Mietteitä kirjasta LII: Viimeinen toivomus, Narrenturm 2 sekä Maailmanloppu ja ihmemaa

Moikka!

Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileiltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla. Viimeinen toivomus on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ha ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä.

Parasta tässä oli sellainen kiva veijari- ja kaverimeininki. Kannet eivät edelleenkään vakuuta, ne näyttävät jonkun keskinkertaisen YA-romaanin kansilta, vaikka ymmärränkin nyt, että suden pää on Geraltin tunnus. Tämän takia itse asiassa en ole sarjaan aiemmin tarttunut. Jännä nähdä millaiseksi Geralt on muuntunut Netflixin Witcher-sarjan trailerissa. Kirjassa kun hänen ulkonäköönsä ei juuri kiinnitetä huomiota valkeita hiuksia lukuunottamatta. Toki taistelukuvauksien kautta on selvää, ettei hän ole mikään läsähtänyt sohvaperuna, mutta enemmän kuin hottiutta, kirjassa kyllä korostetaan Geraltin mutantunoituneita aisteja ja kykyjä. Pelkäsin, että kirjan nimi tulee esiin jotenkin mahtipontisesti tai sitten jää tavallaan tyhjäksi, mutta se liittyikin kiinnostavasti loppuratkaisuun (jos episodimaisessa kirjassa nyt loppuratkaisusta voi puhua). Sapkowskin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava, mutta ei tämä ihan Narrenturmin tasolla hersyvyydessä ole.

Täpärästi rosvoritarien käsistä selvinnyt Reynevan jatkaa pakoaan Sterzin veljeksiltä, jotka janoavat hänelle kostoa sekä yhden veljen kuolemasta että toisen veljen vaimon kanssa vehtaamisesta. Yhdessä kumppaniensa Scharleyn ja Mesi-Simsonin kanssa nuori lääkäri päätyy kiperästä tilanteesta toiseen, tavoittelee pariakin eri kaunotarta ja seikkailee ympäri keskiaikaista Sleesiaa, kunnes lopulta joukon tie vie kuuluisaan Narrenturmin hullujenhuoneeseen. Selviääkö Reynevan inkivosition kourista vielä vapauteen? Narrenturm 2 on loppuosa Andrzej Sapkowskin ronskin elämänmakuisesta romaanista. Tämä 1400-luvun road trip aloittaa Noituri-kirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen puolalaiskirjailijan pääteossarjan, Hussilaistrilogian.

Tarinaan pääsi jälleen hyvin mukaan, vaikka edellisestä kirjasta oli hieman aikaa. Joku oli Goodreadsissa kaipaillut alkuun pientä tiivistelmää ykkösosan tapahtumista, mutta minä en olisi kokenut sitä tarpelliseksi. En toisaalta ymmärrä miksi tämä oli edes jaettu kahteen osaan, kun alkuperäisessä puolankielisessä versiossa oli vain reilut 600 sivua. Jos keskiaikaa yleensä romantisoidaan, niin Narrenturmissa ollaan ajoittain kuvauksessa jo inhorealismin tasolla. Monien juttujen kohdalla totesin, että tuota ei olisi kiva nähdä visuaalisessa muodossa esimerkiksi elokuvassa. Voisi muuten olla sovittajalle melkoinen työmaa, vaikka kuinka saisi tehdä työtään korkeimpien ikärajojen alla. Reynevanille ja kumppaneille tapahtuvat sattumukset ovat kyllä hauskoja ja Narrenturmin muut vangit varsinaisia persoonia. Erityisesti minua viehätti kuvaus noitasapatista ja muutenkin kirjan tapa yhdistää taikuus saumattomasti historiallisiin piirteisiin.

