Moikka!
Huom: Tämä on fanifiktiota, jossa hahmot ovat muualta, mutta juoni on omani. MCU kuuluu tekijöilleen, kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa. Tarinassa esiintyy alfa/omega-trooppi ja miesten välinen suhde. Jos nämä asiat häiritsevät sinua, ole kiltti äläkä lue. Tarkoitus ei ole pilata kenenkään päivää, ei minun eikä sinun.
(13)
Kun Loki oli edellisiltana tuntenut kiiman ensimmäiset hennot laineet, hän oli typerästi hymyillen alkanut odottaa Steven luokse pääsyä. Toisaalta hän epäröi hieman. Steve oli erityisesti kutsunut hänet tulemaan tänä päivänä. Mitä tämän ei olisi tarvinnut tehdä, sillä kumpikin heistä osasi laskea Lokin kiiman alun osuvan juuri täksi päiväksi, niin säännöllisiä ne nyt olivat. Mitä mies oikein aikoi? Loki pohti avatessaan ateljeen ovea, joka oli ilmeisesti häntä varten raollaan. Lukko loksahti kiinni hänen perässään. Ateljeessa oli hämärää, itse asiassa sitä valaisivat vain kynttilät. Steve lipui jostain varjoista halaamaan häntä.
”Hyvää vuosipäivää, kulta!” tämä toivotti hyväiltyään ohimenevän hetken hänen korvanlehteään.
Loki kykeni vain tuijottamaan huoneen keskelle raivattua tilaa, johon oli aseteltu matala pöytä ympärillään tyynyjä ja sille oli katettu ruokaa. ”Miksi me juhlimme?” hän mumisi häkeltyneenä.
Steven hymyilevät silmät katsoivat häneen. ”Me olemme olleet yhdessä vuoden, höpsö. Olethan iloinen pikkuyllätyksestäni?”
Loki tunsi sydämensä paisuvan. ”Ku-kukaan ei ole ennen tehnyt tällaista minua varten. Aurinkoni…”, hän änkytti kyyneleen valuessa poskelle.
Steve esti suudelmalla sitä tipahtamasta. ”Se on vain sushia, viiniä ja muutama patterikynttilä. Olisinpa voinut viedä sinut ravintolaan.”
Anteeksipyynnön kaiku sai Lokin vetämään miehen syliinsä tiukempaan. ”Silloin en voisi kiittää sinua heti, kun noiden upeiden asioiden maku on vielä huulillasi.”
Nyt Steven kasvoilla kareili alfamainen pilke. ”Haistan kyllä sinut Kuuni, mutta kuten minä olen oppinut hillitsemään itseni sinun seurassasi niin sinunkin täytyy pystyä samaan minun kanssani. Ensin siis syödään.”
Loki naurahti pehmeästi ja antoi Steven vetää itsensä tyynyille istumaan. Kaikki maistui Lokista ambrosialle ja nektarille, vaikka Steve valittelikin noutoruuan laatua ja viinin halpuutta. Lautasen tyhjettyä hän käpertyi lasi kädessään taitelijan viereen. Silloin jotain juolahti hänen mieleensä.
”Minulla ei ole sinulle mitään, vaikka annoit minulle näin ihanan lahjan!”
Steve oli tunkenut nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuskutteli nyt hänen tuoksuaan innokkaasti sisäänsä. ”Onhan sinulla. Se on tässä käsieni välissä. Sinä olet paras lahja kaikista.”
Lokin sisuskalut nyrjähtivät paikoiltaan. Tekikö hän Steven todella näin onnelliseksi. ”Jotakin olisi silti pitänyt… Mistä alkaen lasket vuoden? Minä en ole pitänyt lukua, koska… koska jos lasken minusta tuntuu, että loppu tulee väistämättä, sillä pitäähän laskemisen joskus päättyä, enkä halua, että tämä päättyy koskaan”, hän katsoi kuitenkin parhaaksi selittää. Sitten hän tajusi viimeisten sanojensa painon ja punastui niin, ettei ollut aiemmin taiteilijansa läsnä ollessa samaa kokenut.
Steve tunnusteli nyt huulillaan hänen päänahkaansa ja otteet olivat intensiivisemmät. ”Siitä pastaillasta, Kuutamoni. Ja minä olen pitänyt lukua sinunkin puolestasi, usko pois. Varsinkin, kun en sen illan jälkeen tiennyt oliko se ainutlaatuinen vai saisinko kokea sinut vielä uudestaan. Onneksi olen saanut”, tämä mumisi.
Loki oli alkanut hengittää nopeammin ja huomasi myös ainakin alushousujensa kostuneen. Näin kiimainen hän oli ollut vaatteet päällä viimeksi juuri silloin pastailtana. Taivaat! ”Rakastele minua, alfani”, hän urahti käheästi.
