Hyviä ja pahoja päiviä

 Moikka!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Draco pälyili Malfoyn kartanon takorautaisia portteja. Talo oli kevyen sumun saartama, juuri sellainen kuin hän muisti lapsuudesta. Oli huhtikuun ensimmäinen, aprillipäivä. Jästit tekivät silloin toisilleen piloja ja käskivät lankaan menneitä juomaan kuravettä. Isä tuskin arvostaa vitsiä, hän ajatteli hampaat kiristyen. Draco oli halunnut hoitaa tämän yksin, vaikka Ron oli vaatimalla vaatinut päästä mukaan. Me olemme nyt yhtä, tämä oli sanonut ja näyttänyt sellaista typerän itsepäistä naamaa, jolle hän aina suli. Draco oli pitänyt päänsä. Lucius saisi sätkyn hänenkin tulostaan puhumattakaan siitä, että he ilmestyisivät paikalle söpönä pariskuntana.

Draco tiesi olevansa kunnon luihuinen, kun oli valinnut vierailupäiväksi juuri tämän. Joskus tarkoitus pyhitti keinot. Hän oli perustellut Ronille, että perhe halusi varmasti olla kaksosten syntymäpäivänä keskenään, sillä suru kulki ilon vivahdusten mukana edelleen. Sinä olet osa perhettä, Ron oli mumissut. Mutta ei hän ollut voinut lähteä aamulla Kotikolosta, vaan jäänyt katselemaan käsi kierrettynä Georgen olalle, kun Draco oli pannut oven pehmeästi kiinni perässään.

Portti päästi pienen kilahduksen, kun hän työnsi sitä auki. Saranat eivät kitisseet, joten kotitontut huolehtivat siitä edelleen. Weasleyt olivat ottaneet hänet vastaan niin sydämellisesti kuin menneisyys suinkin oli antanut myöten. Jopa Potter ja Granger olivat kätelleet häntä ja kyselleet kuulumisia, vaikka loivatkin häneen epäluuloisia katseita, kun kuvittelivat ettei hän huomannut. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, ettei hänen ollut tarvinnut tavata koko punapäiden laumaa heti ensimmäisellä käyntikerallaan. Se oli tapahtunut ennen joulua Mollyn ja Arthurin kanssa. Ison perheen ongelma oli, että joku hösläsi koko ajan suuntaan tai toiseen. Hän ei ollut tottunut siihen ja totta puhuen ”katseli” sitä mielummin kauempaa, kuten esimerkiksi heidän kotoaan käsin Ranskasta.

Mollyn järjestämä kaksi päivää sitten vietetty valaseremonia oli kuitenkin ollut upea ja Dracon oli joutunut ihmettelemään rintansa vallannutta erityisen lämmintä tunnetta. Hän oli jo tottunut siihen, että Ron aiheutti hänen vartalossaan koko joukon miellyttäviä aaltoja. Hän oli nyt kuitenkin tuntenut pienen hippusen siitä, mitä oli kun ympärille kerääntyi oikeasti rakastava perhe. Ainoa ilon kyyneleitä kitkeröittänyt asia oli, että äidille varattu penkki oli tyhjä.

Draco oli saapunut suurten mustien ovien eteen. Mahtipontisuus oli saanut hänet ennen tuntemaan ylpeyttä, mutta nyt se tuntui lähinnä naurettavalta. Hän tarttui suden pääksi muotoiltuun kolkuttimeen ja koputti. Kului hetki ja toinen ovista alkoi avautua hitaasti. Kun aukko oli ihmisen mentävä, siitä pujahti ulos kotitonttu, jonka Draco tunnisti. 

”Winky, menisitkö kertomaan vanhemmilleni, että olen tullut kylään?” 

Winky siristeli häntä minuutin ja näytti sitten yhtä aikaa pelästyneeltä ja huolekkaalta. ”Nuori herra. Isäntä on sanonut, että ei halua nähdä teitä täällä.” Sen korvat menivät luimuun. 

”Onko isä käskenyt olla päästämättä minua sisälle, Winky?” 

