Sirpaleita (elämästä), osa 6

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kotikolo oli pienimuotoisen kokouksen näyttämönä. Harry-parka oli jotenkin tullut valituksi kolmivelhoturnajaisten osallistujaksi. Molly pyöritteli hulluudelle päätään, mutta hän oli melkein pudottanut käsissään olleen astian, kun Kalkaros oli astellut Dumbledoren perässä ovesta sisään. Arthur oli tervehtinyt miestä varautuneesti, joskin kohteliaasti, olihan Percy valmistunut koko vuosikurssinsa parhain arvosanoin myös taikajuomista. Molly oli paennut keittiöön kokoamaan itsensä. Miten Kalkaros kehtasi tulla hänen kotiinsa ja asettua olohuoneeseen kuin ei mitään? Dumbledore tuntui luottavan mieheen, mutta Molly ei tiennyt miksi. Hän sen sijaan tiesi, että tämä oli ilkeä oppilailleen, siitä todistivat sekä hänen lastensa että Harryn jurnutus.

Onneksi paikalla olivat myös Kingsley Kahlesalpa ja nuori aurori Tonks, joka oli ollut Tylypahkassa samaan aikaan kuin Bill ja Charlie. Molly leijutti teetarjottimen pöydälle ja istui mahdollisimman kauas Kalkaroksesta. Dumbledore selitti heille, että Harryn turvallisuus pyrittäisiin takaamaan. Kahlesalpa seuraisi ministeriön sisältä käsin asian kulkua. Molly ei kyennyt juuri keskittymään keskusteluun. Kun Dumbledore oli lopettanut ja vapaa jutustelu alkoi, hän livahti takaisin keittiöön. 

”Rouva Weasley”, hän kuuli kohta ovelta. Molly ei kääntynyt. ”Minulla olisi muutama sana valmistuneesta herra Weasleystä.” 

Molly kohautti harteitaan. ”Tule sitten peremmälle.” Hän tunsi, kuinka Kalkaros asteli lähemmäs ja sormet kipittivät vaistomaisesti pöydällä lepäävää taikasauvaa kohti.

Mies köhäisi. ”Niin, hän on saanut tietää.” 

Molly käännähti niin yhtäkkisesti, että sai Kalkaroksen perääntymään askeleen. ”Miten?” hän sai sanotuksi. Kurkkua kuivasi. 

”Minun huolimattomuuteeni... olen pahoillani”, mies sopersi, sillä Mollyn silmät olivat jäätä. ”Anteeksi... kaikesta”, hän yritti vielä. 

”Häivy kodistani”, Molly sihahti. Hän puristi sauvaansa ja käytti kaiken tahdonvoimansa, ettei kiroaisi toista. Kalkaros peruutti keittiöstä ja kuului menevän ulko-ovelle. Molly henkäisi. Hänen pitäisi mennä muiden luo, vaikka jotain oli juuri romahtanut.

”No niin”, Arthur totesi, kun viimeinenkin vieras oli lähtenyt. ”Eiköhän tästäkin selvitä.” 

Molly oli istuutunut keinutuoliin ja aikoi vastata, mutta kyyneleet ehtivät ensin. 

”Mikä sinun tuli, kultaseni?” Arthurin ääni oli lempeä, kun tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen. 

Sinä iltana Molly vuodatti miehelleen kaiken ja kertoi, ettei Percy ollut tämän poika. Hän oli tuntenut Arthurin käsien kiristyvän ympärillään, kun oli nyyhkyttänyt raiskauksesta, mutta kämmenen hellä silitys hänen hiuksillaan ei ollut loppunut. 

”Voi Mollukkaiseni”, mies sanoi viimein, ”sinäkö olet elänyt yksin tämän kanssa kaikki nämä vuodet?” 

Molly nyökkäsi pienesti. ”Puhummeko Percylle?” hän nyyhkäisi. 

Arthur pyyhki pisaroita hänen poskiltaan. ”Parasta antaa hänen tulla meidän luoksemme, kun on saanut asian johonkin järjestykseen itsensä kanssa.” 

Molly katsoi Arthuria kiiltävillä silmillään. ”Toivottavasti hän tulee. Meidän poikamme?” 

”Aina”, Arthur vastasi likistäen vaimonsa vielä itseään vasten.

-Roona-