On jouluilta pimennyt

 Heippa!

On jouluilta pimennyt

tienoota valaisee vain kuu

yksin kävelen, hankeen jäljet jää

kohti pellon laitaa vie hitaat askeleet

 

Tähtivalon nään

ja kylmän avaruuden kokonaan

jää valosaaste, häly kaupungin

ja mielen kohti suurempaa suuntaa

 

Missä on tieni määränpää?

Keneen minusta jälki jää?

Tähtipölyäkö olen vain?

Keltä elämän lahjaks sain?

 

Jo pakkanen poskea nipistää

ja nenää salakavalasti pussaa

`Älä sinä ihmislapsi

moisella päätäsi vaivaa!

 

On taivas suuri

ja elämäsi sille silmänräpäys

mut mielikuvituksellas voi

sen ääriin ratsastaa´

 

Nyt huokaan, käännyn takaisin

kohti vanhaa taloa

jonka ikkunoista kutsuvasti

loistaa lämpöö, valoa

 

Palaan luokse muiden

syön, laulan, iloitsen

mut käydessäni nukkumaan

yhä tähtiä muistelen

-Roona-

Elokuvissa LXXXI: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

 Heippa!

Elokuva perustuu Suzanne Collinsin kirjaan, joka on aiemman Nälkäpeli-trilogian esiosa. Osissa näyttelevät Tom Blyth (Coriolanus Snow), Rachel Zegler (Lucy Gray Baird), Hunter Schafer (Tigris, Coriolanuksen serkku), Fionnula Flanagan (vanharouva, Coriolanuksen isoäiti), Josh Andrés Rivera (Sejanus Plith), Peter Dinklage (rehtori Highbottom), Viola Davis (tohtori Volumnia Gaul) ja Jason Schwartzman (Lucky Flickerman). Ohjauksesta vastaa aiemmistakin Nälkäpeli-leffoista tuttu Francis Lawrence.

Oli jotenkin vaikea valita, mitkä nimet kirjoittaisin tuohon ylle. Kirjassa muut ohjaajat, Coriolanuksen luokkatoverit, pääsevät paljon enemmän esille, kun nyt osa ei tule edes mainituksi. Esimerkiksi Ringin sisarukset, jotka tribuutteineen kuolevat areenan pommituksessa, jätetään kokonaan huomiotta. Heidän kuolemansa lienee ollut yhtä suurena tekijänä Gaulin kostossa kuin Felix Ravinstillin (tai no, tietysti Felix oli presidentin poika, mutta joka tapauksessa kirjassa Ringitkin huomioitiin Gaulin puheessa). Tämä on huono asia myös Coriolanuksen hahmokehityksen kannalta, koska esimerkiksi Clemmie jää todella irtonaiseksi ja hänen ”tapaturmansa” käärmeiden kanssa vaikuttaa Coryoon paljon enemmän kuin elokuva kertoo.

Kirja on – niin hassulta kuin se viihteellisen young adult -teoksen kohdalla sanoa – ennen kaikkea luonnetutkielma. Sitä on vaikea tuoda valkokankaalle, ainakaan samaan tapaa kuin aiempia Nälkäpelejä. Monet asiat suorastaan juostaan läpi, jopa itse peli, vaikka se onkin väkivaltaisempi ja toiminnantäyteisempi kuin kirjassa. Aika ironista, että elokuva tekee pelistä katsojaystävällisen, kun kirjassa nimenomaan korostetaan, että se oli katsojille varsin kyllästyttävä (siis myös tämä juuri pelattava kymmenes peli). En tiedä miksi kamerat näkivät myös salakäytäviin, minusta niiden puutteen oli idea luoda odottavaa jännitystä, koska kaikki tribuutit (jotka säilyivät pelin alusta) oleilivat siellä. Ja miten hitossa Coriolanus pääsi areenalle tarkastamaan niitä? Sejanuksen piti lahjoa rauhanvartija päästäkseen sisään. Vähän hassua, että elokuvaan on päästetty pujahtamaan tällaisia epäloogisuuksia, koska kirjassa ne menevät ihan järkevästi (Coryo ei käy areenalla, Sejanus livahtaa sinne salaa). Näitä oli itse asiassa muitakin, mutta niitä ei ole tässä syytä sen kummemmin eritellä. Mietin vain huomasiko kirjaa lukematon, koska osa niistä olisi ainakin minua hämmentänyt.

Pidin siitä, että Tigriksestä oli tehty vielä enemmän Coriolanuksen omatunto, vaikka siitä oli viitteitä kirjassakin. Lucy Grayn laulut oli toteutettu hyvin ja Rachel Zieglerillä on hieno ääni. Akatemian univormu oli superouto hamehousuyhdistelmä, mutta muuten tykkäsin puvustuksesta. Lucy Gray oli alussa jotenkin kärkevämpi kuin kirjassa ja elokuva hyppi tämän ja kirja-Lucyn välillä koko kestonsa ajan (joskin mielestäni kirja-Lucy oli enimmän ajan esillä, mistä toki kiitos käsikirjoittajille ja ohjaajalle).

Joku arvostelija oli kirjoittanut Balladin olevan epäonnistunut Nälkäpelin uudelleen lämmittely. Vaikka kirjan ja elokuvan välillä on tehty paljon isojakin muutoksia, minusta kirjan lukeminen paransi katsomiskokemusta. Enkä usko, että kukaan kirjan lukenut pitää tarinaa uudelleenlämmittelynä, vaikka ei tykkäisikään leffasta. Itse jään positiivisen puolelle, vaikka täydellisyydestä ollaan vielä kaukana. Kaikki kunnia niille, jotka ovat tuoneet valkokankaalle melko valkokangasepäystävällisen kirjan jokseenkin onnistuneesti.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osa 9

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailma kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Bros:lle. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Vuosi oli hurahtanut, vaikka aika tuntui mataneen. Weasleyt istuivat kuistilla viettämässä loppukesän iltapäivää, kun Harry poksahti pihaan. Percyä hymyilytti äidin juostessa huseeraamaan vieraan ympärille, mutta hän vakavoitui huomatessaan pojan ilmeen. 

Harry käveli heidän luokseen Mollyn käsipuolessa. ”Olin tutkimassa Kalkaroksen jäämistöä. Minähän kerroin, että sain kutsun.” 

Niin, Harry oli lähettänyt sekä sanan että kirjeen Ginnyn mukana, kun tämä oli tullut muutamaksi päiväksi Kotikoloon. Käytännössä Ginny asui Harryn luona Kalmanhanaukiolla. 

”Ei sillä turkasella varmaan paljon ollut”, Ron tuhahti happamesti. 

Harry huoahti. ”Niin vaatteita lähinnä ja sen sellaista, tiedättehän. Mutta hyvästä piilosta, aivan erään kaapin perältä löysin muistopullon. Sen voi katsoa Dumbledoren vanhassa ajatuseulassa, kysyin jo McGarmivalta. Etiketin yläosa on sutattu, mutta alhaalla lukee selvästi Percy Weasley.” Hän veti pullon taskustaan ja ojensi sen Percylle, jonka kasvot olivat valahtaneet harmaiksi. 

”Pitääkö hänen kiusata Perceä vielä haudan takaakin?” Charlie murahti. ”Pahoittelut, Harry.” 

”Hän on ollut kurja vähän kaikille. En halua lakaista pois huonoja asioita vaan tuoda esille hyvät”, Harry totesi säestäen sanojaan olan kohautuksella.

Percy tuijotti pullossa haihtuvaisena leijuvaa muistousvaa. 

”Onko siinä ollut alun perin minun nimeni, kultaseni?” 

Kaikki häntä ja isää lukuun ottamatta kääntyivät katsomaan Mollya kysymyksestä yllättyneinä. Sillä hetkellä Percy toivoi ensimmäistä kertaa elämässään, että he kaikki olisivat jästejä, koska silloin olisi vain voinut todeta, että suttaus oli silmälle liikaa. 

”Haluatko, että katson loitsulla?” hän onnistui kysymään. 

Molly pyöritti päätään. ”Ei tarvitse. Haluaisin kuitenkin nähdä sen sinun kanssasi, jos se sopii sinulle.” 

Percy nyökkäsi luoden katseen hämmentyneisiin sisaruksiinsa ja pöllämystyneeseen Harryyn. 

”Mitä tämä oikein on, äiti?” Billin ääni oli hyvin vakava. 

Molly huokasi raskaasti. ”Keskustelemme asiasta, kunhan olemme Percyn kanssa nähneet tuon muiston. Harry-kulta, luuletko, että rehtori McGarmiwa panisi kovasti pahakseen, jos ilmiintyisimme nyt heti Tylypahkan maille? Hänhän on siellä, eikö vain?” hän totesi kääntyen Harryn puoleen. 

”Ei ja on hän siellä… ööh…”, poika-joka-elää ei keksinyt muuta sanottavaa ja napsautti suunsa kiinni. 

Molly meni hakemaan sauvansa. Percy lähti kiltisti hänen peräänsä juuri, kun muu perhe sai sanaisen arkkunsa auki. He ilmiintyivät pois keittiössä ja katraan tyynnyttely jäi Arthurille.

He poksahtivat niin lähelle Tylypahkaa kuin se vain oli mahdollista. He törmäsivät melkein heti Hagridiin, jota pyysivät viemään heidät McGarmiwan puheille. Rehtorin kanslia oli muuttunut siitä, kun Percy oli viimeksi ollut siellä. Varmaankin rohkelikon aiempi tuvanjohtaja oli uudelleensisustanut sitä. 

McGarmiwa tervehti heitä lämpimästi, mutta hän oli ihmeissään. ”Potter kyllä lähetti minulle suojeliuksen, jossa kysyttiin ajatusseulan käytöstä. Luulin, että hän tarkoitti itseään”, hän sanoi ohjatessaan vieraat esineen luo. 

”Severus Kalkaroksen jäämistöstä löytyi muisto, joka oli osoitettu Percylle”, Molly selitti. 

Percy tunsi McGarmiwan terävien silmien viivähtävän itsessään ja arveli rehtorin päätelleen jotain oikeaan suuntaan. Nainen lausui loitsun ja kaatoi Percyn ojentaman pullon sisällön altaaseen. ”Painakaa kasvonne hahtuvien pintaa, niin pääsette sisään muistoon”, hän vielä ohjeisti. Molly ja Percy tekivät työtä käskettyä.

He olivat melko vaatimattoman näköisen mökin ainoassa huoneessa. Kalkaros istui ja tuijotti noidankattilaa, jossa oli kaiketi taikajuomaa. Percyä kylmäsi hänen huomatessaan, että yksi huoneessa olijoista oli Bellatrix Lestrange. 

”Mutta Weasleythän ovat puhdasverisiä”, Kalkaros totesi lyödyllä äänellä. 

Bellatrix leikitteli sauvallaan tullessaan lähemmäksi lattialla istuvaa poikaa. ”Verenpettureita he ovat. Ei sellaisista ole väliksi. Mestari haluaa uskollisuuden osoituksen.” Percystä tuntui, että uskollisuuden osoituksen halusi yhtä lailla tuo hulluus silmissään kiiltävä noita. 

”Hän päästää sinut helpolla poika. Ei tarvitse tappaa ketään”, murahti Bellatrixin viereen tullut mies, jonka Percy nyt tunnisti tämän puolisoksi Rodolphukseksi. Äiti puristi hänen kättään niin tiukasti, että sattui.

”En ole koskaan tehnyt sellaista… minä” Kalkaroksen sanat haipuivat pois. 

Bellatrix naurahti häijysti. ”No, se ei ole vaikeaa. Varsinkin, kun juot tuon keittelemäsi liemen.” 

He vaativat häntä raiskaamaan minut, Molly kuiskasi järkyttyneenä. 

Percy esti vaivoin yökkäyksen. Hän oli kuullut, että kuolonsyöjien initaatioriitit olivat hirvittäviä, mutta mitään tällaista hän ei ollut voinut kuvitella. Kalkaros tuijotti jälleen pataa. Percy yritti kurkistaa mitä kummaa siellä oli, sillä he seisoivat juuri pojan selän takana. Maitomainen neste muodosti pintaansa kauniita kiehkuroita. Äkkiä Bellatrix oli siinä ja Percy perääntyi lähes hypähtäen. Nainen kauhaisi lientä parempia päiviä nähneeseen kolpakkoon. Hän astui Kalkaroksen luo niin lähelle, että saattoi asettaa astian pojan huulille.

”Pistähän vauhtia.” 

Kalkaros avasi kiltisti suunsa ja nieli kaiken mukin sisällön. Sen takia hän tuoksui kitkerältä juurikkaalta, Molly mutisi kuin itsekseen. Muisto sumeni ja päättyi. He nostivat kasvonsa seulasta. McGarmiwa mittaili heitä ja käski sitten kummankin topakasti istumaan. 

”Minä kaadan teille lasit tuliviskiä. Näytätte olevan sen tarpeessa.” 

Viski poltti matkalla alas, kun Percy kaatoi snapsin kurkkuunsa. 

”Mistä tässä oikein on kysymys?” McGarmiva kysyi lempeästi. 

Äiti huokasi raskaasti ja Percy käsi hakeutui vaistomaisesti hänen olalleen. ”Jos et pahastu Minerva, meidän on keskusteltava kaikesta ensin perheen kesken.” Toinen nainen nyökkäsi tässä välissä. ”Ja pyytäisin, että toimittaisit tuon muiston taikaministerille. Siinä on tärkeää todistusaineistoa kuolonsyöjien teoista.”

”Tietenkin Molly.” 

Rehtori ei kysellyt sen enempää. Vaikka hänellä täytyy olla tuhat kysymystä, Percy ajatteli. Äiti nousi ja McGarmiva saattoi heidät aina tilusten laidalle saakka, josta he saattoivat ilmiintyä kotiin. Kotikolon olohuoneessa kihisi, kun he astuivat sisään. Molly istahti Arthurin viereen sohvalle, johon Charlie teki tilaa, mutta Percy jäi seisomaan perheenjäsentensä rinkiin. 

”Mitä siinä muistossa oli?” Ginny ei enää kyennyt pitämään kysymystä sisällään. 

Percy tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Isä oli kiertänyt kätensä äidin ympäri. 

”Tämä on aloitettava paljon kauempaa kuin muistosta”, äiti huokaisi hiljaa. Hänen poskilleen valui kyyneleitä. 

”Jospa minä kerron”, Percy änkytti. ”Severus Kalkaros oli minun isäni.”

Tyrmistys oli käsinkosketeltava. Fleur kätki kasvonsa Billin olkapäähän, Ron ja Hermione puristivat toistensa käsiä ja Ginny työntyi kiinni Harryyn. 

”Mutta eihän se ole mahdollista. Ei voi olla”, George sopersi. 

Percy puri hampaansa yhteen. ”On se. Minä sain alkuni, kun… Hän lunasti sillä tavalla paikkansa kuolonsyöjissä.” Kukaan ei sanonut vähään aikaan mitään. 

”Kuinka kauan olet tiennyt tästä?” Charlie osoitti sanansa Percylle, joka joutui kröhäisemään kurkkunsa auki. 

”Sain tietää viimeisellä lukukaudellani. Kalkaros oli unohtanut äidin kirjoittaman viestin pöydälleen ja minä luin sen.” 

”Entä sinä, isä?” Bill kysyi Arthurilta. 

”Äitinne kertoi minulle sen jälkeen, kun Harry oli valittu Kolmivelhoturnajaisiin. Meillä oli täällä kokous, jossa Kalkaroskin oli mukana. Hän paljasti silloin Mollylle, että asia oli selvinnyt Percylle useita kuukausia sitten.”

Ron aukoi suutaan ja värisi silminnähden raivosta. Tuo olisi huvittavaa, jos tilanne olisi toinen, Percy ajatteli, sillä Hermione oli jopa kaapannut veljen kainaloonsa rauhoittaakseen tätä. Ginny oli mennyt äidin luo ja tarttunut tätä käsistä. 

Kun puhe taaskin jähmettyi, Arthur otti ohjat käsiinsä. ”Äitinne on parasta mennä lepäämään hetkeksi. Tällaista on kova kertoa omille rakkaille lapsilleen.” Hän ohjasi kiitollisen näköisen Mollyn pois olohuoneesta. 

Kului ehkä minuutti ja sitten Ron räjähti. ”Kai sen paskiaisen muisto sentään oli anteeksipyyntö?” 

Percy tunsi, kuinka kaikki odottivat häneltä vastausta. ”Ei ollut. Me vain näimme, millaiset olosuhteet vaikuttivat… tekoon.” 

”Mitkä ne sitten olivat?” kysyi luonnottoman vaaleaksi kalvennut Harry.

Percyn teki mieli oksentaa palatessaan muistoon. ”Hänelle juotettiin jotain lientä, pimeää taikuutta varmaan. He tiesivät, ettei Kalkaros pystyisi tekemään sitä ilman, vaikka kovasti halusikin osoittaa olevansa arvollinen kuulumaan Tiedät-kai-kenen seuraajiin. Minä… minusta tuntui siltä, että Bellatrix Lestrangella oli pitkät kyntensä pelissä siinä, mikä… tehtävä… Kalkarokselle lopulta annettiin.” Hänen oli pakko pysähtyä, sillä ajatus siitä, että hän oli saanut alkunsa ilman rakkautta kummaltakaan puolelta, kuristi häntä, kuten useasti aiemminkin. 

Harry nyökkäsi konemaisesti ja vetäytyi Ginny vanavedessään keittiöön. Se oli kuin lupa muillekin lähteä huoneesta.

Percy käveli kuistille ja päästi hengityksensä raskaasti ulos. Hän tuijotti loppukesän kukoistavaa nurmea ja koetti rauhoittua. 

”Perce” Percy hätkähti takaansa kuuluvaa heikkoa ääntä. 

George tuli hänen vierelleen. Veli oli laiha ja riutunut. Oli liikaa hänelle kuulla tämä, Percy mietti. Georgen alkaessa itkeä hän kääntyi taputtaakseen tätä lohduttavasti selkään, mutta Georgepa tarrautuikin häneen ja hän tunsi veljen kasvot rintaansa vasten. 

”Georgie”, hän mumisi kykenemättä kokonaan peittämään yllättyneisyyttään tämän tunteenosoitukseen. Percy kuitenkin sai sormensa upotetuksi silittämään veljensä punaista tukkaa. ”Anteeksi, Georgie, anna anteeksi”, hän kuiskasi käheästi. 

George nosti kyyneleisen katseensa häneen. ”Minä… lu-luulin hetken…että… kauhean hetken… sinä et ole veljemme ollenkaan”, hän virkkoi katkonaisesti.

Percy pysäytti kätensä. ”Olen pahoillani, etten se ollut minä.” 

Georgen ote piukkeni lähes ilmat pihalle työntäväksi. ”Ei… mi-minä kuolen, Perce, jos menetän vielä yhdenkin teistä. Fred…” hänen äänensä murtui nyyhkytykseksi. 

Percy painoi Georgen takaisin syliinsä. Hänen sydämensä oli kuin varkain hieman keventynyt. Minulla on perhe, joka rakastaa minua kaikesta huolimatta, Percy ajatteli ja halasi pikkuveljeään tiukemmin.

Loppu

-Roona-

Mietteitä kirjasta XXCVIII: Värittömän miehen vaellusvuodet, Suojelija ja Sarasvatin hiekkaa

 Heippa!

Tsukuru Tazaki kuuluu viiden nuoren tiiviiseen porukkaan. Kaksi tyttöä ja kolme poikaa ovat luvanneet pysyä parhaina ystävinä ikuisesti. Mutta kun Tsukuru eräänä päivänä yrittää soittaa ystävilleen, yksikään heistä ei halua puhua hänen kanssaan. Käy selväksi, että Tsukuru on noin vain suljettu ulos porukasta. Siitä lähtien selittämätön hylkääminen varjostaa Tsukurun koko elämää. Hänestä tulee oman elämänsä sivustakatselija, väritön mies. Vuosia myöhemmin Tsukuru tapaa neuvokkaan Saran ja rakastuu. Sara kuitenkin vaistoaa, että menneisyys painaa Tsukurun mieltä edelleen, eikä halua ryhtyä vakavaan suhteeseen ennen kuin Tsukuru on selvittänyt, mitä ystävyksien kesken oikein tapahtui. Saran avulla Tsukuru kerää rohkeutensa ja lähtee matkalle menneisyytensä hämärimpiin kerroksiin. Arvoitusta selvittäessään Tsukuru päätyy myös Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

Värittömän miehen vaellusvuodet olikin erilainen kuin aiemmin lukemani Murakamit. Tyyli on kyllä hyvin tuttu, mutta hahmoilla on nimet toisin kuin yleensä. Nimillä on vieläpä varsin suuri merkitys, ainakin päähenkilön mielessä. Viisikko vaikutti minusta hyvin tavalliselta nuorten muodostamalta tiiviiltä porukalta. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen huono analogia Harry Potterin Kelmeihin, mutta itse ymmärsin tämän viisikon haikailun paremmin kuin monien Potter-fanien haikailun Kelmeihin. Tässä nimenomaan se viisikon yhteys ja harmonia olivat tärkeät, kun Kelmeissä taas korostuivat mahtavat yksilöt, jotka olivat kohtalon oikuista päätyneet yhteen. Sara oli reipas hahmo ja pidin myös Haidasta ja olisinkin toivonut, että olisi saatu tietää, mitä hänen elämän tielleen tapahtui.

Kaksi legendaarista taistelua. Yksi peloton soturi. Antiikin Kreikan taistelukentille sijoittuva sarja jatkuu. Themistokles johtaa sotien runtelemaa Ateenaa. Hän on menettänyt suosiotaan, mutta kahta asiaa ei kukaan voi kiistää: Themistokles on ansioitunut soturi, ja Persian armeija lähestyy. Themistokleen on taisteltava suojellakseen kaupunkiaan, eivätkä persialaiset ole ainoa sitä uhkaava vihollinen. Ylittämätön Conn Iggulden ei vain kuvaile legendaarisia taisteluita ja antiikin maailmaa, vaan herättää historian eloon. Kuin olisi itse taistelukentällä, taistelemassa henkesi puolesta.

Takakannen on kyllä kirjoittanut joku Themistokleen todellinen fanipoika, koska ei hän nyt ihan noin keskeinen kirjassa ole. Aristeides, Ksantippos ja spartalaiset, puhumattakaan persialaisten upseereista ja Makedonian Aleksanterista, näyttelevät hyvin tärkeitä osia Igguldenin tarinassa. On syytä ottaa huomioon, ettei Themistokles osallistunut Plataiain taisteluun eikä Mykalen meritaisteluun, vaan oli näiden aikana nimenomaan hallitsemassa Ateenaa ja sen siviilejä. Minua vähän hämmensi, kun Arifron pääsi kansankokoukseen jo täytettyään kahdeksantoista, mutta useammin kuitenkin sanottiin, että miehen piti olla kolmekymmenvuotias voidakseen osallistua. Ateenalaiset miehet saavuttivat täysivaltaisen kansalaisuuden meidän kannaltamme melko myöhäisellä iällä. Muistelisin, että oikeus äänestää tuli vasta silloin kolmekymppisenä eli Iggulden ei vain tehnyt sitä tarpeeksi selväksi.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita. Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii merenpohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov. Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla aikaa tarpeeksi? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?

Tätä oli mielenkiintoista lukea nykytilanteesta käsin. Sergei jutteli Venäjän presidentin kanssa puhelimessa perin rennosti ja mutkattomasti. Tutkijat olivat kyllä äärimmäisen huolissaan tilanteesta, mutta minulle jäi epäselväksi kuinka paljon ”ulkopuolinen” maailma oli romaanissa tilanteen tasalla. Missään vaiheessa ei puhuttu esimerkiksi yleisestä paniikista, jota vastikäinen koronapandemiakin aiheutti. Kirjassa kuitenkin suljettiin käsittääkseni iso määrä ydinvoimaloita hyvin nopealla aikataululla, joten luulisi, että tavallisille kansalaisillekin tuli/annettiin jotain tietoa, jos ei muuten niin siitä, miksi moni menetti työpaikkansa (oletan, että ydinvoimala työllistää melko paljon porukkaa). En pitänyt Isomäen tyylistä kirjoittaa parisuhteita, se oli jotenkin todella neutraali, siis sellainen tididii mepä ollaan tässä naimisissa tai tididii tässä rakastuttiin ja päätettiin mennä naimisiin. Muuten tykkäsin kirjasta kyllä kovasti.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osat 7-8

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

VII

Taikaministerille työskentely ei ollut aivan niin hohdokasta kuin Percy oli kuvitellut. Tietysti se johtui osittain siitä, että Toffee hoiti työnsä itse eikä hänen ollut vielä koskaan tarvinnut tuurata tätä. Hän tuijotti pöydällään olevia pergamentteja. Hän oli aina halunnut ministeriöön, hän rakasti sitä mitä teki. Silti työ oli välillä puhtaasti pakokeino kehää kiertävistä ajatuksista. 

Percy oli pannut välit poikki perheeseensä. Se oli tapahtunut vahingossa, hän oli tullut aivan hulluksi, huutanut ja lopuksi pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Isä ei ollut ollut iloinen hänen pääsystään ministerin assistentiksi. Percy ei ollut edes varma mitä kaikkea oli riidan aikana sanonut. Omassa mielessään hän oli kirkunut, ettei edes ollut Arthurin poika, joten ei ollut väliä mitä tämä ajatteli hänen pestistään.

Kahden vuoden patoutunut turhauma oli pulpunnut pintaan sillä hetkellä. Hänellä oli hatara mielikuva siitä, että oli kutsunut isää idiootiksi, isää, joka oli korottanut ääntään vain kohtuullisesti riidan ollessa kiihkeimmilläänkin. Percy häpesi käytöstään suunnattomasti. Mutta ei hänen ylpeytensä antanut palata kotiinkaan häntä koipien välissä. 

Riidan jälkeisenä yönä hän oli herännyt matkustajakodin nitisevältä sängyltä kauttaaltaan kylmässä hiessä. Hän oli unen keskellä tajunnut, ettei isä tiennyt. Nyt äiti oli varmaan kertonut samalla, kun oli vakuuttanut, ettei Percyn puheista kannattanut välittää, kun tämä oli huonoa, väärää verta. Hän ei nukkunut enää silmäystäkään ennen aamua. Hän pelkäsi mennä kotiin.

Sitä paitsi eivät hänen mielipiteensä siitä, että Harry ja Dumbledore liioittelivat suuresti Tiedät-kai-kenen paluuta, olleet muuttuneet miksikään. Jos ministeriö sanoi, ettei Tiedät-kai-kuka ollut palannut, niin hän ei ollut. Perhe uskoi Harryyn vakaasti. Hänet heitettäisiin ulos kuin ruokkivaa kättä purrut koira. Parempi olisi pysytellä työn touhussa ja toivoa, että asiat kääntyisivät joskus paremmiksi. 

Percy naputteli sauvallaan ja alkoi niputtaa hajallaan olevia papereita. Kohta hänen pitäisi lähteä tyhjään asuntoonsa Lontoon jästikortteleihin. Hän huokasi antaen pinojen laskeutua pöydälle. Percy nousi ylös, asetteli tummaa päällyskaapuaan päälleen turhan pitkään ja pedantisti ja sammutti huoneesta valot käden heilautuksella.

VIII

Percy oli kuvitellut, että ministeriön luisuminen – ei kaatuminen – kuolonsyöjien vallan alle oli hänen elämänsä kauhein päivä. Se ei kuitenkaan vetänyt minkäänlaisia vertoja sille, kun hän oli katsellut veljensä ruumista Tylypahkan taistelun tauottua ja Georgen itkevää hahmoa hellästi sen ympärille kietoutuneena. Vasta hetki sitten hän oli vitsaillut Fredin kanssa siitä, kuinka hän oli viimeinkin ollut valmis palaamaan ja myöntämään oman tyhmyytensä. Kotikolossa vietettiin hiljaisia ja synkkiä päiviä. Äiti oli itkenyt Percyä vasten ja sanonut olevansa onnellinen, että hän oli kotona nyt, kun Fred ei koskaan enää palaisi sinne. Perhe oli hyväksynyt hänet mukaan suremaan. Se ei tuntunut oikealta.

Percy hipsi taas kerran ulos katselemaan tähtiä. Talo oli viimeinkin pikkutunneilla nukahtanut ja hän oli uskaltanut lähteä vuoteestaan. Kesäyö oli lämmin ja kirkas. 

”Etkö sinäkään saanut unta, poika?” 

Percy hätkähti, sillä hän ei ollut lainkaan kuullut isänsä tuloa. Häntä riipaisi syvältä, kuinka vanhalta Arthur oli kuluneiden viikkojen aikana alkanut näyttää. 

”Minä… sen olisi pitänyt olla minä”, hän sai sanotuksi ennen kuin kyyneleet ehtivät poskille. 

Arthur kietoi kätensä Percyn hartioiden ympäri. ”Ei ikinä tuollaisia puheita… varsinkaan äitisi kuulleen”, hän mumisi kuin itsekseen. ”Enkä minäkään halua menettää enää yhtään poikaa. Teidän kaikkien pitää olla hautaamassa minua sitten kun aika koittaa.”

Percy yrittää nähdä jotain sumentuneilla silmillään, jotka tavallisesti ovat niin tarkat. ”Mutta minä en ole…” 

Arthur huokaa raskaasti. ”Minä tiedän. Mutta hänkin on poissa kuten Fred.” 

Yhtäkkiä Percy huomaa painavansa kasvonsa isän olkaan aivan kuin pienenä. ”Anteeksi… ihan kaikesta.” 

”Sinä olet jo anteeksi pyytänyt ja saanutkin.” 

Percy tuntee, kuinka isäkin värisee itkusta. Suden hetki sulkeutuu ympärillä.

-Roona-

Elokuvissa LXXX: Je´vida

 Heippa!

Je´vida on ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä elokuva. Sen on ohjannut Katja Gauriloff. Rooleissa nähdään sekä amatöörejä että ammattinäyttelijöitä: Agafia Niemenmaa (lapsi-Je´vida), Heidi U´lljan Gauriloff (Je´vida nuorena aikuisena), Sanna-Kaisa Palo (Je´vida vanhana), Heini Wesslin (äiti), Erkki Gauriloff (ukki), Matleena Fofonoff (mummo) ja Seidi Haarla (Je´vidan siskontytär). Elokuva kuvaa Je´vidan, suomalaistettuna Iidan, elämää kolmessa eri ikävaiheessa. Leffa on kokonaan mustavalkoinen.

Je´vida tykkää kalastaa ja korjata verkkoja isoisänsä kanssa. Vanhempi sisko Anni on jo koulussa, jonka asuntolassa asuu lukukausien ajan. Ukki ei haluaisi laittaa Je´vidaa kouluun ollenkaan, mutta äiti sanoo, että tytön pitäisi oppia lukemaan ja päästä mukaan maailman menoon. Kouluun tyttö lähteekin vasta, kun ukki saa talvella oltuaan nostamassa verkkoja kohtauksen ja kuolee siihen. Koulussa Je´vidaa ja muita saamelaislapsia kohdellaan huonosti. Heidät pakotetaan puhumaan suomea, kuri on kova ja ruokakin outoa. Pian Anni-sisko lähetään pois mustalla autolla tuntemattoman rouvan kanssa (rouva miehineen oletettavasti siis adoptoi Annin eli ei hänelle päällisin puolin tapahdu mitään pahaa). Je´vidan palatessa kotiin äiti on jälleen raskaana. Valitettavasti sekä äiti että uusi pikkusisarus kuolevat synnytykseen ja niin Je´vidalla ei ole enää ketään muuta kuin mummo.

Je´vida oli selvästi ukin tyttö, mutta olisin kaivannut lisää tietoa hänen ja Annin suhteesta. Hän ei vaikuttanut kauheasti ikävöivän koulussa olevaa siskoaan ja toisaalta suhtautui Anniin tämä kotona ollessa aika neutraalisti. Jäin myös miettimään missä tyttöjen isä oli. Toki oli positiivista, ettei kukaan syyllistänyt äitiä, vaikka tämä näytti olevan yksinhuoltaja, vaan omat vanhemmat auttoivat ja tukivat lastenkasvatuksessa. Mutta siinä vaiheessa, kun ukki kuoli taloon olisi kyllä ihan käytännön vuoksi tarvittu miestä. Miten mahtoivat vanha muori ja kovasti raskaana oleva äiti pärjätä vain keskenään. Mieleeni jäi, kuinka kuollut vauva annettiin Je´vidan syliin ja lopulta jäi tytön tehtäväksi haudata hänet. Olisin myös halunnut tietää, tuliko Iidan ja Laurin avioliitosta todella mitään vai jäikö se vain kirjerakkaudeksi ja haaveiluksi. Ainakin sitä myötä Iida läksi pois Lapista.

Tykkäsin elokuvan kuvauksesta. Etenkin jotkin maisemakuvat olivat suoraan kuin vanhoista kotimaisista elokuvista. Efekti oli varmaan saatu aikaan valaistuksella. Musiikissa tykkäsin äänimuistumista, siitä kun Je´vidan mummo ja äiti lauloivat tai oikeastaan hyräilivät/hymisivät. Tytön ja ukin jutut olivat myös hauskoja ja ukki oli Je´vidalle ihanan joviaali. Veden alla tapahtuvat uni- ja siirtymäkohtaukset olivat hienoja ja kutoutuivat kivasti ukin ja lapsenlapsen kalastusteemaan. Lopussa paljastuu myös, että päivänvalon on nähnyt uuden sukupolven Je´vida/Iida, nimittäin Sannan tytär. Toivoa siis on vielä.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osa 6

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kotikolo oli pienimuotoisen kokouksen näyttämönä. Harry-parka oli jotenkin tullut valituksi kolmivelhoturnajaisten osallistujaksi. Molly pyöritteli hulluudelle päätään, mutta hän oli melkein pudottanut käsissään olleen astian, kun Kalkaros oli astellut Dumbledoren perässä ovesta sisään. Arthur oli tervehtinyt miestä varautuneesti, joskin kohteliaasti, olihan Percy valmistunut koko vuosikurssinsa parhain arvosanoin myös taikajuomista. Molly oli paennut keittiöön kokoamaan itsensä. Miten Kalkaros kehtasi tulla hänen kotiinsa ja asettua olohuoneeseen kuin ei mitään? Dumbledore tuntui luottavan mieheen, mutta Molly ei tiennyt miksi. Hän sen sijaan tiesi, että tämä oli ilkeä oppilailleen, siitä todistivat sekä hänen lastensa että Harryn jurnutus.

Onneksi paikalla olivat myös Kingsley Kahlesalpa ja nuori aurori Tonks, joka oli ollut Tylypahkassa samaan aikaan kuin Bill ja Charlie. Molly leijutti teetarjottimen pöydälle ja istui mahdollisimman kauas Kalkaroksesta. Dumbledore selitti heille, että Harryn turvallisuus pyrittäisiin takaamaan. Kahlesalpa seuraisi ministeriön sisältä käsin asian kulkua. Molly ei kyennyt juuri keskittymään keskusteluun. Kun Dumbledore oli lopettanut ja vapaa jutustelu alkoi, hän livahti takaisin keittiöön. 

”Rouva Weasley”, hän kuuli kohta ovelta. Molly ei kääntynyt. ”Minulla olisi muutama sana valmistuneesta herra Weasleystä.” 

Molly kohautti harteitaan. ”Tule sitten peremmälle.” Hän tunsi, kuinka Kalkaros asteli lähemmäs ja sormet kipittivät vaistomaisesti pöydällä lepäävää taikasauvaa kohti.

Mies köhäisi. ”Niin, hän on saanut tietää.” 

Molly käännähti niin yhtäkkisesti, että sai Kalkaroksen perääntymään askeleen. ”Miten?” hän sai sanotuksi. Kurkkua kuivasi. 

”Minun huolimattomuuteeni... olen pahoillani”, mies sopersi, sillä Mollyn silmät olivat jäätä. ”Anteeksi... kaikesta”, hän yritti vielä. 

”Häivy kodistani”, Molly sihahti. Hän puristi sauvaansa ja käytti kaiken tahdonvoimansa, ettei kiroaisi toista. Kalkaros peruutti keittiöstä ja kuului menevän ulko-ovelle. Molly henkäisi. Hänen pitäisi mennä muiden luo, vaikka jotain oli juuri romahtanut.

”No niin”, Arthur totesi, kun viimeinenkin vieras oli lähtenyt. ”Eiköhän tästäkin selvitä.” 

Molly oli istuutunut keinutuoliin ja aikoi vastata, mutta kyyneleet ehtivät ensin. 

”Mikä sinun tuli, kultaseni?” Arthurin ääni oli lempeä, kun tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen. 

Sinä iltana Molly vuodatti miehelleen kaiken ja kertoi, ettei Percy ollut tämän poika. Hän oli tuntenut Arthurin käsien kiristyvän ympärillään, kun oli nyyhkyttänyt raiskauksesta, mutta kämmenen hellä silitys hänen hiuksillaan ei ollut loppunut. 

”Voi Mollukkaiseni”, mies sanoi viimein, ”sinäkö olet elänyt yksin tämän kanssa kaikki nämä vuodet?” 

Molly nyökkäsi pienesti. ”Puhummeko Percylle?” hän nyyhkäisi. 

Arthur pyyhki pisaroita hänen poskiltaan. ”Parasta antaa hänen tulla meidän luoksemme, kun on saanut asian johonkin järjestykseen itsensä kanssa.” 

Molly katsoi Arthuria kiiltävillä silmillään. ”Toivottavasti hän tulee. Meidän poikamme?” 

”Aina”, Arthur vastasi likistäen vaimonsa vielä itseään vasten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XXCVII: Piranesi, Eric ja Kerettiläinen

 Heippa!

Piranesi asuu Talossa, jossa on lukematon määrä valtavia huoneita ja käytäviä, joita reunustava tuhannet patsaat. Vuorovesi yltää portaisiin asti, pilvet liikkuvat yläkerran saleissa. Mutta Piranesia ei pelota: hän tuntee veden liikkeet ja reitit salien välillä. Tiistaisin ja perjantaisin Piranesi tapaa ystävänsä Toisen, mutta muuten hän on yksin. Ellei Vainajia ja lintuja lasketa. Kun liidulla piirrettyjä viestejä alkaa ilmestyä lattioihin, Piranesille valkenee, että Talossa liikkuu myös joku muu. Mutta kuka, ja mitä hän haluaa? Onko kyseessä ystävä – vai vihollinen, joka vastustaa järkeä ja tiedettä, kuten Toinen väittää. Piranesi löytää kadonneita kirjoituksia, ja salaisuudet alkavat paljastua. Samalla Talon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu oudoksi ja vaaralliseksi. Susanna Clarken hypnoottinen ja älykäs uusi romaani vie lukijan maagiseen labyrinttiin, johon voisi jäädä ikiajoiksi harhailemaan.

Romaani oli varsin psykologinen ja intiimi, tosi erilainen kuin Jonathan Strange ja herra Norrell. Millähän tavoin minäkertoja, Piranesi, oli keksinyt, että meriheinästä voi tehdä lientä ja syödä sitä? Talo tosiaan sekoitti muistia kummasti, koska Piranesi ei pitänyt outoina muovikulhoja, joita Toinen hänelle antoi (niitä ei ollut Talossa luonnostaan), mutta sellaiset käsitteet kuin yliopisto ja poliisiasema saivat hänet tolaltaan, kuten myös vieraat nimet Battersea ja Manchester. Eikö englantia puhuvan (oletan, että Piranesi ja Toinen puhuvat keskenään englantia) pitäisi mieltää nuo paikannimiksi, vaikka ei tietäisikään, missä kyseiset paikat ovat? Lukemista vaikeutti aluksi, että monia ihan perussanoja oli kirjoitettu isolla. Ymmärsin toki idean, johon Clarke oli tehokeinolla pyrkinyt, mutta se oli aika rasittavaa ja onneksi hän hillitsi sitä loppua kohden.

Nuori Eric on Kiekkomaailma ainoa velhoihin erikoistunut hakkeri. Hän yrittää vippaskonstein saada hallintaansa maailman mahtavimpien loitsujen taitajan, jotta tämä täyttäisi hänen kolme toivomustaan: paitsi kuolematon, Eric haluaa olla universumin valtias ja kaikkein ihanimman naisen rakastama… Mutta palvelualttiin velhon sijasta Eric saa riesakseen untelon Rincewindin ja tämän ynseän apurin – omilla pikku jaloillaan kipittävän Matkatavaran. Näiden kumppanien kyydissä Eric unohtaa omat kesyt toivomuksensa, ja pian hänen hartain halunsa on, että sekä Rincewind että Matkatavara katoaisivat ikiajoiksi.

Kyllä tässä Eric on enemmän se untelo, vaikka ei Rincewindkään ihan täysillä varmasti käy. Tämän romaanin avulla minä en ainakaan päässyt käsiksi Kiekkomaailman viehätyksestä. Samoja absurdeja piirteitä Ericistä kyllä löytyi kuin Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteisteoksesta Hyviä enteitä. Viitteet historiaan etenkin Troijan sotaan ja Odysseiaan olivat ihan hauskoja, mutta eivät minusta erityisen kekseliäitä. Vihainen ja suurta tuhoa aiheuttava Matkatavara oli lystikäs ja omaperäinen lisä hahmogalleriaan. Eric on neljätoistavuotiaaksi todella kiimainen, mutta Pratchett, joka on joskus ollut itse teinipoika toisin kuin minä, tietänee asiasta paremmin.

On kesä 1546, ja harhaoppisiksi epäiltyjä poltetaan elävältä roviolla keskellä Lontoota. Protestanttien ja katolisten valtataistelu kytee myös Henrik VIII:n hovissa, sillä kuningas tekee kuolemaa, ja kruununperijä on vasta lapsi. Uskonkiistojen tulilinjalle joutuu kuninkaan kuudes vaimo, Matthew Shardlaken vanha ystävä Katariina Parr. Shardlake ei voi kieltäytyä kuningattaren avunpyynnöstä. Pian hän ja Jack Barak etsivät kuumeisesti kadonnutta käsikirjoitusta, joka väärissä käsissä koituu Katariinan kohtaloksi. Ainoa johtolanka löytyy murhatun miehen nyrkkiin puristettuna. Kerettiläinen on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -dekkarisarjan kuudes osa.

Edellisen osan Ilmestyskirjamurhien jälkeen Kerettiläisen juoni tuntui jopa hieman laimealta. Pidin kuitenkin siitä, kuinka pehmeästi Sansom hoiti siirtymän Barakista Nicolakseen. Nicolas esiteltiin pikkuhiljaa eikä vain ilmoitettu, että Barak nyt rupesi perheenisäksi, repikääpä siitä. Toki Jack loppuviimeksi lähti (tai onneksi ei lähtenyt, mukavaa, että hän jäi eloon) varsin dramaattisella tavalla. Tykkäsin myös Matthew uudesta asianajajaystävästä Philip Coleswynistä. Itse asiassa minusta Cotterstokejen oikeusjuttu oli kaikessa pikkumaisuudessaan ja lopullisessa traagisuudessaan paljon kuningattaren käsikirjoitusta kiinnostavampi. Seuraavaksi Matthew siis päätyy Elisabethin palvelukseen. Mitähän siitä tulee?

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osa 5

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Harry Potterin hahmot ja maailman kuuluvat J. K. Rowlingille ja Warner Brosille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

V (ficlet+)

Percy Weasley huokasi syvään. Hän istui kirjaston uumenissa yrittäen opiskella, mutta muutamat lähellä olevat kolmosluokkalaiset supisivat koko ajan, vaikka osastolla olisi pitänyt olla hiljaa. Hän tunki oikean kätensä hajamielisesti kiiltävänmustan tukkansa läpi. Johtajapoikana hän voisi toki mennä ojentamaan rettelöitsijöitä, mutta häntä ei juuri nyt huvittanut yhtään. Percy koetti upottua takaisin edistyneiden taikajuomien maailmaan, mutta se johti hänet vain ajattelemaan professori Kalkarosta, joka oli käskenyt hänet luokseen myöhemmin illalla. Mitähän asiaa tuvanjohtajalla olisi? Varmaa oli ainakin, että hän saisi haukut kuten aina käydessään professorin tykönä. Hän oli vuosikurssinsa ehdoton tähti luihuisessa ja Kalkaros oli pitkin hampain joutunut nimittämään hänet oman tupansa johtajapoikaehdokkaaksi. Mies kosti valintaa Percylle joka kerta, kun he tapasivat kahden kesken.

Percy keräsi kirjansa ja lähti kohti tyrmiä. Malfoyn poika piti tietysti hoviaan siellä, mutta ainakin hän saisi olla rauhassa makuusalissa. Hänellä ei ollut luihuisystäviä, puolet tupalaisista tosin sentään tunnusti hänet lähes seitsemän vuoden jälkeen virallisesti luihuiseksi ja käski toisen puolen olla aukomatta päätään hänelle. Percy tiesi sen johtuvan enemmän kyllästymisestä kuin solidaarisuudesta. Hän kiirehti oleskeluhuoneen läpi ja linnoittautui sänkyynsä. Tehokasta pänttäystä ehti kertyä turhauttavan vähän, mutta tunnin päästä hänen oli lähdettävä Kalkaroksen työhuoneeseen. Ovi oli hitusen raollaan, mikä oli epätavallista. Percy koputti, mutta kun vastausta ei kuulunut hän työnsi oven auki ja meni sisään. Ehkä professori oli mennyt hoitamaan kiireellisen asian ja jättänyt hänelle mahdollisuuden tulla sisään, jottei hän voisi livistää sillä verukkeella, että kukaan ei ollut tullut avaamaan.

Liemien ainekset seisoivat hyvässä järjestyksessä purkeissa seiniä kiertävillä hyllyillä. Kalkaroksella on monia huonoja puolia, mutta epäsiisteydestä häntä ei voi syyttää, Percy ajatteli. Siksi hänen huomionsa kiinnittyikin työpöydän alle lehahtaneeseen pergamenttiin. Se oli varmaan pudonnut professorin lähtiessä nopeasti eikä tämä ollut huomannut. Percy astui muutaman askeleen ja nappasi liuskan sormiinsa. Se oli taitoksista päätellen kirje. Hän oli jo laskemassa sen pöydälle, kun hänen silmänsä osuivat vahingossa osoiteriviin. Se oli kirjoitettu hämmentävän tutulla käsialalla. Hän käänsi paperin vaistomaisesti, vaikka tiesi, että toisen yksityiskirjeitä oli äärimmäisen väärin lukea. Mutta mitä äiti muka kirjoittaisi Kalkarokselle?

Kirje oli vanha. Päiväys oli ajalta, jolloin Percy oli lajiteltu luihuiseen. Tervehdystä ei ollut, vain muutama vihainen rivi. 

Hän on sinun poikasi. Jos häneltä katkeaa hiuskin päästä, sinä vastaat minulle. 

Molly Weasley 

Percy luki rivit useaan kertaan läpi epäuskon muuttuessa kauhun kautta inhoksi ja vihaksi. Se kävi järkeen. Mustat tukka, terävämmät piirteet kuin muilla Weasleyillä. Kalkaros oli samannäköinen. Mutta vaikka professori näytti ikälopulta eikö hän ollut aika nuori? Liian nuori olemaan Percyn isä. Percy tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa samalla, kun hänen ajatuksensa sinkoilivat vauhkoina sinne tänne. 

”Mitä sinä teet Weasley?” äyskäisi nariseva ääni ja herätti hänet todellisuuteen. Kalkaros seisoi hänen takanaan huoneensa ovella.

Percy rutisti pergamenttia käsissään kääntyessään hitaasti professoria kohti. ”Saan tietää asioita itsestäni”, hänen suustaan kuului niin kylmäävällä äänellä, että hän hämmästyi itsekin. 

”Tuo on henkilökohtainen...”, Kalkaros yritti hieman tavallista kalpeammin kasvoin. 

”Vitut on”, Percy huusi ja paiskasi kirjeen lattialle. Hän tarttui taskussaan olevaan taikasauvaan. ”Jos et siirry, minä kiroan sinut. Meillä ei ole tänään – tai koskaan – mitään keskusteltavaa”, hän totesi tavalla, josta itse Pimeyden Lordikin olisi ollut ylpeä. 

Kalkaros väisti oven vierustalle. Percy harppoi oleskeluhuoneeseen. Jopa oman äänensä huumaannuttama Draco väisti häntä. Hän lennätti kengät jalastaan, hyppäsi sängylleen, veti verhot kiinni. Percy tukahdutti raivon rääkynänsä tyynyyn ja kasteli tyynyliinan läpimäräksi kyynelillään.

-Roona-

Elokuvissa LXXIX: Viimeinen vuoro

 Heippa!

Elokuvan on ohjannut Gillies MacKinnon ja käsikirjoittanut Joe Ainsworth. Pääosia näyttelevät Timothy Spall (Tom), Phyllis Logan (Mary), Natalie Mitson (nuori Mary) ja Ben Ewing (nuori Tom).

Tom on eläkeläinen, jonka vaimo Mary on vastikään kuollut. Hän on antanut Marylle lupauksen matkustaa heidän entiseen kotipaikkaansa Land´s Endiin, Englannin eteläisimpään kärkeen. Hän lähtee pitkälle bussimatkalleen nykyisestä kodistaan John O´Groatsista, Skotlannin pohjoisimmasta pisteestä. Tomilla on mukanaan vain pieni salkkunsa. Matkan varrella hänestä tulee somejulkkis, kun ihmiset, joita hän kohtaa jakavat tietoa hänen matkastaan eteenpäin.

Tässä oli vähän samaa kuin Harold Fryn toiveikkaassa taipaleessa. Kumpikin mies taittoi pitkää matkaa (Tom kyllä järkevämmin bussilla) naisen vuoksi ja kumpikin sai somejulkisuutta sen vuoksi. En aluksi tajunnut, että Tom on se, joka sairastaa etäpesäkkeistä syöpää. Käsikirjoitus ja kohtausten sijoittelu aiheuttivat harhan, että syöpäpotilas oli Mary ja että siihen hän lopulta olisi kuollut. Todellisuudessa kyse taisi olla vain vanhuuden tuomasta sairauskohtauksesta. Tästä johtui myös, että Tomin kömpelyyttä ja muita ”oireita” tuli pidettyä vanhuuden vaivoina, kunnes ymmärsi, että ne aiheutuivat pitkällä olevasta sairaudesta ja sen tuottamista kivuista (hänen täytyi olla välillä tuskissaan, vaikka sitä ei leffassa tuotukaan esiin).

Ehdin kiintyä nuoreen Tomiin ja nuoreen Mary, vaikka heitä näytettiin vain takaumissa. Elokuva alkoi ja loppui tällaisella takaumalla. Koska heillä ei ollut lapsia nykyajassa, ajattelin ensin, että ehkä he olivat kärsineet lapsettomuudesta, mutta he olivatkin menettäneet tyttärensä tämän ollessa aivan pieni. Siksi Mary myös halusi mahdollisimman kauas Land´s Endistä ja kipeistä muistoista. Luulin ensin, että siinä oli kyse ehkä siitä, etteivät heidän vanhempansa hyväksyneet heidän suhdettaan.

Minulle jäi vähän epäselväksi, kertoiko kukaan noista somejulkaisuista ikinä varsinaisesti Tomille. Ihmiset kyllä supisivat hänen lähettyvillään etenkin matkan loppua kohden, että tuo on se bussimies, mutta ei kukaan ainakaan kysynyt erikseen lupaa, kun otti hänestä kuvaa tai videota. Tämä on ehkä vähän aiheen ulkopuolelta, mutta minusta Tom ei kertonut kellekään erityisen tarkkaan matkansa syytä eli suurin osa postausten katsojista tuskin tiesi siitä mitään. Minä kyllä arvasin Tomin käytöksestä salkkuaan kohtaan melko pian, että Maryn tuhkien täytyy olla siellä jonkinlaisessa astiassa. Eihän muuten siitä oli ollut niin huolissaan koko ajan ja puolustanut niin tarmokkaasti.

Viimeinen vuoro on oikein suloinen ja kompakti elokuva. Timothy Spall tekee erinomaisen roolin ja on hauska katsella erilaisia englantilaisia linja-autoja ja niissä matkustavia ihmisiä.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osat 3-4

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

III (triplaraapale)

Percy istui leveässä veneessä, joka kuljetti ensiluokkalaisia järven yli. Hän värisi hiukan jännityksestä, mutta myös aavasta uhkuvasta sumuisesta kosteudesta. Junassa Bill, joka oli valvojaoppilas, oli ohjannut hänet vaunuun, jossa oli muitakin Tylypahkassa aloittavia ja häipynyt sitten hoitamaan muita velvollisuuksiaan. Charlie huispaajakavereineen oli käynyt moikkaamassa häntä matkan puolivälissä ja häntä vastapäätä istuneet tytöt olivat hihitelleet hölmösti tulevien nelosten läsnäollessa. Vene tömähti laituriin, jossa valtavankokoinen mies huuteli ekaluokkalaisia käymään maalle päästyään kiltisti jonoon. Bill ja Charlien pitivät kovasti metsänvartija Hagridista, mutta Percystä tämä näytti suoraan sanoen aika pelottavalta. Jono lähti soljumaan linnan uumeniin.

Sisällä he päätyivät tiukkailmeisen vararehtori McGarmivan eteen. Percy oli oikein ylpeä siitä, että tiesi tapaamiensa aikuisten nimet. Hän oli tutustunut niihin tietoihin mitä opettajista oli saatavilla tarkkaan etukäteen ja tietysti isoveljetkin olivat kertoneet jotain. Yhtä asiaa he eivät olleet kuitenkaan paljastaneet, nimittäin kuinka lajittelu tapahtuisi. Percy arveli tulevansa lajitelluksi Rohkelikkoon, sillä kaikki hänen perheestään kuuluivat siihen tupaan. McGarmiva järjesti heidät aakkosjärjestykseen ja Percy jäi lähes hännän huipuksi. He siirtyivät peräkanaa Suureen Saliin. Tila kuhisi, kun vanhemmat oppilaat kuiskuttelivat pitkissä pöydissä. Albus Dumbledore onnistui kuitenkin hiljentämään kaikki vain nousemalla seisomaan.

Pallilla nököttävä nukkavieru hattu aloitti epävireisen laulun. Se kertoili tupien ominaisuuksista ja siitä, että lajittelisi lapset kohta. Vuorotellen he istuivatkin pikkupenkille ja saivat hatun päähänsä. Lopulta oli Percyn vuoro. Hän asettui oikein ryhdikkäästi ja yritti katseellaan yhyttää veljiään Rohkelikon pöydästä. 

Hattu pohdiskeli hetken ja rääkäisi sitten: ”Luihuinen!” 

Percyn sydän oli pysähtyä. Oliko hän kuullut väärin? Saliin oli levinnyt tyrmistynyt hiljaisuus. Muutama rohkelikko istui alas, sillä he olivat olleet jo seisaaltaan toivottamassa uutta jäsentä tervetulleeksi. Kukaan ei taputtanut, kun Percy raahusti kuin transsissa Luihuisen pöytään. Seuraavana Rohkelikkoon lajiteltu Oliver Woodkin sai vain köykäiset aplodit.

Tupatoverit katsoivat Percyä yhtä aikaa uteliaasti ja halveksivan ylimielisesti. 

”Verenpetturi”, joku sihahti. 

Percyn onnistui pidätellä itkua ja kun ateria oli alkanut Bill kävi taputtamassa häntä lohduttavasti olkapäälle.

IV (raapale)

”Hilleri-Weasley”, joku huusi hänen takaansa. 

Percy ei ehtinyt väistää selkäänsä läimähtävää haisupommia. Pari kuutos vuoden luihuista käveli hänen ohitseen ilkeästi hymyillen. Percy puri huultaan. Äidin jouluksi neuloma jumpperi oli mennyt likaiseksi. Musta hiustupsu valahti silmille. Sen takaa saattoikin hyvin varmistaa, ettei kukaan tuijottanut. Käytävällä oli onneksi vähän oppilaita, jotka kaikki keskittyivät omiin asioihinsa. Percy tunsi vihlaisun rintansa kohdalla. Ehkä.... olisi mukava jos joku joskus puolustaisi häntä. 

”Tosi tympeä temppu.” 

Percy nosti katseensa. Vaaleatukkainen korpinkynsityttö katseli häntä. 

”Nii-iin, näitkö sinä sen?” hän kysyi punastuen. 

Tyttö kohautti harteitaan. ”Penelope”, tämä sanoi lähtiessään eteenpäin. ”Nähdään joskus.” 

Percy jäi pöllämystyneenä paikoilleen. ”Nähdään”, hän kuiskasi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XCVI: Menneen maailman maalari, Konekansan satuja ja tarinoita sekä Narrin vaellus

 Heippa!

On vuosi 1948 Nagasakissa. Toinen maailmansota on päättynyt, Japanin jälleenrakennus ja amerikkalaistuminen ovat hyvässä vauhdissa. Vanheneva taiteilija Masuji Ono asuu isossa, rappeutuvassa talossa yhdessä tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli maineikas taidemaalari, mutta nyt hänen teoksensa, joista hän oli niin ylpeä, ovat kadonneet seiniltä, sillä ne olivat sisällöltään propagandistisia, Japanin imperialismia ja militarismia palvelevia. Nuoremman polven ihmiset antavat ymmärtää, että hän niiden vuoksi on osaltaan syypää menneisyyden erehdyksiin, että hänen jopa oli viisainta päättää päivänsä, kuten muutamat hänen kohtalotoverinsa ovat tehneet.

Luin vasta ihan lopuksi tuon suojalehti tekstin ja tajusin, että Onon kaupunki oli Nagasaki. Sitä ei missään vaiheessa mainittu, vaikka kaipa siellä käynyt sen tosiaan kaupunginosien nimistä olisi tunnistanut. Toisekseen Nagasakiinhan pudotettiin atomipommi eikä Ono maininnut missään vaiheessa siitä mitään! Hän kyllä puhui pommitusten jäljistä, mutta minä ymmärsin hänen tarkoittavan ”normaalien” pommien rakennuksille aiheuttamia vahinkoja. Norikon avioliittoneuvottelut olivat hyvin kiinnostavat. Japanissa on varmasti hyvin perinteiset tavat ja vanhempia kunnioitetaan paljon, mutta silti minua ärsytti, kuinka väheksyvästi naisista puhuttiin ja vieläpä pojalle tämän äidistä. Osa oli toki sellaista aika viatonta ”mennäänpä nyt ukin kanssa tekemään miesten juttuja” -tyyppistä sanailua, joka minustakin on ihan ok. Yleisesti pidin kirjasta, siinä oli kaunis, viipyilevä tyyli.

Konekansan satujen ja tarinoiden henkilöt ovat mitä erilaisimpia eri taivaankappaleilla asustavia keinotekoisia olentoja. Luonteenpiirteiltään, varsinkin negatiivisilta, he muistuttavat paljon ihmisiä, mutta heitä eivät meidän maailmamme ja fysiikkamme rajoitukset pitele. Tämä on antanut Stanislaw Lemille mahdollisuuden huimaan liioitteluun, joka kutkuttaa nauruhermoja mutta samalla valottaa häikäisevän kirkkaasti ihmisluonnon puutteita. Konekansan keskuudessa ihminen tunnetaan nimellä limaska. Esimerkiksi Ionidien kuningas antaa mielenkiintoisen kuvauksen limaskoista pojalleen prinssi Ferrensille. Suomennos on tehty englanninnoksen ja saksannoksen pohjalta ja osa tarinoista on julkaistu suomeksk jo aiemmin muissa yhteyksissä.

Tykkäsin kovasti näistä saduista. Lem oli hauskasti pitänyt yllä lastensadun muotoa. Kaikissa tarinoissa ei ollut lopussa opetusta, mutta joistakin sellainen löytyi. Tietyissä asioissa oli käytetty hyvin laajaa luovuutta esim. erilaisten kansojen kuvailu. Koneita voi olla monenlaisia! Toisaalla taas mielikuvitus vaikutti loppuneen kesken. Monessa tarinassa jalokivien käyttö toistui samanlaisena (niistä rakennettiin, niitä varastoitiin aarteina jne.). Limaskasta minulle tuli mieleen lähinnä slime ei niinkään ihminen. Varmasti koneiden näkökulmasta me olemme pehmeitä, mutta kyllähän ihminen sentään on kiinteä. Eikä meistä normaalitilassa valu loiskuvaa vettä. Novellimuoto sopi kivasti satuihin ja nämä yllättäen purivat minuun Antti Reinin kirjoituksia paremmin.

Kauan sitten kuninkaallisen suvun äpärä FitzUljas Näkijä ja hänen ystävänsä Narri muuttivat maailmaa. He toivat takaisin lohikäärmeiden taikuuden ja turvasivat Näkijäin hallitsijasuvun jatkumisen. Mutta nyt Narri on kuolemaisillaan kidutuksen runtelemana. Kun Fitzin huomio on kiinnittynyt Narrin hoivaamiseen, hänen tyttärensä Pörri siepataan. Narria vainonneiden kalpeiden olentojen käsissä on nyt myös Fitzin oma pieni tytär – ja koko maailman kohtalo. Mutta Fitzillä virtaa yhä suonissaan muinaista taikuutta, eivätkä vanhat salamurhaajan taidot ole unohtuneet täysin. Nyt Fitzin on tehtävä kaikkensa saadakseen tyttärensä takaisin – tai kostettava hänen puolestaan. Kirja on Robin Hobbin Narri ja Näkijä -trilogian toinen osa.

Kirja lähti tietyiltä osin hitaasti käyntiin, koska meni hirveän pitkään ennen kuin Fitz sai edes tietää, että Pörri oli siepattu, kun lukijalle se tapahtui jo viime kirjan lopussa. Säikky ja Valpas olisivat varmasti olleet paremmassa turvassa, jos Fitz olisi tiennyt keitä he oikeasti ovat. Vaikka ei se poista sitä, että he käyttäytyivät ikävästi Pörriä kohtaan. Vindeliarin taikuus on varsin mielenkiintoista. Mietin myös, että onko hän henkiseltä tasoltaan missä, kun hänet oli helppo houkutella kaupunkiin, kun luulisi, että hänet on peloteltu puoli kuoliaaksi kaupunkien vaaroista ihan yleisesti. Tai ei tietenkään sen, jossa Palvelijat asuvat, mutta muiden. Mitähän Narrille nyt tapahtuu hänen kulutettuaan lohikäärmeenverta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin?

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osat 1-2

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Huom!: Tämä teksti on julkaistu toisaalla ikärajalla K15. Tarinassa on trikkeröivää sisältöä. Otathan tämän huomioon, kun luet.

I (3,5 raapale)

Nainen kävelee pimeällä tiellä. Hänen ei tietenkään pitäisi olla siellä yksin, Ministeriö varoittelee kuolonsyöjien hyökkäyksistä jatkuvasti. Hän kuitenkin halusi käydä hoitamassa erään henkilökohtaisen asian ja hänen kotiseutunsa on aina ollut rauhallista aluetta. Hänen puhdasverisyytensäkin pitäisi suojata häntä, vaikka hänen perheensä on avoimesti Voldemortin vastustajia. Naisen pään yläpuolelta suhahtaa jotakin ja hän lähes hyppää säikähdyksestä. Se on kuitenkin vain pöllö öisellä saalistusretkellään. Hän huokaisee helpotuksesta ja naurahtaa ylivirittyneelle mielelleen. Pianhan hän on jo kotona. Kuuluu kahahdus ja kirskuva ääni kähisee naisen korvan juuressa. 

”Älä huuda tai käy huonosti. Tulet mukaan.” 

Taikasauva pistää naista kylkeen ja hän saa peloltaan juuri ja juuri otettua hataria askelia.

Mies johdattaa hänet tien varrella olevaan jästien jo ammoin hylkäämään latoon. Sisällä on kovin pimeää eikä hän erota miehestä juuri ääriviivoja enempää. Nainen yrittää vapisevin sormin tavoitella laukussa olevaa omaa sauvaansa, mutta mies äsähtää loitsun ja hänen ranteensa solmiutuvat kiinni. Nainen perääntyy, kun mies astuu lähemmäs. 

”Tämä on helpompaa, kun et pane vastaan”, ääni ilmoittaa pitkien sormien kietoutuessa olkavarren ympärille. 

Miehestä löyhähtää jonkin murskatun juuren kitkerä tuoksu. Nainen yrittää kirkua vain huomatakseen, että sanaton taika on jo sitonut huulet. Hän tuntee hennot pojan hartiat omia olkiaan vasten, kun kädet alkavat vimmaisesti repiä hänen kaapuaan ylös päin. Iho ihoa vasten hän vasta pystyy erottamaan, että kyseessä tosiaan on poika.

Poika tunkee epävarman kätensä naisen reisien väliin niin, että häneltä pääsee äänetön ulaus. Poika vetää oman kaapunsa hätäisesti pois edestä. Akti ei kestä pitkään, mutta naisesta se tuntuu ikuisuudelta. Poika irrottautuu ja asettelee vaatteensa paikoilleen. Nainen kuulee kuinka hän kuiskaa loitsut, jotka varmistavat, ettei hänen teostaan jää jälkiä kuin muistiin. Viime hetkellä ovesta siilautuvassa valon kaistaleessa nainen on tunnistavinaan pojan. Itku tulee vasta polvien pettäessä. Kyyneleet valuvat hysteerisesti lyhyen ajan, sitten nainen etsii laukustaan nenäliinan ja pyyhkii kasvonsa. Hän nousee heikottaville jaloilleen ja hiipii ulos, takaisin tielle. Missään ei näy enää ketään. Yö hengittää rauhaansa, jatkaa kuin ei mitään.

Kotona lapset juoksevat häntä vastaan yöpuvuissa, vaikka heidän pitäisi olla jo pedissä. Aviomies suutelee hänen otsaansa, hoputtaa väsymyksestä hurmeiset rasavillit pojat pois äitinsä kimpusta. Silloin nainen päättää, ettei puhu tapahtuneesta koskaan. Parin kuukauden päästä alkavat kuitenkin jo tutuksi käyneet oireet.

II (3,5 raapale)

Kotikolossa elettiin jännittäviä aikoja. Rouva Prewett oli tullut avustaman tytärtään synnytyksessä kuten aiempinakin kertoina. Arthur kulki huoneesta toiseen iloisen odotuksen vallassa ja 6- ja 4-vuotiaat Bill ja Charlie imivät itseensä liikaakin aikuisten positiivista hermostuneisuutta. Ainoa, jonka sydäntä sävytti huoli, oli Molly, joka pian saattaisi maailmaan uuden elämän. Poltot olivat jo alkaneet ja kätilönoitakin oli kutsuttu paikalle. Näytti kuitenkin siltä, että lapsi antaisi vielä odottaa itseään. Rouva Prewett lähti laittamaan teetä ja iltapalaa pikkupojille, jotka olisivat jo olleet paljon kiinnostuneempia vauvasta kuin voileivistä. 

Kätilö jäi kahden Mollyn kanssa. ”Tämähän sujuu varmaan rutiinilla, kun kyseessä on kolmas lapsi”, tämä jutteli ystävällisesti.

Molly tiristi kasvoilleen hymyn, mutta peiton alla olevassa oikeassa kädessä sormet puristuivat yhä tiukemmin ristiin. Ole Arthurin, ole Prewettien, ole Billin ja Charlien näköinen, hän rukoili tuhannetta kertaa. Synnytys kesti lopulta viisi tuntia. Aiemmat tulivat helpommin, Molly ehti ajatella kivuliaiden supistusten välissä. Hän puristi äitinsä käden lyttänäksi. 

”Kaunis pieni poika”, kätilö ilmoitti nostaessaan käärön Mollyn rinnoille. 

”Menen hakemaan Arthurin”, rouva Prewett sanoi helpottuneesti nousten tuolistaan. 

Molly katseli pala kurkussa pojan untuvaista mustaa tukkaa. 

Arthur törmäsi huoneeseen pää vaaleanpunaisissa pilvissä. ”Voi herttinen, miten ihana hän on. Miten upeaa työtä sinä olet taas tehnyt Mollyseni.” Hän koski pienokaisen pehmeää poskea.

”Onpa hänellä tummat hiukset”, ihmetteli rouva Prewett katsoessaan nyt tarkemmin. Molly oli purra haavan huuleensa. 

”Oih, sen täytyy tulla Mustien puolelta. Minun äitinihän oli omaa sukuaan Musta”, Arthur lirkutteli pojalleen. 

Hän suuteli vaimonsa otsaa ja Mollyn olisi tehnyt mieli huutaa. Kuinka ihmeessä hän oli saanut näin hyvän miehen? 

”Pikku Percy. Emmekös me niin ole sopineet?” Arthur kysyi nostaessaan nyytin käsivarsilleen. 

Molly nyökkäsi tuskin havaittavasti. Vauva päästi muutaman pulputtavan äänen ihastuneelle isälle. Rouva Prewett tunnisti väsymyksen Mollyssa ja alkoi lempeästi tuuppia Arthuria pois. 

”Annetaan äidille ja lapselle hetki yksityistä aikaa tutustua toisiinsa”, hän sanoi sulkiessaan oven.

Molly antoi itkun tulla. Kuin käskystä Percy alkoi myös parkua, joskin hyvin hiljaa. Tottumuksesta Molly asetti nänninsä pojan suuhun, jotta edes tällä olisi hyvä olla. Pehmeä lutkutus alkoi heti ja hänen rinnassaan lähti vyörymään tuttu äidinrakkauden tunne. Lapsi katseli häntä pehmeillä silmillään, jotka olivat samanväriset kuin hänen Fabian-veljellään. Viisaat ja ystävälliset silmät. Kyyneleet haihtuivat poskille; kyllä tästä selvittäisiin.

-Roona-