Myrskyävän meren muisto

 Heippa!

Vesi sataa vihaisesti sisäisen aaltoni lailla

helppo sanoa: on syksy

Valkea salama leikkaa raivoni kahtia

ja talvi mulkaisee repeymän takaa

Hyödytön villi sydän, tulen kuitenkin.

 

Rikkinäinen haaksi havahtuu ikkunan takana

jossain hakkaavat oksat talon kattoa

”Anna tulla, jotta muistan ensi syksyyn asti”

”Ani harvoin saa elää reunalla, jolla tuntee elävänsä”

Huudan tai kuiskaan, en tiedä.

 

Raato, rantaan ajelehtinut

syys on visio ensi keväästä

Kalpeana makaan kuohukivillä

sielu kevyenä kuin heitelty höyhen

Täältä ei lähetetä korttia.

 

Istua loivalla luodolla niin kuin Maija

hymyillä merelle, sisällä ja ulkona

laiha kissa puskemassa jalkoja

Mikään määrä janoa ei riitä

tyrskyt rauhoittuvat siniseksi tyyneydeksi.

 

Siemailen syyskuun vettä kaivosta

Tänä yönä täysikuu rakentaa siltaa

leikitellen, ehkä huomenna taas myrskyää.

-Roona-

 

Oi, se sattuu sydämeen (Aina on liian kauan 14. luku)

 Moikka!

”Atty?” Daniel kirahti. ”Miksi he olisivat sitä käyttäneet? Sillä lempinimellä sisarukset härnäsivät minua, kun olin pieni. Minä vihasin sitä.” 

Milla huomasi, että Danielilla oli mennyt vahvasti tunteisiin. Johtuiko se sitten enemmän lempinimestä vai oman kuolinilmoituksen näkemisestä, sitä ei ehkä ollut nyt viisasta kysyä. ”No, mut toi Raamatun kohta on ihan perinteinen, vai mitä? Sitä ne ainaki kaikis leffois lukee haudalla”, hän tyytyi sanomaan. 

Daniel väänteli sormiaan kuin ei tietäisi halusiko asettaa ne ristiin vai lomittain. ”Milla, tajuatko sinä, se on liian perinteinen. Se laitetaan kauppiaiden vakavien vaimojen ilmoituksiin, sellaisten, jotka ovat raataneet koko elämänsä ja saaneet kymmenen lasta, joista viisi on elänyt aikuisiksi. Ei traagisesti kuolleiden nuorten aatelisten”, Daniel tiuskaisi tukahtuneesti.

Milla huokasi ja kiersi kämmenensä Danielin käsien päälle. ”En mä tajuu, mut ehkä sä voit selittää mulle. Must ois ihan kaunista, jos toi ois mun kuolinilmotuksessa, tosin mä kyl luulen, et äiti ja iskä laittas siihen jonku runon pätkän.” Hänen eleensä tuntui rauhoittavan miestä hieman. 

Daniel katsoi häneen surkeana. ”Niin minunkin perheeni olisi pitänyt tehdä. Isä oli suuri kirjallisuussitaattien ystävä. Taivaan tähden, hän tapasi jonkun tutun kuollessa aina pohtia minkä lainaus tämän muistoksi erityisesti sopisi. Mutta...” Lauseen loppu jäi roikkumaan, sillä mies ei tuntunut tietävän miten sen päättää. 

Milla venytti käsivartensa ja kääräisi Danielin puolikkaaseen halaukseen. ”Kuule, me voidaan pitää tauko. Vielä ei oo syöntiaika, mut mä hoidan vaik muita työjuttui täs välillä.”

Daniel näytti hetken aikaa siltä, että purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän suoristi selkänsä ja veti suunsa tanaan. ”Käydään tämä vaan kokonaan läpi. Ei iltapäivä sitä yhtään helpommaksi muuta.” 

Milla myöntyi ja päästi kätensä tippumaan vierelleen. ”Okei, toi muistolausehan on söpö. Aika on kullannu sun sisarusten muistot tost lempinimest. Ne on varmaan olleet tosi surullisia ja vähän niinku unohtaneet olla hienotunteisia sua kohtaan. Kylhän sen nyt voi sallia?” 

”Niin, se on varmaan järkevä selitys”, Daniel mumisi tuskin kuuluvasti. Hän nousi, käveli tiskialtaan luo ja laski vettä yhteen pesua odottavista laseista. 

Millan oli pakko keskeyttää. ”Huuhdo se nyt ensin. Muuten saat juoda appelsiinihyhmämoskaa vetes joukossa.”

Daniel pani lasin irvistäen takaisin ja otti tiskikaapista kokonaan uuden ja puhtaan. Hän palasi Millan luo sen kanssa. ”Anteeksi... minua vain... satuttaa kovasti... että muisto minusta ei ole kovin henkilökohtainen”, hän takelteli. 

Milla katsoi häntä ilmeellä, jonka toivoi olevan lohduttava, mutta se oli kuitenkin ehkä enemmän tuijotus. ”Ei sun anteeksi tarvitse pyytää. Mä luulen, et sä alat nyt vasta tajuta, et oot ihan oikeesti kuollu. Siks tää tuntuu susta pahalta.” 

Daniel nikkasi ja nyt hänen toisesta silmäkulmastaan todella valui kyynel. ”Minä... kiitos... ehkä sinä voit jatkaa tutkimuksia tästä.” Sinä korostui lähes anelevasti. 

Milla ei ehtinyt sanoa juuta eikä jaata, kun mies siirtyi pakonomaisesti ja konemaisesti olohuoneeseen. Milla oli menossa perään, kun ovikello kilahti. Helvetin mahtavaa, hän ajatteli. 

Jenniina pölähti sisään kuin iloinen pyörremyrsky. ”Mä tulin tsiigaan miten tääl voidaan. Ja saamaan tietoja...”, hän pulputti merkitsevästi. 

”Danielist ei just nyt taida olla puhuun mitään”, Milla vastasi irvistäen. ”Mut tuu tänne.” Hän ohjasi Jenniinan läppärin eteen. Danielin kuolinilmoitus oli yhä ruudulla. 

”Te ootte kaivellu menneitä? Täst tyypist on aika jättäny sata vuotta sitten.” 

Milla päästi vahingossa sähinää muistuttavan äänen. ”Se on Daniel.” 

Jenniina nyrpisti suutaan. ”Kyl mä lukee osaan.” 

Milla istuutui Jenniinan viereen ja otti kiinni tämän kädestä. ”Jensku-rakas, tää on mun Daniel. Sen perhe on joskus laatinu tän ilmotuksen.  Se istuu nyt tuol semijärkyttyneenä, koska sille jysähti just kalloon, et se on virallisesti kuollut henkilö.”

Olisi ollut vähättelyä sanoa, että Jenniina tuijotti suu auki. Milla ei ollut uskonut, että perustyyppi voisi saada leukojaan niin avoimiksi kuin Jenniinan olivat. ”Mä... tota...”, Jenniina änkytti, kun sai viimeinkin jotain ulos. 

”Tän takia me ei heti kerrottu teille. En mäkään tätä juttuu täysin tajuu, mut täytyy mennä virran mukana, eiks niin? Ja onhan tää nyt helvetin kiinnostavaa.” 

Jenniina näytti lievästi pahoinvoivalta. ”Milla, tää on ihan eri kaliiperia kuin joku lähiöiskän pettämisjupakka. Daniel on kai pehmee, mut se on sekaantunu johonki tosi vaaralliseen. Yrittäsit vaan päästä irti koko sotkust.” 

He olivat puhuneet koko ajan lähes kuiskaten ja keskittyneet keskusteluunsa niin, etteivät olleet kuulleet Danielin tulevan keittiöön. 

”Omaan murhaani minä vain”, hän sanoi katkerasti.

Jenniina oli hypätä tuolistaan. Hän kuitenkin otti pahoittelevan ilmeen heti, kun näki Danielin itkettyneisyyden. ”Mä en taidakaan haluta tietää tästä enempää”, hän sanoi epäröiden. ”Mut neuvosin silti Millaa jättään leikin sikseen.” 

Daniel puri huultaan. Milla katseli heitä kumpaakin vuoron perään. ”No, en mä aio jättää. Saapahan sit lastenlapset pitää hulluna, kun kerron niille täst.” 

Jenniina nyökkäsi ja ilmoitti haluavansa lähteä. Ovella hän halasi Millaa tiukasti. ”Soita kuiteskin, jos tulee jotain.” Jenniina häipyi kohti Petruksen sinisenhohtoista autoa. 

Milla huokasi ja palasi Danielin luokse keittiöön. ”Ainakaan kertomisasiast ei enää tartte kantaa huolta. Ja sä otat loppupäivän iisii. Jos tää murha on ollu ratkasematta sata vuotta, se kestää olla sitä vielä huomiseen.”

Illalla, kun Daniel oli jo mennyt sohvasänkyynsä tuhisemaan, Milla päätti vielä tarkastaa sähköpostinsa kuten hän tottumuksesta teki joka kerta koneen sulkiessaan. Hän yllättyi suuresti, kun yhdessä saapuneessa viestissä oli Weather High´n osoite. Näin nopea vastaus ei voi tarkoittaa muuta kuin kohteliasta kieltäytymistä, hän ajatteli synkästi. Sen Milla voisi avata yksinkin ja Daniel-parkaa sen takia olisi turha herättää. Hän klikkasi sen auki. Viesti oli tosiaan kohtelias ja aika lyhytkin, mutta ei huonolla tavalla. William IV sihteeri oli kirjoittanut vanhan miehen puolesta. Herra Willougby oli antanut luvan kertoa, että tuo perhettä koskettanut ikävä tragedia oli Danielin itsemurha. Paroni tietysti toivoi, että Milla ja Daniel kohtelisivat saamaansa tietoa äärimmäisellä tahdikkuudella, mutta hänestä siitä oli jo aika puhua, eihän itsemurha ollut enää sellainen tabu kuin aikoinaan.

Milla luki viestin kolmeen kertaan. Itsemurha? Eihän Daniel ollut tehnyt itsemurhaa vaan hänet oli tapettu. Epäilys kävi hetken hänen mielessään, mutta hän katkaisi sen siivet alkuunsa. Danielille oli sanottu, että toinen hänen keskeneräisistä asioistaan oli hänen oman murhansa selvittäminen. Luulisi, että tuonpuoleisessa nämä asiat tiedettiin millin tarkasti. Mutta viestissä olevat tiedot selittivät kuolinilmoitusta paljonkin. Se oli bulkkitavaraa, koska sen ei oltu haluttu erottuvan. Milla muisteli, ettei itsemurhan tehneitä ollut edes saanut haudata siunattuun maahan. Se käytäntö oli kai Suomessakin ollut voimassa pitkälle 1900-luvulle saakka. Hän oli iloinen, ettei ollut mennyt häiritsemään Danielin unta. Miestä oli ravisteltu tälle päivälle jo tarpeeksi.

Milla tunki läppärin kannen kiinni ja kalppi sänkyynsä epäillen kovasti saisiko itsekään yhtään rauhallista silmäystä sinä yönä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXI: Evelynin seitsemän kuolemaan ja Sidotut

 Heippa!

Teidät toivotetaan kohteliaimmin tervetulleeksi Blackheath Housessa pidettäviin Suuriin naamiaisiin. Syrjäiseen maaseutukartanoon tanssiaisiin kutsuttu Aiden Bishop saa kylmäävän tiedon: juhlapäivän klo 23 kartanon tytär Evelyn murhataan. Evelyn ei kuitenkaan kuole ainoastaan kerran. Kun hänet on murhattu, kartanon vieraat heräävät mystisesti aina uudelleen samaan tanssiaispäivään. Painajaismaisen kierteen katkaistakseen Aidenin on löydettävä murhaaja, ennen kuin rikosta ehtii edes tapahtua. Stuart Turtonin kirjoittaman kaltaista murhamysteeriä et ole koskaan lukenut – se on kuin yhdistelmä Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Kirjallinen pakohuonepeli vangitsee lukijan salaisuuksien verkkoon. Tämä esikoisromaani on voittanut Costan esikoisromaaninpalkinnon.

Kuten yleensäkin, minulla oli tässäkin ensiksi vaikeuksia tottua minäkertojaan. Varsinkin kun Aiden – jonka nimi muuten ei todellakaan paljastu heti kirjan aluksi (muualta kuin tyhmästi kansilehdeltä) – ei muista mistään mitään. Tykkäsin siitä miten Turton kuvaili Blackheathin varisevaa, murtuvaa ja dekadenttia tunnelmaa. Jäin vähän miettimään, miten Blackheath lopulta toimii. Jos joku luuppiin kuulumaton menee kartanolle, näkeekö hän vain hylätyn vanhan talon vai kenties vain tyhjän tontin tai aukean. Vain kulkeeko luupin raja jossain kauempana ja ihmiset Harry Potterin tapaan hämäytetään kiertämään kyseinen alue. Teos oli kyllä tosi jännittävä ja kerrontaratkaisu mielenkiintoinen. Murhakin paljastuu… sanotaanko vaikka hyvin suunnitelluksi rikokseksi.

Vuoden 1913 eduskuntavaalit suistavat maisteri Anna Sofia Ahlstedin ja ompelijatar Hilma Maria Perämäen politiikan sivuraiteille. Hilma lähtee perheineen Amerikkaan. Annan ratkaisu on järkiavioliitto. Tyvenen sijasta kumpikin joutuu uuteen myrskyyn. Sillä aikaa kun Hilma käy eloonjäämiskamppailua harlemilaisessa vuokratalossa, Anna yrittää selvitä hengissä kylmässä ja väkivaltaisessa kulissiavioliitossaan. Padot murtuvat, kun Anna ryhtyy vastoin miehensä tahtoa piilottelemaan jääkäriksi haluavia nuoria miehiä. Keväällä 1916 Hilma palaa yksinhuoltajana takaisin Suomeen. Vielä kerran astelevat Hilma Maria ja Anna Sofia yhdessä eduskunnan avajaiskulkueessa, mutta kestääkö ystävyys vallankumousaatteiden kuohun, kiihtyvän väkivallan ja veljessodan kauhistuttavat tapahtumat?

Tämä kirja tuntui nyt Ukrainan sodan takia hirvittävän ajankohtaiselta. Ei itsenäistymisen aikaan paljon maltillisia kuunneltu ja paljon pahaa tehtiin sekä punaisten että valkoisten puolella. Artturi oli kyllä varsinainen luikuri. Taisi hänkin kuitenkin hengestään neuvosto-Venäjälle mentyään päästä. Paljon puheita, vähän villoja koko mies. Kyllä oli lukijasta yhtä lailla satuttavaa kuin varmasti Hilmasta, kun Artturi totesi, että Voitto-poika tulee perästä punaisten perääntyessä, lähdetään me vaan kulkulupinemme rajan taakse jo. Annasta oli varmaan tullut eriomainen kartanon emäntä, jos olisi saanut sen aseman toisenlaisissa oloissa. Sarjan viimeinen osa kertookin Hilman ja Annan jälkeläisistä 2000-luvulla. Sitä jäin miettimään, että missä vaiheessa Anna lapsen sitten saa, kun kirjan lopussa ei ole sellaisesta vielä mitään tietoa.

-Roona-

Oli kaunis ja hyvä (Aina on liian kauan 13. luku)

 Moikka!

Seuraavan päivän etsinnät Milla aloitti kuitenkin Daniel nimen googlaamisella, nimittäin sukunimen. Hän tiedusteli vieressään töröttävältä Danielilta lisäksi heidän talonsa nimeä. 

”Meidän kartanoamme kutsuttiin Weather High´ksi.” 

Milla pyöräytteli silmiään. ”Selvisipä sun feikki-identiteetinkin arvoitus samalla”, hän tuhahti. 

Daniel nolostui. ”Tuota, kyllä minä sen hoksasin jo silloin, kun luin siitä kortista. Muistin, että olin kertonut sen sinulle jo. Tai siis minullehan se on selvä asia.” 

Milla nautti salaa miehen pienestä kiemurtelusta. ”Mä sentään en olettanu, et tietäsit Ellan raskaudest vaan ihan rehellisesti unohin kertoo sulle. Jatkos sit selität tommoset itsestäänselviöt mulle silläkin uhalla et suutun, ku olin jo itekin tajunnu”, hän irvaili itseironisesti.

Googlen haku tuotti melko suuren joukon tuloksia. Jo ensimmäisistä osumista paljastui, että Weather High`lla oli jopa jonkinlaiset nettisivut. Milla klikkasi linkin auki. Sivuja ei oltu päivitetty aivan viime kuukausina, mutta nykyisen omistajan hymyilevä kuva tervehti heitä heti etulehdellä. Vanhan miehen nimi oli William Willougby IV. Daniel innostui siitä kovasti, sillä kyseessä täytyi olla hänen isoveljensä lapsenlapsi. Ennen Danielin isää kaikki Willougbyt olivat kuulemma olleet Henryjä. 