Maailmanlopussa ja ihmemaassa Haruki Murakami punoo tarinaansa kahdella tasolla: Ihmemaa-jaksoissa kuljetaan salaperäisen mielenhallinan ekspertin kannoilla Tokiossa. Meno on vauhdikasta ja humoristista, kun roistot jahtaavat liikaa tietävää päähenkilöä ja hänen kumppaniaan, pelkästään vaaleanpuneiseen pukeutuvaa neuvokasta neitosta. Sankarimme tietää, että hänen on pelastettava maailma, ja pian. Mutta miten? Toisaalla liikutaan Maailmanlopussa, muurien ympäröimässä surumielisessä kaupungissa, jossa yksisarviset kopsuttelevat tyhjillä kaduilla eikä kenelläkään ole varjoa. Kertojan tehtävänä on lukea kaupungin kirjastossa vanhoja unia yksisarvisten kalloista. Keiden unia hän oikein näkee? Ovelan tarinankerronnan lomassa Murakami käsittelee oivaltavasti ikiaikaisia kysymyksiä tietoisuudesta ja identiteetistä.

Tykkäsin todella paljon kirjan konseptista, varsinkin Maailmanloppu-jaksot olivat mieleeni. Jännä teoksen keskivaiheilla huomata, että ketään kirjan hahmoista ei puhutella etunimellä. Päähenkilö on minäkertoja, Maailmanlopussa on Eversti, Portinvartija ja Valvoja, Ihmemaassa taas pulska neiti, informaatikkotyttö ja tohtori. Minusta oli aika kiinnostava ajatus, että varjomme olisi tiiviissä yhteydessä sieluumme. Ja toisaalta se, että sieluttomana voisi elää täydellistynyttä, ikuista elämää vailla huolia ja järkytyksiä. Kirjan naiskuvaukset olivat ajoittain vaivaannuttavia. Kun päähenkilö ruoti esimerkiksi nykyisten ja aiempien seksikumppaneidensa lihavuutta/laihuutta, esineellistäminen oli vahvasti läsnä. Minulle muodostui kiva mielikuva Maailmanlopun yksisarvisista, vaikka niitä ei taidettu paljon kuvaillakaan. Suosittelen kyllä kokeilemaan tämän lukemista; pohdinta ihmisen minuudesta ja tietoisuudesta on – kuten takakannen tekstissäkin mainitaan – erittäin mielenkiintoista.

                                                                -Roona-

Laite numero 91122233043

Heippa!

Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin hahmot ja maailman. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, muu tunnistettava kuuluu Rowlingille. Kirjoitan huvikseni enkä hyödy tästä taloudellisesti.

Arthur Weasley oli täpinöissään. Hermione oli luvannut esitellä hänelle jästilaitteen, jota kutsuttiin kannettavaksi tietokoneeksi. Nyt hän pyöritteli käsissään tuota kiehtovaa krominhohtoista läpyskää. 

”Kaunis todellakin”, hän ihasteli. ”Ja tuo on varmaan tärkeää tietoa. Nro. 91122233043.” 

”Se on vain sarjanumero herra Weasley”, Hermione sanoi lempeästi ottaen koneen Arthurilta ja avaten sen pyödälle. ”Painakaa nyt tuota näppäintä vasemmassa yläkulmassa niin kone käynnistyy.” 

Arthur teki kuten häntä kehotettiin ja painoi pitkulanmuotoista namiskaa. Laite alkoi hurista ja siihen syttyi valoja. Pian ruudulle ilmestyi värikäs logo ja pieni valkea kenttä. 

”Siihen pitää kirjoittaa salasana”, Hermione sanoi ja työntyi näppäimistön puoleen. ”Anteeksi väistäisittekö vähän herra Weasley.” Hän näppäili nopeasti muutamat tarvittava kirjaimet ja painoi entteriä.

Näyttöön tuli nyt paljon pieniä kuvia, josta yksi oli valkoisen nuolenpään muotoinen. Arthurin oli vaikea hillitä intoaan. 

Hermione ohjasi hänen kätensä koneen vieressä olevan kaarevasti muotoillun esineen päälle. ”Tämä on hiiri. Voit liikkuttaa sillä kursoria, tuota nuolenpäätä tuossa”, tyttö opasti. 

”Ooh, jännittävää”, Arthur huoahti, kun nuoli kulki juuri sinne minne hän halusi. ”Kerta kaikkisen mainio tämä... öh... hiiri. Miksi sen nimi muuten on hiiri?” 

Hermione kohautti harteitaan. ”En tiedä. Luulen, että joku nörtti, siis tietokoneintoilija vain keksi sen aikoinaan. Voisit nyt klikata, siis painaa kaksi kertaa jotakin noista kuvista.” 

Arthur katseli kuvia tarkkaan ja mietti mistä klikkaamalla – hän oli mielissään, että oli oppinut hyvän uuden sanan – tapahtuisi kaikkein kiintoisimpia asioita.

Hän valitsi pienen sinisen avoinna olevan vihon. Kenties sen takaa löytyisi tarina. Tai jotain vielä parempaa: ohjeet tietokoneen rakentamisesta. Hän sai eteensä vain tyhjän valkoisen sivun, joka muistutti paperiarkkia. Mikä pettymys, hän ajatteli. ”Tekeekö tämä mitään kiinnostavaa?”, hän kysyi ääneen. 

Hermione hymyili kuulleessaan herra Weasleyn äänessä pientä harmistusta, kun tämä luuli valinneensa huonosti. 

”Se on tekstinkäsittelyohjelma. Jospa minä tulen hetkeksi koneen eteen ja näytän miten se toimii. Sitten voitte kokeilla itse, mitä saatte aikaan.” 

Hermione kirjoitti kappaleen verran lyhyitä lauseita ruudulle ja alkoi esitellä kaikkea mitä niille saattoi tehdä. Arthurin into kasvoi uudestaan, nyt eksponentiaalisesti.

Loppupäivän hän työskentelikin ruudun ääressä. Hän kirjoitti pienen esseen jästitavaroista, jonka lopussa oli lisäys – muista kysyä kumiankan tarkoituksesta. Hän kokeili kaikkia mahdollisia fontteja niin, että tekstiä oli paikoin mahdoton lukea. Hän lihavoi ja kursivoi sieltä täältä. Hermione kävi vain välillä tarkastamassa, ettei hän ollut saanut vanhempiensa läppäriä jumiin. Muista kysyä mitä ´jumiin saaminen´ tässä yhteydessä tarkoittaa, Arthur pohti ohimennen. 

Vähän ennen ilta viittä Hermione tuli hätistelemään häntä lopettamaan. ”Vanhempani tulevat ihan kohta, herra Weasley. Olet tervetullut jatkamaan joskus muulloin testejäsi läppärillä.” 

Arthur hymyili koko kotimatkan. Kotikolossa hän antoi sopivissa kohdin nyökkäilevälle Mollylle pitkän selonteon jästien lepparin ihmeistä.

                                                           -Roona-

Daimoniraapaleita

Moikka!

Rosa ja kumppanit palasivatkin koronan takia odotettua aikaisemmin. Nyt olisi tavallisesti elokuvan vuoro, mutta teatteriin ei poikkeustila vuoksi ole päässyt. Kirjoitin nämä raapaleet harjoituksina Adanat-sarjassa harvemmin (tai ei vielä ollenkaan) esiintyneistä hahmoista eikä minun ollut tarkoitus julkaista näitä blogissa ylipäänsä. 

Disclaimer: daimonien konsepti ja idea kuuluu Philip Pullmanille, jonka Universumien tomu -trilogiassa daimoneja esiintyy. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

(100)

Lilith muisti kuinka hänen vanhempi poikansa oli tullut heille. Illan pimeydessä vieraan naisen sylissä. Suru kirpaisi jotakin mielen perukkaa. Petrelli ja joku toinen. Ja toisaalta se joku toinen oli menettänyt lapsensa. Tunne oli kahtalainen. 

”Miksi me mietimme asiaa? Olemme sen tähden vain allapäin.” 

Viehkeä musta kissadaimoni nousi matolta, jossa se oli maannut ja hyppäsi Lilithin syliin. 

Lilith upotti sormensa olennon pehmeisiin niskakarvoihin. ”Se on alku, Laios. Niitä ihmiset pohtivat loppujen lisäksi”, hän huokaisi. 

Laios haukotteli leuat natisten. Lilith tunsi daimonistaan hehkuvan lievän tyytymättömyyden, mutta olento pysyi hiljaa. Pian hänkin vaipui ajatuksiinsa ja mietti missä hänen pappispoikansa mahtoi kuljeskella juuri nyt.

(100)

Rumpalin korvat värjyivät hätäisesti. Se heijasti erinomaisesti Riverin vatsanpohjan jännittynyttä tunnetta. Daimoni loikki hänen vieressään, lähes jalkaa vasten. He saapuivat somaan pieneen puutarhaan ja kadun vilkkaus vaimeni. Ensin River ei nähnyt ketään, mutta pian varjoista syöksyi esiin terrieridaimoni, joka tuli innokkaasti tervehtimään Rumpalia. Kohta sen perästä tuli kasvillisuutta väistellen tulenpunahiuksinen tyttö. 

”Vihdoin”, Merel henkäisi ja juoksi halaamaan Riveriä. 

”Odotitko kovin pitkään?” River kysyi arasti heidän erottuaan halauksesta. 

”Aika on aina pitkä, kun odottaa rakasta ystävää.” Merel sipaisi hymyillen Riverin poskea. ”Mennään peremmälle niin saadaan olla rauhassa. Ja Mathias jätä Rumpali hetkeksi rauhaan!” 

Käsivarret kietoutuivat toisen lanteille ja jännitys suli pois.

(100)

Oli jälleen puhdas uuden kuun jälkeinen yö. Melchior Capote nautti suuresti käyskentelystä puutarhassaan tällaisina öinä. Melpomene, hänen huuhkajadaimoninsa, lenteli puusta toiseen kuunnellen jalkojen rapinaa maanpinnassa. Tuoksui huumaavasti kuusamalta ja muilta kukilta, jotka esittelivät sulojaan ainostaan pimeinä hetkinä. Melchior pohdiskeli hajamielisesti erään päivällä lukemansa kirjan teorioita. Velletrianus oli varsin oikeilla jäljillä rauhan käsitteen suhteen, vaikka siitä olisikin jättänyt rakkauden pois. Velletriuksen rakkauden konsepti oli niin sekava, että jokainen häntä lukenut epäili oliko mies koskaan ollut rakastunut. Melpomene laskeutui Melchiorin olalle saaden ihmisensä havahtumaan. 

”Yössä on syytä olla valppaana”, se tyytyi vain huhuilemaan. 

Melchior siveli hyväksyvästi daimoninsa jalan silkinpehmeitä höyheniä. Yö kului.

(100)

Danny tunsi apinadaimoninsa hännän kutittavan nenäänsä. Dike lepäsi kerällä tyynyllä hänen kasvojensa vieressä. Kosketus selkään herätti Dannyn kunnolla. Hänen yökumppaninsa nukkui vielä ja tämän rääkkädaimoni kuorsasi orrellaan. Dike oli kiivennyt hänen rintansa päällä ja katseli häntä nyt sirkein silmin. 

”Piditkö siitä kovasti?” se kysyi. 

Danny toi sormensa leikittelemään apinan hännällä. ”Ei se ollut kummoista. Mutta voitti yksin nukkumisen.” 

Dike näytti hampaitaan. ”Hänen daimoninsa on inhottava.” 

”Siitä olen kyllä samaa mieltä”, Danny nauroi. 

Rääkkä rähähti unissaan orreeltaan aivan kuin se olisi kuullut Diken sanat. Dannyn suureksi huvitukseksi apina irvisti sillekin. Nainen hänen vieressään alkoi pyöriä siihen malliin, että heräisi hetken kuluttua.

(100)

Dave ei koskaan ollut ollut vain yksi. Jo kohdussa hänen vieressään oli sykkinyt kaksi muuta sydäntä. Ja sitten oli tietysti daimoni. Dido istui ikkunalaudalla tarkkaillen, kun hän työsti raudanpalaa pikkutarkasti kuin vain paras koruseppä voi. Hän oli joskus verrannut daimonin suhdetta ihmiseensä ja omaa suhdetta veljiinsä, mutta tarkemmin ajateltuaan tajunnut, ettei vertailussa ollut järjen häivääkään. Hän ei voinut koskettaa veljiensä daimoneita tai nähdä niiden mielenliikkeitä. Tähän ei auttanut edes kolmosten vahva henkinen yhteys. Heidän daimoninsa eivät olleet sydänystäviä, vaikka tulivatkin kohtuullisesti toimeen keskenään. 

”Miltä tämä sinusta näyttää Dido?” hän kysyi nostaen tekeleensä ikkunan luonnonvaloon. 

Tikkadaimoni nyökkäsi hyväksyvästi kopauttaen puuta nokallaan.

(100)

Rebecca Mustasurma kulki talleillaan tarkastamassa siitosoriensa kuntoa. Hänen pantteridaimoninsa Rudra liikkui suuresta koostaan huolimatta henkäyksen hienosti naisen vierellä. Rebecca oli saanut aamulla kirjeen, jossa oli kohteliaasti kerrottu, että hänen lähettämänsä poika oli päässyt turvallisesti lumihaltioiden pariin. Rivien välistä oli kuitenkin paistanut se, että he muistivat. Muistivat kuinka luottamus oli rikottu. Kuinka hänen sydämensä oli päättänyt olla lojaali rakkaudelle. Hevonen hirnahti ja otti askeleen taakse päin, sillä muiston voima oli saanut Rebeccan läimäyttämään sen lautasta liian kovaa. Hän joutui rauhoittelemaan eläintä, jota häiritsi myös Rudran pingoittuneisuus. Rebecca astui ulos karsinasta ja kokosi itsensä. Sitten hän harppoi päättäväisesti ulos musta varjo kannoillaan.

(100)

Kuinka pitkä aika on vuosi? Sitä kysymystä Joseph LaShia oli huomannut usein pohtivansa. Katkeruus tuntui tehneen vuosista elämän mittaisia. Hän odotti sormet syyhyten päivää, jolloin Alanan olisi myönnettävä, ettei Falcosta ollut jatkamaan suvun johdossa. Poika oli ollut sairas pienestä pitäen, mutta pikkusisko elätteli kai vieläkin toiveita parantumisesta. Joseph tuhahti niin, että hänen ahmadaimoninsa Yaya hätkähti. Hänen poikansa Jaquinin kuului olla seuraava suvun patriarkka. Aivan niin kuin hänen olisi kuulunut olla tämän hetkinen. Ilmoitusta oli aina lykätty vuodella eri tekosyiden varjolla. Ne alkoivat kuitenkin loppua, kun Jaquin tänä vuonna täytti seitsemäntoista. Alana ei voinut viruuttaa asiaa pidempään. Se veisi Josephin hengen.

Ylpeätkin seuraavat jokia

Heippa!

Disclaimer: Tämä on fanifiktiota. Loki on kotoisin skandinaavisesta mytologiasta, mutta esiintyy tässä MCU:sta tutussa muodossaan. Tunnistettavista piirteistä siis krediitit Marvelin ja MCU:n piirtäjille ja elokuvantekijöille. Kreikkalaisen mytologian piirteet napattu sieltä, juoni on omani.

Yksinäinen najadi leikitteli joenmutkassa. Yksinäinen ei tietenkään ollut kaikkein paras sana kuvaamaan tilannetta. Alma yksin asutti tätä pientä pätkää joesta. Pitkien jokien tapauksessa najadit asuivat ja heidät sidottiin omaan osaansa virtaa, mutta he saivat kuitenkin olla tekemisissä toistensa kanssa mielin määrin. Sidonta oli löyhä ja veti takasin vain, jos oli poissa liian pitkään tai yritti merelle. Alman joenmutka oli kertakaikkisen ihana paikka. Vaahtoileva vesi törmäsi sinne hurjalla vauhdilla ja jatkoi sen jälkeen lähes yhtä kovaa eteenpäin. Mutta mutkassa vesi hidastui ihmeellisesti jopa niin paljon, että ehti muuttua paikoitellen päilyväksi. Satunnainen kulkija saattoi hämmästyksekseen nähdä pohjan tuolla kohta, vaikka pitkiltä matkoilta sen ympäriltä vaahtopäät peittivät sen näkyvyyden.

Alma rakasti työntää najadinvarpaansa pohjan kiiltävänvaaleaan hiekkaan. Sileiksi pyöristyneet pikkukivet hieroivat hänen jalkojaan kuin harmaanhohtoiset helmet. Kirkkaan sinertävä tai vihertävä vesi pyöriskeli sirojen nilkkojen ja pohkeiden ympärillä. Alma oli ulkonäöltään sisartensa kaltainen. Vaikka hän oli yhtä lailla lihaa kuin ihmisetkin, hän näytti läpikuultavalta kuin vesi. Hänen hiuksensa olivat vedenvihreät ja paksulla letillä, jonka hän oli koristellut rannasta löytämillään heinillä. Hänen vartalonsa oli solakka ja virtaviivainen kuten uimaan tarkoitetulla olennolla tuli ollakin. Hän luontonsa oli ihmissilmälle alati muuttuva vuolaan virran lailla ja hän saattoi poissa vedessä ollessaankin kääntyä niin, että ihmiset katsoivat vain katoavaa häivähdystä.

Alma havahtui kiveltään, jolla hän nytkin oli huiluttelemassa jalkojaan. Joku käveli hän kohti joen vastakkasella puolella. Mies oli mustatukkainen ja hänellä oli upeat smaragdinvihreät vaatteet, jotka loistivat jopa yön hämärässä valossa. Hän kantoi oikeassa kädessään kultaista kypärää, jossa oli käyrät sarvet. Alma tunsi värähdyksen suonissaan. Mies oli jumalaista alkuperää.

Loki oli väsynyt vaelleltuaan yksin pitkän aikaa. Siksi hän kuvitteli ensin yönkuulaan tytön kangastukseksi. Mutta jonkin hänen luissaan kertoi, että tyttö – olento – oli oikea. 

”Kerro minulle jotain hyvää”, hän tiuskaisi tuskastuneena. 

Alma oli vetänyt jalkansa suppuun syliinsä ja silmäili vierasta nyrpeänä. 

”Oletpa sinä epäkohtelias. Minä en ole mikään oraakkeli, pelkkä najadi vain. Jos haluat uida joen yli, se kannattaa tehdä tässä kohdin. Mutta sen varmaan tajusit itsekin.” 

Loki sävähti. Hän ei suinkaan ollut odottanut noin terävää vastausta. Hän istuutui yhdelle oman rantapuolensa kivistä. 

”Tiedätkö kuka olen? Voisi olla viisaampaa pitää suutansa suokemmalla”, hän kysyi hunajaisesti. 

Alman silmät muuttuivat synkänsinisiksi ja hän siirtyi seisomaan nilkkojaan myöten veteen.

”Sinä olet jumala. Voin tuntea sen siinä, kuinka vereni sähköistyi sinut nähdessäni. Sinulle kävi varmasti samoin, kun loit silmäsi minuun.” Oma elementti ympärillä antoi itsevarmuutta ja turvaa. 

Loki puisteli päätän turhautuneena niin, että mustat suortuvat leihuivat. 

”Selvä. Aloitetaan uudelleen paremmalla jalalla. Minä olen Asgardin Loki.” 

Hän teki mahtailevan itseään esittelevän eleen kädellään. Alma rentoutui jälleen nojaamaan kiveen, mutta pysyi vakavana, vaikka muina aikoina mokoma isoittelu olisi naurattanut häntä. 

”Minun nimeni on Alma. Kuten jo sanoin olen najadi. Olen nymfien sukua, joten minunkin alkuperäni on jumalainen.” 

Loki makusteli nimeä ja etsi muistinsa ja alitajuntansa sopukoista oikeita yhteyksiä. 

”Nimesi tarkoittaa suolavettä”, hän totesi happamesti. ”Outo nimi jokinymfille.”

”Mutta luonteeseeni sopiva sanovat. Siitä olet varmaan samaa miletä”, Alma sanoi matkien toisen myrtynyttä sävyä. 

Lokin teki kovasti mieli heittää najadia kypärällään, mutta se olisi ollut lapsellista ja lisäksi Alma olisi luulatavasti vain ottanut kopin siitä ja kokeillut  päähänsä. Loki huomasi, että tämän silmien synkänsini oli heltynyt asteen ja ne näyttivät hieman kujeilevilta. Alma taas pystyi aistimaan miehen äärimmäisen pingoittuneisuuden. Loki oli selväsi kuin soitin,joka oli niin yliviritetty, ettei sen ääni enää voinut kuulostaa kauniilta. Istuma-asentokin oli jäykkä, vaikka hän oli mukamas pysähtynyt lepäämään. 

”Haluatko kertoa mikä sinua painaa? Minä olen hyvä kuuntelija”, Alma tiedusteli.

Loki tuijotti kypäräänsä, jonka kultaiset sarvet kaartuivat hänestä pois päin. 

”Minulle on annettu kannettavaksi suuri taakka...”, hän aloitti ponnekkaasti, mutta keskeytti pärskien, kun Alma loiskaisi hänen päälleen aimo annoksen kylmää jokivettä. 

”Lopeta tuollaiset pömpöösit puheet paikalla tai teen tuon uudestaan”, najadi yllytti. ”Minä esitin yksinkertaisen kysymyksen. Jos et osaa vastata siihen ilman krumeluureja on parasta, että pidät hienomuotoisen suusi kokonaan kiinni.” 

Lokin huulet värisivät hänen aikoessaan kirahtaa jotain oikein pistävää takaisin, mutta sanoja ei tullutkaan. Hän huokasi, antoi kypärän livetä käsistään kastuneelle ruoholle ja mumisi itsekseen: ”Veljeni on sietämätön.”

Alma lipui toiselle rannalle jääden kuitenkin penkereelle jalat vedessä. 

”Etkö sitten pidä hänestä?”, hän kysyi hiljaa. 

Loki hymähti katkerasti. ”Minä en pidä Thorista. Minä rakastan häntä. Ja se on sietämätöntä.” 

Hän suki kiiltäviä hiuksiaan, jotka eivät sulautuneet yöhön vaan pomppasivat sieltä esiin aivan omana mustan sävynään. Alma olisi halunnut hivuttautua lähemmäs, mutta jumalat ovat arvaamattomia, joten hän kääntyi vain vatsalleen ja tuki leukansa kämmeniinsä. 

”Mitä sinun veljesi tekee?” 

”Mitäkö tekee?” Loki kuulosti tukahtuneelta. ”Sotii ja hölmöilee. On paksupäinen kukkoilija. Ja muistaa välillä olevansa jumala ja salamoi kaikkien niskaan.” 

Ukkosenjumala siis, Alma pohti ja tunsi kuinka kosteat korret alkoivat värjätä hänen kyynärpäitään maanvihreiksi.

”Mitä sinä teet?” 

Loki kohdisti tummien silmiensä katseen Almaan. Najadi oli lähes kosketusetäisyydellä ja hän saattoi tuntea tämän ihosta huokuvan raikkauden. 

”Sinulla on perin outoja kysymyksiä. Minä teen ... temppuja. Minua kutsutaan Tempuntekijäksi. Minä olen pahansuovan leikin jumala.” 

Sanat tulivat helpommin kuin hän olisi uskonut. Oli vapauttava puhua jollekin näin. Loki huulille nousi äkkiarvaamaton aito hymy. Alma tarkkaili muutosta miehen ilmeessä. Kireys haihtui kasvoilta ja ne olivat kauniit ja tosiaan yllättävän hienopiirteiset. 

”Ehkä veljesi leikkii niin kuin sinäkin. Erilaisella tahdikkuudella vain”, Alma ehdotti lyhyen hiljaisuuden jälkeen. 

Loki muutti hymynsä vienoksi irvistykseksi. ”En usko, että Thor tuntee sanaa tahdikkuus lainkaan”, hän totesi kuivasti.

Alma hihitti. Hänen ääriviivansa läikkyivät tunteenpurkauksen voimasta ja hän sekoittui öiseen luontoon. Minä osaa taikoa, Loki ajatteli, mutta tuollaista minäkään en osaisi luoda ellen sitten jonkun muun kanssa. Ajatuksen olisi pitänyt tuntua luotaantyöntävältä, mutta jostain syystä se teki hänet nöyräksi. Joki tiesi ja kertoi Almalle jo ennen hänen omaa herkkyyttään, että vuorovesi miehen sisällä oli tasaantunut. 

”Ylpeätkin seuraavat jokia ja oppivat niiltä”, Alma sanoi hiljaa virinneeseen tuuleen. 

Lokia puistatti, vaikka sanat hänelle kaiuttanut viri ei ollut viileä. Lukiko tyttö hänen ajatuksiaan? 

”Entä jos on liian ylpeä?”, hän kysyi tuskin kuuluvasti. 

”Sitten virta vie mukanaan ja hukkuu. Ja ennen kuin kysyt: ei, en osaa lukea ajatuksia, mutta joki osaa”, Alma virkkoi ronskisti. 

Hän oli noussut istumaan ja vilkuili kiinnostuneena kyynärpäitään, jotka olivat maan värittämät.

Lokille oli jälleen syötetty hänen omaa lääkettään ja tuollaiset sanat olisi ehdottamasti pitänyt osata väistää. Hän tunsi harvonaista yhteyttä najadiin, jolla oli samoja piirteitä kuin hänellä. Loki havahtui, kun Alma potkaisi vettä kiivastuneesti. 

”Joki sanoo, että minä katson sinussa itseäni peliin”, hän selitti. 

Tytön ilme oli niin hapan, että Lokia nauratti väkisinkin. 

”Kerro sille, että tuo peili on siinä tapauksessa hyvin vääristynyt.”. 

Alma kokosi itsensä ja antoi kaiken joen kuljettaman soljua lävitseen ja ajatustensa liittyä samaan soljuntaan. Se hekotti hänelle: lapseni, valo ja itse aikakin taittuvat veden peilissä. Peili kuorii pois eroavuudet, muttei väitä että niitä ei ole olemassa. Alman kasvoille valkeni pieni ymmärryksen virnistys.

Loki hymisi tarkkaillessaan häntä. Tähtien loiste heijastui najadin henkäyksenomaisuudessa. 

”Tyydyttävä vastaus?” 

”Kyllä”, Alma vastasi päättäväisesti. ”Joki kehottaa sinua nyt jatkamaan eteenpäin. Minä sukellan joksikin aikaa mukaan vyöryyn”. 

Niine hyvineen hän solahti penkereeltä uppeluksiin. Loki nousi ja kulki joen vartta. väsymys ja turhautuneisuus olivat poissa ja hänen kuvitteli seuraavansa najadin laskettelua virran pyörteissä.

                                                                   -Roona-