Heippa!
Uuteen-Seelantiin
naiivina nuorena morsiamena saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi Gloria
Martyn on saanut viettää idyllisen lapsuuden sukunsa omistamalla lammasfarmilla
keskellä Uuden-Seelannin maaseutua. Kun hänen vanhempansa vaativat Glorian
saavan sivistyneen nuoran naisen koulutuksen toisella puolella maailmaa ja
lähettävät tämän Englantiin, joutuu hän jättämään kaiken rakastamansa, mukaan
lukien vannoutuneen suojelijansa Jackin. Vieraassa ympäristössä kaukana kotoa
Gloria tuntee olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Kun käy ilmi, että
hänen vanhemmillaan ei ole aikomustakaan päästää häntä takaisin rakkaaseen
kotimaahansa, ottaa Gloria ohjat omiin käsiinsä ja karkaa uskomattomalle
seikkailulle kohti Uutta-Seelantia. Sarah Larkin Kiivilinnun kutsu jatkaa
lukijoiden sydämet vienyttä, Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa sukusaagaa ja vie
lukijan unohtumattomalle matkalle tietään kotiin etsivän nuoren naisen kanssa.
Monia
muita lukijoita järkyttänyt – ja jopa inhottanut – Jackin ja Glorian avioliitto
ei erityisesti haitannut minua. Itse asiassa sen perusteet oli selitetty aika
hyvin eikä kysymyksessä ollut mikään outo nuori tyttö rakastuu vanhempaan
suojelijaansa tarina. Homoseksuaalisuudesta Lark ei vieläkään osaa kirjoittaa,
joskin käsittely ei kaikilta osin ole yhtä tympeää kuin aiemmissa osissa.
Minulle ei myöskään auennut, miksi Gwyneira olisi pitänyt sodasta palannutta
Jackia pelkurina. Varmasti pojan kykenemättömyys mihinkään kävi äidin
käytännöllisen luonteen päälle, mutta Jackin kuvittelu millään tavalla
pelkuriksi ei minusta sopinut Gwynille millään tavalla. Sotakuvauksista pidin,
”parin viikon sotaan” lähdön huumaa oli kuvattu hienosti, samoin kuin poikien
intoa päästä jo todelliseen taistelukosketukseen ja samoin sen tajuamista,
ettei sota niin mukavaa olekaan. Kiivilinnun kutsu on tasainen ja hyvä päätös
trilogialle.
Muodoton
savimurikka muuttuu tulen polttavassa leimussa kauniiksi ateenalaiseksi
ruukuksi, mutta jos tulipätsi lietsotaan liian kuumaksi, ruukusta tulee hauras
ja se särkyy ennen aikojaan. Niin särkyy myös ihminen, jos hänen rajansa
ylittyvät liian usein, mutta tulipätsin kaltaisessa äärimmäisen kovassa
paikassa hän huomaa, mitä todellinen kokemus merkitsee. Suojattejaan Olympian
kisoihin ohjailevien valmentajien hyppysissä asuu vuosisatojen saatossa
kehittynyt taide, herkkyys erottaa toisistaan riittävän kova ja liiallinen
lietsonta. Ateenalainen Alekos, painija, valmistautuu Hellaan suuriin
kilpailuihin, mutta kohtalolla on hänen varalleen paljon muutakin. Kreikan
polisten valtapeli vie nuorta atleettia sotaleireihin, viinitupiin, filosofian
syövereihin ja maailmalle aina Persian suurkuninkaan hovia myöten.
Oliivipuut
eivät koskaan kuole oli ihan perushyvä historiallinen romaani, joka kuitenkin
oli vaatinut minusta vähän rankempaa kättä editoijalta/ kustannustoimittajalta.
Kukkonen sortuu välillä suoranaiseen jaaritteluun ja saman toistoon.
Napakoittaminen monessa kohdin oli tuonut juoneen toivottua terävyyttä.
Kukkonen oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. Jäin lähinnä miettimään
olisiko antiikin Kreikan kulttuuriin perehtymättömämpi lukija kaivannut
enemmänkin selitystä joihinkin tapoihin liittyviin asioihin kuten naisten
asemaan ja poikien ja miesten välisiin suhteisiin. Enemmän keskityttiin
miehille sopivasti puhumaan politiikasta ja filosofiasta. Kukkonen esitellee
tekstissään myös omia valmennusihanteitaan.
Tomin ja
Minan nimet loistavat vierekkäin taikashow´n mainosjulisteessa. Kulissien
takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan
toisilleen vain hyviä ystäviä? Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren
maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja
käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen
jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan
uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento. Anniina Mikama
trilogia on maaginen ja historiallinen seikkailu ripauksella scifiä ja
romantiikkaa. Trilogian avausosa Taikuri ja taskuvaras sai
Topelius-palkinnon ja Huijarin oppipoika oli Lasten- ja
nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.
Minan ja
Tomin tarina sai kivan päätöksen. Tykkäsin, että tapasimme myös Zofian
uudestaan. Hän olikin reipas vanha nainen. Pidin myös siitä, miten Merlinin (ja
Arthurin) legenda oli liitetty mukaan juoneen. Eikä Merlinin aikamatkustus ole
suinkaan tuulesta temmattua, sillä ainakin Muinaisen ja tulevan kuninkaan
Merlin tuntuu tietävän, että tulevaisuudessa on esimerkiksi autoja. Arkeonit
taas vaikuttivat nanohiukkasilta, joita oikeassa maailmassakin kovaa vauhtia
tutkitaan; niillä tosin ei taida olla tietoisuutta. Wiktor oli oma yrmy itsensä
ja tinasotamies-Alex sai nimen ja lähti lopuksi etsimään elämäänsä. Wiktorin
tuttava Bertie oli myöskin hauska hahmo. Viimeiseen osaan mahtui paljon
seikkailua ja taikuusesityksen kulissien taakse kurkistamista.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti