Mietteitä kirjasta LII: Viimeinen toivomus, Narrenturm 2 sekä Maailmanloppu ja ihmemaa

Moikka!

Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileiltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla. Viimeinen toivomus on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ha ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä.

Parasta tässä oli sellainen kiva veijari- ja kaverimeininki. Kannet eivät edelleenkään vakuuta, ne näyttävät jonkun keskinkertaisen YA-romaanin kansilta, vaikka ymmärränkin nyt, että suden pää on Geraltin tunnus. Tämän takia itse asiassa en ole sarjaan aiemmin tarttunut. Jännä nähdä millaiseksi Geralt on muuntunut Netflixin Witcher-sarjan trailerissa. Kirjassa kun hänen ulkonäköönsä ei juuri kiinnitetä huomiota valkeita hiuksia lukuunottamatta. Toki taistelukuvauksien kautta on selvää, ettei hän ole mikään läsähtänyt sohvaperuna, mutta enemmän kuin hottiutta, kirjassa kyllä korostetaan Geraltin mutantunoituneita aisteja ja kykyjä. Pelkäsin, että kirjan nimi tulee esiin jotenkin mahtipontisesti tai sitten jää tavallaan tyhjäksi, mutta se liittyikin kiinnostavasti loppuratkaisuun (jos episodimaisessa kirjassa nyt loppuratkaisusta voi puhua). Sapkowskin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava, mutta ei tämä ihan Narrenturmin tasolla hersyvyydessä ole.

Täpärästi rosvoritarien käsistä selvinnyt Reynevan jatkaa pakoaan Sterzin veljeksiltä, jotka janoavat hänelle kostoa sekä yhden veljen kuolemasta että toisen veljen vaimon kanssa vehtaamisesta. Yhdessä kumppaniensa Scharleyn ja Mesi-Simsonin kanssa nuori lääkäri päätyy kiperästä tilanteesta toiseen, tavoittelee pariakin eri kaunotarta ja seikkailee ympäri keskiaikaista Sleesiaa, kunnes lopulta joukon tie vie kuuluisaan Narrenturmin hullujenhuoneeseen. Selviääkö Reynevan inkivosition kourista vielä vapauteen? Narrenturm 2 on loppuosa Andrzej Sapkowskin ronskin elämänmakuisesta romaanista. Tämä 1400-luvun road trip aloittaa Noituri-kirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen puolalaiskirjailijan pääteossarjan, Hussilaistrilogian.

Tarinaan pääsi jälleen hyvin mukaan, vaikka edellisestä kirjasta oli hieman aikaa. Joku oli Goodreadsissa kaipaillut alkuun pientä tiivistelmää ykkösosan tapahtumista, mutta minä en olisi kokenut sitä tarpelliseksi. En toisaalta ymmärrä miksi tämä oli edes jaettu kahteen osaan, kun alkuperäisessä puolankielisessä versiossa oli vain reilut 600 sivua. Jos keskiaikaa yleensä romantisoidaan, niin Narrenturmissa ollaan ajoittain kuvauksessa jo inhorealismin tasolla. Monien juttujen kohdalla totesin, että tuota ei olisi kiva nähdä visuaalisessa muodossa esimerkiksi elokuvassa. Voisi muuten olla sovittajalle melkoinen työmaa, vaikka kuinka saisi tehdä työtään korkeimpien ikärajojen alla. Reynevanille ja kumppaneille tapahtuvat sattumukset ovat kyllä hauskoja ja Narrenturmin muut vangit varsinaisia persoonia. Erityisesti minua viehätti kuvaus noitasapatista ja muutenkin kirjan tapa yhdistää taikuus saumattomasti historiallisiin piirteisiin.

Maailmanlopussa ja ihmemaassa Haruki Murakami punoo tarinaansa kahdella tasolla: Ihmemaa-jaksoissa kuljetaan salaperäisen mielenhallinan ekspertin kannoilla Tokiossa. Meno on vauhdikasta ja humoristista, kun roistot jahtaavat liikaa tietävää päähenkilöä ja hänen kumppaniaan, pelkästään vaaleanpuneiseen pukeutuvaa neuvokasta neitosta. Sankarimme tietää, että hänen on pelastettava maailma, ja pian. Mutta miten? Toisaalla liikutaan Maailmanlopussa, muurien ympäröimässä surumielisessä kaupungissa, jossa yksisarviset kopsuttelevat tyhjillä kaduilla eikä kenelläkään ole varjoa. Kertojan tehtävänä on lukea kaupungin kirjastossa vanhoja unia yksisarvisten kalloista. Keiden unia hän oikein näkee? Ovelan tarinankerronnan lomassa Murakami käsittelee oivaltavasti ikiaikaisia kysymyksiä tietoisuudesta ja identiteetistä.

Tykkäsin todella paljon kirjan konseptista, varsinkin Maailmanloppu-jaksot olivat mieleeni. Jännä teoksen keskivaiheilla huomata, että ketään kirjan hahmoista ei puhutella etunimellä. Päähenkilö on minäkertoja, Maailmanlopussa on Eversti, Portinvartija ja Valvoja, Ihmemaassa taas pulska neiti, informaatikkotyttö ja tohtori. Minusta oli aika kiinnostava ajatus, että varjomme olisi tiiviissä yhteydessä sieluumme. Ja toisaalta se, että sieluttomana voisi elää täydellistynyttä, ikuista elämää vailla huolia ja järkytyksiä. Kirjan naiskuvaukset olivat ajoittain vaivaannuttavia. Kun päähenkilö ruoti esimerkiksi nykyisten ja aiempien seksikumppaneidensa lihavuutta/laihuutta, esineellistäminen oli vahvasti läsnä. Minulle muodostui kiva mielikuva Maailmanlopun yksisarvisista, vaikka niitä ei taidettu paljon kuvaillakaan. Suosittelen kyllä kokeilemaan tämän lukemista; pohdinta ihmisen minuudesta ja tietoisuudesta on – kuten takakannen tekstissäkin mainitaan – erittäin mielenkiintoista.

                                                                -Roona-