Mietteitä kirjasta IX: Samarkand sekä Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

Moikka moi!

Helsingin sanomat on aikoinaan arvostellessaan tätä kirjaa kirjoittanut: ”Samarkand on kirja, jonka moni toivoisi kirjoittavansa…” No, enpä nyt menisi sanomaan. Tarinallinen taso oli kyllä hyvä, mutta toteutus ontui. En ymmärrä miksi Maalouf on valinnut kirjoittaa 1000-luvulle sijoittuvan alkuosan preesensissä. Lukijalle tulee olo, että kertojaääni lukee tarinaa hänelle jostain muusta kirjasta. Tätä efektiä on kai haettukin, mutta minusta se oli ärsyttävää ja esti kunnollisen uppoutumisen Khaijamin kiinnostavaan elämään. Kirjoittaisin siis itse ainakin alun eri tavalla. Lisäksi minulle tulivat anakronistisesti mieleen vanhat kotimaiset elokuvat, joissa palvelusväkeä puhutellaan aina preesensissä tyyliin ”Miina menee nyt ja keittää sitä kahvia”.

Tarinassa on neljä osaa, joista puolet sijoittuu 1000-luvulle ja puolet vuosisadan vaihteeseen/ 1900-luvun alkuun. Oikeastaan yhtä paljon kuin runoilija Khaijam on pääosassa hänen nelisäkeitään sisältävä nk. Samarkandin käsikirjoitus ja sen vaiheet runojen kirjoituksesta aina vuoteen 1912 Titanicin neitsytmatkaan saakka. Khaijam ja toisen osa nuori yhdysvaltalaistoimittaja, runoilijan mukaan Omariksi nimetty, ovat eräänlaiset paralleelit. Tai siis minun mielestäni ainakin yrittävät olla.

Kirja antaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan etenkin 1900-luvun alun tapahtumiin orientissa (Persiassa) ja puheenvuoron myös paikalliselle näkökulmalle (toisaalta tietysti orientti-intoilijoille kuten toinen päähenkilö). Kokonaisuus oli siis ihan positiivinen alun hassusta aikamuotovalinnasta huolimatta. Päättekseni asian kuitenkin vielä valitukseen (sehän on suomalainen tapa ;D), totean seuraavaa: lopussa Maaluof ihan puun takaa yrittää tehdä Benjaminin (= toimittaja, koko nimeltään Benjamin Omar) rakastetusta Širinistä olemattoman. Ymmärrän kyllä, että kun Širin katoaa Titanicilta pelastumisen jälkeen Benistä tuntuu, että oliko tämä loppujen lopuksi ollenkaan todellinen, mutta lukijaa, jolle hahmo on koko ajan esitetty todellisena, tällainen vähän hämmentää.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paulo Coelhon kirjat ovat ihan oma lukunsa. Aiemmin lukemistani Alkemistista ja Yhdestätoista minuutista pidin kyllä, mutta en oikein tiedä miten suhtautua tähän. Tarina on kyllä hyvä, mutta Coelho menee välillä filosofiassaan reippaasti keittiön ja maailmansyleilyn puolelle. Se on harmi, koska osalle ajatuksista saisi käsittääkseni tukea ihan perus uskonnonfilosofiasta. Kirja herätti aika ajoin siis ikävän skeptisyys reaktion.

Inhoan tuollaista reaktiota oli kirjan maailma sitten kuinka tosi tai fiktiivinen tahansa. Ja huomautan, ettei tämä tarkoita, että kirja ei saisi herättää ajattelemaan. Skeptisyys kun tarkoittaa pahimmillaan voi, v**** mitä paskaa-reaktiota, kun taas ajatusten herättäminen on paljon miellyttävämpi tapahtuma, vaikka ne ajatukset olisivatkin negatiivisia. Skeptisyyden iskiessä tekee mieli lopettaa kirja kesken tai ainakin hyppiä skepsismiä aiheuttavat kohdat yli, kun taas toinen vaihtoehto yleensä innostaa lukemaan eteenpäin. Tämän kirjan kohdalla kesken jääminen kävi mielessä, mutta hyvä perimmäinen tarina ja Coelhon kaunis sanan käyttö ja kirjoitustyyli pelastivat. Minua ärsytti myös, että hahmoista, etenkään miehestä, ei käytetty heidän etunimiään vaan hän-pronominia. Liekö Coelho ajatellut tämän lisäävän salaperäisyyttä ja sitä kautta romanttisuutta, tiedä sitten.