”Sun veljes siis oli William numero kakkonen?” Milla kysyi kiusoitellen. ”Mä voisin ehottaa teille briteille ihan yleisesti nimipoolin laajentamista.” 

Daniel ei jaksanut suivaantua Millan huomautuksesta. ”Tässä ei sanota mitään isästä tai veljestäni”, hän totesi pettyneenä luettuaan eteenpäin.

Etusivulla oli tosiaan tietoja lähinnä majoitusvaihtoehdoista, sillä osa kartanosta vaikutti toimivan nykyään hotellina. Milla etsiytyi varauskalenteriin, joka sentään vaikutti olevan ajantasainen. Yksi yläpalkin otsikoista oli History of the House. Hän napautti sitä ja skrollasi alaspäin. Teksti oli aika yleisluontoista, mutta sitten Danielin nimi putkahti esiin. Kappaleessa kerrottiin, kuinka se ensimmäinen William oli menettänyt nuoremman poikansa traagisissa olosuhteissa. 

”Aika erikoista, ettei murhasta oo mainittu mitään, sellasesthan ihmiset tykkää”, Milla pohdiskeli. 

Daniel murahti pöyristyneen kuuloisesti. ”Sehän on yksityisasia.” 

Voi Dani, Dani, sä et tiiä nykyajast mitään. Ihmiset on haaskalintui. Onnettomuuspaikallakin ne kuvaa ensin ja soittaa hätänumeroon vasta sitten”, Milla voivotteli.

William IV asui edelleen kartanon yksityisissä huoneissa ja kävi lähes päivittäin tervehtimässä vieraita. Vanha mies harrasti ylimystölle tyypillisiä ajanvietteitä kuten sikarien polttelua. Mukavan oloinen ukkeli, Milla mietti. 

”Voisikohan hänelle kirjoittaa?” Daniel kysyi arasti. 

Milla tajusi, että Daniel tarkoitti varmaan aitoa, etanapostissa menevää kirjettä. ”Ei meidän tartte kirjottaa tai siis tietty tarttee laittaa sanoja peräkkäin, mut se onnistuu tällä.” 

Milla tökki kannettavaansa. Hän oli jo spotannut Ota yhteyttä –linkin ja mennyt alasivulle. Sieltä löytyikin sähköpostiosoite, johon lähettämistä kannatti yrittää. Milla avasi oman gmailinsa toiseen ikkunaan. 

”Mites me muotoillaan tää, et ne vastais eikä blokkais meitä joinakin hörhöinä?” hän tiedusteli sormet näppäimillä.

Danielilta meni hetki aikaa sulatella, ettei tarvinnut etsiä kirjepaperia, mustekynää ja sitten odottaa vielä, että palvelija kiikuttaisi kuoren postitoimistoon. ”Aloita vaikka Hyvä herra....” 

”Kyl mä sen nyt tiedän”, Milla hymähti. ”Tarkotin mitä laitetaan syyks, et kysellään sust.” 

Daniel näytti nyrpeän loukkaantunutta naamaa. ”En minä osaa sanoa. Keksi itse jotain, kun olet niin fiksu.” Hän veti kädet puuskaksi rinnalleen ja katseli mielenosoituksellisesti ulos ikkunasta. 

Milla puristi häntä olasta. ”Älä oo tollanen lellipentu. Onko mahollist, et me esim. voitas olla jotain kaukisii sukulaisii? Oliko Willougbyt laaja suku?” 

Daniel kääntyi takaisin yhä huulet alaspäin. ”Meillä oli aika lailla naishaaroja. Henryt tapasivat tehdä ison katraan tyttäriä yhden tai kahden pojan lisäksi.”

”No niin. Sit meidän ei ehkä tarvii spesifioida sen enempää. Sanotaan, et tutkitaan sun – siis Daniel Weatherin sukua – vaik äidin puolelta ja et on päädytty Weather High´n kartanon Willougbyihin”, Milla selitti innostuen. 

Kiinnostus ja uteliaisuus olivat palanneet Danielin silmiin. ”Kysy hänen isoisänsä pikkuveljestä kautta rantain. Kerro, että meitä kiinnostaa, koska minulla sattuu olemaan sama nimi. Ja korosta, ettemme missään nimessä odota vastausta, mikäli kysymys on liian henkilökohtainen.” 

