Helsingin
sanomat on aikoinaan arvostellessaan tätä kirjaa kirjoittanut: ”Samarkand on
kirja, jonka moni toivoisi kirjoittavansa…” No, enpä nyt menisi sanomaan.
Tarinallinen taso oli kyllä hyvä, mutta toteutus ontui. En ymmärrä miksi
Maalouf on valinnut kirjoittaa 1000-luvulle sijoittuvan alkuosan preesensissä.
Lukijalle tulee olo, että kertojaääni lukee tarinaa hänelle jostain muusta
kirjasta. Tätä efektiä on kai haettukin, mutta minusta se oli ärsyttävää ja
esti kunnollisen uppoutumisen Khaijamin kiinnostavaan elämään. Kirjoittaisin
siis itse ainakin alun eri tavalla. Lisäksi minulle tulivat anakronistisesti
mieleen vanhat kotimaiset elokuvat, joissa palvelusväkeä puhutellaan aina
preesensissä tyyliin ”Miina menee nyt ja keittää sitä kahvia”.
Tarinassa
on neljä osaa, joista puolet sijoittuu 1000-luvulle ja puolet vuosisadan
vaihteeseen/ 1900-luvun alkuun. Oikeastaan yhtä paljon kuin runoilija Khaijam
on pääosassa hänen nelisäkeitään sisältävä nk. Samarkandin käsikirjoitus ja sen
vaiheet runojen kirjoituksesta aina vuoteen 1912 Titanicin neitsytmatkaan
saakka. Khaijam ja toisen osa nuori yhdysvaltalaistoimittaja, runoilijan mukaan
Omariksi nimetty, ovat eräänlaiset paralleelit. Tai siis minun mielestäni
ainakin yrittävät olla.
Kirja
antaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan etenkin 1900-luvun alun tapahtumiin
orientissa (Persiassa) ja puheenvuoron myös paikalliselle näkökulmalle
(toisaalta tietysti orientti-intoilijoille kuten toinen päähenkilö).
Kokonaisuus oli siis ihan positiivinen alun hassusta aikamuotovalinnasta
huolimatta. Päättekseni asian kuitenkin vielä valitukseen (sehän on suomalainen
tapa ;D), totean seuraavaa: lopussa Maaluof ihan puun takaa yrittää tehdä
Benjaminin (= toimittaja, koko nimeltään Benjamin Omar) rakastetusta Širinistä olemattoman.
Ymmärrän kyllä, että kun Širin katoaa Titanicilta pelastumisen jälkeen Benistä
tuntuu, että oliko tämä loppujen lopuksi ollenkaan todellinen, mutta lukijaa,
jolle hahmo on koko ajan esitetty todellisena, tällainen vähän hämmentää.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Paulo
Coelhon kirjat ovat ihan oma lukunsa. Aiemmin lukemistani Alkemistista ja
Yhdestätoista minuutista pidin kyllä, mutta en oikein tiedä miten suhtautua
tähän. Tarina on kyllä hyvä, mutta Coelho menee välillä filosofiassaan
reippaasti keittiön ja maailmansyleilyn puolelle. Se on harmi, koska osalle
ajatuksista saisi käsittääkseni tukea ihan perus uskonnonfilosofiasta. Kirja
herätti aika ajoin siis ikävän skeptisyys reaktion.
Inhoan
tuollaista reaktiota oli kirjan maailma sitten kuinka tosi tai fiktiivinen
tahansa. Ja huomautan, ettei tämä tarkoita, että kirja ei saisi herättää ajattelemaan.
Skeptisyys kun tarkoittaa pahimmillaan voi, v**** mitä paskaa-reaktiota, kun
taas ajatusten herättäminen on paljon miellyttävämpi tapahtuma, vaikka ne ajatukset
olisivatkin negatiivisia. Skeptisyyden iskiessä tekee mieli lopettaa kirja
kesken tai ainakin hyppiä skepsismiä aiheuttavat kohdat yli, kun taas toinen
vaihtoehto yleensä innostaa lukemaan eteenpäin. Tämän kirjan kohdalla kesken
jääminen kävi mielessä, mutta hyvä perimmäinen tarina ja Coelhon kaunis sanan
käyttö ja kirjoitustyyli pelastivat. Minua ärsytti myös, että hahmoista,
etenkään miehestä, ei käytetty heidän etunimiään vaan hän-pronominia. Liekö
Coelho ajatellut tämän lisäävän salaperäisyyttä ja sitä kautta romanttisuutta,
tiedä sitten.
Harkitsen
jatkossa aika tarkkaan luenko enää mitään Coelhon teosta. Tästä jäi sellainen
tuntuma, että vaikka tarina oli ihan ok, niin tuhlasin aikaani, jonka olisin
voinut käyttää paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti