Mietteitä kirjasta VIII: Appelsiininkuorten katu

Heippa taas!

Appelsiininkuorten katu kertoo USAssa asuvasta pakistanilaispoika Hayatista tai oikeastaan hänen tädistään Minasta Hayatin kertoman mukaan. Kirjan nykyaika sijoittuu 90-luvun puoliväliin ja varsinaiset tapahtumat jonnekin 80-luvun vaihteeseen/alkuun.

Kirjan alkukielinen nimi on American Dervish, jonka suora suomennos sopisi kirjan nimeksi paremmin. Appelsiininkuoret ja dervissit liittyvät kyllä kirjassa yhteen, mutta suomennoksen nimi on minusta turhan kaukaa haettu ja jopa harhaanjohtava. Minä nimittäin odotin jotain sellaista, että se katu, jolla henkilöt asuvat (tai asuivat alun perin vielä ollessaan Pakistanissa) olisi oikealta tai lempinimeltään Appelsiininkuorten katu ja odotin siksi hieman erilaista sisältöä. No, tarina oli joka tapauksessa hyvä.

Tavallisesti näissä on keskiössä perhe, joka ei harjoita kaikkein tiukinta islamia. Niin tässäkin. Äiti saa elää perin vapaasti, joskaan, kuten Hayat kertoo, hänellä ei ole paljoa ystäviä kodin ulkopuolella. Isä taas on omaksunut länsimaisia paheita: viinan ja vieraat naiset. Vanhemmat kuitenkin kannattavat naisten opiskelua ja oppineisuutta ja etenkin äiti haluaa kasvattaa Hayatista kunnon miehen, joka antaa naiselle arvoa eikä nyrkkiä. Isä taas pitää esim. miesten ja naisten erottelua moskeijassa keskiaikaisena. Toisaalta jos Hayatin äiti ja isä olisivat länsimainen pariskunta niin kuinkahan monta kertaa olisi jo erottu. Hayat ei edes väläyttele tätä vaihtoehtoa, vaikka joutuu kuuntelemaan äidin saarnoja isän pettämisestä ja juopottelusta ja muslimimiesten hulluudesta noin yleisesti. Hayat taitaa lähinnä pelätä, ettei isä pääse taivaaseen vaan joutuu helvetin tuleen (eikä siis ole huolissaan vanhempiensa maallisesta parisuhteesta). Mina on toki eronnut miehestään Pakistanissa, siksi hän Yhdysvaltoihin tuleekin.

Hayatin ja Minan tarinat kulkevat käsi kädessä. Hayat tavallaan radikalisoituu omista syistään (ei siis puhtaasta uskonnollisesta palosta) ja oppii myöhemmin ajattelemaan itse, koska muiden antamat vastaukset eivät tunnu järkeenkäyviltä. Mina taas rupeaa tietoisesti dervissiksi, uskossa kestäjäksi, joutuessaan naimisiin erittäin tiukasti uskoa tulkitsevan miehen kanssa. 

Minusta on hauska nähdä, että yleensä näissä kirjoissa tavattavat naishahmot ovat ”hartaita” islamilaisia. He siis määrittelevät itse itsensä hartaiksi, mutta ovat kai meidän länsimaalaisten silmissä varsin liberaaleja, koska esim. ovat välillä kokonaan käyttämättä huivia. Heidän käsityksensä uskosta on usein itse tarkkaan pohdittu, ei siis jonkun muun antama alistu-käsky. Mina muistuttaa Hayatia aina siitä, kuinka ei pidä vain opetella ulkoa esim. koraania vaan sisällön syvällinen ymmärtäminen on tärkeintä. (Hayat muuten opettelee ainakin puolet koraanista ulkoa tarinan aikana, mille minun jotain joskus ulkoa opetelleena on pakko nostaa hattua.) Viitaten tuohon kappaleen alkuun minusta on siis aina, oli kyse mistä uskonnosta tahansa, hienoa, ettei hartautta suoraan yhdistetä ääriajatteluun tai tyhmään seuraamiseen, koska eihän se sitä ole. Ja etenkin naiset yleensä harjoittavat tätä hiljaista, ”hyvää” hartautta.

Muslimikulttuurin sisältä kirjoittaviin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa kannattaa tutustua. Esimerkiksi Talo moskeijan vierellä ja Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ovat oikein hyviä kirjoja. (Käsittääkseni nämä kirjoittajat ovat islamin harjoittajia. Ainakin he ovat kotoisin ”perinteisistä” muslimimaista. Hartauden tasosta en tiedä :D)

                                                                -Roona- 

Kandista

Heippa!

Kirjoitan vielä oikeastikin kandistani jotain jossain vaiheessa, tässä on vain tutkielman loppulause. Tarkoituksena oli harjoitella englanniksi kääntämistä, toivotaan, että sain jotain kohtuullisen selvää aikaiseksi. Oikeakielisyyttä ei ole tarkastettu kellään, joten jos menee oikein se on ihan omaa ansiota ;) .
Tutkin työssäni siis Armenian uskonnollisesta historiasta kirjoittanutta Sebeosta.

Conclusions

Sebeos is interested mainly about three things in the religious environment: the works of katolikoi, the inner and outer politics of the church and other religions i.e. Zoroastrianism, Judaism and Islam. His style is straightforward and he tries to be neutral.  The part of Christianity Sebeos writes most is clearly the works of katolikoi. From that ground it is easy to establish that katolikos was an important figure in the spiritual life of the Armenians. In the text one can also see references to the secular power of katolikos and his connections to the princes. The closer we get to mid-600s the more Sebeos has to say about the katolikoi.

Otherwise, the description of Christianity can be divided in two parts. On one hand Sebeos discusses God´s intervention in battles, sieges and the like, on the other about relics. This shows us that the writer was religious and it is a good evidence that he was a priest. Sebeos tells examples which say a lot about the relationship between politics and religion and how this possibly affected to war making. Especially interesting are the relationships between nakharar* and church even in the time of peace. Sebeos also shows interest beyond his own Christian country and follows the events connected to the Holy Cross which no doubt were followed in all Christendom.

Sebeos represents Zoroastrianism by both conflict and coexistence. Conflict is the attempt to convert the good Christians but Sebeos ends up talking mostly about the greatness of martyrdom and how pious everybody were. In coexistence too Christian things become more eminent since the wife of king Khosrau is a Christian. Jewish communities were commonplace in the Armenian cities, so Sebeos mentions their phases when he deems it necessary. To Sebeos Arabs were a plague send by God. It is likely that bigger conflicts emerged only when Arabs had established their power and Sebeos died before that happened.

It could be said that Sebeos´ opinion about the religious affairs is slightly in contradiction with his examples. All in all he seems to think that the Armenian Church is internally very united although he shows that things were a bit different in real life. One has to note though that the contradiction is mostly political and not religious.

In the the end it can be concluded that Sebeos paints a diverse picture about religious events and conflicts not only in Armenia but also in the neighboring countries.

*nakharar meaning Armenian lords or princes

                                                           -Roona-

Elokuvissa II: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Heippa vaan!

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille perustuu Ransom Riggsin romaaniin ja sen on ohjannut Tim Burton.

+ tarina oli pidetty maanläheisenä

·         suoraan sanottuna menin trailerin perusteella saliin vähän jännittyneenä siitä, kuinka paljon yli Burton on lyönyt. Siksi olikin positiivinen yllätys, että tarinan annettiin itse puhua puolestaan eikä siitä ollut turhaan lähdetty tekemään mitään überfantasiaelokuvaa tai toisaalta ylisynkkää versiota. Traileriin vaan oli kerätty ne kaikkein fantasiallisimmat kohtaukset, mikä sai säikkymään, että koko leffa on sellainen. Burton ei siis mennyt yli, mutta joukosta löytyy sopivasti herkkuhetkiä herran faneillekin. Olen melko varma, että yksi kohta oli jopa toteutettu stop-motion – animaatiolla, siltä se ainakin kovasti näytti.

