Daimoniraapaleita

Moikka!

Rosa ja kumppanit palasivatkin koronan takia odotettua aikaisemmin. Nyt olisi tavallisesti elokuvan vuoro, mutta teatteriin ei poikkeustila vuoksi ole päässyt. Kirjoitin nämä raapaleet harjoituksina Adanat-sarjassa harvemmin (tai ei vielä ollenkaan) esiintyneistä hahmoista eikä minun ollut tarkoitus julkaista näitä blogissa ylipäänsä. 

Disclaimer: daimonien konsepti ja idea kuuluu Philip Pullmanille, jonka Universumien tomu -trilogiassa daimoneja esiintyy. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

(100)

Lilith muisti kuinka hänen vanhempi poikansa oli tullut heille. Illan pimeydessä vieraan naisen sylissä. Suru kirpaisi jotakin mielen perukkaa. Petrelli ja joku toinen. Ja toisaalta se joku toinen oli menettänyt lapsensa. Tunne oli kahtalainen. 

”Miksi me mietimme asiaa? Olemme sen tähden vain allapäin.” 

Viehkeä musta kissadaimoni nousi matolta, jossa se oli maannut ja hyppäsi Lilithin syliin. 

Lilith upotti sormensa olennon pehmeisiin niskakarvoihin. ”Se on alku, Laios. Niitä ihmiset pohtivat loppujen lisäksi”, hän huokaisi. 

Laios haukotteli leuat natisten. Lilith tunsi daimonistaan hehkuvan lievän tyytymättömyyden, mutta olento pysyi hiljaa. Pian hänkin vaipui ajatuksiinsa ja mietti missä hänen pappispoikansa mahtoi kuljeskella juuri nyt.

(100)

Rumpalin korvat värjyivät hätäisesti. Se heijasti erinomaisesti Riverin vatsanpohjan jännittynyttä tunnetta. Daimoni loikki hänen vieressään, lähes jalkaa vasten. He saapuivat somaan pieneen puutarhaan ja kadun vilkkaus vaimeni. Ensin River ei nähnyt ketään, mutta pian varjoista syöksyi esiin terrieridaimoni, joka tuli innokkaasti tervehtimään Rumpalia. Kohta sen perästä tuli kasvillisuutta väistellen tulenpunahiuksinen tyttö. 

”Vihdoin”, Merel henkäisi ja juoksi halaamaan Riveriä. 

”Odotitko kovin pitkään?” River kysyi arasti heidän erottuaan halauksesta. 

”Aika on aina pitkä, kun odottaa rakasta ystävää.” Merel sipaisi hymyillen Riverin poskea. ”Mennään peremmälle niin saadaan olla rauhassa. Ja Mathias jätä Rumpali hetkeksi rauhaan!” 

Käsivarret kietoutuivat toisen lanteille ja jännitys suli pois.

(100)

Oli jälleen puhdas uuden kuun jälkeinen yö. Melchior Capote nautti suuresti käyskentelystä puutarhassaan tällaisina öinä. Melpomene, hänen huuhkajadaimoninsa, lenteli puusta toiseen kuunnellen jalkojen rapinaa maanpinnassa. Tuoksui huumaavasti kuusamalta ja muilta kukilta, jotka esittelivät sulojaan ainostaan pimeinä hetkinä. Melchior pohdiskeli hajamielisesti erään päivällä lukemansa kirjan teorioita. Velletrianus oli varsin oikeilla jäljillä rauhan käsitteen suhteen, vaikka siitä olisikin jättänyt rakkauden pois. Velletriuksen rakkauden konsepti oli niin sekava, että jokainen häntä lukenut epäili oliko mies koskaan ollut rakastunut. Melpomene laskeutui Melchiorin olalle saaden ihmisensä havahtumaan. 

”Yössä on syytä olla valppaana”, se tyytyi vain huhuilemaan. 

Melchior siveli hyväksyvästi daimoninsa jalan silkinpehmeitä höyheniä. Yö kului.

(100)

Danny tunsi apinadaimoninsa hännän kutittavan nenäänsä. Dike lepäsi kerällä tyynyllä hänen kasvojensa vieressä. Kosketus selkään herätti Dannyn kunnolla. Hänen yökumppaninsa nukkui vielä ja tämän rääkkädaimoni kuorsasi orrellaan. Dike oli kiivennyt hänen rintansa päällä ja katseli häntä nyt sirkein silmin. 

”Piditkö siitä kovasti?” se kysyi. 

Danny toi sormensa leikittelemään apinan hännällä. ”Ei se ollut kummoista. Mutta voitti yksin nukkumisen.” 

Dike näytti hampaitaan. ”Hänen daimoninsa on inhottava.” 

”Siitä olen kyllä samaa mieltä”, Danny nauroi. 

Rääkkä rähähti unissaan orreeltaan aivan kuin se olisi kuullut Diken sanat. Dannyn suureksi huvitukseksi apina irvisti sillekin. Nainen hänen vieressään alkoi pyöriä siihen malliin, että heräisi hetken kuluttua.

(100)

Dave ei koskaan ollut ollut vain yksi. Jo kohdussa hänen vieressään oli sykkinyt kaksi muuta sydäntä. Ja sitten oli tietysti daimoni. Dido istui ikkunalaudalla tarkkaillen, kun hän työsti raudanpalaa pikkutarkasti kuin vain paras koruseppä voi. Hän oli joskus verrannut daimonin suhdetta ihmiseensä ja omaa suhdetta veljiinsä, mutta tarkemmin ajateltuaan tajunnut, ettei vertailussa ollut järjen häivääkään. Hän ei voinut koskettaa veljiensä daimoneita tai nähdä niiden mielenliikkeitä. Tähän ei auttanut edes kolmosten vahva henkinen yhteys. Heidän daimoninsa eivät olleet sydänystäviä, vaikka tulivatkin kohtuullisesti toimeen keskenään. 

”Miltä tämä sinusta näyttää Dido?” hän kysyi nostaen tekeleensä ikkunan luonnonvaloon. 

Tikkadaimoni nyökkäsi hyväksyvästi kopauttaen puuta nokallaan.

(100)

Rebecca Mustasurma kulki talleillaan tarkastamassa siitosoriensa kuntoa. Hänen pantteridaimoninsa Rudra liikkui suuresta koostaan huolimatta henkäyksen hienosti naisen vierellä. Rebecca oli saanut aamulla kirjeen, jossa oli kohteliaasti kerrottu, että hänen lähettämänsä poika oli päässyt turvallisesti lumihaltioiden pariin. Rivien välistä oli kuitenkin paistanut se, että he muistivat. Muistivat kuinka luottamus oli rikottu. Kuinka hänen sydämensä oli päättänyt olla lojaali rakkaudelle. Hevonen hirnahti ja otti askeleen taakse päin, sillä muiston voima oli saanut Rebeccan läimäyttämään sen lautasta liian kovaa. Hän joutui rauhoittelemaan eläintä, jota häiritsi myös Rudran pingoittuneisuus. Rebecca astui ulos karsinasta ja kokosi itsensä. Sitten hän harppoi päättäväisesti ulos musta varjo kannoillaan.

(100)

Kuinka pitkä aika on vuosi? Sitä kysymystä Joseph LaShia oli huomannut usein pohtivansa. Katkeruus tuntui tehneen vuosista elämän mittaisia. Hän odotti sormet syyhyten päivää, jolloin Alanan olisi myönnettävä, ettei Falcosta ollut jatkamaan suvun johdossa. Poika oli ollut sairas pienestä pitäen, mutta pikkusisko elätteli kai vieläkin toiveita parantumisesta. Joseph tuhahti niin, että hänen ahmadaimoninsa Yaya hätkähti. Hänen poikansa Jaquinin kuului olla seuraava suvun patriarkka. Aivan niin kuin hänen olisi kuulunut olla tämän hetkinen. Ilmoitusta oli aina lykätty vuodella eri tekosyiden varjolla. Ne alkoivat kuitenkin loppua, kun Jaquin tänä vuonna täytti seitsemäntoista. Alana ei voinut viruuttaa asiaa pidempään. Se veisi Josephin hengen.