Mietteitä kirjasta LXXXVII: Kiivilinnun kutsu, Oliivipuut eivät koskaan kuole ja Tinasotamiehet

 Heippa!

Uuteen-Seelantiin naiivina nuorena morsiamena saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi Gloria Martyn on saanut viettää idyllisen lapsuuden sukunsa omistamalla lammasfarmilla keskellä Uuden-Seelannin maaseutua. Kun hänen vanhempansa vaativat Glorian saavan sivistyneen nuoran naisen koulutuksen toisella puolella maailmaa ja lähettävät tämän Englantiin, joutuu hän jättämään kaiken rakastamansa, mukaan lukien vannoutuneen suojelijansa Jackin. Vieraassa ympäristössä kaukana kotoa Gloria tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun käy ilmi, että hänen vanhemmillaan ei ole aikomustakaan päästää häntä takaisin rakkaaseen kotimaahansa, ottaa Gloria ohjat omiin käsiinsä ja karkaa uskomattomalle seikkailulle kohti Uutta-Seelantia. Sarah Larkin Kiivilinnun kutsu jatkaa lukijoiden sydämet vienyttä, Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukusaagaa ja vie lukijan unohtumattomalle matkalle tietään kotiin etsivän nuoren naisen kanssa.

Monia muita lukijoita järkyttänyt – ja jopa inhottanut – Jackin ja Glorian avioliitto ei erityisesti haitannut minua. Itse asiassa sen perusteet oli selitetty aika hyvin eikä kysymyksessä ollut mikään outo nuori tyttö rakastuu vanhempaan suojelijaansa tarina. Homoseksuaalisuudesta Lark ei vieläkään osaa kirjoittaa, joskin käsittely ei kaikilta osin ole yhtä tympeää kuin aiemmissa osissa. Minulle ei myöskään auennut, miksi Gwyneira olisi pitänyt sodasta palannutta Jackia pelkurina. Varmasti pojan kykenemättömyys mihinkään kävi äidin käytännöllisen luonteen päälle, mutta Jackin kuvittelu millään tavalla pelkuriksi ei minusta sopinut Gwynille millään tavalla. Sotakuvauksista pidin, ”parin viikon sotaan” lähdön huumaa oli kuvattu hienosti, samoin kuin poikien intoa päästä jo todelliseen taistelukosketukseen ja samoin sen tajuamista, ettei sota niin mukavaa olekaan. Kiivilinnun kutsu on tasainen ja hyvä päätös trilogialle.

Muodoton savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa ylittyvät liian usein, mutta tulipätsin kaltaisessa äärimmäisen kovassa paikassa hän huomaa, mitä todellinen kokemus merkitsee. Suojattejaan Olympian kisoihin ohjailevien valmentajien hyppysissä asuu vuosisatojen saatossa kehittynyt taide, herkkyys erottaa toisistaan riittävän kova ja liiallinen lietsonta. Ateenalainen Alekos, painija, valmistautuu Hellaan suuriin kilpailuihin, mutta kohtalolla on hänen varalleen paljon muutakin. Kreikan polisten valtapeli vie nuorta atleettia sotaleireihin, viinitupiin, filosofian syövereihin ja maailmalle aina Persian suurkuninkaan hovia myöten.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli ihan perushyvä historiallinen romaani, joka kuitenkin oli vaatinut minusta vähän rankempaa kättä editoijalta/ kustannustoimittajalta. Kukkonen sortuu välillä suoranaiseen jaaritteluun ja saman toistoon. Napakoittaminen monessa kohdin oli tuonut juoneen toivottua terävyyttä. Kukkonen oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. Jäin lähinnä miettimään olisiko antiikin Kreikan kulttuuriin perehtymättömämpi lukija kaivannut enemmänkin selitystä joihinkin tapoihin liittyviin asioihin kuten naisten asemaan ja poikien ja miesten välisiin suhteisiin. Enemmän keskityttiin miehille sopivasti puhumaan politiikasta ja filosofiasta. Kukkonen esitellee tekstissään myös omia valmennusihanteitaan.

Tomin ja Minan nimet loistavat vierekkäin taikashow´n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento. Anniina Mikama trilogia on maaginen ja historiallinen seikkailu ripauksella scifiä ja romantiikkaa. Trilogian avausosa Taikuri ja taskuvaras sai Topelius-palkinnon ja Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

Minan ja Tomin tarina sai kivan päätöksen. Tykkäsin, että tapasimme myös Zofian uudestaan. Hän olikin reipas vanha nainen. Pidin myös siitä, miten Merlinin (ja Arthurin) legenda oli liitetty mukaan juoneen. Eikä Merlinin aikamatkustus ole suinkaan tuulesta temmattua, sillä ainakin Muinaisen ja tulevan kuninkaan Merlin tuntuu tietävän, että tulevaisuudessa on esimerkiksi autoja. Arkeonit taas vaikuttivat nanohiukkasilta, joita oikeassa maailmassakin kovaa vauhtia tutkitaan; niillä tosin ei taida olla tietoisuutta. Wiktor oli oma yrmy itsensä ja tinasotamies-Alex sai nimen ja lähti lopuksi etsimään elämäänsä. Wiktorin tuttava Bertie oli myöskin hauska hahmo. Viimeiseen osaan mahtui paljon seikkailua ja taikuusesityksen kulissien taakse kurkistamista.

-Roona-

Koskaan ei pitäis odottaa puolta tuntia kauempaa (Aina on liian kauan -originaalifiktion 22. kuku)

 Moikka!

Myöhemmin he juttelivat tarkemmin Dashmeadoweista ja Greenhilleistä, mutta Milla tulkitsi, etteivät perheet olleet murhanhimoisia, ehkä nimenomaan Andrew´ta ja Elijahia lukuun ottamatta. Itse asiassa he vaikuttivat tavallisilta nirppanokkaisilta ja pikkuisen rasistisilta brittiylhäisöperheiltä. 

”Mä mietin, et voisko Andy ja Elijah olla tavanneet armeijassa?” Milla pohti hiuksiaan haroen. ”Tiiän, et E oli liikemies, mutta eikös kaikki aatelispojat saanet jotain sotilaskoulutusta.” 

Daniel oli heittäytynyt pitkäkseen olohuoneen sohvalle, jonka laitaan Millan hartiat nojasivat. ”Minä en saanut. Paitsi, että opettelin ratsastamaan ja sisäoppilaitoksessa oli sotilaallinen kuri.” Hän naurahti omalle vitsilleen. ”Pysyäkseni asiassa, on kai se mahdollista. Tunnen Dashmeadowt huonosti ja oletin automaattisesti, että Elijah on käynyt sopivasti kouluja ja mennyt sitten jonkun pankkiirin luokse oppiin tai jotakin sellaista.”

Milla jätti asian sikseen, sillä hänen mieleensä oli juolahtanut jotakin muuta. ”Jos otetaan toisenlainen näkökulma. Mehän tiedetään, et Elijah kuoli -50-luvulla ja voidaan kai turvallisesti olettaa, ettei Andrew´kaan kupsahtanut heti seuraavana päivänä sinun jälkeesi.” 

Daniel suuntasi katseensa Millaan. ”Mihin sinä pyrit?” 

Milla ei oikein ollut varma itsekään. ”Kai mä sitä, et jos aatellaan, et Salem ois suoraan sekaantunu sun murhaan ja haluis peitellä sitä, niin Elijahille olis pitäny käydä paljon huonommin, jos se on sun tappaja.” 

Daniel nousi ylös sohvalta ja vääntäytyi Millan viereen. ”Miksi huonommin? Eikö juuri se, että hän kuoli luonnollisen kuoleman melko iäkkäänä, ole paras suoja Salemillekin? Jos niillä on silloinkin ollut joku peli käynnissä, niin olisi epäilyttävää, jos pelinappulat alkaisivat yhtäkkiä kuolemaan tuosta vain. Ja tarkoitan nyt omia pelinappuloita, koska vastustajan siirreltävistä he tuskin välittävät.”

Millan käsi etsiytyi luonnostaan Danielin reidelle. ”Mähän sanoin, et sä oot fiksu, kun vaan rupeet. Jos sä oot ollu tietämättäs nappula jo jossain Salemin aikasemmassa pelissä?” 

Daniel pyöritti päätään. ”En usko, että olen. Nemohan sanoi, että tässä on Salemille jotain henkilökohtaista. En tiedä tuliko hän itse ajatelleeksi, mutta ehkä tämä ei liity peliin ollenkaan.” 

Milla tuijotti Danielia hetken aikaa hämmentyneenä, mutta sitten hänen päässään syttyi lamppu. ”Sä meinaat, et tää ois henkilökohtasta laatikon ulkopuolella?” Hän sai vastaukseksi epävarman nyökkäyksen. ”Hemmetti, Daniel, se kävis järkeen. Sillon Salem ei ois kehittäny yhtäkkisiä tunteita nappuloitaan kohtaan, ei nyt eikä menneisyydessä. Mut mitä me ollaan juteltu niin sä et ole sekaantunu mihinkään hämärään. Ja jos mä Andyn ja herra E:n kohdalla epäilinkin, et oot hakkaillu niiden tyttöjä, niin Salemin kohdalla se on aika epätodennäköstä.”

Danielin suu venyi kirpeään virnistykseen. ”Niin, tässä tapauksessa kaikki on varmaan mahdollisuuksien rajoissa. Seuraava ehdotus ei ole kunniallinen, mutta meidän pitäisi varmaan etsiä törkyä sekä Andysta että Elijahista. Muuten tuskin keksimme miksi Salem olisi ollut kiinnostunut heistä.” 

Milla nipisti hieman housujen alla tuntuvaa lihasta. ”Sä oot siis alkanu ajatella, et E on sun tappaja. Kun Andyn äänen sä oisit luultavasti tunnistanu.” 

Daniel kohautti harteitaan. ”Se on meidän tutkimustemme perusteella paras lähtöolettamus, eikö vain? Voimmehan me aina palata takaisin tähän pisteeseen, jos olimme väärässä.” 

Millaan katsovissa koiranpentusilmissä heijastui epävarmuutta, vaikka sanojen takana oli pontta. ”Tietty voidaan. Ja netistä löytyy taatusti lokaa jokasesta eläneestä ihmisest, jos vaan jaksaa kaivaa. Elihän oli hankkinu rahansa jotenkin rikollisesti, siin meille eka kohde.”

Seuraavana päivänä Millan hoidettua ensin juoksevia työasioita, he aloittivat etsinnän. Milla oli salaa toivonut, että Elijah Dashmeadow´sta olisi kirjoitettu jossain kirjassa, kun hänen jättämiään perintörahoja oli myöhemmin käytetty hyviin töihin. Nopeasti osoittautui, että miehestä oli tehty kokonainen teos ja kirjoittaja oli vieläpä joku perheen ulkopuolinen eli sisältö tuskin oli pelkkiä kaunisteltuja ylisanoja. Ennen Amazoniin menemistä Milla päätti huvikseen katsoa löytyisikö kirjaa kirjastosta. Yllätyksekseen hän huomasi kaukolainan olevan mahdollinen ja soitti kirjastoon, jotta varmasti tekisi tilauksen oikein. Teoksen saamiseen kuluisi jokunen päivä. 

Milla selitti jutun juonen Danielille ja mainitsi samalla, että hänen – siis heidän – olisi taas illalla lähdettävä varjostusreissulle. ”Mut täl kertaa se on hauskempaa. Kohde on yhes baaris, joten voidaan nauttii oluesta samal, ku vahditaan”, hän vastasi Danielin epäilevään ilmeeseen.

Milla meikkasi kylpyhuoneen peilikaapin edessä. Jostain syystä laittautuminen tuntui pitkästä aikaa todella kivalta. Tai tiesihän Milla mistä se johtui. Kun hän oli ilmoittanut menevänsä kohentamaan naamaansa, Daniel oli sanonut, että hän oli jo nätti eikä tarvinnut mitään kohennusta. Se oli saanut Millan sydämen sykähtämään, vaikka mies tietysti oli vain ystävällinen. Hän oli mielestään aina ollut aika tavallisen näköinen, vaikka kaikenlaiset monnit se mielessään hänelle baareissa hymyilivätkin. Hän veti päälleen vessanpöntön kannelle lojumaan heittämänsä tiukat farkut, joissa hänen perseensä näytti suoraan sanottuna helvetin hyvältä. Danielkin ilmeisesti ajatteli niin, sillä Milla kuuli hänen jupisevan jotain siitä, kuinka ei päästäisi oikeaa vaimoaan ikinä ulos tuollaisissa. 

”Mut nehän on sua varten”, hän sanoi hunajaisesti saaden miehen punastumaan.

Pub Castro ei onneksi ollut mikään räkälä, jos nyt ei mikään fiinein hipsterien oluen maistelu paikkakaan. Milla ohjasi Danielin istumaan korkean pöydän ääreen baaritiskin lähelle ja meni itse tilamaan heille juomat. Hanaolut oli peruskoffia, mutta se saisi nyt kelvata. Kytättävä ei ollut vielä saapunut, joten he saattoivat keskustella niitä näitä, aluksi siitä, että olut oli Danielista aika pahaa. Yhtäkkiä mies päästi matalan uhittelevan urahduksen. Milla kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi selvästi pohjia ottaneen tyypin perääntyvän hieman. 

”Mitäs toi oli?” 

Daniel laittoi kämmenensä hänen polvelleen. ”Hän tuijotti sinua.” 

”Ja aattelit vähän niin ku muistuttaa, et mä oon varattu.” 

Daniel pyöräytti silmiään. ”Ei, mutta hänen katseensa harhaili… tuota… öö… sopimattomissa paikoissa.” 

Milla sipaisi miehen sormia. ”Hyvin toimittu. Vaan sul on tänään lupa tsiigailla niitä sopimattomia paikkoja.” Daniel oli tukehtua ottamaansa suulliseen.

Onneksi Millan odottama tyttö ilmestyi seuraavalla ovenavauksella kiehnäten kundin kainalossa, joka ei todellakaan ollut hänen poikaystävänsä. Jätkä näytti melkoiselta kovikselta, hänen kaulansakin oli lähes poskipäitä myöten tatuoitu. Milla tarkkaili sivusilmällä, kun pariskunta ja joukko muita ahtautui yhteen loosiin. Toimeksianto oli siitä harvinainen, ettei hänen tarvinnut ottaa kuvia tai muitakaan todisteita, poikaystävä halusi hänen vain tarkkailevan ja sitten kertovan havainnoistaan. Tytön silmät näyttivät niin kummallisilta, että poikkiksen epäilyt huumeiden käytöstä uuden ihastuksen kanssa olivat tainneet osua oikeaan. Daniel ilmoitti tarvitsevansa wc:tä ja Milla osoitti päällään missä helpotushuoneet sijaitsivat. Joku mies tuuppasi Millan olkapäätä ja pysähtyi pyytelemään anteeksi. Milla hätisti hänet pois ja keskittyi katsomaan vahdittavaansa. Hän hörppäsi tuopistaan.

”Milla, onko sinulla huono olo?” 

Hän havahtui Danielin hiljaisiin sanoihin. Päässä tuntui jotenkin haperolta ja häntä huimasi. 

”Ei…” Milla horjahti, kun näkökenttä sumentui sekunniksi. 

Daniel tuki häntä ja hän kuuli tämän sanovan jotain kotiinlähdöstä. Milla yritti väittää vastaan, mutta mustuus yllätti hänet uudestaan eikä poistunut enää.

-Roona-

Elokuvissa LXVIII: 23 Walks – vielä kerran

 Heippa!

Ohjaaja Paul Morrisonin 23 Walks on tarina Davesta ja Fernistä, kahdesta kuusikymppisestä, jotka tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa lenkittäessään koiriaan yhdessä 23 kertaa. Pääosia näyttelevät Dave Johns ja Alison Steadman.

Onkohan minusta tulossa vanha, kun pidin tästä herttaisesta ja syvälle koskettavasta elokuvasta tosi paljon? Toisaalta rakkaus on niin yleismaailmallinen aihe, ettei siinä juuri iällä taida olla väliä. Ja vähän vanhemmilla pariskunnilla tulee esiin, että eletty elämä tuottaa ihan itsestään draamaa ilman, että sitä pitää dramaattisilla eleillä hakea. Fernin on mies vaihtanut muutama kuukausi sitten nuorempaan, Daven vaimo potee muistisairautta hoitokodissa. Sitten ovat tietysti koirat, sakemanni Tillie ja yorkshirenterrierimix Henry. Ulkoilumaastot sijaitsevat Lontoon ulkopuolella, lähikaupunkien puistoissa.

Fern pelkää aluksi suurta Tillietä ja vielä enemmän ystävällistä Davea, onhan häntä juuri satutettu jättämällä. Dave kuitenkin voittaa hänet puolelleen olemalla kärsivällinen. Mies ei kuitenkaan kykene kertomaan, että hänen vaimonsa Marcy (Marsha Millar) elää vielä, joskin muistinsa menettäneenä ja siksi toisessa maailmassa. Kun Fern saa tietää tästä, hän suuttuu ja tuntee itsensä jälleen petetyksi. Heille tulee hetkellinen ero, kunnes kumpikin pyytää anteeksi, Dave salailuaan ja Fern suutahtamistaan. He osoittavat ymmärrystä toistensa toimille. Samanlaista ymmärrystä isänsä uutta parisuhdetta kohtaan ei osoita Daven tytär Donna (Natalie Simpson), joka pyrkii muutonkin pomottamaan isäänsä.

Tykkäsin leffan kivoista lenkkimaisemista ja ovathan Tillie ja Henry hirvittävän söpöjä. Ikävää, että Tillie kuoli, mutta onneksi Fern oli mukana sen viimeisissä hetkissä, vaikka hänellä ja Davella ei juuri silloin mennyt niin hyvin. Henry oli kyllä varsin ärhäkän oloinen tapaus, mutta hurjan suloisesti koirat nukkuivat yhdessä esim. Tillien korissa. Minä en kyllä ihmetellyt, että Tillien sairastaessa Dave lenkkeili yksikseen, sen verran kauniit ne maastot olivat. Toki hän toivoi myös tapaavansa Fernin. Pidin myös siitä, että Dave opetti Fernille espanjaa, jota oli itse oppinut entisen työpaikkansa siivoojalta. Fernin tytär oli menossa naimisiin Kanarian saarilla asuvan espanjalaisen kanssa.

Näin elokuvan itsenäisyyspäivänä ja se sopi hyvin päivän rauhalliseen tunnelmaan. Rakastuminen ei ole vain kahden kauppa, mikä korostuu etenkin vanhemmilla henkilöhahmoilla. Daven on luonnollisesti ajateltava vielä sairasta vaimoaankin, josta on vastuussa, puhumattakaan kummankaan lapsista. Minulle tuli tarinasta kuitenkin hyvin lämpöinen ja turvallinen olo. Suosittelen leffaa katsottavaksi kaikille, sillä se ei myöskään ole liian romanttinen.

-Roona-

Juhlii ne muutkin nuoret (Aina on liian kauan -originaalifiktion 21. luku)

 Moikka!

Daniel osasi totisesti suudella. Mies piti toki kaiken kanssakäymisen siveästi suukkoina, mutta Milla pystyi helposti kuvittelemaan, miltä kielen kanssa tapahtuva imuttelu mahtaisi tuntua. 

”Olet ihana, kun olet puolellani ja autat minua”, Daniel mumisi lopuksi hänen huuliinsa. 

Milla punastui. ”Älä ny. En mä vielä kovin paljo oo saanu aikaseks.” 

Daniel veti hänet tiukkaan halaukseen. ”Oletpas. Ja haluan huomauttaa, että se, etten rakasta sinua romanttisesti ei suinkaan tarkoita, ettenkö välittäisi sinusta kovasti.” 

Millan tyhjään päähän pölähti hölmö ajatus siitä, kuinka Nemon mielestä hän varmaan juuri nyt haisisi läpikotaisin Danielilta. ”Kukaan ei oo koskaan ennen sanonu mulle mitään noin kaunista. Pitänee rueta hankkimaan parempia poikkiksia.” 

Daniel pörrötti hänen tukkaansa. ”Hyvän miehen sinä ansaitsetkin.”

Milla teki päivällä hieman töitä ja antoi Danielille tutkittavaksi muutaman vanhan valokuva-albumin, joiden olemassaolo oli muistunut hänen mieleensä. Tämä katseli niitä innokkaasti, kunnes Milla arveli, että postipoika oli varmaan käynyt ja käski noutamaan postin. Daniel humautti hänen eteensä kohta Postisen ja kirjekuoren, jonka päällä ei lukenut mitään. Milla aukaisi sen innokkaasti Danielin istuutuessa silmät uteliaisuudesta kiiluen. Nemo oli toiminut nopeasti. Listan ainoa heikkous oli, ettei siinä ollut erikseen lueteltu kaikkia kutsuja vaan kreivi tai herra se ja se perheineen tai aveceineen. 

Daniel hymähti Millan valitukselle. ”Kyllä minä muistan riittävän tarkasti, kenellä oli lapsensa mukanaan ja kenellä rakastajattarensa. Näkyykö teidän vieraslistoissanne muka jokainen pikkuinenkin.” 

”Tietty. Kyllähän neki syö. Vähänkö ois noloo, jos tyyliin kaikille häävieraille ei riittäs ruokaa.”

Milla alkoi käydä listaa läpi lukien nimen kerrallaan Danielille. ”Paroni Dashmeadow…” 

”Ymh… hänen poikansa Elijah oli epäsuosiossa. Oli sekaantunut johonkin hämärään kaupankäyntiin. Perhe yritti itseasiassa parhaansa mukaan päästä irti hänestä ainakin seurapiirien tasolla.” 

Milla tökki kohtaa, jossa hänet oli keskeytetty. ”Tässä sanotaan, että vaimoineen. Ei puhetta muista.” 

Daniel nojasi tuolin selkämykseen ja pani kätensä itsevarmasti puuskaan. ”Yksi tyttäristä oli siellä myös. Hän vain löytyy aviomiehensä tittelin alta. Mutta Elijah olisi kyllä päässyt kuokkimaan isänsä kutsulla.” 

Milla naputti hänen puheitaan auki olevaan tiedostoon. ”Olitteks te Elijahin kanssa hyviäkin tuttuja?” 

Daniel pyöritti päätään. ”En minä tuntenut häntä niin hyvin, että hän olisi halunnut tappaa minut, jollei sitten hetkellisessä hulluuskohtauksessa. Sen perusteella mitä olen kuullut skenaario ei olisi aivan mahdoton.”

Milla avasi selaimen ja laittoi Dashmeadow´n nimen hakukenttään. Ei siitä haittaakaan olisi. Suku oli otsikoiden perusteella vieläkin varsin varakas, kenties Elijahin epäilyttävistä liiketoimista oli lopulta ollut hyötyä. Hän näytti tuloksia Danielille, joka tuhahti. 

”He onnistuivat siis säilyttämään omaisuutensa. Entä sitten?” 

Milla virnisti, kun aitoenglantilainen snobismi alkoi taas nousta esiin. ”Täs on kuule ollut välis yks pörssiromahdus ja useempi lamakausi. Puhumattakaan kahesta maailmansodasta. Ja mun käsittääkseni aatelissukuihin tapas syntyä ajoittain tuhlaajapoikia, jotka tärväs rahat ties mihin.” 

Daniel näytti hapanta naamaa. ”Olet tietysti oikeassa. Entä jos kokeilisit pelkästään Elijahilla?” 

Kävi selväksi, etteivät vain oman ajan juoruilevat seurapiirit olleet pitäneet Elijahin bisneksiä hämärinä. Suvulla oli tarvetta vakuutella, että vaikka rahat oli joskus saatu vähemmän kunniallisesti, ainakin niillä myöhemmin tehtiin hyväntekeväisyyttä.

”Meidän pitää nyt miettiä Salemin kannalta”, Milla sanoi raapien leukaansa. ”Voihan olla, et Elijah on joskus ollu suoras yhteydes Salemiin.” 

Daniel puri huultaan ja meni hakemaan lasin vettä. ”Hän olisi siis kirjoittanut sopimuksen paholaisen kanssa.” 

Milla kohautti harteitaan. ”Ei Salem oo mikään paholainen, ainakaan Nemon mukaan. Mut pahois aikeis se on varmaan ollu.” 

Daniel toisti hänen eleensä peilikuvana. ”Jos jätetään Elijah muistiin ja siirrytään eteenpäin?” 

Milla lukaisi kaikki E:llä ja F:llä alkavat nimet, mutta kukaan heistä ei vaikuttanut potentiaaliselta. Sitten silmät osuivat johonkin tuttuun. ”Andrew Greenhill. Siithän me ollaan puhuttu aikasemminkin. Et maininnu, et se ois ollu Elsewoodeilla.” 

Daniel osoitti Millalle haluavansa nähdä, missä miehen nimi luki. ”En tiennyt, että hän oli siellä. Itse asiassa en tiennyt, että hän oli tullut kotiinsa ollenkaan. Tarkoitan, ettei hän ainakaan yöpynyt Greenhill Housessa.” 

Millalla välähti. ”Te olitte naapureita. Siks sä sanoit, et ootte leikkiny lapsina yhes pikkuveikan kanssa. Ja taisitte tietää ilman someekin, kuka millonki oli viereises talos viereisilla?” 

Daniel tökkäsi Millan jalkaa varpaillaan pöydän alla. ”Yritimme tietysti pysyä perillä siitä, kuka talon väestä oli kulloinkin kotona. Se kuuluu yleiseen kohteliaisuuteen.” 

Miehen virnistely kertoi, että muutkin juorut oli otettu mielellään vastaan. Milla kohotti kulmiaan ja luetteli listaa eteenpäin. Daniel muisti kaikki loput vieraat suurin piirtein, mutta kukaan ei vaikuttanut potentiaaliselta murha-asian suhteen.

Milla taitteli paperin siististi läppärinsä viereen. ”Mieti viel, et voisko jollakin näist olla kuokkiva sukulainen tai vastaava. Ei ne aina tuu heti mieleen. Mut mulle tuli ajatus, voisko Elijah ja Andrew liittyä jotenkin toisiinsa. Oletsä koskaan kuullu kummankaan ääntä?” 

Daniel veti huulensa dramaattiseen mutruun. ”Onko vielä muuta? Luulen, että päähäni mahtuisi vielä pari tärkeää kysymystä.” 

Milla nousi ja meni muina miehinä tarkastelemaan jääkaapin sisältöä. ”Ei mul muuta. Mä voin keksii mitä syödään, niin sun kuuppa ei ylikuumene.” 

Daniel harppoi pitkin askelin hänen taakseen ja alkoi kutittaa. Milla oli tikahtua. 

”Noin ei kuule puhuta aviomiehelle”, mies sanoi ääni vakavana. 

Milla sai oven vaivoin kiinni. Hänen kääntyessään Daniel siirtyi nojaamaan saarekkeeseen kädet ylhäällä. ”Ensin sitä ei haluta läheisyyttä vaimon kaa ja sitten ollaan jo opettamas tapoja.” 

Milla oli saanut ääneensä pientä terä ja tarttuen Danielin ranteisiin veti ne viileää kivipintaa vasten. Hän tuijotti miehen kauniinsinisiin silmiin niin kauan, että tämä käänsi katseensa. Päästäessään irti Milla yllättyi hetken intiimiydestä. Aivan kuin heidän välillään olisi kulkenut sähkövirta. Hän arveli, että Daniel karkaisi saman tien, mutta tämä jäikin paikalleen hänen käsiensä väliin ja hymyili kulmiensa alta. 

”Sanoisin, että sinun kanssasi pääsee pidemmälle neuvottelemalla. Vähän niin kuin hyvin villin varsan.” 

Milla näytti kieltä virnuilevalle naamalle. ”Mä luulin, et villikoille annetaan raippaa.” 

Daniel asetti kämmenensä kevyesti hänen lavoilleen. ”Raipan saa tuta siinä vaiheessa, kun ratsu päättää heittää sinut selästään pahassa paikassa. Lempeydellä voittaa aika paljon.”

Millalta pääsi rentoutunut huokaus. ”Kuule, piilottelit sä tätä puolta itestäs, kun olit elossa? Meinaan vaan, et ottajia olis varmaan riittäny, jos olisit näyttäny sen.” 

Surumielisyyden väre hiipi Danielin huulille. ”25-vuotias harvemmin ajattelee, että hänellä on kiire… no, yhtään minnekään.” 

Milla tökkäsi miestä hellästi rintaan. ”Mä luulin, et naiset oli teidän mielest sen ikäsinä ikäloppuja, jotka saatto haaveilla enää vanhanpiian elämäst.” 

Daniel kietoi hänet halaukseen. ”Pakko myöntää, että isä taisi haluta minun naivan jonkun 18- tai 20-vuotiaan neidon. Mutta – jos asiat olisivat toisin – olisin kyllä paljon tyytyväisempi sinuun kuin sellaiseen nuorikkoon.” 

Milla nojautui hetkeksi syvemmälle, irrottautui sitten ja alkoi tutkia ruokatarvikkeita uudelleen.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXVI: Synnintekijä, Koston ja kunnian lapset sekä Ruusun nimi

 Heippa ja hyvää uutta vuotta!

Kun Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi ja Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika, lähestyy Pariisia, hän haistaa ensimmäiseksi kaupungin löyhkän. On vuosi 1425, sydäntalvi, ja Itämaan kirkasotsaiselle nuorukaiselle avautuu uusi maailma houkutuksineen ja hirvittävyyksineen. Sorbonnen yliopiston oppilaana hän muuntaa nimensä komeaan latinankieliseen asuun, hänestä tulee Olaus Magnus. Olauksen huomio kiinnittyy Sorbonnen kirkkaimpaan älyyn, Miracle de Servierésiin, ja he ystävystyvät. Miracle kutsuu Olauksen perintölinnaansa etelä-Ranskaan, ja hän lähtee, vaikka aavistaa, että siitä tulee hänen hurskaan elämänsä taitekohta. Kesä maaseudulla on löytöretki yltäkylläisyyteen ja kiellettyyn intohimoon. Kun Olaukselle selviää Miraclen häpeällinen menneisyys, joutuu koetukselle myös hänen oma minuutensa. Romaani on Milja Kauniston käsialaa.

Jos minusta usein tuntuu, että kirjan takakannen tekstin on kirjoittanut joku väsynyt mainostoimistolainen, joka on lukenut vain tarinan synopsiksen, niin Synnintekijän kohdalla on sanottava, että takakansi on erinomainen. Minua hämmensi alun kertomus Beatrixista, mietin jo oliko Olavi tämän äpärälapsi, mutta kyse olikin Miraclen taustatarinasta. Olavin nuoruuden vimmainen naisviha ihmetytti minua aika lailla, vaikka sopivathan sen teologiset perustelut toki ajankuvaan. Mietin myös miksi Miracle oli pitänyt hiuksensa pitkinä (sellaisiksi Olavi ainakin ne kuvaili) ja miten hän pärjäsi dormitoriossa kuukautisten aikana (yritin perustella kuukautisten puuttumista itselleni hänen mainostetulla hoikkuudellaan, mutta Miracle ruokki itseään niin hyvin, että siitä tuskin oli kyse). Hyvä tarina, mielelläni luen jatko-osatkin.

Zélie ja Amari ovat onnistuneet mahdottomassa: tuomaan magian takaisin Orishan valtakuntaan. Rituaali oli kuitenkin voimakkaampi kuin he odottivat, ja magiansa saivat takaisin majien lisäksi myös maagisten esi-isien jälkeläiset aatelistossa ja armeijassa. Kuninkaalliset ja armeija liittoutuvat hallitakseen Orishaa. Zélien täytyy taistella, jotta heidän vihansa ei tuhoaisi uusia majeja ja Amarin oikeus Orishan valtaistuimeen olisi turvattu. Vihollinen on kuitenkin yhtä voimakas kuin majien magia. Sisällissodan uhka on ilmassa. Zélien on keksittävä keino yhdistää Orishan kansat, tai maa repeytyy kappaleiksi. Koston ja kunnian lapset on Tomi Adeyemin Orishan perintö -trilogian toinen osa. Se jatkaa ympäri maailmaa lukijoita lumonneen Veren ja luun lapsien tarinaa.

Kirjan nimi voisi olla myös rikkinäiset lapset yrittävät tehdä vallankumouksen. Zélie kuuntelee omaa heikkouttaan ja Amari-raukka isänsä haamua. Kuningatar taas johtaa Inania harhaan. Kuningattaren osuus majien ja valtaistuimen välisessä vihanpidossa osoittautuu melkoisen kiinnostavaksi. Pidin erilaisten magian lajien kuvauksesta sekä siitä, että magian käyttäjiä oli monenlaisia (toki osa heistä oli vaaraksi itselleenkin, kun eivät osanneet hallita magiaansa). Mitähän kuningasperheen äitilinjan geeneissä on, kun sekä Amarista että Nehandasta tuli céntereitä? Amarin kohdalla se tietysti johtui osittain Zélien antamasta uhrista, mutta entä kuningattaren tapauksessa. Toivon, että Amari ja Zélie löytävät vielä sovun ja pääsevät rakentamaan yhdessä uutta Orishaa.

Englantilainen fransiskaanimunkki William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla päästä käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyvästä ruumiista… Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä eurooppalainen suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. Umberto Econ ensimmäinen kaunokirjallinen teos oli maailmanlaajuinen bestseller jo ilmestymisvuonnaan 1980. Aira Buffan suomennos on vuodelta 1983.

Harvemmin kirja on niin samanlainen kuin siitä sovitettu tv-versio, että sitä ajattelee, ettei kirjaa olisi välttämättä tarvinnut lukea, mutta Ruusun nimi kyllä oli. Hienon teoksen toki lukee mielellään, mutta juonen takia ei olisi tarvinnut. Ainoa isompi yllätys minulle oli, että Adson toimi kertojana. Myös tytön, johon Adson ihastui, rooli oli John Torturron tähdittämässä sovituksessa isompi, mikä oli ymmärrettävää, sillä osaa kirjan pitkistä pohdinnoista on mahdotonta sovittaa kuvalliseen ja toimintaa vaativaan mediaan. Itse asiassa nimeen omaan Adsoniin liittyen minua yllätti myös, että hän oli jo ollut Melkissä ja oli vieläpä aatelista sukua. Sarjasta jäi sellainen kuva, että hän oli päättänyt ryhtyä munkiksi, muttei ollut vielä liittynyt mihinkään veljeskuntaan ja lisäksi sellainen olo, ettei hän ollut järin ylhäistä syntyperää. Pidin kuitenkin kirjasta.

-Roona-