Sirpaleita (elämästä), osat 7-8

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

VII

Taikaministerille työskentely ei ollut aivan niin hohdokasta kuin Percy oli kuvitellut. Tietysti se johtui osittain siitä, että Toffee hoiti työnsä itse eikä hänen ollut vielä koskaan tarvinnut tuurata tätä. Hän tuijotti pöydällään olevia pergamentteja. Hän oli aina halunnut ministeriöön, hän rakasti sitä mitä teki. Silti työ oli välillä puhtaasti pakokeino kehää kiertävistä ajatuksista. 

Percy oli pannut välit poikki perheeseensä. Se oli tapahtunut vahingossa, hän oli tullut aivan hulluksi, huutanut ja lopuksi pakannut laukkunsa ja lähtenyt. Isä ei ollut ollut iloinen hänen pääsystään ministerin assistentiksi. Percy ei ollut edes varma mitä kaikkea oli riidan aikana sanonut. Omassa mielessään hän oli kirkunut, ettei edes ollut Arthurin poika, joten ei ollut väliä mitä tämä ajatteli hänen pestistään.

Kahden vuoden patoutunut turhauma oli pulpunnut pintaan sillä hetkellä. Hänellä oli hatara mielikuva siitä, että oli kutsunut isää idiootiksi, isää, joka oli korottanut ääntään vain kohtuullisesti riidan ollessa kiihkeimmilläänkin. Percy häpesi käytöstään suunnattomasti. Mutta ei hänen ylpeytensä antanut palata kotiinkaan häntä koipien välissä. 

Riidan jälkeisenä yönä hän oli herännyt matkustajakodin nitisevältä sängyltä kauttaaltaan kylmässä hiessä. Hän oli unen keskellä tajunnut, ettei isä tiennyt. Nyt äiti oli varmaan kertonut samalla, kun oli vakuuttanut, ettei Percyn puheista kannattanut välittää, kun tämä oli huonoa, väärää verta. Hän ei nukkunut enää silmäystäkään ennen aamua. Hän pelkäsi mennä kotiin.

Sitä paitsi eivät hänen mielipiteensä siitä, että Harry ja Dumbledore liioittelivat suuresti Tiedät-kai-kenen paluuta, olleet muuttuneet miksikään. Jos ministeriö sanoi, ettei Tiedät-kai-kuka ollut palannut, niin hän ei ollut. Perhe uskoi Harryyn vakaasti. Hänet heitettäisiin ulos kuin ruokkivaa kättä purrut koira. Parempi olisi pysytellä työn touhussa ja toivoa, että asiat kääntyisivät joskus paremmiksi. 

Percy naputteli sauvallaan ja alkoi niputtaa hajallaan olevia papereita. Kohta hänen pitäisi lähteä tyhjään asuntoonsa Lontoon jästikortteleihin. Hän huokasi antaen pinojen laskeutua pöydälle. Percy nousi ylös, asetteli tummaa päällyskaapuaan päälleen turhan pitkään ja pedantisti ja sammutti huoneesta valot käden heilautuksella.

VIII

Percy oli kuvitellut, että ministeriön luisuminen – ei kaatuminen – kuolonsyöjien vallan alle oli hänen elämänsä kauhein päivä. Se ei kuitenkaan vetänyt minkäänlaisia vertoja sille, kun hän oli katsellut veljensä ruumista Tylypahkan taistelun tauottua ja Georgen itkevää hahmoa hellästi sen ympärille kietoutuneena. Vasta hetki sitten hän oli vitsaillut Fredin kanssa siitä, kuinka hän oli viimeinkin ollut valmis palaamaan ja myöntämään oman tyhmyytensä. Kotikolossa vietettiin hiljaisia ja synkkiä päiviä. Äiti oli itkenyt Percyä vasten ja sanonut olevansa onnellinen, että hän oli kotona nyt, kun Fred ei koskaan enää palaisi sinne. Perhe oli hyväksynyt hänet mukaan suremaan. Se ei tuntunut oikealta.

Percy hipsi taas kerran ulos katselemaan tähtiä. Talo oli viimeinkin pikkutunneilla nukahtanut ja hän oli uskaltanut lähteä vuoteestaan. Kesäyö oli lämmin ja kirkas. 

”Etkö sinäkään saanut unta, poika?” 

Percy hätkähti, sillä hän ei ollut lainkaan kuullut isänsä tuloa. Häntä riipaisi syvältä, kuinka vanhalta Arthur oli kuluneiden viikkojen aikana alkanut näyttää. 

”Minä… sen olisi pitänyt olla minä”, hän sai sanotuksi ennen kuin kyyneleet ehtivät poskille. 

Arthur kietoi kätensä Percyn hartioiden ympäri. ”Ei ikinä tuollaisia puheita… varsinkaan äitisi kuulleen”, hän mumisi kuin itsekseen. ”Enkä minäkään halua menettää enää yhtään poikaa. Teidän kaikkien pitää olla hautaamassa minua sitten kun aika koittaa.”

Percy yrittää nähdä jotain sumentuneilla silmillään, jotka tavallisesti ovat niin tarkat. ”Mutta minä en ole…” 

Arthur huokaa raskaasti. ”Minä tiedän. Mutta hänkin on poissa kuten Fred.” 

Yhtäkkiä Percy huomaa painavansa kasvonsa isän olkaan aivan kuin pienenä. ”Anteeksi… ihan kaikesta.” 

”Sinä olet jo anteeksi pyytänyt ja saanutkin.” 

Percy tuntee, kuinka isäkin värisee itkusta. Suden hetki sulkeutuu ympärillä.

-Roona-

Elokuvissa LXXX: Je´vida

 Heippa!

Je´vida on ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä elokuva. Sen on ohjannut Katja Gauriloff. Rooleissa nähdään sekä amatöörejä että ammattinäyttelijöitä: Agafia Niemenmaa (lapsi-Je´vida), Heidi U´lljan Gauriloff (Je´vida nuorena aikuisena), Sanna-Kaisa Palo (Je´vida vanhana), Heini Wesslin (äiti), Erkki Gauriloff (ukki), Matleena Fofonoff (mummo) ja Seidi Haarla (Je´vidan siskontytär). Elokuva kuvaa Je´vidan, suomalaistettuna Iidan, elämää kolmessa eri ikävaiheessa. Leffa on kokonaan mustavalkoinen.

Je´vida tykkää kalastaa ja korjata verkkoja isoisänsä kanssa. Vanhempi sisko Anni on jo koulussa, jonka asuntolassa asuu lukukausien ajan. Ukki ei haluaisi laittaa Je´vidaa kouluun ollenkaan, mutta äiti sanoo, että tytön pitäisi oppia lukemaan ja päästä mukaan maailman menoon. Kouluun tyttö lähteekin vasta, kun ukki saa talvella oltuaan nostamassa verkkoja kohtauksen ja kuolee siihen. Koulussa Je´vidaa ja muita saamelaislapsia kohdellaan huonosti. Heidät pakotetaan puhumaan suomea, kuri on kova ja ruokakin outoa. Pian Anni-sisko lähetään pois mustalla autolla tuntemattoman rouvan kanssa (rouva miehineen oletettavasti siis adoptoi Annin eli ei hänelle päällisin puolin tapahdu mitään pahaa). Je´vidan palatessa kotiin äiti on jälleen raskaana. Valitettavasti sekä äiti että uusi pikkusisarus kuolevat synnytykseen ja niin Je´vidalla ei ole enää ketään muuta kuin mummo.

Je´vida oli selvästi ukin tyttö, mutta olisin kaivannut lisää tietoa hänen ja Annin suhteesta. Hän ei vaikuttanut kauheasti ikävöivän koulussa olevaa siskoaan ja toisaalta suhtautui Anniin tämä kotona ollessa aika neutraalisti. Jäin myös miettimään missä tyttöjen isä oli. Toki oli positiivista, ettei kukaan syyllistänyt äitiä, vaikka tämä näytti olevan yksinhuoltaja, vaan omat vanhemmat auttoivat ja tukivat lastenkasvatuksessa. Mutta siinä vaiheessa, kun ukki kuoli taloon olisi kyllä ihan käytännön vuoksi tarvittu miestä. Miten mahtoivat vanha muori ja kovasti raskaana oleva äiti pärjätä vain keskenään. Mieleeni jäi, kuinka kuollut vauva annettiin Je´vidan syliin ja lopulta jäi tytön tehtäväksi haudata hänet. Olisin myös halunnut tietää, tuliko Iidan ja Laurin avioliitosta todella mitään vai jäikö se vain kirjerakkaudeksi ja haaveiluksi. Ainakin sitä myötä Iida läksi pois Lapista.

Tykkäsin elokuvan kuvauksesta. Etenkin jotkin maisemakuvat olivat suoraan kuin vanhoista kotimaisista elokuvista. Efekti oli varmaan saatu aikaan valaistuksella. Musiikissa tykkäsin äänimuistumista, siitä kun Je´vidan mummo ja äiti lauloivat tai oikeastaan hyräilivät/hymisivät. Tytön ja ukin jutut olivat myös hauskoja ja ukki oli Je´vidalle ihanan joviaali. Veden alla tapahtuvat uni- ja siirtymäkohtaukset olivat hienoja ja kutoutuivat kivasti ukin ja lapsenlapsen kalastusteemaan. Lopussa paljastuu myös, että päivänvalon on nähnyt uuden sukupolven Je´vida/Iida, nimittäin Sannan tytär. Toivoa siis on vielä.

-Roona-

Sirpaleita (elämästä), osa 6

 Moikka!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. J. K. Rowling ja Warner Bros. omistavat Harry Potterin hahmot ja maailman. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

Kotikolo oli pienimuotoisen kokouksen näyttämönä. Harry-parka oli jotenkin tullut valituksi kolmivelhoturnajaisten osallistujaksi. Molly pyöritteli hulluudelle päätään, mutta hän oli melkein pudottanut käsissään olleen astian, kun Kalkaros oli astellut Dumbledoren perässä ovesta sisään. Arthur oli tervehtinyt miestä varautuneesti, joskin kohteliaasti, olihan Percy valmistunut koko vuosikurssinsa parhain arvosanoin myös taikajuomista. Molly oli paennut keittiöön kokoamaan itsensä. Miten Kalkaros kehtasi tulla hänen kotiinsa ja asettua olohuoneeseen kuin ei mitään? Dumbledore tuntui luottavan mieheen, mutta Molly ei tiennyt miksi. Hän sen sijaan tiesi, että tämä oli ilkeä oppilailleen, siitä todistivat sekä hänen lastensa että Harryn jurnutus.

Onneksi paikalla olivat myös Kingsley Kahlesalpa ja nuori aurori Tonks, joka oli ollut Tylypahkassa samaan aikaan kuin Bill ja Charlie. Molly leijutti teetarjottimen pöydälle ja istui mahdollisimman kauas Kalkaroksesta. Dumbledore selitti heille, että Harryn turvallisuus pyrittäisiin takaamaan. Kahlesalpa seuraisi ministeriön sisältä käsin asian kulkua. Molly ei kyennyt juuri keskittymään keskusteluun. Kun Dumbledore oli lopettanut ja vapaa jutustelu alkoi, hän livahti takaisin keittiöön. 

”Rouva Weasley”, hän kuuli kohta ovelta. Molly ei kääntynyt. ”Minulla olisi muutama sana valmistuneesta herra Weasleystä.” 

Molly kohautti harteitaan. ”Tule sitten peremmälle.” Hän tunsi, kuinka Kalkaros asteli lähemmäs ja sormet kipittivät vaistomaisesti pöydällä lepäävää taikasauvaa kohti.

Mies köhäisi. ”Niin, hän on saanut tietää.” 

Molly käännähti niin yhtäkkisesti, että sai Kalkaroksen perääntymään askeleen. ”Miten?” hän sai sanotuksi. Kurkkua kuivasi. 

”Minun huolimattomuuteeni... olen pahoillani”, mies sopersi, sillä Mollyn silmät olivat jäätä. ”Anteeksi... kaikesta”, hän yritti vielä. 

”Häivy kodistani”, Molly sihahti. Hän puristi sauvaansa ja käytti kaiken tahdonvoimansa, ettei kiroaisi toista. Kalkaros peruutti keittiöstä ja kuului menevän ulko-ovelle. Molly henkäisi. Hänen pitäisi mennä muiden luo, vaikka jotain oli juuri romahtanut.

”No niin”, Arthur totesi, kun viimeinenkin vieras oli lähtenyt. ”Eiköhän tästäkin selvitä.” 

Molly oli istuutunut keinutuoliin ja aikoi vastata, mutta kyyneleet ehtivät ensin. 

”Mikä sinun tuli, kultaseni?” Arthurin ääni oli lempeä, kun tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen. 

Sinä iltana Molly vuodatti miehelleen kaiken ja kertoi, ettei Percy ollut tämän poika. Hän oli tuntenut Arthurin käsien kiristyvän ympärillään, kun oli nyyhkyttänyt raiskauksesta, mutta kämmenen hellä silitys hänen hiuksillaan ei ollut loppunut. 

”Voi Mollukkaiseni”, mies sanoi viimein, ”sinäkö olet elänyt yksin tämän kanssa kaikki nämä vuodet?” 

Molly nyökkäsi pienesti. ”Puhummeko Percylle?” hän nyyhkäisi. 

Arthur pyyhki pisaroita hänen poskiltaan. ”Parasta antaa hänen tulla meidän luoksemme, kun on saanut asian johonkin järjestykseen itsensä kanssa.” 

Molly katsoi Arthuria kiiltävillä silmillään. ”Toivottavasti hän tulee. Meidän poikamme?” 

”Aina”, Arthur vastasi likistäen vaimonsa vielä itseään vasten.

-Roona-

Mietteitä kirjasta XXCVII: Piranesi, Eric ja Kerettiläinen

 Heippa!

Piranesi asuu Talossa, jossa on lukematon määrä valtavia huoneita ja käytäviä, joita reunustava tuhannet patsaat. Vuorovesi yltää portaisiin asti, pilvet liikkuvat yläkerran saleissa. Mutta Piranesia ei pelota: hän tuntee veden liikkeet ja reitit salien välillä. Tiistaisin ja perjantaisin Piranesi tapaa ystävänsä Toisen, mutta muuten hän on yksin. Ellei Vainajia ja lintuja lasketa. Kun liidulla piirrettyjä viestejä alkaa ilmestyä lattioihin, Piranesille valkenee, että Talossa liikkuu myös joku muu. Mutta kuka, ja mitä hän haluaa? Onko kyseessä ystävä – vai vihollinen, joka vastustaa järkeä ja tiedettä, kuten Toinen väittää. Piranesi löytää kadonneita kirjoituksia, ja salaisuudet alkavat paljastua. Samalla Talon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu oudoksi ja vaaralliseksi. Susanna Clarken hypnoottinen ja älykäs uusi romaani vie lukijan maagiseen labyrinttiin, johon voisi jäädä ikiajoiksi harhailemaan.

Romaani oli varsin psykologinen ja intiimi, tosi erilainen kuin Jonathan Strange ja herra Norrell. Millähän tavoin minäkertoja, Piranesi, oli keksinyt, että meriheinästä voi tehdä lientä ja syödä sitä? Talo tosiaan sekoitti muistia kummasti, koska Piranesi ei pitänyt outoina muovikulhoja, joita Toinen hänelle antoi (niitä ei ollut Talossa luonnostaan), mutta sellaiset käsitteet kuin yliopisto ja poliisiasema saivat hänet tolaltaan, kuten myös vieraat nimet Battersea ja Manchester. Eikö englantia puhuvan (oletan, että Piranesi ja Toinen puhuvat keskenään englantia) pitäisi mieltää nuo paikannimiksi, vaikka ei tietäisikään, missä kyseiset paikat ovat? Lukemista vaikeutti aluksi, että monia ihan perussanoja oli kirjoitettu isolla. Ymmärsin toki idean, johon Clarke oli tehokeinolla pyrkinyt, mutta se oli aika rasittavaa ja onneksi hän hillitsi sitä loppua kohden.

Nuori Eric on Kiekkomaailma ainoa velhoihin erikoistunut hakkeri. Hän yrittää vippaskonstein saada hallintaansa maailman mahtavimpien loitsujen taitajan, jotta tämä täyttäisi hänen kolme toivomustaan: paitsi kuolematon, Eric haluaa olla universumin valtias ja kaikkein ihanimman naisen rakastama… Mutta palvelualttiin velhon sijasta Eric saa riesakseen untelon Rincewindin ja tämän ynseän apurin – omilla pikku jaloillaan kipittävän Matkatavaran. Näiden kumppanien kyydissä Eric unohtaa omat kesyt toivomuksensa, ja pian hänen hartain halunsa on, että sekä Rincewind että Matkatavara katoaisivat ikiajoiksi.

Kyllä tässä Eric on enemmän se untelo, vaikka ei Rincewindkään ihan täysillä varmasti käy. Tämän romaanin avulla minä en ainakaan päässyt käsiksi Kiekkomaailman viehätyksestä. Samoja absurdeja piirteitä Ericistä kyllä löytyi kuin Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteisteoksesta Hyviä enteitä. Viitteet historiaan etenkin Troijan sotaan ja Odysseiaan olivat ihan hauskoja, mutta eivät minusta erityisen kekseliäitä. Vihainen ja suurta tuhoa aiheuttava Matkatavara oli lystikäs ja omaperäinen lisä hahmogalleriaan. Eric on neljätoistavuotiaaksi todella kiimainen, mutta Pratchett, joka on joskus ollut itse teinipoika toisin kuin minä, tietänee asiasta paremmin.

On kesä 1546, ja harhaoppisiksi epäiltyjä poltetaan elävältä roviolla keskellä Lontoota. Protestanttien ja katolisten valtataistelu kytee myös Henrik VIII:n hovissa, sillä kuningas tekee kuolemaa, ja kruununperijä on vasta lapsi. Uskonkiistojen tulilinjalle joutuu kuninkaan kuudes vaimo, Matthew Shardlaken vanha ystävä Katariina Parr. Shardlake ei voi kieltäytyä kuningattaren avunpyynnöstä. Pian hän ja Jack Barak etsivät kuumeisesti kadonnutta käsikirjoitusta, joka väärissä käsissä koituu Katariinan kohtaloksi. Ainoa johtolanka löytyy murhatun miehen nyrkkiin puristettuna. Kerettiläinen on C. J. Sansomin Matthew Shardlake -dekkarisarjan kuudes osa.

Edellisen osan Ilmestyskirjamurhien jälkeen Kerettiläisen juoni tuntui jopa hieman laimealta. Pidin kuitenkin siitä, kuinka pehmeästi Sansom hoiti siirtymän Barakista Nicolakseen. Nicolas esiteltiin pikkuhiljaa eikä vain ilmoitettu, että Barak nyt rupesi perheenisäksi, repikääpä siitä. Toki Jack loppuviimeksi lähti (tai onneksi ei lähtenyt, mukavaa, että hän jäi eloon) varsin dramaattisella tavalla. Tykkäsin myös Matthew uudesta asianajajaystävästä Philip Coleswynistä. Itse asiassa minusta Cotterstokejen oikeusjuttu oli kaikessa pikkumaisuudessaan ja lopullisessa traagisuudessaan paljon kuningattaren käsikirjoitusta kiinnostavampi. Seuraavaksi Matthew siis päätyy Elisabethin palvelukseen. Mitähän siitä tulee?

-Roona-