Naamiontekijän pajassa (Zach 4)

Moi!

Kuninkaan linnaa reunustavat kadut olivat upeita. Zach oli edellisenä iltana lähestynyt linnaa etelän puolelta, missä aatelisten asuinkorttelit sijaitsivat, joten nyt hän valitsi tutkittavakseen pohjoispuolen palvelustyttöjen suosituksesta. Siellä sijaitsivat tyylikkäät ostoskadut, joille köyhimmillä ei ollut mitään asiaa ja vaikka olisi omannut hieman rahaa, sekin olisi riittänyt vain katseluun. Zach pysähteli näyteikkunoiden eteen ja ihaili käsityöläisten ajoittain uskomattomia taidonnäytteitä. Joissakin ikkunoissa mainostettiin myös, että kyseisen liikkeen omistaja oli hovihankkija. Zach oli ostanut jonkinlaisen lihapiirakan kärrykauppiaalta, joka oli epäilemättä kotoisin jostain eteläisestä kaupunginosasta, vaikka olikin pukeutunut siististi ja herraskaisesti asiakkaitaan miellyttääkseen. Zach nuoleskeli sormiaan puhtaaksi lihapiiraan maukkaasta rasvasta, kun hänen silmiinsä osui puoti, jonka ikkunassa ei lukenut mitään. Sen oven yläpuolella oli vain kyltti, joka hänestä muistutti niitä naamioita, joita Venetsiassa valmistettiin ja myytiin turisteille.

Liikkeen sisällä ei näyttänyt olevan ketään, vaikka Zach kuinka kuikuili ikkunasta sisään, mutta mikään ei myöskään indikoinut, että se olisi kiinni. Hän kokeili ovea, joka oli auki ja astui sisälle. Kauppahuone oli äärimmäisen siisti, hyllyillä oli pinottuna kaikenlaisia kangaspakkoja. Vaikka Zach ei ollutkaan mikään asiantuntija, hän tunnisti monet silkeiksi ja muiksi arvokankaiksi. Myynnissä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään muuta eikä etenkään yhtään valmista naamiota, joita olisi luullut tekijän haluavan esitellä. ”Haluaako herra ostaa jotain?” Tyttö oli ilmestynyt takahuoneesta, joka nyt kajasti avoimesta ovesta hänen ihmetellessään myyntiartikkeleita. ”Öh... tuota... minä ajattelin, että täällä olisi tuollaisia kauniita naamioita kuin kyltissä, mutta taisin ymmärtää väärin”, Zach sanoi osoittaen ulos sekä kohti hyllyjä. Tyttö katseli häntä kummastuneena. ”Tietysti täällä on naamioita. Mestarini on hovihankkija. Yksittäiset ihmiset vain harvemmin tilaavat meiltä, no, koska me olemme hovihankkija ja siksi varsin arvokas paikka”, hän totesi.

Zach tunsi itsensä noloksi ja arveli punastuneensa hieman. Tyttö, ilmeisesti joku liikkeen omistavan mestarin oppilaista, oli vieläpä varsin sievä. Hän katseli Zachiä arvioivasti päästä varpaisiin. ”Sinä et ole paikallisia, mutta kaipa kaupunkiin tähän mennessä tulleet sotilaat tuntevat meidän tapamme. Toisaalta et sinä oikein sotilaaltakaan näytä...” Tyttö haroi leukaansa aivan kuin miettisi äärettömän hartaasti. Zachiä alkoi ärsyttää, sillä tyttö selvästi pilaili ainakin hieman hänen kustannuksellaan. ”Minä olen ollut täällä vasta vajaan vuorokauden, joten ikävä kyllä en ole oppinut ihan kaikkia tapoja. Ehkä sinä voit valaista minua?”, hän sanoi happamesti. Tyttö irrotti kätensä leualtaan ja tuli myyntitiskin toiselle puolelle. Hän käveli Zachin ohi ja veti jostain esiin pienen kyltin, jonka asetti oveen. ”Voinhan minä pitää taukoni nyt. Minun nimeni on muuten Arda”, hän sanoi ojentaen kätensä ja hymyillen ystävällisesti. Zach tarttui solakoihin sormiin ja puristi niitä. ”Zach.”

Arda johdatti hänet takahuoneeseen, joka paljastui upeaksi työtilaksi, jonka kattoon viritetyistä naruista roikkui erilaisia naamioita kuin pyykkiä kuivumassa. Ja kuivumassa ne varmaan olivatkin, sillä pöydillä oli väriaineita, maaleja ja keskeneräisiä töitä odottamassa valmistumista, Zach huomautti itselleen äänettömästi. Tilan perällä oli keittohuone pienine tulisijoineen. He istuivat sinne ja Arda tarjosi hänelle voimaskasta teetä. Zach otti kupin vastaan, mutta kieltäytyi, kun tyttö yritti jakaa eväänsä hänen kanssaan. ”Mitä sinun mestarisi siis tarkalleen ottaen tekee?”, Zach kysyi samalla, kun Arda mutusti tyytyväisenä pasteijaansa. Tytön vastaus tuli tästä huolimatta nopeasti. ”Ennen kuin kerron haluan tietää kuka sinä oikeasti olet. Olet varmaan jo arvannut, että olen naamiomestarin oppilas ja nimenikin tiedät, joten sinun vuorosi.” ”Minä olen Valkean suden apuri tai siis hän kutsui minut apurikseen vastikään ja tuota, niin minä sitten autan häntä tarpeen mukaan”, Zach totesi seoten hieman sanoissaan. Arda oli saanut pääruokansa päätökseen ja pyhki kätensä liinaan. Hän teki sen hyvin tarkasti, mikä johtui varmaan siitä, että hän oli tottunut puhdistamaan sormiaan maalista, Zach arveli.

”Sinä et siis todella tiedä minkälaisessa kaupassa olet! Minä kyllä kuvittelin, että Valkoinen susi informoisi henkilökuntaansa hieman paremmin”, Arda sanoi pohtien samalla selvästi, mistä kauniin punaisen omenan syöminen oli viisaista aloittaa. Zach irvisti: ”Hän on vähän sellainen, että tieto kulkee joskus erittäin hyvin ja joskus ei ollenkaan. Mutta jos luen oikein rivien välistä, niin täällä ei taidetakaan antaa keskeistä panosta kuninkaan naamiohuveihin.” Arda sai sellaisen naurukohtauksen, että omenaa joutui väärään kurkkuun ja Zachin piti hakata hänen selkäänsä, jotta tilanne selkiytyi. ”Ei toki ystävä hyvä,” Arda sanoi edelleen hieman käheästi. ”Me maalaamme kuolinnaamioita. Ja koska on tulossa sota, niin arvaatkin varmaan, että meillä pitää kiirettä. Älä nyt kokonaan väriäsi menetä.” Puna oli tosiaankin kaikonnut Zachin poskilta hetkellisesti palatakseen hieman kirkkaampana, koska hän oli tietämättömyydessään mennyt luulemaan tytön työtä astetta arvokkaamman ja artesaanimman turistirihkaman valmistukseksi.

Huone avautui Zachille nyt aivan toisella tavalla – ja samoin kauppatilan yksinkertaisuus. Henkilökohtaisen kuolinnaamion tilaamisesta haluttiin varmasti puhua yksityisemmässä tilassa kuin kauppahuoneessa, johon kuka tahansa muu asiakas saattaisi yhtäkkiä pelmahtaa sisälle. ”Minulla olisi kai varaa vain noihin mustiin. Oletan että värikkäämmät ovat työläämpiä tehdä ja kalliimpia”, Zach sanoi yrittäen hyvitellä ja osoittaa, että kyllä hänelläkin oli päättelykykyä, kun vain taustatietoa oli tarpeeksi. ”Olet osittain oikeassa. Toisaalta se riippuu siitä, missä asemassa olet kuninkaan armeijassa.” Arda levitteli käsiään kuin näyttääkseen, että riippuvuus oli laajempi kokonaisuus. Zach tunsi jälleen pudonneensa kärryiltä. Arda huomasi tämän ja selitti: ”Siis mitä korkeammalla olet arvoasteikossa, sitä hienomman ja värikkäämmän naamion saat. Kuninkaan on kaikkein upein, tietysti. Ja sinulle ja Valkealle sudelle tehdään aika hienot, luulisin. Normaalitilanteessa raha ratkaisee. Et usko millaisia summia aateliset tuhlaavat saadakseen naamion juuri meiltä ja sääntöjen puittessa mahdollisimman erityisen.” Uskon hyvinkin, Zach ajatteli, mutta nyökkäsi vain Ardalle ymmärtäneensä asian. 