”Ei, nuori herra. Mutta Winky on kuullut, kun isäntä ja emäntä puhuvat ja Winky on uskollinen ja ymmärtää kyllä...” 

Tonttu seisoi niin, että Draco olisi joutunut tönäisemään sen kumoon päästäkseen sisälle. Joskus aiemmin hän olisi tehnytkin niin.

”Siirry!” Hän ei edes korottanut ääntään, mutta käskyn terävyys sai tontun tarttumaan tuskaisesti korviinsa ja väistymään. 

Se kipitti Dracon perässä eteiseen ja siitä samoilla tein saliin. Hän ehti riisua takkinsa ennen kuin äiti tuli halliin. 

”Draco.” 

Se ei ollut tervehdys ja hänen sydäntään särki kuinka mitäänsanomattomalta ja rikkinäiseltä äidin ääni kuulosti. Narcissa puhui hiljaa, miltei kuiskasi. ”Sinun on parasta lähteä. Isäsi on yläkerrassa. Olet varmasti lukenut, mitä hän on sinulle kirjoittanut.” 

Tietysti Draco oli, jokaisen sanan, jossa hänet tehtiin perinnöttömäksi ja mitätöitiin. Hän hymyili tuskin havaittavasti äidilleen. ”Tarjoa minulle teetä. En tullut väin kääntyäkseni ovelta takaisin.”  

Narcissa värähti, mutta lähti sitten kannoillaan takaisin saliin ja Draco seurasi kehotuksetta. Winky piileskeli sohvan käsinojan takana ja vinkui pienesti. 

”Tuo meille teetä, ole hyvä”, Draco määräsi. 

Tonttu katsoi anovasti Narcissaan, joka nyökkäsi tavanomaisesti.

Huone hiljeni nyyhkyttävän tontun lähdettyä. Draco saattoi milten kuulla talon hengittävän itseään ympäröivää utua rakenteisiinsa. Portailla kaikuvat askeleet kuulostivat matalalta ukkoselta. 

Kohta isä seisoi hänen edessään ja tuijotti kylmin silmin. ”Sinä.” Ääni oli tukahtunutta sähinää. 

Draco katseli Lucius Malfoyta, isää, jota hän oli pitänyt mysteerisenä vuorena, jonka päällä loisti kultaisten suortuvien sädekehä. Hän oli niin kovasti halunnut olla isän kaltainen. ”Hei, isä”, hän totesi tyynesti.

Luciuksen valkuaisissa hyppi kipinöitä. ”Minulla ei ole poikaa.” 

Otsan rypyt syvenivät ja rystyset paistoivat kalpean ihon läpi, kun hän puristeli nyrkkejään. Isä oli laiha ja onnettoman näköinen, mutta ylpeyteensä hän oli tarkertunut yhtä paljon kuin ennenkin, Draco mietti. 

”On sinulla. Olen pahoillani, ettette päässeet juhliin.”

Silloin Winky tuli takaisin teetarjottimen kanssa ja pudotti sen kolisten lattialle säikähtäessään isäntänsä läsnäoloa. Narcissa hätkähti, mutta Draco näki äidin olevan lamaantunut. 

”Jätä se ja hoida myöhemmin, saamaton, likainen nahjus. Häivy!” Luciuksen sylkeä lennättävä ärähdys sai tontun juoksemaan karkuun. Hän raahusti ikkunan luo potkaisten samalla hopeista sokerikkoa. 

Draco esti itseään menemästä äidin viereen istumaan, sillä pelkäsi isän saattavan yrittää kirota hänet, jolloin äiti joutuisi sivulliseksi uhriksi. Hän kuitenkin kumartui silittämään Narcissan kättä. ”Ei hätää”, hän rauhoitteli hiljaa. 

Lucius räjähti. ”Sinä... verenpetturit Weasleyt... kehtaat näyttää naamasi täällä... äitisi kärsii.” 

Dracon oli vaikea saada selvää kaikista syytöksistä, sillä isän puhe puuroutui. Litanian lopuksi Lucius manasi Arthur Weasleyn Azkabanin kolkoimpaan tyrmään kymmenen ankeuttajan kanssa. 

Draco kohautti harteitaan, vaikkei isä voinut sitä nähdä. ”Hyvä, että sait tuon pois sydämeltäsi. Äiti saattaisi myös kärsiä vähemmän, jos antaisit hänen kirjoittaa kirjeisiinsä mitä itse haluaa.” Se oli katkerasti sanottu, mutta hän oli joutunut lukemaan liian monta siististi taitettua arkkia, joissa näki, että oli aloitettu rakastava sana ja se oli kesken kirjoittamisen vaihtunut asiallisen toteavaksi. 

Narcissan kasvoihin oli tullut kuultavaa väriä ja hän nousi. Mekon helmat seurasivat, kun hän astui miehensä luo ja kietoi kätensä tämä hartioiden ympäri. ”Draco-rakas, mene nyt.” 

Isän hartiat hytkyivät, raivostako vai surusta – Draco ei ollut varma. Hän lähti.

Puolessa välissä pihan hiekkakäytävää Ron syöksyi häntä vastaan. Miehen halaus oli väkivaltainen, hikinen ja lämmin. ”Oletko sinä kunnossa?” 

Draco vilkaisi taakseen nähden varjot salin tummassa ikkunassa. ”Ei minulla ole hätää, tomppeli. Minä kielsin sinua tulemasta.” 

Ron mulkoili häntä alta kulmien. ”Anteeksi etten luota siihen, ettei isäsi kiroa sinua tuusan nuuskaksi.” 

Nenä kurtistui nyrpeän suun yläpuolella niin, että Dracon sydäntä vihlaisi. Hän tarttui Ronin käteen ja lähti kuljettamaan tätä portille päin. ”He katsovat.” Hän ei antanut Ronin kurkata takseen vaan puristi miehen rystysiä niin lujaa, että tämä kirahti. ”Tämä oli tehtävä näin”, hän sanoi, kun he olivat portin ulkopuolella ja hän painoi otsansa miehensä kaulaa vasten.

”Toivoisin kovasti, että Malfoy tulisi ja sanoisi tämän olevan pilaa”, Ron murisi. 

Draco kurottui suutelmaan häntä. ”Ei isä tule, vaikka kuinka on aprillipäivä.” 

Kun he ilmiintyivät pois, Dracosta tuntui, että hän näki sumusta huolimatta isän jäänsiniset silmät ja niiden takaisen epätoivon kartonon heijastuksissa.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXVII: Alppipolku, Kullervon tarina, Roomalaiset ja barbaarit sekä Ujot ja introvertit

 Moikka!

Alppipolku sisältää oikeastaan kaksi teosta: L. M. Montgomeryn kirjoittaman omaelämänkerran, joka on alun perin julkaistu jossakin aikakauslehdessä ja useita Montgomeryn kirjoja suomentaneen Sisko Ylimartimon pitkän esseen Anna ja muut ystävämme. Montgomeryn kirjoitus sisältää yllättävän paljon luontokuvauksia, ei ole epäilystäkään, miksi ne ovat eksyneet myös hänen kirjoihinsa; hän selvästi rakasti kuljeskella luonnossa ja saada voimaa siitä. Kenties sensaationnälkäinen toimittaja oli pyytänyt Maudia kirjoittamaan enemmän rakkaussuhteistaan, mutta tämä toive ei toteutunut, naimisiin menonkin hän kuittaa vain parilla lauseella. Anna ja muut ystävämme antaa mielenkiintoista taustatietoa esimerkiksi millaisista ihmisistä ja mistä tapahtumista Montgomery on saanut inspiraatiota tyttöjensä tapahtumarikkaisiin elämiin.