”Sanelepa tuo sama mulle englanniks, sinähän tässä se britti olet”, Milla ähkäisi yrittäessään miettiä tarpeeksi formaaleja sanoja. Hänen yllätyksekseen Daniel siirsi hänet kohteliaasti pois tieltä ja alkoi kirjoittaa itse. Se kävi jäätävän hitaasti, koska mies ei tietenkään hallinnut minkäänlaista sormijärjestelmää vaan tökki näppistä lähinnä etusormillaan.

Lopulta viesti oli valmis. Milla lukaisi sen läpi, joskaan hän ei epäillyt sen oikeellisuutta. Danielille oli varmasti opetettu pilkuntarkasti miten asiallinen kirje tuli laatia. Muutama sanamuoto tosin kuulosti tajuttoman vanhanaikaiselta jopa Millan kaukana täydellisestä olevaan kielikorvaan. Daniel päästi hänet takaisin läppärin eteen ja hän korjasi yksittäiset kohdat. 

Milla lisäsi vielä alkuun, että he olivat seurusteleva pari. ”Lähetänkö?” hän tiedusteli Danielilta, joka tuijotti viestiä lähes maanisesti. 

Mies nyökkäsi. Gmail ilmoitti viestin kiitäneen bittiavaruuteen ja Milla sulki ohjelman. Seuraavaksi hän avasi Weather High´n Wikipedia-sivun. Sen viittaukset olivat kuitenkin aika hatarat ja osa kohdistui sivustoon, jolla he olivat juuri olleet. Milla oli toivonut viitteitä sanomalehtiartikkeleihin, mutta kaksi löytynyttä olivat liian uusia ja näyttivät käsittelevän kartanoa matkailukohteena.

”Mitä sanomalehteä teil luettiin kotona?” 

Danielin kasvot muuttuivat jälleen varautuneemmiksi. ”Minähän sanoin, etten usko, että murhastani kirjoiteltiin lehdissä. Sehän olisi ollut skandaali.” 

”Ai, pahempi skandaali kuin se, et sun isä nai söpön uuden kullan heti ku vaan entisen vaimon suruajast oli päästy?” Milla heitti päätään pyöritellen. ”Kyl mä tajuun, et Elsewoodit ei ois tykännyt, ku sehän ois saattanu niiden kodin huonoon valoon, mut ethän sä ollu tehny mitään väärää.” 

Daniel irvisti, mutta istui nyt rennompana. ”Enpä kai. Jos etsittäisiin kuolinilmoitusta? Se voisi olla jossain lontoolaisessa lehdessä.” 

Tämä oli selvä kompromissiratkaisu, mutta Milla oli enemmän kuin innokas tarttumaan siihen. Daniel oli haluton kertomaan perheestään, menetyksen haavat olivat varmaan vielä liian tuoreita, mutta kuolinilmoituksesta saattaisi selvitä mielenkiintoisia asioita.

Milla päätti ensin kokeilla googlettamista yksinkertaisesti yhdistelmällä ´Daniel Willougby obituary´, vaikka ei uskonut sen juuri auttavan. Hänen arvelunsa osui oikeaan, mutta jo toinen linkki ohjasi heidät lupaavan arkiston sivuille. Sen digitoiduista kokoelmista saattoi hakea millä sanalla halusi. Milla kirjoitti hakukenttään Danielin koko nimen ja haun epäonnistuttua pelkän Willougbyn. He tutkivat tulokset, mutta Daniel ei tuntenut vanhimpienkaan, vuosisadan vaihteessa kirjoitettujen juttujen Willougbyja. Kyseessä oli ilmeisesti toinen suku, jolla sattui olemaan sama nimi. Daniel sanoi, että se oli suhteellisen tavallista.

He jatkoivat etsintää ja päätyivät seuraavaksi British Newspaper Archiveen, josta tärppäsi. Danielin kuolinilmoitus oli ilmestynyt pienemmässä paikallisessa sanomalehdessä. Mies ihmetteli sitä. 

”Yleensä aatelisten kuolinuutiset laitettiin Lontoonkin lehtiin paitsi jos he asuivat jossakin Skotlannin peränurkissa. Isä tunnettiin Cityssä hyvin. Miksi ihmeessä he olisivat pantanneet tietoa?” 

Milla kohautti harteitaan. ”Luetaan ny vaan mitä ne on kirjoittaneet.” Ilmoituksessa oli pitkähkö lainaus Herra on minun paimenestani ja suremaan jääneiden nimet. Danielin muistosanoiksi oli kirjattu ´Atty oli kaunis ja hyvä´.