                                                       -Roona-

Elokuvissa XVII: Petteri Kaniini

Heippa!

Beatrix Potterin luoma Petteri Kaniini on varmaan meille kaikille -90-luvun lapsille tuttu piirrossarjasta, joka pyöri ainakin viikonloppuaamuissa. Elokuvaversiossa kanit (ja muut eläimet) on tietokoneanimoitu ja ihmisiä näyttelevät oikeat näyttelijät. Pääosissa nähdään Domhnall Gleeson nuorempana Vänskänä ja Rose Byrne taiteilija Beaana.

Animaatio on ensiluokkaista ja puput näyttävät todella söpöiltä. Ongelmat ovat pikemmin tarinassa. Se on haluttua muuttaa kauhean vauhdikkaaksi ja hahmojen luonteita on myös muutettu ilmeisesti elokuvantekijöiden mielestä räväkämmäksi. Petterissä näkyy ajoittain ilkeämielisyyttä eikä tämä ole kovin kärjistetyst sanottu. Vaikka Petteri tv-sarjassakin (varmasti myös Potterin kirjoissa) on villikko ja keppostelija, hän on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä sydäminen eikä tahdo pahaa kellekään. Siksi hirvittävät bileet ja sotkeminen Vänskän talossa tämän kuoltua tuntuivat oudoilta. Myös vanhemman Vänskän* kani-inho oli sarjassa perusteltu paremmin. Hän muistaakseni kasvatti kasviksiaan myytäväksi ja lisäksi söi niitä itse (näin aikuisena jälkeen päin ajateltuna hän oli varmaan omavarainen joidenkin vihannesten suhteen). Ei siis ihme, etteivät kanien puutarhaan tekemät ruuanhakuretket ole hänelle mieleen. Elokuvassa sen sijaan korostetaan, että hänen ruokavalionsa ja elintapansa ovat huonot eikä mainita mitään kasvimaan mahdollisesti tuottamista tuloista. Jos tämä ajatus olisi säilytetty, olisi leffa ollut tältä osin selkeämpi.

Nuori Vänskä oli mielestäni ihan hauska hahmo pikkutarkkuuta rakastava kaupunkilaisena. Häntäkään ei tuntunut erityisesti haittaavan, että kanit veivät hänen ruokaansa vaan pikemmin, että ne ylipäänsä olivat siellä. Hänen tuntui perineen isosetänsä ei-mihinkään loogiseen pohjautuvan kani-inhon. Hänen kohdallaan inhoon olisi ollut helppo löytää omakin syy pikkutarkkuudesta. Hän olisi taatusti ärtynyt kanien kaivelusta ja siitä, että porkkanoiden varret oli syöty, koska puutarha ei silloin näytä enää pedantista täydelliseltä. Gleeson ja Byrne hoitavat osansa ihan kelvosti, joskin katsomani version suomidubbi vähän vaikeuttaa arviointia. Dubbauksesta puheen ollen siili väänsi savoa tai jotain vastaavaa, mikä oli minusta aika kummallinen valinta. 

Teatterissa ollut lapsiyleisö näytti kyllä tykkäävän, mutta kovin monia nauruja leffa ei heissä kirvoittanut. Vitsit olivatkin kovin aikuismaisia ja mukanokkelia. Ainakin suomidubbin viittaus elokuvan allergiakohtauksista nousseeseen somekohuun oli minusta pienessä ylimielisyydessään jopa mauton. En tiedä oliko myöskään perheenrikkoja-vitsi tässä kontekstissa aikuisillekaan kovin hauska. Olisin toivonut enemmän jonkinlaista liukasteluhuumoria, joka olisi sopinut tarinan henkeen paremmin. Eivät kaiki votsit surkeita olleet: esimerkiksi Petterin kolmossiskosten sanailu siitä kuka on vanhin toimi oikein hyvin sekä lasten että aikuisten tasolla. Samoin se, että herra Vänskällä oli iltalukemisenaan Complitely calm –niminen kirja. Söpöä ja Potterin kirjoihin sopivaa oli myös kanien tapa pyytää anteeksi pistämällä otsansa yhteen

Kokonaisuudessaan elokuva menetteli, sen pelastivat animaation laatua, kanien söpöys ja Gleeson ja Byrnen yleinen miellyttävyys. Parasta olivat ehdottomasti ne kohdat, joissa palattiin piirrosanimaation ja sen rauhallisuuteen. Aikuinenkin kestää pienen lapsikatsojan kanssa suomidubbin ihan hyvin ja jos ei muuta keskittyy kuvien kauneuteen ja muutamaan vitsihelmeen.

*Tämä vanhempi Vänskä esiintyy nimeenomaan tv-sarjassa. En ole lukenut alkuperäisteoksia, joten en tiedä onko siellä myös joku nuorempi Vänskä: poika, pojanpoika tai veljen pojanpoika kuten elokuvassa.

                                                               -Roona-

 

Tilly ja Piven

 Heippa!

Samilla oli kaksi koiraa. Tilly oli polvenkorkuinen piskuinen terrieri, jonka karvojen päät olivat mustat, mutta turkki muutoin kullanruskea. Pivenillä oli mustat jalat aivan kuin se olisi upottanut ne joskus tervatynnyriin eivätkä ne olleet koskaan puhdistuneet. Muualta Piven oli utuisen harmaa ja kaikinpuolin Tillyä suurempi. Sam oli saanut kummankin sattumalta. Piven oli ollut pentueensa surkein rääpäle ja omistajat olivat jo suunnitelleet sen lopettamista arvellen ettei kukaan haluaisi sitä, kun Sam oli ilmoittanut ottavansa sen. Tilly oli kulkukoira, jonka vanhemmista kellään ei ollut mitään tietoa. Samilta oli mennyt aikaa voittaa sen luottamus, mutta se oli ollut sen arvoista. Jos Piven rakasti häntä ehdoitta, niin Tilly oli tasa-arvoisempi tapaus. Se ei selvästikään ajatellut Samia omistajanaan vaan lähinnä yhtiökumppanina, jonka lähellä kannatti käyttäytyä hyvin, koska tämä antoi ruokaa.

Sekä Tilly että Piven kulkivat Samin kanssa aina joka paikkaan. Piven ei suostunut jäämään kotiin, koska se ilmiselvästi pelkäsi hylätyksi tulemista ja Tilly taas oli niin pohjattoman utelias, että sen oli saatava tunkea tuhiseva kirsunsa jokaisen kiven alle. Tilly ja Piven olivat varsin epäsuhta pari kenen tahansa silmin katsottuna, mutta niiden ystävyydessä oli outoa, toimivaa dynamiikkaa. Tilly oli ajoittain täysin mesmeroitunut Pivenistä eikä Sam voinut erityisesti syyttää sitä. Piven oli ehdottomasti kaikkein kaunein koira, jonka hän oli koskaan nähnyt. Öisin, kun kuu paistoi ja aamun kuulaassa valossa Piven näytti kuin se olisi kotoisin jostain vieraasta, jumalallisesta maailmasta. Tilly, joka ei olisi koskaan voinut näyttää yhtä eteeriseltä ja kuninkaalliselta, paistatteli näiden jälkivarjoissa ja palvoi Piveniä tällaisten itselleen saavuttamattomien ominaisuuksien vuoksi.

 

Tilly nukkui enemmän tai vähemmän Pivenin päällä, mitä Piven ei näyttänyt lainkaan panevan pahakseen. Ne olivat nukkuessaan suloinen kasa tassuja ja sekaista karvaa. Sam katseli niitä usein niiden maatessa sekasotkuna lattialla ja hengittäessä onnellisena ilman minkään maailman huolia. Ei koirilla kuulunutkaan olla huolia, ne olivat ihmisille annettu taakka. Tilly ei pitänyt Samin työnantajasta mestari Jeremystä ja tunne oli mitä suurimmassa määrin molemminpuolinen. Pivenin suhteen hän kykeni olemaan välinpitämätön, koska elukkaparka kiirehti lähimpään nurkkaan, kun hän vain ilmestyikin paikalle. Mestari oli ilmoittanut, että hän saisi asua liikkeen yläkerrassa, sillä ehdolla, että pitäisi rakkinsa kurissa. Se oli suuri myönnytys ja Samin olettiin olevan siitä kiitollinen, mitä hän tietysti olikin, mutta rajansa silläkin kiitollisuudella oli. 

Piven piti päänsä yhdessä ainoassa asiassa. Jos sai tassuihinsa edes pienen siivun juustoa, se söi sen itse. Jakaminen ei tullut kuuloonkaan, vaikka kysymyksessä olisi ollut koko kiekko. Tilly oli kerran yrittänyt päästä jaolle tällaisesta juustoaarteesta ja yllättynyt sydänjuuriaan myöten, kun joutui palamaan Samin luo kauniit kynnen jäljet kuonossaan. Sam kutsui Tillyä ajoittain jätesilppuriksi, sillä se söi kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Jätekasat kiinnostivat sitä äärettömästi ja sen hengitys haisi usein niin pahalle, että Samin piti yökkiä. Piven oli ruuan suhteen selkeästi harkitsevampi. Se pitäytyi siinä, mitä Sam se kuppiin ikinä laittoikaan. Maasta se ei poiminut mitään, ellei joku heittänyt sille varta vasten jotain. 

Tilly oli ärhäkkä ja oli onnistunut säikyttämään useat kylän äideistä riehakkailla rähähdyksillä, joita se päästeli leikkiessään lasten kanssa. Piven taas ei ollut kenestäkään pelottava. Ainoastaan mamselli Mena siunaili joka kerta sen nähdessään, sillä hän oli eräänä yönä erehtynyt pitämään Piveniä kummituksena ja meinannut saada sydänkohtauksen. Sam mietti, että vaikka olisikin pitänyt Piveniä haamuna, niin ei sitä vaarallisena haamuna olisi voinut pitää. Pivenin haukku oli kirkas ja kuulosti kauniilta laululta. Tilly taas vaikutti haukkuessaan nauravan räkättävästi. Piven oli myös koettanut opettaa Tillyä ulvomaan, mutta huomannut sen mahdottomaksi tehtäväksi. Tillyn ulvonta muistutti lähinnä selkää riipivää kirkunaa ja Sam uskoi, että Piven oli koirien kielellä sanonut, että Tillyn kannattaisi uhrata harrastuksensa mielummin johonkin muuhun.

Kerran sateisena päivänä, kun Sam oli haudattu paperitöihin, kumpikin koira oli karannut. Ne olivat palanneet kotiin illalla yltä päältä kurassa ja kaikenlaista roskaa turkkeihinsa tarttuneina. Samille selvisi myöhemmin, että ne olivat käyneet ”paimentamassa” herra Meslyn ukkosta säikähtäneitä lehmiä. Varsinkin Piven oli kunnostautunut ja vauhko lauma oli rauhoittunut, vaikka koirat eivät olleetkaan innostuneet saattamaan nautoja takaisin kotiin Meslyn ja renkien suostuttelusta huolimatta. Ne olivat sen sijaan luikkineet tiehensä ja päättääneet, etteivät vielä olleet tarpeeksi likaisia ja pyörineet autuaina löytämässään mutalammikossa. Sam oli saanut pestä niitä yötä myöten, mitä operaatiota erityisesti Tilly oli ponnekkaasti vastustanut. Hän kuitenkin rakasti hölmöjä rakkejaan suuresti eikä olisi luopunut niistä mistään hinnasta. 

                                                          -Roona-