Luin Kullervon tarinan ilmestyessä arvostelun, jossa sanottiin, että Tolkien ei olisi halunnut keskeneräiseksi jäänyttä raakilettaan ikimaailmassa julkaistavan tässä muodossa. Tolkienin haluista en tiedä, mutta teosta ei pidä lukea niinkään yhtenäisenä tarinana kuin kommentaarina fragmentteihin (käyttääkseni antiikin teoksiin liittyvää analogiaa). Suomalaiselle Tolkienin innostus Kalevalan sankarien autenttisuuteen on jotenkin huvittavaa, mutta kenties meille ominainen melankolinen luonteenlaatu estää näkemästä metsää puilta. Sankarien maasta kertovan esseen kaksi eri versiota ovat kiinnostava kurkistus siihen, mitä Tolkien ajatteli Kalevalasta ja myös suomen kielestä (jota hän ei yrityksestä huolimatta oppinut). Minä luin tämän lyhyen kirjan mielelläni.

Minulla on Roomalaiset ja barbaarit -kirjan kirjoittajaan tavallaan henkilökohtainen suhde, koska Maijastina Kahlos on aikoinaan auttanut minua graduaiheen valinnassa. Teos tuo esille sekä kreikkalaisten että roomalaisten suhtautumista barbaareihin (eli ei-kreikkalaisiin ja ei-roomalaisiin) varsin pitkältä ajalta. Kahlos on tutkinut ja kirjoittanut myös kristittyjen ja pakanoiden välisistä konflikteista ja yhteiselosta. Barbaari on hyvin moniulotteinen käsite, jonka peittävyys vaihteli kontekstin mukaan. Kahlos korostaa kuinka meillä on monista ns. barbaarikansoista säilynyttä tietoa vain roomalaisesta näkökulmasta. On esimerkiksi aika tyypillistä, että roomalaiset kirjoittajat käyttävät muiden kansojen jumalista roomalaisia nimiä. Barbaareja vastaan sodittiin, mutta heidän kanssaan oltiin myös liitossa, mitä kulloinenkin valtapoliittinen tilanne vaati. Suosittelen myös muita Kahloksen kirjoja kuten Uskonnot antiikin Roomassa (Maijastina yksi kirjoittajista) ja englanninkieliseltä puolelta Debate and dialogue – Christian and Pagan Culture c. 360-430.

Liisa Keltikangas-Järvisen Ujot ja introvertit selittää yleistajuisesti ja uusimpaan tutkimukseen nojaten ujouden ja introversion käsitteitä. Löysin itseni monesta kirjan kuvauksesta. Oli myös kiinnostavaa tietää, että introversio ja ekstroversio ovat saman jatkumon eri päät, eivät siis kaksi toisistaan erillään olevaa vastakohtaista käsitettä. Keltikangas-Järvinen arvostelee varsin paljon ekstroversion korostamista työelämässä. Ei ole näyttöä, että introversiolla tai ekstroversiolla oli tekemistä työssä suoriutumisen kanssa. Kummankin äärimuoto pikemmin heikentänee työsuoriutumista. Keltikangas-Järvisen mukaan työpaikassa pärjäämiseen vaikuttavat enemmän koulutus, osaaminen, kokemus ja ahkeruus.

-Roona-

Myötä- ja vastoinkäymisissä

 Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ron värjötteli kylmässä. Hänelle oli jo ehtinyt muodostua ruusuisia kuvia Britannia säästä, vaikka hän oli ollut Ranskassa vasta viisi vuotta. Syystalven loska muistutti kuitenkin kosteuden vihulaismaisuudesta. Hän oli tunkenut kädet taskuihinsa ja nitkutteli sormusta irti vasemmasta nimettömästään. Koko perheeltä olisi mennyt iltapäiväkahvi väärään kurkkuun, jos he olisivat nähneet ensimmäisenä sen hänen sormessaan. Ron huokasi vetäytyen esiin räystäiden alta ja käveli viimeiset askeleet Weaslyn welhowitseihin.

”Mitä kuuluu, velimies?”

George näytti laihalta ja kalpealta. Ron katui heti, ettei ollut kysellyt kirjeissään enemmän veljen perään.

”Hyväähän minulle. Mukava nähdä kaikkia pitkästä aikaa.”

Takahuoneesta kuului kolinaa ja kohta Angelina ilmestyi heidän luokseen hieman pölyisenä.

”Onpas perällä siivotonta. Se lienee meidän seuraava hommamme”, hän sanoi kolauttaen paketin vilkuripillejä myyntitiskille. ”Ai, hei Ron, tulitkin jo.”

Ron nyökkäsi ja huomasi kuinka Georgen ryhti suoristui naisen ollessa lähellä. Onneksi veljen elämässä oli ainakin pikkuisen aurinkoa. Angelina tomutti olkapäänsä ja hymyili.

”Eiköhän ilmiinnytä Kotikoloon. Molly varmaan odottaa meitä jo kovasti.”

Kotikolossa vallitsi tavallinen vilske. Ron joutui ensitöikseen väistämään Victoirea ja Dominiquea, jotka livahtivat ulos sillä oven avauksella, jolla hän, George ja Angelina tulivat sisään. Äiti syöksyi samantien sulkemaan hänet pehmeään halaukseen.

”Voi, onpa minun Ronaldini kasvanut.”

Ron taputteli häntä selkään antaen äidin hössöttä tietäen, etteivät hänen pari lisäsenttiään juuri näkyneet. George ja Angelina karkasivat peremmälle ja antoivat samalla tilaa Arthurille, joka tuli tervehtimään nuorinta poikaansa. Olohuoneessa odottivat muut sisarukset, jopa Charlie oli tullut Romaniasta. Eivät kai he minua sentään näin paljon ole ikävöineet, Ron pohti herkistyen.

Huoneen nurkkasohvalla istuivat vierekkäin myös Harry ja Hermione. He olivat jääneet lähes huomaamatta Ronilta, joka oli muutaman minuutin ajan nähnyt vain punaisia päitä ja Fleurin kultaiset suortuvat. Hermione katsoi häntä ujosti silmäripsiensä takaa.

”Saako tulla halaamaan?”

Ron avasi sylinsä auki. ”Totta kai.”

Hymy valaisi Hermionen kasvot ja tämä tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä pojan ympäri. ”Ihana nähdä. Näytät voivan hyvin.”

Harry rykäisi hieman epävarmasti Hermionen takaa. Ronia nauratti.

”Älä hätäile Harry, päästän tyttökaverisi ihan pian irti.”

Hermionelta pääsi tukahtunut tirskahdus ja Harry puhalsi ulos ilmaa, jota ei ollut huomannut pidättelevänsä.

”Olet siis ok meidän juttumme kanssa?”

Ron väisti Harryn ojennettua kättä ja halasi häntäkin.

”Minähän sanoin, ettei Ron suuttuisi.”

Ron kääntyi kaikkien muiden mukana katsomaan Georgea, joka näytti yhtäkkiä hyvin eksyneeltä.

”Tai siis olisin sanonut.... tä-tällaisissa tilanteissa on niin helppo kuvitella, että Fred on vielä täällä.”

George viittoili käsillään epämääräisesti kuin olisi toivonut muiden menevän eteenpäin. Ron nyökkäsi hänelle ymmärtäväisesti. Hänkin kaipasi Frediä. Tilanne purkautui, kun Molly alkoi hätistellä koko konkkaronkkaa kahvipöytään. Ron huomasi, että Angelina oli tarrannut Georgea tiivisti käsipuolesta ja että äidin silmissä kiilteli hieman vettä.

Kahvittelu sujui kuitenkin varsin keveissä tunnelmissa, kun huomio keskittyi jälleen Roniin ja kaikkeen siihen mitä hän oli tehnyt Ranskassa. Ron sai kuulla myös koko joukon uusia juoruja ja kuulumisia, joita ei ollut ehditty vielä kirjoittaa edellisiin kirjeisiin. Aika ajoin hän hipoi taskussaan olevaa sormusta ja pohti milloin olisi oikea hetki kertoa siitä. Hetkeä ei tullut sillä kertaa, sillä joukko ajettiin pian muun talon puolelle, jotta Fleur ja Molly pääsisivät valmistelmaan päivällistä. Arthur vetäytyi pahoitellen ruokalevolle ja Charlie halusi keskustella kaupasta Georgen ja Angelinan kanssa. Muutkin menivät puuhailemaan hetkeksi omiaan.

Ron lähti ulos. Hän kuljeskeli hajamielisesti Kotikolon pihapiirin tutussa ympäristössä, jossa oli lapsena leikkinyt. Taivas oli kirkastunut iltaa kohden ja yöstä tulisi varmasti kuulas. Kunpa häät voisi järjestää nyt. Ajatus kiisi hänen tajuntansa ylitse.

”Et ole varmaan koskaan näyttänyt noin mietteliäältä.”

Ron säpsähti ja huomasi virnistelevän Harryn seisovan vierellään. Hermionekin oli ilmestynyt hänen toiselle puolelleen.

”Sinua painaa jokin”, tyttö totesi ykskantaan. ”Minusta sinä olet rakastunut, mutta Harry on eri mieltä.”

Ron loi hämmentyneen katseen Hermioneen, joka tuijotti taivaanrantaan ja sitten vaivaantuneeseen Harryyn.

”Sanot vain, että Herm on kerrankin väärässä.”

Harry katsoi häntä nyt silmiin puoliksi anovasti puoliksi salaliittolaismaisesti. Sormus tuntui kylmältä rystystä vasten ja Ron tajusi kätensä olevan nyrkissä taskussaan.

”Ei kyllä Hermione on ihan oikeassa. Minä olen rakastunut ja paljon enemmänkin.”

Hän astahti askeleen taakse päin ystäviensä välistä. Hermione kääntyi lotisuttaen loskapalloja saappaidensa alla.

”Miksi et kirjoittanut siitä?” hän kysyi lempeästi. Harry nöykkäili kuin hämmästyneenä kaikuna kysymykselle.

”Ei sellaista voi kirjoittaa. Minulla saattaa olla teelusikan tunneskaala, mutta sen minäkin sentään ymmärrän”, Ron äsähti haastavasti. ”Miltä sekin olisi kuulostanut: Rakas äiti, täällä on ollut kaunis ilma. Olen muuten yhdessä Draco Malfoyn kanssa. Miten teillä on mennyt?”

Pihalle laskeutui järkyttynyt hiljaisisuus. Ron sulki suunsa. Hänen oli pitänyt paljastaa asia hienotunteisesti eikä tiputtaa pommia niin kuin oli juuri tehnyt. Typerys, hän sätti itseään. Harry puisteli päätään kuin unesta herännyt ja Ron tunsi hennon tuulen hetken aikaa tuikeampana. Hermione ehätti kuitenkin  puhumaan ensin.

”Me olemme toki kuulleet, että Malfoy majailee Ranskassa. Mutta emme osanneet arvata... Olethan aivan varma, Ron?”

Hänen otsansa rypistyi huolekkaasti. Harry tömisteli jalkojaan aivan kuin yrittäisi puhua niillä suunsa sijasta.

Ron katsahti kaihoisasti Kotikolon suuntaan.

”Olen minä paljon enemmän kuten sanoin”, hän totesi näyttäen kätensä, jonka nimettömään oli ujuttanut sormuksen takaisin. ”Tätä on jatkunut jo pitkään. Ja ennen kuin väitätte mitään, niin alku oli täyttä lohikäärmeen paskaa. En minä antanut hänelle anteeksi heti vuosia jatkunutta minun ja perheeni pilkkaamista. Puhumattakaan siitä, miten vaadin häntä pyytämään teiltä polvillaan anteeksi kaikkea. Mutta hän on yksin. Ja pelkää ihan aidosti, että minut potkaistaan pihalle kotoani hänen takiaan. Meidän takiamme.”

Harryn ilme vaihteli tyrmistyneestä loukkaantuneeseen. Hermione oli ottanut kiinni hänen hansikoidusta kädestään ja puristi sitä. Ron toivoi, että jompikumpi puhuisi pian. Hän tunsi samaan aikaan valtavaa itsevarmuutta, mutta myös suurta pienuutta. Harry näytti tulevan jonkinlaiseen päätökseen. Hän sulki silmänsä hitaasti, katsoi sitten Hermionea ja huokasi.

”Emme me aja sinua pois. Perhe ei tee sellaista. Mutta tällaisen tiedon sulattaminen voi viedä jonkin aikaa.”

Hän pälyili ympärilleen kuin Draco saattaisi omassa persoonassaan hypätä yllättäen esiin pusikosta. Silloin he kuulivat kuinka ovelta huudeltiin heitä. Päivällinen oli valmis.

”Ron haluaisi kertoa jotain meille kaikille ennen kuin asetumme syömään”, Hermione ilmoitti mutkattomasti, kun he olivat sisällä saanet takkinsa riisuttua.

Ron jähmettyi ja mulkaisi tyttöä, jonka silmät eivät antaneet mitään viitettä siitä, että hän oli viskannut Ronin juuri syvään päähän. Ron ryki, kun hänen perheensä asettui takaisin tuoleille tai tukeutui sohvien selkä- ja käsinojiin.

”Niin katsokaahan, kun minä seurustelen erään ihmisen kanssa.”

Hän kuuli odottavia hymähdyksiä ja Charlien mutinaa siitä, etteivät he nyt olleet kuvitelleet hänen lohikäärmeen kanssakaan seurustelevan. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

”Siis.. ymh... se on Draco Malfoy. Ei sitä voi sen kamalammin sanoa.” Tai kauniimmin hän ajatteli mielessään.

Tuli päivän toinen hiljaisuus ja Ron tunsi sen painon raskaana harteillaan. Kotikolossa ei varmaan koskaan ollut ollut niin äänetöntä.

”Kai teillä on jotain sanottavaa?”

Ron tiesi, että hänen äänessään oli vääränlainen turhautunut sävy. Molly käveli hänen luokseen ja tarttui poikaansa käsistä.

”Voi, kulta me hyväksymme sen.” Hänen katseensa kulki läpi kaikki huoneessa olijat. ”Jokaisen on kuitenkin saatava makustella asiaa omassa.... RONALD WEASLEY!”

Ron miltei pomppasi ilmaan äidin huudon säikäyttämänä. Molly katsoi häntä silmät palaen.

”Oletko sinä mennyt naimisiin Malfoyn kanssa? Etkä edes voinut kutsua äitiparkaasi häihin?”

Molly näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Sitten Charlie purskahti nauruun ja pian koko huone kaikui makeista pyrskähdyksistä.

”Huomaat varmaan Ron, että äiti on vihaisempi siitä, ettei päässyt kyynelehtimään vihkimiseesi kuin siitä kenestä tuli puolisosi”, Charlie totesi pyykien silmäkulmiaan.

Ilmapiiri oli lauennut ja kaikki alkoivat pulputtaa yhtä aikaa. Yhä Ronin käsiä pitelevä Molly hiljensi heidät käskevällä rykäyksellä.

”Tuothan hänet pian näytille. Olimmepa mitä mieltä tahansa, haluamme taatusti tavata hänet.”

Ron irrotti kätensä vain sulkeakseen äitinsä halaukseen. ”Tuon minä. Hän haluaa tavata teidät kaikki. Nöyränä poikana. Sellaisen minä olen hänestä kouluttanut, uskokaa pois.”

Se synnytti uuden rähäkän nauruntyrskähdyksiä.

Päivällisellä Ron saikin kertoa uudestaan koko viiden vuoden Ranskan taipaleensa, nyt niin että Draco oli mukana. Lopuksi kuultuaan miten vaatimaton heidän siviiliseremoniansa oli ollut Molly ilmoitti, että heidän olisi ehdottomasti pidettävä uudet juhlat Kotikolossa. Omassa huoneessaan (jossa sivumennen sanoen yöpyi myös Charlie) Ron raapusti kirjeen pöllön vietäväksi. Draco saisi pian tietää olevansa tervetullut Kotikoloon. Ron huokasi helpottuneena. Kaikkea ei ollut anteeksiannettu, mutta alku oli lupaava. Oli vielä tietysti Dracon perhe, mutta se oli kanto jossakin tulevaisuudessa häämöttävässä pellossa.

-Roona-

Elokuvissa XLIX: Ammonite

 Moikka!

Ammonite on Francis Leen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka kertoo 1840-luvulla vaikuttaneesta fossiilien kerääjästä Mary Anningista. Hän on tehnyt nuorena tärkeitä löytöjä, mutta etsii nykyään pikkufossiileja turisteille myytäväksi, jotta voisi elättää itsensä ja vanhan äitinsä. Maryn kotiin saapuu lontoolainen herra Murchison innokkaana tapaaman kuuluisan tiedenaisen. Mies saakin fossiilietsinnän oppitunnin vastahakoiselta Marylta. Murchisonin nuori vaimo Charlotte on sairastunut ja lääkäri on määrännyt hänelle kävelyjä, meri-ilmaa ja kylpemistä. Niinpä Mary joutuu, jälleen vastoin tahtoaan, tämän hoitajaksi. Alun karuudesta huolimatta naiset ystävystyvät ja heidän välilleen kasvaa vahva suhde. Pääosissa loistavat Kate Winslet (Mary) ja Saoirse Ronan (Charlotte).

Leffa kahden naisen rakkaustarinasta on erityisen ajankohtainen kesäkuussa vietettävän pride-kuukauden vuoksi. Ronan, jonka olen yleensä tottunut näkemään räiskyvissä rooleissa, viimeksi Pikku naisten Jo:na, esittää vetäytyvää, kalvasta, viatonta ja kukkaan puhkeavaa Charlottea herkästi. Winslet taas tuo Maryyn rosoisuutta ja elettyä elämää olematta kuitenkaan liian kova. Rakastelukohtaukset olivat erityisen hienoja. Kenties koska heteroiden perinteistä mies-nais-valtataistelua ei tarvitse noudattaa, voidaan keskittyä olennaiseen. Tarkoitan, että kohtauksissa oli jotenkin hyvällä tavalla tavallinen ja kodinomainen tunnelma.

Meri ja sen aallot ovat alkuun aivan omassa roolissaan. Mary työskentelee rannalla ja kuulemme raskaasti lyövien aaltojen äänet. Sama toistuu Charlotte kylpykohtauksessa, jossa meri onkin pelottava elementti, johon ei tekisi mieli astua. Pidin kovasti siitä, miten luonnonääniä oli käytetty. Tuntui siltä, että ihmiset (etenkin Mary) elivät sovussa rannan kanssa, vaikka se ei aina olisikaan ystävällinen turvasatama. Mieleeni tuli todella vahvasti Claude Gallayn kirja Tyrskyt. Ylipäänsäkin tuntui, että tapahtumapaikalla, Limen kaupungilla, oli oma osansa tarinassa sivuhenkilönä.

Tykkäsin myös hienovaraisuudesta, miten Charlotten lapsen menetystä käsiteltiin. Hänelle oli annettu aikansa diagnoosi melankoliasta, mutta se oli helppo tulkita suruksi tai synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi tai niiden sekoitukseksi. Toisaalta katsojalle jätettiin mieltä kutkuttavasti auki oliko lapsen menetystä tapahtunutkaan, toki aviomiehen sanat (”It´s not a right time to make another”) viittaisivat tähän vahvasti. Myös Maryn selkeä kannanotto siihen, ettei hän halunnut lapsia oli asia, mistä pidin. Ja se, ettei hän alkanut tuomitsemaan Charlotten halua tulla äidiksi. Myös se, miten Maryn äiti hoiti kuolleita lapsiaan posliinieläinten muodossa, oli kiinnostava yksityiskohta.

Tohtoriparka, joka oli kovin kiinnostunut Marysta ja Marylla oli varaa tarjota hänelle vain kylmää kättä. (Leffassa ei kosita tai anneta rukkasia, mutta Winslet näyttelee Maryn ´kylmäkätisyyden´ hienosti.) Tykkäsin elokuvasta paljon ja se onnistui yllättämään minut. Suosittelen sitä hyvänmielen pride-elokuvaksi, vaikka loppu ei olekaan täysin onnellinen vaan jää jopa avoimeksi. Winsletin ja Ronanin faneille leffa on ehdoton helmi.

-Roona-