+roolitus

·         etukäteen jo arvelin, että Eva Green neiti Peregrinenä on nappivalinta, ja olihan hän. Tuli kovasti mieleen hänen hahmonsa Penny Dreadfulissa, lieneekö saanut tämän roolin sen perusteella sitten. Hattua on nostettava myös pääroolin Jakena olevalle Asa Butterfieldille, jota ennakkoluuloisesti pidin liian lapsenkasvoisena rooliin. (Puolustukseksi on sanottava, että Asa näyttää mainosjulisteissa ym. pr-materiaalissa todella nuorelta, kuvanmuokkaus mennyt liian pitkälle?) Asan ja hänen kiinnostuksensa kohdetta Emmaa leffassa näyttelevän Ella Purnellin kemia toimii myös mielestäni hyvin.

+lapsien esittelyille on aikaa, toisaalta sopivia kohtia on karsittu pois

·         Ainoa asia, mikä oikeastaan harmitti oli se, että Victorista jäi varmaan peruskatsojalle kuva pelkkänä jumpscare-hahmona. Muuten tarina eteni hyvin, mutta hahmoihin ehti myös tutustua. Myös osa Jaken aikasilmukka vierailuista on minun nähdäkseni karsittu pois elokuvasta, mikä on ihan hyvä.

– loppu oli erilainen kuin kirjassa

·         tämä ei varsinaisesti ole mikään miinus, asia oli vain kirjan lukeneelle hieman hämmentävä. En ole koskaan ymmärtänyt niitä valittajia, joiden elämä menee pirstaleiksi, jos jokin asia on erilainen ihan jo kirjan ja elokuvan erilaisuuksista medioina johtuen. Tässäkin loppu oli itsessään toimiva ja elokuvaan sopiva, mutta kirjan lukeneena jäin vain miettimään miten mahdollisissa jatko-osissa aiotaan edetä. Toisaalta en ole itse lukenut Riggsin seuraavia kirjoja, joten ties vaikka tuossa viitattiin jo niiden tapahtumiin.

– elokuvaan liittyvät hashtagit

·         jos tuo äskeinen ei ollut kunnon miinuspuoli, niin pistän nyt vielä paremmaksi. Tämä on kyllä ihan oikea miinus, mutta ei liity itse elokuvaan mitenkään. Minua ärsyttivät kovasti mainosten yhteydessä esiintyneet hashtagit etenkin suomennettu #oleerityinen. Eihän elokuvan tarina käske kenenkään olla erityinen, lapset ovat syntyneet sellaisiksi – kuten neiti Peregrine selittää kyse on resessiivisestä geenistä. Eli kyse ei ole ihanan individualismin korostamisesta tai omasta valinnasta, johon tuo ole erityinen minusta pikemminkin viittaa. Itse asiassa kirjan suomennoksessa oleva sana eriskummallinen kuvaa hahmojen luonnetta kokonaisuudessaan erityistä paremmin.

8/10 (hämmennyksen takia, muutoin kannattaa mennä katsomaan)

 

                                                            -Roona-

Paloja, osa 3

Hei!

Olen jättynyt tietyt näistä tarkoituksella niin kuin ne ovat sieltä mistä ne kopioin eli lause saattaa katketa kesken. (Sanoja en sentään ole katkaissut tai olin kyllä joissakin, mutta tähän olen ne sentään täydentänyt kokonaisiksi.)

”Olkaa nyt hyvät ihmiset dramaattisempia. Teillä on lupa ylinäytellä”, tokaisi ohjaaja tuskastuneena. Koulun näytelmäryhmän harjoitukset eivät oikein meinanneet ottaa tuulta alleen. ”Okei, pidetään pieni tauko. Jospa tämä sen jälkeen luonnistuisi”, hän huokasi. ”Mä en muista yhtäkään vuorosanaani”, Julita marisi. Hän ja muutama muu jäivät istumaan lavan reunalle. ”Mitä sitä turhia”, Joni sanoi. ”Ehtiihän ne vielä. Täähän esitetään vasta joskus keväällä.” ”Joo, mutta ohjaaja käy kuumana jo nyt”, Hanna naurahti kuivasti. ”Sen pitäisi ottaa rauhallisesti ja hengittää syvään niin kuin bilsan ope tekee, kun sitä vähänkin stressaa”, totesi Teresa. Kaikki nauroivat. Porukassa ei ainakaan ollut vikaa. Ohjaaja eli ryhmää vetävä opettaja vain vaahtosi tapansa mukaan liikaa. Sen tapana oli, että kaikki piti saada valmiiksi ennen…

Olipa kerran metsä. Se ei ollut mikään tavallinen metsä, koska siellä kasvoi outoja puita. Oli käkkyrämäntyjä, vinoja kuusia ja taipuneita riippakoivuja. Ylemmillä rinteillä kasvoi piskuisia hopeakatajia. Siitä metsästä ei todellakaan puuttunut elämää. Oli kaikenlaista mönkijää, matelijaa, vilistäjää, vipeltäjää, tapertajaa, tallustelijaa ja liitelijää. Äänten kakofonia oli päivisin sen mukainen. Kuului liverrystä, koputusta, murinaa, matalaa ja korkeaa ääntä. Ketut, karhut, peurat, kärpät, siilit, pikkulinnut, pöllöt ja hyönteiset elivät sulassa sovussa. Joskus metsään saapui ihmisiä luontoa ihailemaan. He ottivat kuvia kameroillaan ja pitivät nuotiota leiripaikalla. Joskus saapui myös metsästäjiä. Silloin eläimet juoksivat kiireesti pakoon. Puut suojasivat niitä oksillaan.

Syysillan tuuli tuiversi kasvoille, kun Jen käveli eteenpäin. Ei tämä ilta erityisesti houkutellut kävelyyn, mutta upseeri vieraili heidän kylässään eikä sellaista tapahtunut joka päivä. Hän saattaisi olla komeakin, Jen ajatteli. Jenin kuvitelmat eivät olisi voineet mennä enempää pieleen. Eräässä kartanon kymmenistä huoneista istui nuori nainen, hänet olisi hyvin voinut olettaa Jenin ikäiseksi, ja jutteli isännän kanssa. ”Et olisi saanut järjestää tällaista, Walter”, nainen sanoi hymyillen. ”En minä olisikaan, mutta kirkkoherra ja vouti vaativat. No, he kokevat pienen yllätyksen”, sanoi kartanonherra von Hof. ”Etkö kertonut heille? Toivon totisesti, ettei kummallakaan ole heikko sydän.” ”En ehtinyt kaikessa hötäkässä. Sitä paitsi en usko kenenkään pistävän pahakseen noin kaunista naista.” ”Älä yritä viekoitella minua moisilla kohteliaisuuksilla. Ihmiset pettyvät, kun…”

Hänellä oli pitkät ja lakatut kynnet, joita hän naputteli ikävästi pöytää vasten. Mirella Nikanderista ei kukaan erityisesti pitänyt. Hän oli johtajana kovin niuho ja vähintäänkin lyhytpinnainen. Monet ihmettelivät miten hän oli ylipäätään päätynyt esimiestehtäviin. Rouva Nikander kuitenkin onnistui aina, eikä vähiten alaistensa ansiosta, joten yrityksen johtoporras halusi pitää hänet osastonsa päällikkönä. Hänestä liikkui työntekijöiden keskuudessa aina hauskoja juttuja, joille hänen kuulemattaan naurettiin. Hän oli täsmällinen kuin kello ja vaati valitettavasti tätä ominaisuutta muiltakin. Jos joku sattui tulemaan palaveriin parikin sekuntia myöhässä niin voi sitä myrskyä, joka syntyi. Kaikki tiesivät, että rouva Nikanderilla oli mies, mutta lapsista tai niiden olemattomuudesta ei kellään tuntunut olevan tarkkaa tietoa. Kukapa olisi arvannut…

Kummankin miehen viitta heilahti auki, kun he tarttuivat miekkojensa kahvoihin. Tyttö huitaisi kädellään heihin päin. ”Tuo ei ole tarpeen”, hän sanoi. Hänen edessään istuva nuorukainen oli aiheesta värähtänyt hieman, mutta rentoutui nyt uudelleen. ”Miksi tulen gorillojesi kanssa tänne mahtailemaan?”, poika kysyi happamesti. ”Eivät he sinua varten mukana ole. Tulin vain perimään velkani, kun satuit matkan varrelle”, tyttö totesi ykskantaan. ”Minä koen oloni uhatuksi eikä minulla sitä paitsi ole rahaa”, poika sanoi ylimielisesti. ”Senkö takia, että tarjosit juuri kierroksen kaikille?”, tyttö kysyi virnistäen. ”Mennään selvittämään tämä muualle.” Poika nousi ja viittasi tyttöä ja miehiä seuraamaan perässään. He astuivat viileään ulkoilmaan haisevalle takapihalle. ”Onko kaikki tehtävä aina noin näyttävästi?”, poika sähisi tytölle. ”Ei, minä pyrin yleensä pitämään matalaa profiilia”, tyttö sanoi rauhallisesti. Hän kaivoi taskustaan velkakirjan.

Kynttilälyhdyt oli sytytetty juhlia varten. Ne olivat värikkäitä ja loistivat punaista, vihreää ja sinistä hämyvaloa ympärilleen. Katukeittiöt levittivät tuoksuja ja ihmiset kulkivat iloisina kojulta toiselle. Myyjät kaupittelivat jos jonkinlaista tavaraa. Oli koruja, hajusteita, työkaluja, leluja sekä ompelutarvikkeita. Raha vaihtoi omistajaa ja useammastakin kaupasta käytiin kiihkeää sanakopua. Taskuvarkaiden silmissä kiilui sinä yönä kulta ja hopea. Silkkiin pukeutuneet hienot naiset kahisivat mennessään ja saivat niin nuorukaiset kuin pikkutytötkin huokaamaan hiljaa. Kadulla kävi jatkuva puheensorina, kun ihmiset tapasivat tuttujaan – ja tuntemattomiakin, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Miehet löivät toisiaan selkään ja saivat vaimonsa mustasukkaisiksi kumartelemalla kepeästi toisille naisille. Yön äänet kaikuivat pitkälle kylän ulkopuolelle asti.

Päivä oli hyvin talvinen. Tuuli oli tuivertanut lumikinoksiin hienoisia spiraaleita ja pakkanen oli saanut aikaan räystäiden jääpuikot. Linda käveli tiellä ja ihasteli lumista maisemaa. Pakkasukko oli edellisyönä kuurannut kaikki puut ja metsämaat hänen ympärillään, kaukanakin, näyttivät aivan satumaisilta kaikessa valkeudessaan. Vieläpä ikivihreiden havupuiden kuuran alta näkyvä hento vehreys näytti kuin smaragdeilta. Linda oli pukeutunut lämpimästi. Kaulassaan isoäidin neuloma kaulaliina ja käsissään omatekoiset tumput sekä pakkanen poskissaan hän tunsi olonsa oikein mukavaksi. Tällaisena päivänä oli ihana elää ja olla ulkona. Hän ajatteli rouva Horrowta, joka ei huonojen jalkojen takia voinut ulkoilla. Oli varmasti ikävää istua kyhjöttää sisällä näin kauniina päivänä. Hän itse oli menossa hakemaan parasta ystäväänsä Annieta…

 

                                                              -Roona-