-Roona-

Elokuvissa LVVIII: Thor: Love & Thunder

 Heippa!

Marvelin neljännen Thor-elokuvan on jälleen ohjannut Taika Waititi. Pääosissa ovat Chris Hemsworth (Thor), Natalie Portman (Jane Foster aka Mahtava Thor), Christian Bale (Gorr Jumaltensurmaaja), Tessa Thompson (kuningas Valkyrie), Taika Waititi (Korg), Russell Crowe (Zeus), Jaimie Alexander (Sif) ja Guardians of the Galaxy (Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillian, Pom Klementieff, Vin Diesel (ääni) ja Bradley Cooper (ääni)). Thor etsii itseään taistellen Peter Quillin ja kumppaneiden rinnalla. Näiden kanssa hän kuulee myös Gorr Jumaltensurmaajasta, joka haluaa – nimensä mukaisesti – tappaa kaikki jumalat. Thor saapuu Uuteen Asgardiin keskelle taistelua, jonka lopuksi Gorr kidnappaa kaikki kaupungin lapset. Pelastusoperaatioon Thor saa mukaansa Vakyrien sekä ex-tyttöystävänsä Janen, jonka Mjölnir on tällä välin ottanut omakseen ja tehnyt hänestä Mahtavan Thorin.

Alkuvalitus: miksi, oi miksi Zeuksella piti olla italialainen aksentti? Tai ehkä Crowe oli pyrkinyt kreikkalaiseen, mene ja tiedä, mutta hölmöltä kuulosti joka tapauksessa. Eikä jumala aksenttia tarvitse, eiväthän Thor ja Vakyriekään väännä norjalaisittain. Mytologista kiitosta on annettava siitä, että Zeuksen posse koostui rakastajattarista ja ilopojista (krediitit vahvistavat tämän: Zeuksen kanssa olleita naisia kutsutaan kirjaimellisesta zeuksittarittariksi ja miehiä kauniiksi zeuspojiksi). Käsikirjoittajat Waititi ja Robinson tuntenevat mytologiansa ja esittävät Zeuksen kiinnostuneena lähinnä seuraavista orgioista.

Tästä saakin hyvän aasinsillan LGBTQ+ -teemoihin, kun koko posse pyörtyi ihastuksesta nähdessään Thorin alasti. Tykkäsin myös pehmeistä viittauksista Valkyrien menetettyyn tyttöystävään ja Korgin kotimaan kosintamenoista. Ihmettelin kyllä eikö Korgin lajissa, rodussa tai mikä onkaan ole lainkaan naisia, kun hän sanoi miehet saavat keskenään nimenomaan poikalapsi. No, ehkä naiset sitten saavat keskenään tyttölapsia eikä Korg vain maininnut sitä, kun ei asia häntä koske.

Waititi osaa ohjata lapsia, sillä kidnapatun lapsikatraan joukkokohtaukset toimivat oikein mainiosti. Tosin voi olla, että moni lapsista on jo kameroihin tottunut, mukana kun oli niin Hemsworthin, Balen kuin Waititin omiakin jälkeläisiä. Muutenkin kokonaisuus on hauska ja Marvel -elokuvaksi lyhyt, vain hieman alle kaksituntinen. Juoni itsessään oli aika yksinkertainen ja vähän hämmennyin, kun Gorr ei loppujen lopuksi ollut osa mitään suurempaa suunnitelmaa vaan kaiketi yksinäinen soturi. Ehkäpä Ikuisuudella sen sijaan on paikkansa seuraavissa MCU-leffoissa? Lisäksi arvelin, että Jane jäisi eloon, koska hänet otettiin takaisin mukaan, mutta hänkin taisi tehdä vain yhden leffan mittaisen vierailun.

Visuaalisesti Love & Thunder on tietysti mitä makein. Etenkin tyylitellyt mustavalkojaksot Varjomaailmassa olivat hienoja. Trailerissa minua häirinnyt treenikohtaus oli elokuvassa siistimpi, joten arvaukseni CGI-efektien pienestä keskeneräisyydestä siinä lienee osunut oikeaan. Thor: Love & Thunder on iloinen avaruusooppera, joka ei aivan yllä Ragnarökin tasolla, mutta on kuitenkin hauskaa katsottavaa.

-Roona-