Mietteitä kirjasta XXIII: Kiduttajan varjo ja Punainen kuningatar

Moikka!

Gene Wolfen Kiduttajan varjo aloittaa Uuden auringon kirja –nimisen tieteissarjan. Kiduttajan oppipoika Severian syyllistyy anteeksiantamattomaan rikokseen: hän rakastuu uhriinsa. Rangaistukseksi kilta lähettää hänet maanpakoon periferiaan pyöveliksi.

Wolfen kirjoitustyylissä on jotain unenomaista. Tietysti se johtuu osin siitä, että Severian, joka kertoo tarinaa, vaikuttaa muistelevan elämäänsä taaksepäin. Sanavalinnat ovat välillä erikoisia ja Wolfe esittää käyttävänsä keksimäänsä uuskieltä. Tässä täytyy nostaa hattua suomentajalle, joka oli varsin kekseliäästi käyttänyt esim. sanaa marras käännöksenä jollekin Wolfen uudissanalle. Severian harrastaa myös ajoittaista, syvällistäkin itsetutkiskelua, mutta välillä kohtaa asiat hyvin viattomasti. 

Kiduttajien kilta ja ylipäänsä Severianin maailman kilta järjestelmä ovat kiinnostavia ja Wolfe avaakin niitä ihan kiitettävästi. Toisaalta ei kovin hyvin selitetä miksi ei saa rakastua kidutettavaan – tai siis rakastunuthan saattaa yrittää auttaa vangin tavalla tai toisella pakoon kuten Severiankin tekee, mutta minusta tässä oli vahva viittaus, että kiduttajat eivät saisi muodostaa minkäänlaisia rakkauteen perustuvia parisuhteita. 

Kiduttajan varjo ei jättänyt minulle mitään erityisiä mielikuvia. Sen maailma oli kiinnostava, joten jatko-osat ovat lukulistalla odottamassa aikaansa. 

Aloitetaan Punaisen kuningattaren esittely samalla tapaa kuin edellesin teoksen. Se nimittäin aloitta Victoria Aveyardin kirjoittaman Hopea-sarjan. Aveyardin maailmassa ihmiset on jaettu kahteen kastiin veren mukaan – tavallisiin punaisiin ja yli-inhimillisiä kykyjä omaaviin hopeisiin. Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras, joka joutuu hopeaisten keskuuteen ja huomaa pian omaavansa oman uskomattoman kyvyn.

En ole vähään aikaan törmännyt yhtä epäsympaattiseen päähenkilöön kuin Punaisen kuningattaren Mare. Aveyard on tehnyt hänestä kapinallisen poikatytön stereotyypin. Mare ei oikein vaikuta välittävän mistään tai tietysti välittää, mutta minusta se kaikki tuntui tosi pinnalliselta. Lisäksi hän on huonolla tavalla jääräpää. Hän jankkaa asioita ja on olevinaan äärimäisen yksinäinen susi. Aveyard on sanonut halunneensa luoda rohkean ja tulisen naissankarin, mutta lähinnä Mare on kimppu kliseitä eikä hänellä ole niiden alla luonnetta, johon ihastua. En yksinkertaisesti välittänyt pääosan aikaa mitä Marelle tapahtuu, tavallaan olisi ollut ihan sama vaikka hän olisi kuollut. Onneksi kirjassa oli toimintaa koko ajan niin paljon, että sen kehtasi lukea loppuun. Lisäksi muut hahmot, vaikka heihinkin oli tungettu kliseisiä piirteitä, onnistuivat pelastamaan tilanteen.

Punainen kuningatar on malliesimerkki siitä, miten toistoa ei tule käyttää tehokeinona. Aveyard kirjaimellisesti toistaa samaa lausetta (jonka sisältö on jotakuinkin keneenkään ei voi luottaa ja kuka tahansa voi pettää sinut) kymmeniä kertoja ja lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi. Olisin toivonut paljon enemmän hienovaraisuutta. Aveyard ei myöskään avaa maailmaansa kovin perusteellisesti. Sitä paitsi hänelle iskee välillä vauhtisokeus. Mare esimerkiksi sopeutetaan – ja ”sopeutuu” – hopeisten hoviin epäuskottavalla vauhdilla. Arvelin joissain vaiheessa teosta lukiessani, että Mare on ollut palatsissa jo useita kuukausia. Todellisuudessa aikaa oli kulunut ehkä kolme viikkoa. 

Toisin kuin Kiduttajan varjosta, taitavat Punaisesta kuningattaresta jäädä jatko-osat lukematta, mikä on sinänsä harmi, koska romaanin maailmassa on kiinnostaviakin elementtejä. Ikävä kyllä en usko, että niitä hyödynnetään jatkossakaan kirjailijan keskittyessä toimintatykitykseen.

                                                               -Roona-