista. Sellainen ruokamäärä tekisikin poikaa.”

Draco tuhahti dramaattisesti. ”Miten sinä voi ajatella ruokaa? Meidän pikkutyttömme on siellä ja…”

Ron oli noussut ja tukahdutti miehensä loput argumentit suudelmalla. ”Eloise on yksitoistavuotias ja jo iso tyttö. Emmehän me olleet sen vanhempia, kun itse menimme Tylypahkaan, senkin hömelö.”

Draco painoi kasvonsa hänen kaulalleen huokaisten. ”Se on ihan eri asia…”

Hänen sanansa haipuivat ja hiljaisuutta kesti hetken, mitä nyt Ron varasti vielä muutaman suukon kapeilta huulilta.

”Entä jos hänet on lajiteltu luihuiseen?” Draco kuiskasi sitten.

Ron veti hänet tiukempaan halaukseen. ”Tästähän on puhuttu. Ainakin yksi minulle hirvittävän rakas ihminen on ollut luihuisessa. Hän on sellainen pitkä ja komea sliipattu blondi. En tiedä tunnetko.”

 Draco tökkäsi Ronia kipeästi rintaan. ”Älä vitsaile Weasley. Minä olen koko aikuisikäni yrittänyt päästä irti siitä leimasta, jonka sain osittain ansaitsemattomasti siellä. En halua Eloiselle samaa.”

Ron upotti sormensa miehensä vaaleisiin suortuviin. ”Ajat ovat muuttuneet. Sitä paitsi minä puren jokaista, joka uskaltaa sanoa pahan sanan minun luihuistyttärestäni.”

”Oikein hupaisaa. Mutta kiitos, kulta. Kai minä sitten olen vain ylihuolehtivainen”, Draco kommentoi huokaisten ja antautui Ronin syliteltäväksi.

Punapää veti hänet kanssaan sohvalle. He halailivat jonkin aikaa nauttien toisistaan ja sitten Draco käpertyi Ronin kainaloon.

”Miten tämä kävi niin äkkiä?” hän kysyi miettiväisesti asetuttuaan mukavasti.

”Mikä?” Ron töksäytti.

”Eloise, senkin toope. Vastahan hän oli suloinen vauva”, Draco vastasi piirrellen hajamielisesti toisen rintaan.

”Muistan, kun Eloise oli ehkä kaksivuotias ja te olitte jostain syystä sammuneet meidän sänkyymme. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa näkyä. Hiuksenne olivat sekaisin ja sinun kätesi suojelevasti tytön ympärillä”, Ron pohti katsellen jonnekin kaukaisuuteen.

Draco nosti pehmentyneet silmänsä häneen. ”Sinullakin on siis ikävä häntä?”

”Tietysti on”, Ron totesi tavoitellen Dracon leukaa sormillaan. ”Mutta hän tulee viihtymään Tylypahkassa ja meidän vanhusten ei auta muu kuin kestää.”

”Puhu vain omasta puolestasi Weasley. Minä olen mies parhaassa iässä.”

Draco veti kasvojaan kiusoitellen taaksepäin. Se ei hidastanut Ronia, jonka huulet olivat jo kosketusetäisyydellä ja kuroivat välimatkan nopeasti kiinni. Suudelma oli syvä ja lämmin. Sormenpäät silittelivät tuskin havaittavaa sänkeä.

”Ymmm… Ron emme me tässä voi…”, Draco mumisi onnellisena irrottautuessaan.

”Narcissa tulee vasta paljon myöhemmin. Hänellä on Me noitien kirjakerhon tapaaminen. Mutta kyllä minustakin makuuhuoneessa olisi mukavampaa.”

Dracon ilme oli hetken hölmistynyt, mikä sai Ronin tuijottamaan häntä kummissaan. ”Niin… ööö… muistin kyllä, että äiti on siellä. Minulla taitaa mennä pikkuisen aikaa tottua, ettei meidän tarvitse varoa Eloisea.”

Ron hytkyi naurusta. Hän kiskoi Dracon takaisin syliinsä ja asetteli tämän tiukasti lähelleen. ”Rakastan sinua Malfoy ja meidän nuorta Malfoy-Weasleytamme. Ja voin vaikka kantaa sinut paikkaan, jossa haluat viettää tämän illan aikuisten aikaa yhdessä kanssani.”

Draco tunsi sulavansa. ”Kanna vain, koska jalkani taisivat juuri mennä veltoiksi. Mennään siniseen vierashuoneeseen, se on lähempänä.”

Ron kiskaisi hänet käsivarsilleen ja laski lyhyen matkan kuluttua hellävaroin vuoteelle. Draco veti miehensä päälleen ja he hyväilivät toisiaan, kunnes kuulivat kolinaa alakerrasta ja hipsivät omaan makuukamariinsa yöksi.

Heidän istuessaan myöhäisellä aamiaisella Papí tuli koputtelemaan ikkunaan. Eloise kirjoitti innoissaan tulleensa valituksi luihuiseen. Tuvan huispauskapteeni, joka kuulemma oli aika hauskannäköinen poika, oli kehottanut häntä tulemaan joukkuekarsintaan katsastettavaksi, vaikka voisikin liittyä vasta toisena vuonna. Tämä oli sanonut, että Eloisella oli sellaiset nimet taustallaan, että potentiaalia varmasti olisi. Lily oli huudettu rohkelikkoon.

”Ei siis mitään ihmeellistä”, Ron sanoi laskiessaan kirjeen pöydälle.

”Täytyy ottaa selvää kuka se huispauskapteeni on”, Draco pohti hänen ohitseen.

”Draco, et ota. Hän vain ehdotti Eloiselle osallistumista huispaukseen ja se oli Eloisesta mukavaa.”

Draco mutristi suutaan happamasti. ”Aika paljon sanottu ihmiseltä, jolla on – miten Hermione sen ilmaisikaan – teelusikan tunneskaala.”

Ronin ilmeeseen hiipi häivähdys ylimielisyyttä. ”Tunnuit ainakin pitävän siitä kovasti viime yönä.”

Draco kiersi pöydän hänen luokseen ja tukisti miestään hellästi. ”Vastataan hänelle myöhemmin yhdessä.” Hän kiipesi istumaan kahareisin Ronin reisien päälle. ”Onko meillä hyvä tässä näin?”

”Aina ja ikuisesti”, Ron vastasi tuupatessaan hänet likemmin itseään vasten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXVIII: Akhilleen laulu ja Herran soturit 1

 Heippa!

näky kaikkein kohtaamiensa silmissä. Patrokles, nuori prinssi, on tuomittu kotimaastaan maanpakoon onnettoman väkivallanteon ja saatettu Akhilleen isän, Fthian kuningas Peleuksen hoviin. Kaiken ymmärryksen vastaisesti Akhilleus ottaa hyljeksityn Patrokleen siipiensä suojaan, ja hatarasta toveruudesta kehittyy hiljalleen luja ystävyys. Nuorukaisten kasvaessa rinta rinnan, ystävyys syvenee yhä läheisemmäksi. Kohtalon ajamana he rientävät muiden Kreikan miesten joukoissa piirittämään Troijaa, missä Spartan kuningatar Helenaa pidetään vankina. Sodan säälimätön verenvuodatus koettelee nuorukaisia ja asettaa vaakalaudalle kaiken sen, mitä nämä pitävät rakkaana. Jumalten ja kuninkaiden, kunnianhimon ja rakkauden ristipaineessa julmat Kohtalottaret johdattavat Akhilleen ja Patrokleen kohti hirvittävää uhrausta. Akhilleen laulu on Madeline Millerin romaani.

Millerin jokaisesta lauseesta näkee, että hän tietää mistä hän kirjoittaa. Ilias, Odysseia, Kreikan historia ja tarut ovat tuttuja. Patrokleksen näkökulma avaa kiinnostavia puolia Akhilleen hahmoon. Jos jo kreikkalaiset itse pohtivat aikoinaan, mistä kannattaa tulla muistetuksi, sitä pohtii myös Millerin. Patrokleen henki katselee surullisena Akhilleen hautapaatta, johon sankari on kuvattu ainoastaan vuodattamassa verta. Patrokles tunsi ihmisen tuon kuvan takana ja on siksi pahoillaan. ”Laulaos muusa vihasta julman Akhilleun…” niinhän Ilias alkaa. Mekin siis muistamme Akhilleen hänen vihastaan. Toisaalta Miller antaa sekä Patrokleelle että Akhilleelle sokeutta olla ymmärtämättä ensin mainittua koskevaa ennustusta. Myönnän, että siinä vaiheessa, kun Briseis sanoi suoraan, että Patrokles on myrmidoneista paras, teki mieli käydä ravistelemassa nuorukaista, että etkö sinä nyt tajua. Erinomainen kirja aloittamaan pride-kuukauden.

Eletään vuotta 1427. Nuori lääkäri Reynevan tovereineen on päätynyt Prahaan ja liittynyt paavin valtaa vastustaviin hussilaisiin Herran sotureihin. Alkemisteilta Reynevan ja Scharley saavat kuulla velhosta, joka osaisi murtaa Mesi-Simsonin kirouksen. Samaan aikaan hussilaiset värväävät Reynevanin vakoojaksi suorittamaan salaista tehtävää Sleesiaan. Vaarojen keskellä luoviessaan sankirimme tekee kaikkensa kostaakseen veljensä kuoleman ja löytääkseen taas rakastettunsa Nicolettan… Herran soturit jatkaa Reynevanin ja hänen kumppaniensa veijaritarinaa kaksi vuotta sen jälkeen, mihin Narrenturm päättyi. Sapkowskin nykyisten Puolan ja Tšekin armottomalla keskiajalla rymistävä teos julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.

Pidän edelleen paljon tästä sarjasta. Mitään erityistä sanottavaa minulla ei Herran soturit 1 ole; se on laatunsa säilyttävä jatko Narrenturmeille. Harmaasilmäinen susimies jäi kyllä vähän arvoitukseksi. Oliko hän joku, joka olisi pitänyt tunnistaa ja miksi hän oli Reynevanin perässä? Hän kuitenkin oli kai hussilaisten puolella ja kyllähän Kalkki ja Orvot tiesivät, missä Reynevan on. Marketa, Simsonin pelastama adamiitti tyttö, kiinnostaa minua myös. Ehkä hänestä kuullaankin jatkossa lisää. Prahan velhojen keskinäinen kerho oli kyllä hauska. Porukassa oli erilaisia luonteita ja ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja. Simsonin ongelma ratkennee kahden vuoden päästä, joskin sinä aikana Reynevan ehtii varmasti tehdä aimo tukun tyhmyyksiä (ja toivottavasti tavata poikansa).

-Roona-

Rakastaa ja vaalia

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Eloise kiherteli Kotikolon pihan tuuhealle nurmelle asetetulla viltillä. Draco katseli tytärtään, jonka punakultaisista suortuvista auringonsäteet heijastuivat. Ron oli mennyt sisään hakemaan juotavaa. Kahdet pulleat taaperonjalat pysähtyivät viltin eteen. 

”Tyttö”, ilmoitti James Potter osoittaen Eloisea selvästi huomiostaan tyytyväisenä. 

”Sisko?” Hugo Potterin ääni oli selvästi kysyvämpi. 

James tuhahti ylimalkisesti ja lähti viipottamaan eteenpäin kaksoisveli kannoillaan. Dracoa nauratti. 

Harry ilmestyi pian hänen luokseen Lily sylissään. ”Ehtivätkö he jo tuonne”, hän päivitteli tiiraillessaan poikien perään. Hän laski vauvan viltille. ”Voiko Lily olla hetken serkkunsa seurassa?” 

Draco nyökkäsi ja Harry painui kaksosten tykö. Lily ja Eloise alkoivat heti pulpattaa keskenään vauvojen kieltä kuin papupadat.

Draco heittäytyi selälleen ruohikolle. Hän ei olisi kuuna päivänä uskonut, että Potter, sankari-Potter, alkaisi koti-isäksi. Toisaalta ei hänenkään ollut koskaan ollut tarkoitus päätyä naimisiin Weasleyn kanssa. Niin vain oli käynyt. Ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Ron palasikin juuri parahiksi inkivääriolutpullojen kanssa. 

”Harry kutsui taas Eloisea ja Lilyä serkuksiksi”, Draco sanoi ottaessaan juoman vastaan. 

Ron hymyili ja suukotti miehensä otsaa ennen kuin istuutui. ”Ja sinä lipsautit kutsua häntä Harryksi etkä Potteriksi. Ja ovathan tytöt serkkuja.” Hän suoristi jalkansa kiinnostuneiden pikkukourien tutkittavaksi.

 Dracon oli edelleen vaikea käsittää miten laajasti Weasleyt ymmärsivät perheen. Arthur ja Molly intoilivat Harryn ja Hermionen pienokaisista yhtälailla kuin omista lapsenlapsistaan.

Hänet oli kasvatettu täysin päinvastaisesti. Isä oli paasannut pienestä pitäen, kuinka tärkeää olisi naida puhdasverinen. Perhe oli toisiinsa yhteydessä verisitein. Jos Arthur olisi ollut Lucius, hän olisi jättänyt Eloisen täydelliseen paitsioon. Ron ei ollut mitään biologista sukua heidän tyttärelleen, vaikka olikin laillisesti hänen huoltajansa. Draco huokasi raskaat ajatukset ulos. 

”Mietitkö taas isääsi? Sinulla on aina tuo ilme, kun mietit häntä”, Ron kysyi työntäen kätensä hellästi hänen hiuksiinsa. 

”Ajattelin sukulaisuusasioita ja isä ikävä kyllä liittyy niihin. Pirun Potter, kun toi sellaiset mieleeni.” Draco tunsi pehmeän tukistuksen päänahassaan. 

Ron kumartui suutelemaan häntä. ”Ei se Harryn vika ole. Hän on minulle käytännössä veli ja se tekee meidän lapsistamme serkkuja.” 

Draco kohottautui niin, että saattoi laskea päänsä lepäämään miehensä syliin. Harry palasi poikien kanssa. James ja Hugo olivat selvästi käyneet leikkimässä läheisessä ojassa, joka oli nyt lämmön takia lähinnä liru, sillä he olivat ravassa. 

”Vaatteiden vaihto voisi tehdä terää”, Ron totesi naurahtaen. 

Harry mulkaisi häntä ottaessaan Lilyn käsivarrelleen. ”Laitan koko porukan päiväunille, vaikka Merlin tietää, että tarvitsen niitä itse varmaan enemmän kuin kukaan tästä kolmikosta.” Hän harppoi Kotikolon ovelle.

”Miten ikinä Granger sai hänet ylipuhuttua kotiin jäämiseen?” Draco puhahti äänekkään koplan päästyä sisään. 

Eloise oli mönkinyt Ronin jalkojen päälle. ”Hermione on taitava suostuttelija. Ja Harry haluaa antaa hänen edistää uraansa. Hermystä tulee vielä taikaministeri.” 

Draco tunsi pienen kuolaisen naaman poskellaan. Eloise oli ehtinyt hänen päänsä kohdalle. ”Onko isi edessä?” hän leperteli tytölle. 

Ron nosti lapsen pitkillä käsivarsillaan ilmaan, jotta Draco pääsi pujahtamaan välistä pois. Hän  nousi verryttelemään jalkojaan ja katseli samalla, kun Ron hypyytti kikattavaa Eloisea. Oli kulunut vähän päälle viisi vuotta siitä aprillipäivästä, kun hänen välinsä isään olivat katkenneet lopullisesti. Hän oli kirjoittanut äidille koko ajan, mutta vastaukset olivat pysyneet lyhyinä ja toteavina. Vasta viime aikoina, kun sairaus oli ajanut Luciuksen huonoon kuntoon, olivat kirjeet muuttuneet vapautuneemmiksi, vaikka mitta olikin säilynyt samana. Draco istui takaisin viltille ja nojasi otsansa Ronin olkaan. Eloise toi heille kummallekin niin paljon iloa. Heillä oli käynyt tuuri, kun olivat tavanneet tämän äidin juuri oikeaan aikaan. Eloise vanhempaa – sillä tyttö oli nimetty äitinsä mukaan – oli edelleen kipeää muistella. Raskaus oli sujunut niin hyvin, mutta synnytyksen jälkeinen komplikaatio oli vienyt tämän hetkessä.

Weasleyjen talossa ei sillä hetkellä ollut Harryn ja heidän lisäksi muita. George ja Angelina tulisivat oletettavasti illalla ja Bill perheineen saapuisi viikonloppuna. Draco oli nauttinut yksityisestä ajasta Mollyn ja Arthurin kanssa. Ja niin oli Ronkin, vaikka ei tämä sitä olisi ääneen myöntänytkään. Kun Molly oli Eloisea liekutellessaan todennut, miten tytön suortuvista tuli mieleen sekä isi että isä, Ron oli karahtanut punaiseksi Dracon suureksi huvitukseksi. Eloise vanhemmalla oli tosiaan ollut tulenhehkuinen tukka. He olivat tutustuneet Montmantrella ja päätyneet juttelemaan yhteen Pariisin pienistä kahviloista. Keskustelutuokion loppupuolella Eloise oli varovasti tiedustellut saisiko kysyä jotain henkilökohtaista. Sitten hän oli kertonut, että etsi vanhemmuuskumppania ja pyytänyt Dracoa ja Ronia sanomaan, jos he tuntisivat jonkun, joka voisi olla kiinnostunut. Hän toivoi, että kyseessä olisi homopariskunta.

He olivat vaihtaneet numeroita ja Draco ja Ron olivat palanneet hotellilleen. Seuraavana aamuna he itse olivat soittaneet Eloiselle. He olivat jo ehtineet kierrellä aihetta ”hankitaanko lapsia ja miten se käytännössä onnistuu” hyvän aikaa kotona Normandiassa. Tilaisuutta ei sopinut heittää käsistä. Eloise ei tietysti kuulunut taikayhteisöön, mutta osoittautui äärimmäisen avarakatseiseksi ihmiseksi, jolle olisi varmasti ollut helppo kertoa, että he olivat velhoja. Siihen ei ollut koskaan tullut mahdollisuutta. He olivat selittäneet asian Eloisen surunmurtamille vanhemmille kesän alussa ja nämä vaikuttivat hyväksyvän sen. Ron ja Draco olivat viettäneet koko alku vuoden Ranskassa, jotta papy ja mére saisivat olla lähellä pikku-Eloisea. Tytöstä oli alunperin pitänyt tulla Lyra.

Draco havahtui Ronin liikahtaessa. Eloise oli nukahtanut ja isän varjo suojasi häntä auringonpaisteelta. 

”Anteeksi”, Ron suhahti hiljaa. ”Ei ollut tarkoitus häiritä.” 

Draco suoristautui ja haukotteli ääneti. ”Ei mitään.” Hän kurotti kohti puolitäyttä inkivääriolutpulloaan, mutta juoma oli jo lämmennyt litkuksi. 

Molly tarpoi heidän luokseen kuistilta päin. ”Veisinkö Eloisen uinumaan serkkujensa viereen? Ja Harryn. Hän simahti samoilla tein”, hän kysyi lempeästi päästyään pihan keskelle. Ron siirsi lapsen hyvin varovasti äitinsä syliin. ”Meille näyttäisi olevan tulossa vieras. Odottaako jompi kumpi teistä jota kuta? Hän on vielä aika kaukana”, Molly kuiskasi ja siristeli silmiään jonnekin poikansa ja Dracon selkien taakse. 

Draco punnertautui jaloilleen ja kääntyi katsomaan. Kotikoloa tosiaan lähestyi pitkän ja laihan näköinen hahmo. Kaavun huppu oli päässä niin, ettei hiuksia näkynyt. Tulija jäi arasti seisomaan porttikivien luo. 

”Jospa minä menen katsomaan”, Molly ynähti ja Draco sai tuhisevan Eloisen käsivarsilleen. Ron nousi myös ylös ja kiersi kätensä miehensä lantiolle. 

Molly ja vieras keskustelivat hetken ja lähtivät sitten poikia kohti. Dracolta jäi hengenveto välistä, kun hän tunnisti äitinsä riutuneet kasvot. 

Narcissa Malfoy seisahtui heidän eteensä. ”Hei”, hän sanoi hauraasti. 

Dracon sydäntä viilsi. ”Äiti...” Draco oli jo menossa halaamaan, kunnes muisti, että Eloise oli hänellä. Ronkin piti hänestä yllättävän tiukasti kiinni. 

Narcissa teki torjuvan eleen ja laski huppunsa. ”Mielummin annan Luciuksen kuvitella, että olen käynyt vieraissa kuin sinun luonasi.” Kapeille huulille tuli hymynpoikanen, kun hän katsoi lasta.

”Tämäkö on teidän pienokaisenne, josta olet kirjoittanut? Eloise, niinhän?” 

Draco ja Ron nyökkäsivät yhtä aikaa. 

”Ron-kulta”, Molly puuttui puheeseen. ”Annetaan heille vähän tilaa. Narcissa viipyy vain hetken.” Hän talutti vastahakoisen poikansa verannalle. 

Draco katsoi heidän peräänsä ja sitten takaisin äitiinsä. ”Ei kai ole sattunut mitään. Olethan sinä kunnossa?” hän sokelsi. 

Narcissa heilautti vähättelevästi siroa kättään. ”Isäsi on huonompana. Paljon huonompana. Mutta en minä sen takia tullut.” Hän lähti kävelemään takaisin portille ja viittasi Dracon mukaansa. 

Eloise ilmoitti juuri silloin heräämisestään pienellä vänkynällä. ”Rauhassa vain. Katsotaan mitä kerrottavaa isoäidillä on meille”, hän lirkutteli hieroen tytön poskea.

”Minulla on sinulle muutamia papereita säilytettäväksi. Ne takaavat, että Eloise perii aikanaan kartanon.” Narcissan ääneen oli tullut kovuutta. 

Draco pysähtyi niille sijoilleen. ”Mutta eihän isä hyväksyisi sitä koskaan. Eloise on vielä puoliksi jästikin.” 

Narcissa huokasi katkonaisesti, mutta sanojen terä säilyi. ”Kyllä hyväksyy. Väitin Luciukselle, että Eloisen äiti on puhdasverinen ranskalainen noita. Mistäpä hän voisi asian tarkistaa. Draco, minä lupasin aikoinani rakastaa ja vaalia kunnes kuolema erottaa. Sen jälkeisestä ajasta ei ollut mitään puhetta.” 

Draco tunnisti katkeruuden ja vihan, jotka liehahtivat hetkellisesti äidin kasvoilla. Se oli melkein pelottavaa. Narcissa oli kuin rikottu ja sitten joten kuten ehjäksi liimattu lasi. Hän kurotti kauniisti kirjaillun kaapunsa sisätaskuun.

”Minä pidän tietysti talon kunnossa Eloisea ja teitä varten niin kauan kuin elän. Perin Luciuksen varat täysimääräisenä nyt, kun sinut on pyyhitty testamentista pois.” Hän ojensi kaksi siististi käärittyä pergamenttirullaa. 

Draco sai viimein suunsa auki. ”Kuoleeko isä piankin?” hän möläytti, vaikka olisi halunnut lausua lohduttavia sanoja äidilleen. Isän kohtalolle hänen sydämessään ei ollut juuri enää sijaa. 

”Vuoden loppuun mennessä.” Narcissa näytti samaan aikaan helpottuneelta ja hyvin surulliselta. ”Rakastan sinua Draco, täydestä sydämestäni. Ehkä voin tutustua Eloiseen ja mieheesi paremmin, jos tulette joskus tulevaisuudessa käymään kartanolla.” 

Draco oli pakahtua myllääviin tunteisiin. Äiti oli huijannut isää, kartano olisi heidän, mutta ennen kaikkea äiti oli sanonut sen, mitä hän oli janonnut monta vuotta niiden kylmien ´toivon, että voit hyvin´-kliseiden sijaan.

”Me tulemme. Äiti, halaisin, jos käteni eivät olisi niin täynnä”, hän sopersi. 

Narcissan kasvoille piirtyi hymynväre. ”Meidän pitää vielä vain tyytyä kuvittelemaan, että rutistamme toisemme kurttuun. Minun on mentävä, ettei Lucius ala kyselemään missä viivyn. Kerro ruova Weasleylle suurimmat kiitokseni, että hän salli minun tulla pihalleen. Perheemme eivät ole aina olleet parhaimmissa väleissä.” Hän lähti ja käveltyyän jonkin matkaa ilmiintyi poksahtaen pois. 

Draco kuuli juoksuaskeleet takaansa. Ron oli kohta hänen vieressään ja nappasi Eloisen itselleen. ”Mitä äitisi sanoi?” hän kysyi huolekas katse silmissään. 

Draco vapautti rullat kainolostaan käsiinsä ja puristi niitä. ”Että minusta ei tule enää Malfoyta, mutta Eloisesta tulee”, häneltä pääsi. 

Ron tuijotti kuin hän olisi tullut hulluksi. ”Mennään sisälle. Järkytyit varmaan aika pahasti. Narcissa näytti niin voipuneelta”, tämä selitti samalla, kun ohjasi Dracoa selästä vapaalla kädellään. 

Draco sisuuntui moisesta tökkimisestä, vaikka tajusi, että huolehtimista se vain oli. ”Sisälle tietenkin. Meidän täytyy lukea nämä heti.” Hän heilutteli pergamentteja. ”Arthurin ja Mollyn on paras olla todistamassa – ja Potterin myös mikäli hän on hereillä.” 

Kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat keittiönpöydän ääressä. Arthur keinutteli jalallaan ohimennen kehtoa, johon Eloise oli laitettu. Harryn lasten päiväunet eivät olleet häirintyneet siitä, että isä oli kiskottu ylös. Ron oli edelleen sen näköinen, että pelkäsi Dracon seonneen surusta. 

”Voisiko jokainen teistä vuorollaan lukea nämä?” Draco aloitti. ”Minä en suoraan sanottuna uskalla. Kertokaa vaikuttavatko ne aidoilta.” Arthur tarttui toiseen ja Harry toiseen rullaan.

”Kopio Luciuksen testamentista”, Arthur totesi ensimmäiset rivit luettuaan. ”Narcissa on kirjattu ainoaksi perijäksi.” Hän katsoi Dracoa pahoittelevasti, sillä Weasleyn vanhemmat luonnollisesti tiesivät isän ja pojan välirikosta. 

Harry tuijotti omaa pergamenttiaan suu auki. ”Tämän mukaan Malfoyn kartano siirtyy Eloise Malfoyn omistukseen, kun mainittu tulee täysi-ikäiseksi. Todistajien allekirjoitukset näyttävät aidoilta ja ovat vieläpä aivan kunnioitettavilta henkilöiltä.” Draco mulkaisi Harrya rumasti. 

Ron oli täysin pöllämystynyt. ”Miksi Lucius allekirjoittaisi tuollaisen paperin?” 

Draco huokasi. ”Äiti on vakuuttanut isälle, että Eloise on äitinsä puolelta puhdasveristä sukua. Isä on niin sairas, ettei pysty varmistamaan asiaa omista lähteistään ja on kai vain päättänyt luottaa uskolliseen vaimoonsa.”

Molly oli lukenut luovutuskirjan Harryn olan yli. ”Uskollinen Narcissa on tosiaan ollut. Ehkä hänkin saa vielä väriä poskilleen.” 

Mollyn myötätunto liikutti syvästi Dracoa. ”Äiti muuten kiitti, että sai tulla.” 

Molly hymyili. ”Ei tarvinnut kuin ajatella miten paljon hänen tilanteessaan kaipaisin omia poikiani. Mutta nyt juodaan teetä ja nuo pergamenttirullat laitetaan tarkkaan talteen. Kaksoset ja Lily kuulostavat heränneen.” 

Viereisestä huoneesta kuului tosiaan sängystä kipuamisen ääniä. Ron passitettiin etsimään öljykangasta ja hän asetteli siihen käärityt rullat päällimmäiseksi Dracon matka-arkkuun. Lapsilla oli kova nälkä ja energiaa päiväunien jäljiltä, joten ruokailuhetki sai muut murheet unohtumaan.

Myöhään illalla, kun muut olivat menneet yöpuulle, Ron likisti vieressään valvovan miehensä itseään vasten. ”Onhan kaikki hyvin? Merlin sentään, että olen halunnut päästä lohduttamaan sinua.” 

Draco tunsi huulet niskassaan. Ne antoivat kuitenkin pelkkiä rauhoittavia suudelmia. Hän oli jo Ronin kömpelöstä sanavalinnasta ehtinyt pelätä vaikka mitä, sillä yleensä he purkivat paineita muulla tavoin. 

”Minä olen huojentunut, mutta en uskalla vielä toivoa suuria. Sisäistämiseen saattaa mennä muutama päivä.” 

Ronin hampaat näykkäsivät hellästi korvaa. ”Onko minullakin lupa astua kartanoon, kun Eloise on aikuinen? Ei sillä, että arvelisin erityisesti viihtyväni.” 

Draco päästi kuivan naurahduksen. ”Jo paljon ennenkin, kunhan isä vain heittää veivinsä.” Hän ihmetteli omaa kipakkuuttaan.

”Tiedän, ettet tarkoita tuota.” Ron puhui hänen hiuksilleen. ”Toivot, että  isäsi hyväksyisi minut – meidät. Näiden vuosien aikana, kun olemme olleet yhdessä olen alkanut toivomaan samaa, vaikka inhoakin Luciusta, koska tajuan miten tärkeää se sinulle on.” 

Draco kääntyi mieheensä päin ja upotti sormensa villinpunaisiin suortuviin. ”Ron Bilius Weasley, mitä menit sanomaan”, hän sammalsi kyyneleet silmissä. 

Kuin vastauksena Ron kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. Hetken kumpikin vain nautti toisen läheisyydestä. Eloise näki riehakasta unta vieresellä sängyllä. 

”Haluan, että meillä ja Eloisella on enemmän sellaisia hetkiä”, Draco kuiskasi sitten. ”Joiden toivoisi olevan ikuisuuksia kuin lyhyitä vuosia, jotka tuntuvat ikuisuuksilta. Että vaalisimme ja rakastaisimme toisiamme oikeasti, emmäkä vain uskollisuuden takia.” 

Ron ynähti hiljaa ja he nukahtivat sylityksin. 

-Roona-

Elokuvissa L: In the Heights

 Heippa!

Voin kuvitella, että In the Heights on näyttänyt upealta jossakin Broadwayn teattereista. Elokuva ei ole häikäisevä, mutta onnistuu joissain kohdin erinomaisesti. Usnavi omistaa pienen kulmakaupan ja haaveilee muutosta kotisijoilleen Dominikaaniseen tasavaltaan ja isänsä baarin avaamisesta uudelleen. Nina palaa Standfordista haluten keskeyttää opintonsa. Benny työskentelee Ninan isän taksifirmassa puhelunvälittäjänä. Vanessa tahtoo pois Washington Height´sta keskustaan kohti muotikoulua. Päärooleissa nähdään Anthony Ramos (Usnavi), Leslie Grace (Nina), Corey Hawkins (Benny) ja Melissa Barrera (Vanessa). Musiikki, sanat ja alkuperäinen musikaali ovat tietysti Lin-Manuel Mirandan käsialaa.

Joku arvostelija kirjoitti, että In the Heights juhlii ennen kaikkea latinojen kulttuuria. Siinä hän on aivan oikeassa. Tarina oli minusta aika köykäinen elokuvalle (siksi ajattelinkin, että se toimi paremmin teatterissa, jossa selkeät kohtausvälit ovat luonnollisempia). Lähiötä ja New Yorkia polttava kuumuus on tärkeä elementti juonessa ja siitä puhutaan paljon, mikä laittaakin ihmettelemään miten vähän sen näyttämiseen on panostettu. Kyllähän ihmisillä on niitä pieniä käsituulettimia tai he löyhyttelevät itseään viuhkoilla ja valittavat lämmöstä, mutta hikeä valkokankaalla ei nähdä. Ymmärrän toki, että kyse on omiaan tukevan lähiöyhteisön kuvauksesta eikä tässä halutakaan tarttua mahdollisiin synkempiin puoliin (kuten huumeiden käyttöön tai rikollisuuteen), mutta helteen huomioiminen toisi vähän terää tarinalle.

Pidin kovasti värikkyydestä ja latinojen elämäntyylin kuvauksesta. Sonnyn paljastuminen paperittomaksi maahanmuuttajaksi oli kiinnostava sivujuonenkäänne. Ja viehkosti esitetty, sillä minulta ensimmäinen vinkki meni ohi. Ajattelin, että Sonnyn isän viittaus siihen, että tämän palkka pitää maksaa käteisenä tarkoitti vain verojen kiertämistä (koska suomalaisena tämä on se, joka tulee mieleen pimeänä maksamisesta, ei suinkaan se, ettei sulla olisi henkilöpapereita). Samoin hienovaraisesti kuvattiin latinoihin kohdistuvaa rasismia. En siis tarkoita, että Ninaan Standfordissa kohdistunut rasismi olisi ollut hienovaraista, mutta elokuva ei tyrkyttänyt sitä katsojan naamalle, vaan luotti, että tämä löytää sen itsekin. Kehystarinaidea ei ollut huono, mutta henkilökohtaisesti en tykännyt siitä, koska se ei lopulta johtanut mihinkään (minusta olisi ollut hauskaa, jos Usnavi olisi päässyt baarimikoksi Dominikaaniseen tasavaltaan).

Näyttelijöistä tykkäsin eniten Bennyn esittäjästä. Miranda on aikoinaan näytellyt Usnavia itse lavaversiossa ja jotenkin minusta tuntui, että kirjoittanut myös roolin itselleen (ja varmasti omista elämänkokemuksistaan). Joka tapauksessa Ramos jää pikkiriikkisen roolinsa jalkoihin. Kumpikaan pääosatytöistä ei sykähdyttänyt minua aluksi, mutta he nousivat kivasti loppua kohden. Suurista musikaalikohtauksista pidin kaiken kaikkiaan paljon. Etenkin abuela Claudian `hautajaiskohtaus´, jossa ihmiset tulivat muistamaan häntä kynttilöiden kanssa, oli koskettava ja pidin, että se kappale oli (lähes) kokonaan espanjaksi. Usnavin erikoisen nimen syntytarina oli huvittava.

In the Heights on oikein mainio kesäleffa. Värejä, iloa ja draamaa riittää. Suosittelen nautittavaksi popkornin ja hyvän leffaseuran kanssa.

-Roona-