Harkitsen jatkossa aika tarkkaan luenko enää mitään Coelhon teosta. Tästä jäi sellainen tuntuma, että vaikka tarina oli ihan ok, niin tuhlasin aikaani, jonka olisin voinut käyttää paremmin.

Uuden tarinan aika (Kaspian 1)

Moi!

Tämä taitaa olla ensimmäinen fiktio, jota ei ole kirjoitettu joskus monta vuotta sitten. Eli ihan tuoretta tämän syksyn tuotantoa tulossa ;)

Kaspian veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja painoi kasvonsa lähelle veden kuumaa pintaa. Selällä liikkuvat sormet tuntuivat valtavan hyvältä, vaikka ne hyppelehtivät väliin epävarmasti. Kaspian antoi otsansa ja nenänpäänsä rikkoa veden pinnan ja nautinnon kiertyä syvemmälle kehoonsa.

Tyttö kohotti päätään kuullessaan oven avautuvan. Hän aikoi sanoa kohteliaisuuden, mutta sisääntulija viittasi häntä olemaan vaiti. Mies osoitti pyyhettä ja viittoi tyttöä antamaan sen hänelle ja poistumaan vielä avoimesta ovesta. Tyttö nousi, niiasi hätäisesti ja kipitti helpottuneena pois.

Kaspianilta kului hetki aikaa tajuta, että humalluttavasti yhtälöstä oli poistunut yksi tekijä. Hän kohotti päätään ärtyneesti.

”Malissa, en minä käskenyt lopettaa.”

”Et niin, mutta minä käskin.”

Kaspian käänsi päätään vain nähdäkseen isoveljensä virnuilemassa takanaan pyyhe käsissään. Hän käänsi katseensa hitaasti toivoen äskeisen asetelman palaavan, mutta valitettavasti veli siirtyi katseen mukana hänen eteensä.

”Herra juhlinnan keskipiste on hyvä vaan ja nousee ylös sieltä. Minä en ehkä ole ihan yhtä miellyttävä seuralainen kuin Malissa, mutta haluaisitko, että käyn pyytämässä jonkun prinsessoista tänne lisäavuksi.”

Kaspian nousi vettä tippuen ja vetäisi pyyhkeen veljeltään. Hän kietaisi sen ympärilleen ja lampsi ikkunan luo.

”Siinä tapauksessa minä saisin istua kylvyssä muutaman tunnin ihan yksin sillä aikaa, kun mietittäisiin kenelle noista kauniista olennoista on viisainta antaa kunnia nähdä tuleva kuningas vannassa. Että jos jätettäisiin se tässä kiireessä väliin.”

Hän katseli ulos odottaen, että veli lopettaisi naurun puuskansa. Tosin lohkaisu oli ollut niin hyvä, että häntä itseäänkin huvitti hieman. Ärsytys Malissan kuvasta katoamisesta suli pois. Sen tilalle tulivat ajatukset siitä, että hänen pitäisi taas pian mennä tervehtimään saapuvia kruunajaisvieraita. Kaspian tuhahti.

”Haluaisitko, veli hyvä, auttaa tulevaa kuningasta pukemaan päälleen”, hän kysyi kiusoitellen. Isoveli oli asettunut pesijättären tuolille ja hänen vaatteensa olivat huoneen sängyllä siististi viikattuna.

Veli hymyili hänelle kujeilevasti: ”Osaat varmasti pukea jo itsekin, vaikka vasta olitkin sormea imevä pikkupallero. Tulin valvomaan, ettet laita juopon nappeja kuten silloin kerran.”

Jo aluspaita päällään housujaan katseleva Kaspian irvisti. Hän muisti sen kerran liiankin hyvin. Juopon nappien lisäksi hän oli äidin mukaan haissut kuin rankkitynnyri. Hän oli juhlinut edeltävänä iltana turhan rankasti ja vaikka hän oli peseytynyt aamulla, se ei ilmeisesti ollut auttanut hajuun eikä myöskään hakkaavaan päänsärkyyn, jonka takia hän ei ollut tajunnut tapaamisesta juuri mitään. Nuori prinssi oli sillä kertaa antanut itsestään kaikille läsnäolleille lähinnä hölmön kuvan.

Kaspian huokasi pukiessaan uusia kerroksia. Isä oli silloin juuri kuollut ja… ”Mietitkö isää? Hän olisi ylpeä, jos näkisi sinut nyt.” Veli oli tullut hänen eteensä ja työnsi Kaspianin jämähtäneet kädet pois, jotta saisi hänen kaulahuivinsa solmittua.  ”Niinpä kai.” ”Mikä niinpä kai. Muista, että minä tunsin isän paljon sinua pitempään. Ja kyllä, hän olisi ollut ylpeä siitä, mitä äitisi, minä ja Severus olemme saaneet aikaan.”

Kaspianilta pääsi naurun sekainen tuhahdus. ”Kiitos vain. Lupaan kiittää teitä kaikkia oikein vuolaasti valtaistuimelle astumispuheessani.” Hän oli saanut kaiken mahdollisen tilpehöörin päälleen ja suoristi takkiaan pelin edessä. Vaatteet oli teetetty juuri tätä päivää varten eikä hänen tarvinnut katsoa veljeensä uudelleen tietääkseen, että tämän pukimet sopivat etiketinmukaisella tavalla hänen omiinsa.

”Vaatteiden suhteen Kaspian on tänään jumalan veroinen”, veli muunteli ääntään onnistuen matkimaan kuningatarta varsin hyvin. Kaspian kohautti harteitaan: ”Jos olisin, meillä kaikilla olisi huomattavasti enemmän silmän ruokaa.” Veli katseli häntä arvioivasti. ”Myös äidilläsi ja pikkusiskoillasi?” Kaspian hymyili: ”Luultavasti. Mutta sinunkin virneesi hyytyisi taatusti, jos Logan tulisi juhliin pelkissä sepän varusteissa. Äiti pitäisi siitä kyllä.” Nyt oli veljen vuoro irvistää. ”Jospa annetaan sen ajatusleikin olla. Semminkin kun prinsessojen katselu ei ole tästä illasta lähtien leikkiä, jos se on sitä koskaan ollutkaan.”

Kaspian huokasi taas ja meni veljensä luo, joka oli palattunut tuoliin istumaan. ”Niin, jos minun on tehtävä yksi asia paremmin kuin isä, se on mennä mahdollisimman nopeasti naimisiin. Toisaalta olisikin helppoa, jos tapaisin sellaisen taikamekkotytön niin kuin siinä tarinassa, jota äiti joskus pienenä kertoi meille.” Veli nousi ja taputti häntä selkään. ”Muistaakseni äidilläsi ei ollut pelkkää hyvää sanottavaa siitä tytöstä eikä prinssistä sen paremmin. Hän antaa kyllä sinun katsella ja tutustua aikasi, kunhan et hölmöile liikaa. Meidän pitää mennä nyt.”

He lähtivät ovesta ja jättivät kylvyn jäljet palvelijoiden siivottavaksi.

                                                                 -Roona-

Elokuvissa III: Doctor Strange

Moi vaan!

Olen kokeillut kahdenlaista tapaa kirjoittaa näitä elokuvajuttuja ja taidan jatkossakin valita näistä elokuvan kannalta sopivimman, kummassakin kun on puolensa. Esimerkiksi Doctor Strangen kohdalla olisi tosi hankala tehdä tuollaista +/- arvostelua, kun ei siinä mielestäni miinuksia juuri ollut ;).

Minun on ensimmäiseksi sanottava, etten ole koskaan lukenut yhtään Marvel-sarjakuvaa (- no ehkä pikkuisen Spider-Mania). Kaikki sanomani perustuu oman mielipiteeni lisäksi siis vain muihin MCU elokuviin. Ja näistäkin olen kokonaan katsonut vain Avengers- ja Thor-elokuvat sekä vähän yllättäen omaksi suosikiksi nousseen Guardians of the Galaxyn. Että tällaiselta pohjalta… ai niin, varoitus spoilereista, vaikka luulen kyllä, etteivät nämä mun vähäiset pohdiskelut keneltäkään mitään näistä elokuvista pilaa.

Doctor Strangen paras puoli on ehdottomasti sen visuaalinen kauneus. Avaruus-/ multiversumijaksot ovat silkkaa silmän karkkia. Värit toivat mieleen discon kulta-ajan ja 80-luvun, joille MCU on käsittääkseni tyylillisesti suuntautumassa ainakin seuraavaan Thor-elokuvaan. Tilan muuntamisesta en pitänyt ihan yhtä paljon, vaikka kaunista sekin oli. Varsinkin kun elokuva alkoi tuollaisella jaksolla niin mietin, että tuleekohan mulle paha olo jatkossa, mutta ei onneksi tullut (silmä ja aivot vissiin tottuivat, kun osasivat odottaa samantyyppisiä juttuja tulevan lisää). Ja katsoin siis 2D-version.

Toinen loistava puoli on tietenkin roolitus. Kerkesin tässä välillä jo jostain syystä kyllästyä Benedict Cumberbatchiin, mutta katsoessani alkusyksystä Shakespearen kuningasnäytelmien tv-versioita, oli pakko todeta vau ja antaa hiljaisia aplodeja. Cumberbatchin kohdalla taitaa olla kyse tyyppiroolituksesta, kun tohtorihan on käytännössä Sherlock, tosin jonkin verran mukavampi, sopeutuvampi ja yhteiskuntakelpoisempi. Mutta nätisti hän hommansa hoitaa enkä minä muuta odottanutkaan. Minua häiritsi vähän se, että Chiwetel Ejioforin esittämä Mordo näyttää puolet ajasta hirveän kärsivältä. Välillä pitääkin tietysti näyttää surulliselta ja käsittääkseni hahmolla on takanaan rankka lapsuus, mutta hän näyttää siltä, että tuntee suurin piirtein fyysistä kipua. Ehkä Ejioforin ”resting face” (olisiko perusilme hyvä suomennos?) on tuollainen surullisen näköinen sitten. Mutta joo, ei pidä käsittää väärin, Mordo hymyilee ja vitsailee elokuvan aikana – Ejioforilla on muuten ihanan lämmin hymy – mutta välillä normikeskustelunkin aikana näyttää siltä, että kaverilla olisi pahemman luokan vatsahaava.

Minusta oli kiva, että elokuva meni heti in medias res ilman sen kummempia selityksiä. Asiaa tuntematonkin katsoja pääsi kyllä hyvin mukaan. En tiedä oonko ollu silmät kiinni trailereita katsoessa, mutta tajusin vasta teatterissa, että a) Strange on ihan oikeastikin tohtori – tässä tapauksessa lääkäri ja b) doctor Strange ei ole keksitty supersankarinimi vaan hänen oikea nimensä. Ehkä ajattelin tässä turhan vahvasti Deadpoolia – joka muuten on unohtunut tuolta Marvel-suosikkien listalta, hyi minua! – ja sitä kohtausta, jossa ne keksivät tuota nimeä Deadpool.

Loistava leffa!   10/10

PS. Jos pilkun viilaus ärsyttää, voi lukemisen lopettaa tähän. Mutta siis minusta tapa, jolla Strange suhtautui asioiden tilaan Muinaisen luona, oli virkistävä ja looginen. Yleensä tällaiset ”valittu” hahmot nimittäin jarraavat vastaan ihan turhan kauan, kun normaalisti olisi loogista tyytyä, että asia nyt on näin. Mutta tämä on taas näitä minun henkilökohtaisia ärsytyksiä, joista kukaan muu ei varmaan juuri välitä

I´m glad there is you

Moi!

Tämä on jälleen yksi niistä jutuista, joita kirjoitin luovan kirjoittamisen kurssin aikaan. Ja tämä tuntuu nyt kauhean pateettiselta ja dramaattiselta.

Kapakassa oli hiljainen ilta. Baaritiskiin nojaili pari tyyppiä, mutta kaikki pöydät yhtä lukuun ottamatta olivat tyhjiä. Siinä istui kaksi hyvän päivän tuttavaa tyhjentämässä lasejaan. Kapakan ovesta työntyi sisään nuori nainen pitkä takki auki. Häntä ei tuntunut yhtään haittaavan, että hän tuli näin vilkutelleeksi sen alaista vaatekertaansa, joka oli kuin parhaimmallakin ilotytöllä: silkkikorsetti, pikkuhousuihin verrattavat tiukat mustat nahkashortsit ja sukkanauhat. Jaloissa oli stilettikorkoiset avokkaat. Hän meni miesten pöytään vaivautumatta käymään baaritiskillä. Toinen miehistä pani heti kätensä hänen reidelleen ja hymyili lipevästi tervehdykseksi.

”Mukavaa nähdä sinuakin, Don”, nainen sanoi siirtäessään käden pois. ”Williä tässä näkeekin täällä nykyään joka päivä. Rick kertoi, että olitte eilenkin pelaamassa korttia.” Mies, joka oli pitänyt kätensä kurissa, irvisti. ”Oliko hyvä keikka?” hän kysyi naiselta pisteliäästi. Baarimikko toi naiselle cocktailin, jota tämä siemaisi. ”Oli. Minun tarvitsi oikeastaan vain riisua takkini.” Nainen virnisti vekkulimaisesti. Will ja Don vilkuilivat toisiaan. He olivat hyvää pataa vain tämän nuorikon takia, muuten eivät olisi olleetkaan. ”Mitä sinä oikein puuhailet sen pappisi kanssa? Will kertoi, että hänkin oli täällä eilen korttia lyömässä”, Don kysyi nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan. Nainen älähti, mutta rauhoittui sitten ja siristi silmänsä viiruiksi. ”Ei se ole ensimmäisen kerran jälkeen minua halunnut. Kerran se erehtyi silittelemään rintoja, jota se varmaan pyytää vieläkin Jumalalta anteeksi.” Donia melkein puistatti naisen ironia. Hän tiesi miten kovasti nainen rakasti tuota miestä, joka oli antanut valitettavasti lupauksensa ylemmille voimille.

Will oli nostanut jalkansa pöydälle. ”Minä ottaisin sinut heti, jos vain antaisit luvan”, hän tuhahti naiselle. ”Ja voi miten minä käsittelisinkään hyvin tuota sinun paukkurautaasi”, nainen valutti ja kaappasi nopealla käden liikkeellä pyssyn Willin vyöltä. ”Oho, kaverihan on ottanut Coltin asevarastosta.” Donia nauratti, kun Will nappasi aseensa takaisin. Ei nainen ollut viime näkemästä mihinkään muuttunut. Jos alaiset panivat häntä halvalla, niin hän antoi takaisin kuusi-nolla. Will raapi päätään tyhjentäessään lasistaan viimeiset pisarat. ”Olen muuten aina miettinyt miksi tämän paikan nimi on Angels. Mehän olemme kaikki jonkinlaisia varkaita, murhaajia ja petkuttajia.” Nainen pyöritti päätään ja vilkuili Donia. ”Johtuisikohan siitä, että rakas kyypparimme ei enää usko mihinkään muuhun kuin suojelusenkeliinsä?” hän kysyi väännellen sanoja.

Silloin pöydän luo harppoi poika mukanaan muovikassi. Hän meni suoraan naisen luo ja heitti pussin tämän syliin. ”Kuulin pikkulinnuilta, että olet täällä. Siinä ovat vaihtovaatteesi.” Nainen nousi ja lähti vaihtamaan asunsa vähemmän huomiota herättäväksi. ”Rick, harrastatko sinäkin nykyään uhkapelejä?” Don kysyi virnuillen pojalta. Tämä venytteli käsiään ja naksautteli rystysiään ennen kuin vastasi. ”Jätän tuon ihan omaan arvoonsa. Toisin kuin teillä minulla on töitä tehtävänä.” Niine hyvineen hän marssi pois kapakasta, yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Nainen tuli takaisin, nyt pukeutuneena farkkuihin, t-paitaan ja lyhyeen nahkatakkiin. Hän oli sullonut äskeiset vaatteensa pussiin, joka oli jälleen täynnä. ”Joko Rick ehti lähteä? Ei sillä näin turkasen kiire voinut olla.” ”Oli sillä. Töihin”, sanoi Will ja veti hattunsa laiskasti silmilleen. Nainen potkaisi hänen tuoliaan niin, että hän putosi lattialle. ”Auuh… mitä pirua sinä…”, Will voivotteli. Hän könysi ylös ja nilkkasi kiroillen baaritiskille. ”Ihan tavallinen cowboy, pitäisi kai keksiä hänelle välillä jotain tekemistä”, nainen sanoi huokaisten katsellessaan Willin selkää.

He olivat jääneet pöytään kaksistaan ja Don katseli naista. Joskus oli vaikea muistaa, että tämä oli oikeastaan vain parikymppinen tyttö. Hän oli pessyt meikkinsäkin pois ja näytti kohtuuttoman viattomalta. ”Sinähän halusit kuulla Arista?” tyttö kysyi. Don nyökkäsi. ”No, minä tapaan häntä usein ja välillä me teeskentelemme ja välillä emme. En minä poskien silitystä enempää saa.” Tyttö huokaisi uudemman kerran. ”Mutta enpä minä todellisuudessa oikeastaan muuta tahdokaan.” Don mietti keille muille tyttö mahtoi puhua näin suoraan. Hänelle tuli nopeasti mieleen vain yksi nimi, Ari. Don hymyili tytölle myötätuntoisesti. Tämä nousi, heitti pussin olalleen ja sitten, hetken mietittyään, Donille. ”Toimita se Rickille. Minun pitää mennä kotiin, huomenna pitäisi jaksaa nousta kouluun.”

Kun tyttö tuli kotiin, hän kävi suihkussa, laskosti päiväpeitteen, puki yöpuvun päällensä ja pysähtyi sitten hetkeksi. Hän meni cd-telineensä luo, valitsi levyn ja pisti sen soimaan. Unen rajamailla musiikista kaikuvat sanat saivat hänet hymyilemään: In this world of overrated pleasures and underrated treasures/ I´m glad there is you.

 

                                                                      -Roona-