Matt

Moikka!

“I am still here and I´m still your disciple”

Pray, Sam Smith

Matt kyykki puutarhassa ja kuokki maata. Oli myöhäiskesä ja sadonkorjuuaika lähestyi. Jokaikinen kasvi ja puu tuolla hyvin hoidetulla muurien ympäröimällä aluella näytti tuottavan runsaan hedelmän. Matt rakasti puutarhaa: kukkanurkkauksen voimakkaita huumaavia tuoksuja, yrttirivien viekoittelevuutta, hedelmäpuiden makeaa hajua. Hän vietti siellä suurimman osan ajastaan hyönteisten surratessa ja pörrätessä hänen ympärillään. Muutkin munkit osallistuivat, mutta vain niinä päivinä, kun se oli heidän osalleen kuuliaisuustyöna langennut. Ja tietysti kokkiveli kävi keräämässä päivän ruokatarpeet tarkistaen samalla, ettei mikään nyt kuollut aivan pystyyn ja sairastupaa johtava maallikko huolehti hellästi lääkeyrteistään.

Mattin ensimmäisessä luostarissa oli ollut surkea pieni keittiöpuutarha, jota oli hoitanut yksinoikeudella vielä surkeampi, pienen pieneksi kutistunut munkki. Luostari oli ostanut lähes kaiken ruokatavaransa ulkopuolelta, mikä ei ollut mikään ihme. Matt, joka oli viettänyt lapsuutensa äitinsä kodin kauniissa puistossa, ei ollut uskonut niin surkuteltavaa palstankuvatusta olevankaan ennen kuin oli sen omin silmin nähnyt. Häntä ei ollut koskaan päästetty lähellekään sitä, vaikka hän oli pyytänyt lopulta itseltään apotilta sitä kuuliaisuus tehtäväkseen. Apotti olisikin ehkä ollut myötämielinen ajatukselle, mutta muu veljestö ei ollut. Se näytti voimansa sekä uudelle, toisesta luostarista siirretylle apotille että uudelle, nuorelle veljelle. Matt oli onneksi muutaman vuoden kuluttua päässyt nykyiseen konventtiinsa apotin suosituksesta.

Veli Brian oli ottanut hänet ilolla vastaan ja kiittänyt Jumalaa, kun oli saanut niin innokkaan apulaisen ja tehtävänsä jatkajan. Malben luostari arvosti puutarhaansa: se sijaitsi luostarin alueen parhaalla paikalla ja kylpi auringon valossa juuri sopivasti. Mattin mielestä pääkirkkokin oli saanut tyytyä sitä huonompaa paikkaan. Mutta toisaalta eikö luonnon arvostaminen ollut mitä suurinta ylistystä Herran luomistyölle? Matt siirtyi seuraavaksi salaattiriville kitkemään. Salaatti kasvoi makeaksi tässä paikassa. Hän oli huomannut sen joskus veli Brianin kuoleman aikaan. Hän oli ollut kovin suruissaan ja istuttanut salaatin epähuomiossa entisestä poikkeavaan paikkaan. Oli kyseessä sitten Luojan lykky tai veli Brianin esirukoukset, he söivät nyt parempaa salaattia kuin koskaan ennen.

Kukkaistutukset olivat tärkeitä, sillä luostarilla oli myös mehiläisiä, joilta saatiin vahaa kynttilöitä varten sekä hunajaa ruokia makeuttamaan. Tietysti nuo pörräävät hyönteiset kävivät hakemassa suurimman osan medestä lähiniityiltä, mutta Matt halusi antaa niille jotain omasta takaa, antoivat ne heille niin paljon. Siksi hän piti hyvää huolta tuosta nurkkauksesta, joka näytti ajoittain villiltä kukintojen viidakolta. Matt huokasi hänen olisi pian mentävä keskipäivän messuun. Tällaisena pysähtyneen loppukesän päivänä hän olisi mielummin ollut ulkona. Itse asiassa häntä piinasi suuri kiusaus lähteä juoksentelemaan niityille ja lähimetsikköön. Luomakunta tarjosi juuri nyt parastaan ja kirmaaminen hurmaantuneena ympäri tuota kauneutta olisi taatusti käynyt Herran ylistyksestä oikein hyvin.

Matt nousi ja suoristi selkänsä, joka naksui ja valitti hieman. Hän oli vielä nuori, mutta kyykkiminen ei ollut nuorenkaan kehon mieleen. Hän jätti työkalunsa maahan kohtaan, johon oli lopettanut, jotta voisi jatkaa iltapäivällä. Hän käveli yhden pihoja halkovan pylväskäytävän läpi ja tuli lähdealtaan luo. Vettä pulppusi samaa tasaista vauhtia kuin oli pulpunnut viimeiset kolmesataa vuotta. Silloin eräs pyhä mies oli puhkaissut tuon lähteen köyhien matkamiesten sitä pyydettyä ja pian sen yhteyteen perustettiin luostari. Matt kastoi kätensä loiskeämpäriin, joka oli altaan vieressä. Puutarhan likaa ei sopinut puhdistaa lähteessä, suoraan pulppuava vesi oli tarkoitettu sairaille ja janoisille pyhiinvaeltajille. Veljet joivat kaivosta nostettua vettä ja käyttivät tarvittaessa loiskeämpärin sisältöä.

Lähde sijaitsi kirkon ovettomalla sivustalla, joten Mattin oli kierrettävä eteen päästäkseen sisään. 

Melkein koko veljestö oli jo koolla, vaikka palveluksen alkuun oli vielä hetki aikaa. 

Jokainen oli ollut sopivassa kohdassa jättäämään kuuliaisuustyönsä niin kuin tottuneen munkin kuuluikin, Matt ajatteli. 

Alttarissa tarkkailtiin auringon päivälakipistettä, sillä tuon keltaisen elämän tuojan ollessa siinä messu aloitettaisiin. 

Hyminä alkoi ja Matt laski katseensa kunnioittavasti lattiaan. Hän kuuli kuinka viimeinenkin kaapu livahti 

vielä ovesta hartaan kirkkosalin puolelle. Apotti johti ensimmäistä veisua ja jokainen veli yhtyi kiitokseen 

tästä ylitsepursuavasta päivästä. Mattin sydän löi veisun tahtiin ja lauloi hänen suunsa mukana. 

Hetken onni kutitteli häntä ja Jumala käänsi kasvonsa häntä kohti. 


                                                       
                                                                  -Roona-

Elokuvissa XVIII: Maria Magdaleena

 Moikka!

Jeesuksen elämää ja viimeisiä päiviä käsitellään elokuvassa Magdalan Marian näkökulmasta. Mariaa ja Jeesusta näyttelevät Rooney Mara ja Joaquin Phoenix, lähimmistä opetuslapsista Pietarin roolissa nähdään Chiwetel Ejiofor. Nuoren naisen on vaikea sopeutua yhteisönsä vaatimuksiin. Naimisiin meno tuntuu väärältä ja Maria haluaisi etsiä yhteyttä Jumalaan itsekin eikä vain isänsä, veljiensä ja pappien johtamien rukousten kautta. Kiertelevän Jeesuksen opetukset puhuttelevat häntä suuresti. Hän lähtee seuraamaan miestä perheensä vastustuksesta huolimatta.

Rooney Mara tekee hienon roolin Mariana. Hänellä on herkät kasvojen ilmeet, joista välittyvät kauniisti Marian tunnetilat. Koko Jeesuksen tarinasta välittyy inhimmillisempi ja humaanimpi puoli, kun se nähdään naisen silmin. Tämä on tietysti hieman kummallista, koska Jeesuksen sanoma yleisesti on inhimmillinen ja humaani eli näkökulman ei pitäisi periaatteessa vaikuttaa asiaan. Maria näkee opettajansa pelot ja epävarmuuden väistämättömän edessä. Muut opetuslapset eivät oikein tahdo ymmärtää miksi heidän kuolleita herättävä Herransa on väliin hyvin heikko. Itse asiassa pidin erittäin paljon siitä miten Lasaruksen kuolleista herättäminen oli kuvattu. Ajatus siitä, että tällainen teko olisi sekä henkisesti että fyysisesti rankka tuntuu oikealta. Jeesus tavallaan vaatii ihmisminältään likaa.

Juudaksen hahmolle on haettu syvyyttä kehittämällä hänelle kiinnostava taustatarina kuolleesta vaimosta ja lapsesta. Juudas uskoo ja toivoo, että pääsee pian liittymään rakkaiden edesmenneitten omaistensa pariin, kun luvattu uusi kuningaskunta tulee ja kuolleet liikkuvat jälleen maan päällä. Hän on omalla tavallaan uskollisin opettajansa tukijoista. Tätä kautta Juudaksen pettymys Jeesukseen on helpompi ymmärtää ja kavaltamiseenkin tulee inhimmillisempi sävy. Osansa on myös sillä, että kolmeakymmentä hopearahaa, verirahoja, ei elokuvassa näytetä lainkaan. Juudas on myös Marian vahvin tukija opetuslasten joukossa. Tai ehkä tukija on väärä sana, Juudas kun tuntuu haluavan olla Marian ystävä alusta asti toisin kuin esimerkiksi epäileväinen ja selvästi mustasukkainen Pietari.

Pidin siitä, että Pietarin hahmosta oli tässä tulkinnassa poistettu äkkipikaisuutta ja korostettu pikemminkin nuivaa ja realistista suhtautumista tiettyihin asioihin. Muutkin opetuslapset olivat yllättävän sotimishaluisia. Toki israelilaiset odottivat Messias-kuningasta, mutta kyllähän Jeesuksen lähimmät seuraajat lienevät jo varsin varhain huomanneet, ettei hän ole mikään sotapäällikkö. Phoenixin roolityön suhteen mielipiteeni jaukautui kahtaalle. Toisaalta pidin hänen tulkinnastaan esimerkiksi tavasta, jolla repliikit lausuttiin, mutta toisaalta jokin ei paikka paikoin oikein resonoinut.

Materassa käyneenä leffan kuvauspaikat oli helppo tunnistaa. Kalliokirkot ja –asumukset toimivat oikein upeana taustana tapahtumille, mutta Etelä-Italian luonto oli ehkä hieman liian vehreä raamatun maihin verrattuna. Välillä todellisilla kuvauspaikoilla käyneestä tuntui, että samalla tien pätkällä kävelyä on kuvattu sata kertaa, mikä pani naurattamaan sisäisesti ja toivomaan, että kuvauspaikkoja olisi ollut sentään vähän useampi. Lokaatioiden lisäksi hienoa oli roolitus, joka oli etniseltä taustaltaan perinteistä evankeliumielokuvaa monipuolisempi. 

Elokuva oli ihan virkistävä Raamattukuvaus. Marian pehmeä itsevarmuus ja Jeesuksen syvä inhimillisyys toivat siihen mukavan uuden säväyksen. Voin suositella, elokuva sopii ainakin pääsiäisen aikaan mainiosti. 

PS. Tulikohan nyt todistetuksi, että Kristus ei pysähtynytkään Eboliin vaan kävi Materassakin asti ;) (Carlo Levin teos Cristo si é fermato a Eboli, suom. Kristus pysähtyi Eboliin, joka kuvaa Etelä-Italian köyhiä ja karuja elinoloja 1930-luvulla.)

                                                         -Roona-

 

Rosan ja kumppaneiden sukupuut

Moi!

Olen kirjoittanut Rosasta ja muista jo monta kertaa, joten ajattelin julkaista tekemäni sukupuun näiden tarinoiden selvennökseksi.

Muutama kommentti:

- osalta henkilöistä puuttuu nimet, koska en ole vielä keksinyt sopivia. Sen lisäksi osa ei varmaan koskaan nimiä tarvitsekaan eli he ovat statisteja.

- tuo lapsi/ lapsia on annettu osviitaksi kertomaan henkilöiden iästä ja siitä, että heillä ylipäänsä on jälkikasvua. Lasten määrä on kysymysmerkki.

- sisarukset on lueteltu ikäjärjestyksessä vasemmalta oikealle 

- Rosan veljet ovat syntyneet eri vuosina, Jackin veljet ovat kolmoset (yritin parhaani mukaan ilmaista tämän piirroksessakin)

- Lilithiä ja Falcendoa puhutellaan pääasiassa lempinimillään, jonka takia ne on merkitty sukupuuhun

- Danny on poistettu suvusta, koska hän kieltäytyi syntymäoikeudestaan suvun johtajuuteen ja lähti opikelemaan papiksi

                         
                                                                -Roona-

Mietteitä kirjasta XXIV: Abhorsen sekä Jane ja Saaren kutsu

Heips!

Abhorsen on Garth Nixin kirjoittaman samannimisen fantasiasarjan kolmas osa. Vainajakätyrien armeijat nousevat hätyyttämään Liraelia ja prinssi Samethia, kun Samin poloinen ystävä Nicholas kirottuna auttaa maagi Chlorr Naamioitua kaivamaan ylös kaikkein vahvinta vapaan taikuuden olentoa. Naapurivaltio Ancelstierrestä kuuluu myös ikäviä huhuja. Onko sovittelumatkalla ollut Vanhan valtakunnan kuningaspari Sierra ja abhorsen Sabriel todellakin murhattu? 

Abhorsen jatkaa edellisten osien tarinaa odotetulla, mutta mielekiintoisella tavalla. Melko tavanomaiseen ”hyvä voittaa pahan” –loppuun on jätetty hyviä yllätyksiä, saamme esimerkiksi tietää enemmän sekä Moggetin että Kurittoman koiran perimmäisistä olemuksista. Juonilangat solmitaan kivasti, mutta Nix jättää itselleen varaa kirjoittaa jatkossakin näistä hahmoista. Tykkäsin sarjasta kokonaisuudessa ja voin suositella sitä lämpimästi varsinkin nuorille fantasian ystäville.

Abhorsenin ehdoton vahvuus koko sarjan ajan on ollut sen kiinnostava mytologia. Erityyppiset vainajahenget ja vapaan taikuuden olennot esitellään mielekkäästi. Lisäksi ne ovat oikeasti vaarallaisia. Nix ei kaiva maata omien olentojensa alta sanomalla, että sankarit pelastuvat, jos eivät näytä pelkoaan, rakkauden avulla tms. Tämän takia päähenkilöt oikeasti pelkäävät henkensä puolesta, vaikka olisivat taitavia manaajia. Samoin abhorsenin tärkeimmän aseen kellojen käytöstä on tehty mukavan tarkkaa puuhaa. Niillä nimittäin voi kirjaimellisesti joutua manan majoille, jos ei ole tarkkana.

Jane on yksi Vihervaaran Annan ja Uudenkuun Emilian luojan L. M. Montgomeryn vähemmän tunnetuista sankarittarista. Jane asuu Torontossa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Hän uskoo, että hänen isänsä on kuollut, mutta eräänä päivänä häntä odottaa yllätys, kun isältä on tullut kirje, jossa hän pyytää tytärtään luokseen Prinssi Edwardin saarelle. Kesästä isän luona tulee odottamattoman suurenmoinen. Yhdessä he hankkivat saarelta talon nimeltä Latern Hill ja Jane saa hoitaa taloutta sydämensä kyllyydestä. Onko Jane ihanan kesän jälkeen tuomittu ainiaaksi palamaan tympeään Torontoon? Entä olisiko mahdollista, että äiti ja isä palaisivat joskus yhteen?

Pidin Janesta enemmän kuin Kilmenystä, joskin heidän vertaaminen keskenään on hieman väärin. Jane on lapsi, joka pääosin toimii aikuisten kanssa, kun taas Kilmenyn päähenkilöt olivat samanikäisiä tai ainakin kaikki aikuisia. Montgomery kuitenkin esittää Janen virkeänä tyttönä, jolla on omaakin päätä, minkä myös kirjan aikuiset ovat huomanneet. Lisäksi hän on esimerkiksi Annaan ja Emiliaan verrattuna hyvin käytännönläheinen ja tietenkään hän ei ole orpo. Juonen suurin konflikti perustuu klassiseen ”on tapahtunut suuri väärinkäsitys” –troppiin, mikä oli hieman vaivaannuttavaa. Toisaalta Montgomery tulee vahingossa käsitelleeksi monen nykyajan erolapsen toivetta siitä, että vanhemmat palaisivat kuin palaisivatkin yhteen. Kirjan ulkonäöstä on annettava hieman huutia: kannen kuva ei sovi lainkaan Montgomeryn tunnelmiin, vaan pikemmin Suomen -70-80-lukuja kuvaavaan kesä maalla –kirjallisuuteen. 

Janen edesottamuksista lukiessa tulee hyvä mieli. Montgomeryn kirjoitustyyli on viehättävä, kuten olen jo aiemminkin monta kertaa sanonut. Salainen toiveeni onkin joskus päästä itse käymään Prinssi Edwardin saarella kaikkien näiden hahmojen jalan jäljillä.

                                                          -Roona-