”Tässäkö?” Steve murahti häkeltyneesti.
”Missä vain haluat, rakas.”
Loki työntyi tämän syliin niin, että viinilasi putosi lattialle. Onneksi se oli tyhjä eikä ihmeenkaupalla edes särkynyt. Loki tosin ei olisi välittänyt sirpaleista, sillä hän kiehnäsi jo toista miestä vasten kuin lemmenkipeä kissa. Omeguus oli ottanut vallan, hän halusi miellyttää alfaansa, halusi, että tämä tuottaisi hänelle nautintoa, jotta hän voisi antaa tälle tyydytyksen katsella itsestään sekaisin olevaa omegaa.
Steve painoi sormensa hänen kylkiluidensa väleihin. ”Saamasi pitää.” Ääni oli syventynyt ja tummentunut monta astetta. ”Mutta sitten menemme sänkyyn. Vaihdoin lakanat sitä varten, että saan katsella kuulasta ihoasi puhdasta valkeutta vasten.”
Loki huokasi yhtä lailla myöntymyksestä ja kiintymyksestä. Steve asetteli hänet hellästi mahalleen istuintyynyjen päälle ja kiskoi sitten vähemmän hellästi housut kinttuihin. Lokilta pääsi ähkäys, kun kankaalla verhoiltu kovuus alkoi hieroa hänen pakaravakoaan.
”Luoja pilvissä! Minähän tunnen sinun nesteesi, vaikken ole vielä riisuutunut, omegani.” Steve huohotti hänen korvansa juuressa, paino rentona hänen päällään, ainoastaan lantio teki työtä.
”Ole kiltti.”
Loki ei enää tiennyt anoiko äänen vai vain mielessään, mutta varmasti taiteilija ymmärtäisi. Ja ymmärsihän Steve. Tämä kohottautui hieman ja työnsi housunsa pois. Rinta retkotti edelleen Lokin selällä.
”Pitäisi hakea kortsu, mutta pystynköhän irrottautumaan sinusta.” Kiihkoisessa äänessä oli leikillinen sävy.
”Ei… Aurinkoni… tahdon… haluan, että otat minut paljaana… niin… niin kuin silloinkin”, Loki inisi.
Steve imaisi hänen korvanlehtensä hetkeksi suuhunsa ja työntyi samalla hänen litimärkien pakaroidensa väliin. Nautinto löi läpi Lokin sisusten. Sen tuhatkertaisti tieto siitä, että Steve antoi sen hänelle, että hän sai alistua täysin ankarille työnnöille. Oma erektio hankasi lähes kipeästi tyynyn karvaista pintaa. Steven huokaukset lauloivat himosta, jota tämä selvästi tunsi kairatessaan yhä uudelleen Lokin takamaata.
”Eikö omegani jo ole huipulla? Eivätkö minun alfantaitoni riitä?”
Ääni oli basson jytkettä, sameaa käskyä ja Lokin vartalo näytti saman tien, että alfa myönsi hänelle elämänsä parhaan orgasmin. Sperma tuhri tyynyn, mutta auttoi lannetta liukumaan ketterämmin viimeisten kymmenen töytäisyn tahdissa. Sitten Steve täytti hänet omalla nesteellään. Loki tunsi salamankirkkailla aisteillaan, kuinka uloke liitti heidät yhteen. Se sai hänen jälkihehkunsa kuplimaan ja jokainen hänen ruumiinsa rauhanen eritti täydellisestä omistautumisesta kertovaa hajua.
”Miten sinä tuoksutaan Muusani! Hebronin liljatkin jäävät varjoon”, Steve höpisi hänen korvaansa.
Pikkuhiljaa kummankin syke tasoittui ja he alkoivat palata hämärään ateljeehen. Steve liikutteli lihaksiaan Lokin päällä kuin tarkastaakseen, että kaikki oli vielä paikoillaan. Se sai Lokin hymyilemään, sillä hän tiesi, että ainakin Steven tärkeimmät osat olivat paikallaan juuri siellä, missä piti. Hän antoi kuitenkin ilmaa haukkaavien henkäystensä kertoa, että nautti tästäkin alfansa ja rakkaansa hänelle suomasta huomionosoituksesta. Lukko kesti noin puolisen tuntia, jonka jälkeen Steve nousi nopeasti pois ja istui hänen viereensä.
”Kuutamo, näytät… näytät onnelliselta. Minä rakastan sinua niin paljon.” Kultatukka siveli Lokin leukaa.
”Niin minäkin sinua. Voisin olla tässä loppuyön sinun siliteltävänäsi”, Loki kehräsi.
Hymykuopat ilmestyivät Steven poskiin. ”Minä haluan silitellä sinua koko loppuyön, mutta vuoteessa. Ehkä siistiydytään vähän ennen sinne menemistä.”
Taiteilija oli jo kohottautumassa seisaalleen hakeakseen kangasriepua, kun Loki napsautti sormiaan. Taika hoiti sotkut, mutta Loki piti huolta, että hänen vakoonsa ja sisäreisiinsä jäi runsaasti merkkejä Steven äskeisestä vierailusta.
”Kätevää”, Steve totesi auttaessaan häntä pystyyn. ”Miksi et ole tehnyt tuota aiemmin?”
Loki nojasi raskaasti tämän hartiaan heidän raahautuessaan sängylle. ”Kätevät ratkaisut eivät ole vahvinta alaani silloin, kun olen kanssasi. Ja pidän siitä, kun fyysisesti pyyhit minua tai minä pyyhin sinua.”
Steve kaatoi hänet suudellen lakanoihin. Pian Loki kuitenkin mutlutti tämän kainaloonsa. Steve yritti limittää sormensa hänen omiinsa, mutta hän ravisti ne kevyesti pois.
”Minä olen keksinyt sinulle lahjan”, hän kuiskasi sen sijaan.
Steve nyrpisti nenäänsä tyytymättömästi. ”Tässä kaikessa on ollut jo lahjaa ihan riittämiin”, tämä kuiskasi takaisin turhan tylysti.
Loki ei pahastunut vaan pyöräytti rannettaan sirosti ja lausui soljuvan sanan. Kattoon heidän yläpuolelleen syttyi värien tanssi ja hän ujutti salaa kätensä Steven käteen tämän ihmetellessä kirjoa.
”Uskomatonta! Mikä se on?” Steve kysyi haltioituneena.
”Minun tunteeni, Aurinkoni. Tai representaatio niistä. Olen aina pohtinut, mihin tuota loitsua voi käyttää.”
Värilangat risteilivät toistensa lomassa luoden abstraktin kuvion toisensa jälkeen. Loki ymmärsi vain, että kaikki värit olivat onnellisia, mikä johtui hänen senhetkisestä mielentilastaan ja vieressään makaavasta ihmisestä.
Steve kuitenkin näki harjaantuneilla taitelijansilmillään selvästi enemmän. ”Luulisin, että tuo utuinen metsänvihreä edustaa sinua. Ja tuo kirkkaana sen ympärille kiertyvä valkoinen olen kai minä. Pidätkö minua todella noin säteilevänä, Kuutamoni?”
Loki kääntyi antamaan hieman hapuilevan suudelman. ”Tietysti. Sinä olet minun valoni, Steve.”
Toinen rutisti häntä kovaa. He ihailivat yksityisnäytöstään, kunnes loitsu hiipui pois. Sitten he yhdessä tuumin nukahtivat seesteiseen uneen.
(14)
Kuukauden kuluttua koitti Steven syntymäpäivä ja Loki antoi hänelle lahjaksi itse punomansa kukkaseppeleen. Taiteilija piti sitä hiuksillaan viikon ja muut alkoivat jo kiusoitella, että se taisikin olla salaiselta ihailijalta, kun siitä ei maltettu ollenkaan luopua. Onneksi sentään Thor oli tuon viikon poissa Stark Towerista, sillä hän olisi tunnistanut kukat Asgardin sinikeiksi.
Tämän jälkeen Steve alkoi varovasti pyytää Lokilta, että he kertoisivat seurustelustaan muille. Loki ymmärsi kyllä, hänkin halusi rakastaa Aurinkoaan avoimesti. Pelko siitä, että suhteen paljastaminen erottaisi heidät jäyti kuitenkin selkäpiissä.
Steve otti puheeksi myös erään toisen asian, jonka Loki oli painanut unohduksiin mielensä sopukoihin. Tietysti kultatukka oli lukenut Lokin hänelle kiikuttamat kuninkaallisen kirjaston teokset ja saanut tietää pariutumisesta.
Voisitko kuvitella pariutuvasi kanssani? Steve oli kysynyt arasti.
Loki oli sulkenut silmänsä. Totta kai hän halusi. Hän oli silittänyt Steven poskea ja sanonut, että hänen vanhat tekonsa olivat taakka ja että Steven pitäisi katsella vielä ainakin muutama vuosi, olisihan mahdollista, että tämä löytäisi jonkun, jonka kanssa elämä olisi parempaa, pariutuminen oli avioliittoakin vakavampi side.
Mutta sitten voisit ajatella? mies oli varmistanut.
Kyllä rakkaani, Loki oli vastannut, minun tunteeni eivät muutu.
Eivät minunkaan, Steve oli huokaissut ja nukahtanut hänen kaulaansa vasten.
Aamulla Loki oli antanut periksi ja luvannut, että sopivan hetken sattuessa he voisivat ilmoittaa rakkaudestaan Towerin asukkaille.
-Roona-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti