Olen jättynyt tietyt näistä tarkoituksella niin kuin ne ovat sieltä mistä ne kopioin eli lause saattaa katketa kesken. (Sanoja en sentään ole katkaissut tai olin kyllä joissakin, mutta tähän olen ne sentään täydentänyt kokonaisiksi.)
”Olkaa nyt hyvät ihmiset dramaattisempia. Teillä on lupa ylinäytellä”, tokaisi ohjaaja tuskastuneena. Koulun näytelmäryhmän harjoitukset eivät oikein meinanneet ottaa tuulta alleen. ”Okei, pidetään pieni tauko. Jospa tämä sen jälkeen luonnistuisi”, hän huokasi. ”Mä en muista yhtäkään vuorosanaani”, Julita marisi. Hän ja muutama muu jäivät istumaan lavan reunalle. ”Mitä sitä turhia”, Joni sanoi. ”Ehtiihän ne vielä. Täähän esitetään vasta joskus keväällä.” ”Joo, mutta ohjaaja käy kuumana jo nyt”, Hanna naurahti kuivasti. ”Sen pitäisi ottaa rauhallisesti ja hengittää syvään niin kuin bilsan ope tekee, kun sitä vähänkin stressaa”, totesi Teresa. Kaikki nauroivat. Porukassa ei ainakaan ollut vikaa. Ohjaaja eli ryhmää vetävä opettaja vain vaahtosi tapansa mukaan liikaa. Sen tapana oli, että kaikki piti saada valmiiksi ennen…
Olipa
kerran metsä. Se ei ollut mikään tavallinen metsä, koska siellä kasvoi outoja
puita. Oli käkkyrämäntyjä, vinoja kuusia ja taipuneita riippakoivuja. Ylemmillä
rinteillä kasvoi piskuisia hopeakatajia. Siitä metsästä ei todellakaan
puuttunut elämää. Oli kaikenlaista mönkijää, matelijaa, vilistäjää, vipeltäjää,
tapertajaa, tallustelijaa ja liitelijää. Äänten kakofonia oli päivisin sen
mukainen. Kuului liverrystä, koputusta, murinaa, matalaa ja korkeaa ääntä.
Ketut, karhut, peurat, kärpät, siilit, pikkulinnut, pöllöt ja hyönteiset elivät
sulassa sovussa. Joskus metsään saapui ihmisiä luontoa ihailemaan. He ottivat
kuvia kameroillaan ja pitivät nuotiota leiripaikalla. Joskus saapui myös
metsästäjiä. Silloin eläimet juoksivat kiireesti pakoon. Puut suojasivat niitä
oksillaan.
Syysillan
tuuli tuiversi kasvoille, kun Jen käveli eteenpäin. Ei tämä ilta erityisesti
houkutellut kävelyyn, mutta upseeri vieraili heidän kylässään eikä sellaista
tapahtunut joka päivä. Hän saattaisi olla komeakin, Jen ajatteli. Jenin
kuvitelmat eivät olisi voineet mennä enempää pieleen. Eräässä kartanon
kymmenistä huoneista istui nuori nainen, hänet olisi hyvin voinut olettaa Jenin
ikäiseksi, ja jutteli isännän kanssa. ”Et olisi saanut järjestää tällaista,
Walter”, nainen sanoi hymyillen. ”En minä olisikaan, mutta kirkkoherra ja vouti
vaativat. No, he kokevat pienen yllätyksen”, sanoi kartanonherra von Hof. ”Etkö
kertonut heille? Toivon totisesti, ettei kummallakaan ole heikko sydän.” ”En
ehtinyt kaikessa hötäkässä. Sitä paitsi en usko kenenkään pistävän pahakseen
noin kaunista naista.” ”Älä yritä viekoitella minua moisilla
kohteliaisuuksilla. Ihmiset pettyvät, kun…”
Hänellä
oli pitkät ja lakatut kynnet, joita hän naputteli ikävästi pöytää vasten.
Mirella Nikanderista ei kukaan erityisesti pitänyt. Hän oli johtajana kovin
niuho ja vähintäänkin lyhytpinnainen. Monet ihmettelivät miten hän oli
ylipäätään päätynyt esimiestehtäviin. Rouva Nikander kuitenkin onnistui aina,
eikä vähiten alaistensa ansiosta, joten yrityksen johtoporras halusi pitää
hänet osastonsa päällikkönä. Hänestä liikkui työntekijöiden keskuudessa aina
hauskoja juttuja, joille hänen kuulemattaan naurettiin. Hän oli täsmällinen
kuin kello ja vaati valitettavasti tätä ominaisuutta muiltakin. Jos joku sattui
tulemaan palaveriin parikin sekuntia myöhässä niin voi sitä myrskyä, joka syntyi.
Kaikki tiesivät, että rouva Nikanderilla oli mies, mutta lapsista tai niiden
olemattomuudesta ei kellään tuntunut olevan tarkkaa tietoa. Kukapa olisi
arvannut…
Kummankin
miehen viitta heilahti auki, kun he tarttuivat miekkojensa kahvoihin. Tyttö
huitaisi kädellään heihin päin. ”Tuo ei ole tarpeen”, hän sanoi. Hänen edessään
istuva nuorukainen oli aiheesta värähtänyt hieman, mutta rentoutui nyt
uudelleen. ”Miksi tulen gorillojesi kanssa tänne mahtailemaan?”, poika kysyi
happamesti. ”Eivät he sinua varten mukana ole. Tulin vain perimään velkani, kun
satuit matkan varrelle”, tyttö totesi ykskantaan. ”Minä koen oloni uhatuksi
eikä minulla sitä paitsi ole rahaa”, poika sanoi ylimielisesti. ”Senkö takia,
että tarjosit juuri kierroksen kaikille?”, tyttö kysyi virnistäen. ”Mennään
selvittämään tämä muualle.” Poika nousi ja viittasi tyttöä ja miehiä seuraamaan
perässään. He astuivat viileään ulkoilmaan haisevalle takapihalle. ”Onko kaikki
tehtävä aina noin näyttävästi?”, poika sähisi tytölle. ”Ei, minä pyrin yleensä
pitämään matalaa profiilia”, tyttö sanoi rauhallisesti. Hän kaivoi taskustaan
velkakirjan.
Kynttilälyhdyt
oli sytytetty juhlia varten. Ne olivat värikkäitä ja loistivat punaista,
vihreää ja sinistä hämyvaloa ympärilleen. Katukeittiöt levittivät tuoksuja ja
ihmiset kulkivat iloisina kojulta toiselle. Myyjät kaupittelivat jos
jonkinlaista tavaraa. Oli koruja, hajusteita, työkaluja, leluja sekä
ompelutarvikkeita. Raha vaihtoi omistajaa ja useammastakin kaupasta käytiin
kiihkeää sanakopua. Taskuvarkaiden silmissä kiilui sinä yönä kulta ja hopea.
Silkkiin pukeutuneet hienot naiset kahisivat mennessään ja saivat niin
nuorukaiset kuin pikkutytötkin huokaamaan hiljaa. Kadulla kävi jatkuva
puheensorina, kun ihmiset tapasivat tuttujaan – ja tuntemattomiakin, joiden
kanssa vaihdettiin kuulumisia. Miehet löivät toisiaan selkään ja saivat
vaimonsa mustasukkaisiksi kumartelemalla kepeästi toisille naisille. Yön äänet
kaikuivat pitkälle kylän ulkopuolelle asti.
Päivä
oli hyvin talvinen. Tuuli oli tuivertanut lumikinoksiin hienoisia spiraaleita
ja pakkanen oli saanut aikaan räystäiden jääpuikot. Linda käveli tiellä ja
ihasteli lumista maisemaa. Pakkasukko oli edellisyönä kuurannut kaikki puut ja
metsämaat hänen ympärillään, kaukanakin, näyttivät aivan satumaisilta kaikessa
valkeudessaan. Vieläpä ikivihreiden havupuiden kuuran alta näkyvä hento vehreys
näytti kuin smaragdeilta. Linda oli pukeutunut lämpimästi. Kaulassaan isoäidin
neuloma kaulaliina ja käsissään omatekoiset tumput sekä pakkanen poskissaan hän
tunsi olonsa oikein mukavaksi. Tällaisena päivänä oli ihana elää ja olla
ulkona. Hän ajatteli rouva Horrowta, joka ei huonojen jalkojen takia voinut
ulkoilla. Oli varmasti ikävää istua kyhjöttää sisällä näin kauniina päivänä.
Hän itse oli menossa hakemaan parasta ystäväänsä Annieta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti