Hulluksitekijä (Kaiken huumassa -sarjan 8. luku)

 Moikka!

Nyt joulun jälkeen palataan normaaliin marssijärjestykseen ja Kaiken huuman pariin. Jenny on viime osan murhan uhri. Inspiskappaleena Baby, You Make Me Crazy (Youtube)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teet minut hulluksi Jenny, lukee poikaystäväni lähettämässä viestissä. Hymyilen irvokkaasti ja napautan sovelluksen pois päältä. Olen juuri kävelemässä St Albans Memorial –sairaalan ohi. Bussipysäkki tojottaa viidensadan metrin päässä ja siellä seisoo muutamia vanhuksia, jotka ovat varmaan käyneet jossakin viikoittaisessa tarkastuksessa ja lähtevät nyt kotiin. Kun saavun paikalle, yksi rouva väläyttää minulle harvaa hammasriviään. Bussi tulee kohta ja vilautan korttiani laitteeseen happaman kuskin riemuksi. Istuessani löhöten penkillä puhelimeni vinkuu taas. Uusi viesti Kyleltä (taas). Vastaa, Jen. Yritetään hoitaa tämä aikuismaisesti. Ja perässä kymmenen kiroilevaa hymiötä. Näytän kieltä viestille ja alan selailla instafeediäni.

Halusin erota Kylesta ja minähän erosin. Naamatusten ja ihan helvetin aikuismaisesti. Nyt se sitten itkee perään ja lähettelee viestejä minkä kerkeää. Olen vastannut tasan yhteen, siihen ensimmäiseen. Kokoo ittes ja mene eteenpäin. Mutta byhyy, kun se rakasti mua niin paljon ja iltaisin kännissä sitten kuinka mä olen hirveä lehmä. Minusta meillä oli hauskaa aikansa, se kolme kuukautta, jonka olimme yhdessä. Rakkautta se ei kuitenkaan ollut. Olen vakaasti sitä mieltä, että rakkaus pitää tietää nopeammin. En minä ensisilmäyksellä rakastumiseenkaan usko, mutta kyllä kolmessa kuukaudessa pitää jonkin värähtää, että vakavaa suhdetta kannattaa jatkaa. Olin minä ensimmäiset kaksi kuukautta ihastunut, mutta tajusin vaaleanpunaisten lasien läpi katsellessanikin, että Kyle oli minua ihastuneempi.

Herään ajatuksistani värinään kädellä. Ilmoitus pomppaa esiin: Löysin sun tavaroita. Heitän.... Pyhkäisen sen pois enkä välitä mitä määkinää loppuosassa olisi lukenut. Ei Kylen luona ole mitään minun tavaroitani. Jätkä käyttäytyy kuin olisimme asuneet yhdessä, vaikka sitä ei oltu vielä lähelläkään. Perkeleen ärsyttävää, ajattelen, kun hippaisen pois bussista kaupungintalon edessä. Tapasin Kylen siskon eilen, mutta ei se minulle mitään sanonut, nyökkäsi vain kohteliaasti ja näytti turhautuneelta. Varmaan, kun Kyle on vuodattanut sille tuskaansa jo muutaman viikon. Mistäkö tiedän? No, Kyle on ihan itse viesteissään kertonut kuinka siskot kuuntelee ja ymmärtää. Kyllä niidenkin kärsivällisyys loppuu ja ne sanovat ennen pitkää myös samaa kuin minä, kokoo ittes.

Hölkkään työpaikalleni läheiseen Starbucksiin. Työkaverit ja muutama tuttu asiakas tervehtivät, kun menen liikkeen kautta takahuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Bucksissa on vilinää, vaikka Kyle kavereineen siirsi asiointinsa sisarliikkeeseen. Ihan hyvä, kaikkein vähiten kaipaan häntä tänne draamailemaan. Kyle on ollut muutaman kerran bilettämässä. Minut on tägätty kaverien ottaamiin ja postaamiin instakuviin ihan vain, jotta näkisin kuinka se kiemurtelee jonkun tytön kanssa tai imuttelee jotakuta randomia. Varsinaiset logiikan ihmelapset! Minulle ole sillä paskaakaan väliä, minähän se olen, joka tein bänät! Olen ainoastaan iloinen Kylen hinkkauksista, unohtaapahan minut ja jatkuvan viestien lähettelyn. Ojennan pahvimukillisen lattea hymyillen pirteintä asiakaspalveluhymyäni.

Illalla menemme ystävieni kanssa syömään siihen uuteen ravitolaan, josta kaikki puhuvat. Minulta kysellään kuinka pärjäilen ja onko Kyle jo lopettanut pommittamiseni. Sheila nauraa ja valittaa, että Kyle on naurettavan epätoivoinen. No kidding. Kuulemma se on väittänyt minun valehdelleen ja halunneen naimisiin ja muuta sellaista. Sheilan veli hengailee joskus Kylen kaveriporukassa. Freddy oli ehdottanut sille sun numeron poistamista ja kunnon panoa, mutta ei ollut kelvannut, Sheila sanoo ja pöytäseurue hihittää. Illan viimeisessä viestissä lukee haista vittu. Seuraavana päivänä viestejä ei enää tule. Sen sijaan jätkä itse tulee minua vastaan, mutta vaihtaa kiireen vilkkaa kadun puolta. Esitän etten tunnista sitä. En halua työntää sitä rajan yli.

Minä olen hulluksitekijä, joo, tiedän. Uteliaisuus tappoi kissan ja hulluksi tekeminen koituu vielä minun kohtalokseni.

-Roona-

Joulu asemalla nro. 4

 Hyvää joulua!

Disclaimer: Maureen Jennings ja tv-sarjan tuottatunut Shaftesbury omistavat Murdochin murhamysteerit. Tämä on fanifiktiota, jossa juoni on omani, mutta hahmot tuttuja kyseisestä tv-sarjasta. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Teekuppi makasi väärin päin pöydällä. George pohti olisiko suotavaa, että hän veisi sen pois. Watts oli häipynyt jonnekin, vaikka hänen olisi pitänyt olla paikalla päivystämässä. Olihan joulu toki ikävä päivä olla töissä, mutta jonkun sekin oli tehtävä. Komisaario ja ylikonstaapeli olivat viettämässä kodeissaan vuoden suurinta juhlaa, kuten perheellisten henkilöiden kuuluikin. George tuhahti ja keräsi posliinin kyytiinsä. Häntä ei juuri nyt haitannut, vaikka sotkisi Wattsin ympyrät kuinka pahasti. Mitäs ei mokoma itse ollut niitä vahtimassa.

George palasi kohta takaisin pöytänsä ääreen uuden hyöryävän teekupillisen kanssa. Hän otti käteensä yhden tapauskansion ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Kului jokunen hetki ja aseman eteisestä kuului tömistelyä. Watts, George ajatteli, pitääkö sinun aina olla Jerikon muuria hajottamassa. Ylikonstaapeli koikkelehti sisään rytvääntynessä talvitakissaan ja hassussa vanhanaikaisessa hatussaan. George mietti kuinka oli mahdollista, että takki näytti olevan oikeaa kokoa, mutta ei kuitenkaan istunut mistään kohtaa miehen päälle.

”Hmm, hmm”, mies mumisi pöytäänsä katsellen. ”Teeni näyttää saaneen jalat. No, se olisi varmaankin ollut jo jäähtynyttä.” 

George tuhahti. ”Missä ihmeessä sinä olet kuhninut, Watts? Ei ole oikein jättää kaveria pulaan, varsinkaan jouluna.” 

Watts katsahti ylös aivan kuin olisi vasta tajunnut, ettei ollut huoneessa yksin. Hän raaputti otsaansa niin, että lakki putosi pehmeästi tömähtäen aseman lattialle. 

”Oletko sinä pulassa, George? Et näytä siltä.” Hän riisui takkinsa häthätää tuolin selkämykselle ja tuli seisomaan Georgen pöydän eteen. 

”En tietenkään hyvä mies, näethän itsekin. Se on vain sanontatapa.” George pyöräytti silmiään varmemmaksi vakuudeksi. Välillä sitä ihmetteli miten Watts hajamielisyydessään muisti laittaa kaikki vaatteensa aamulla päälleen.

Nyt mies kaiveli touhukkaasti reuhkatakkinsa taskuja pölisten samalla itsekseen. ”Mihinkäs minä sen laitoinkaan.... Ai, tämä on täällä, olenkin etsinyt... Sisäpovitaskussa tietenkin.” Hän kääntyi hymyillen katsomaan Georgea yrittäen samalla piilotella jotain käsissään. ”Olen ostanut sinulle joululahjan”, hän ilmoitti. 

George oli hämillään. Hän ei ollut edes tullut ajatelleeksi lahjan ostamista Wattsille. 

”Sinähän pidät kirjoista?” Watts sanoi astuessaan takaisin aiemmalle jalansijalleen ja ojentaessaan siististi paketoitua nelikulmiota. 

”Kiitos. Minä... minulla ei ole mitään sinulle.” George otti paketin vastaan. Sen alta luiskahti jotakin hänen syylinsä. Se oli kortinkokoinen paperilappu, johon oli piirretty tyylikäs katumaisema.

George kohotti sitä ylemmäs katsoakseen tarkemmin, mutta Watts sieppasi sen hänen sormistaan samoin tein. ”Tuon ei kuulunut olla siellä.” 

”Mutta Watts, sehän on todella hieno. Oletko sinä piirtänyt sen?” 

George oli vielä enemmän ihmeissään. Hän ei tosiaan ollut tiennyt Wattsin olevan noin hyvä piirtäjä. Olihan tämä joskus raapustellut kuvia epäillyistä papereiden reunoihin, mutta ne olivat olleet aika suurpiirteisiä. 

Watts punastui vienosti ja yritti tunkea lappua liivinsä taskuun siinä erityisesti onnistumatta. ”Niin... ymh... vähän tuhertelin.” 

George jätti paketin, nousi tuolistaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle juuri parahiksi estääkseen Wattsia aivan ryttäämästä kuvaa.

”Äläs nyt. Se on niin hieno kuva, että sen voisi vaikka laittaa aseman seinälle.” 

Watts katsoi häntä kuin koiranpentu. ”Arvostatko sitä todellakin niin paljon? Siinä tapauksessa on hieman kiusallista, että ostin sinulle oman kirjasi lahjaksi.” 

George ihmetteli ensin aihehyppäystä, mutta sanat ymmärretyään räjähti nauruun. ”Ostitko minulle lahjaksi oman kirjani? Sekö tuossa paketissa on?” 

Eteisaulassa puhelinta päivystävä Dottskin piipahti ihmettelemään, mitä sisähuoneessa oikein naurettiin. 

”No, minä arvelin, että sinä pidät kirjoista, kun olet kirjoittanutkin niitä. Mielessäni taisi syntyä jonkinlainen assosiaatio, kun näin kirjasi myyntipöydällä. Ja sitten aloin ajattelemaan yhtä juttuamme. Ja tajusin äsken, että taisin ostaa ja käskeä paketoida juuri sen kirjan.” Puna Wattsin kasvoilla oli syventynyt ja ylettyi korviin saakka. ”Taidan olla aika toivoton.”

George taputti ystäväänsä lämpimästi olalle. ”Et suinkaan. Itse asiassa ratkaisit ongelman, joka oli tulossa vasta tulevaisuudessa. Nyt minä voin lahjoittaa sinulle kirjani – omistuskirjoituksen kera tietenkin – ja sinä voit lahjoitta minulle tuon piirroksen.” 

Kuva oli edelleen Wattsin kädessä. Nyt hänen sormensa herpaantuivat ja se leijui lattialle kuin kevein lumihiutale. George kumartui poimimaan sen. Suoristautuessaan hän kohtasi Wattsin hymyn. 

”Minäkin kirjoitan sinulle siihen jotain.” 

Kumpikin siirtyi käyttelemään kynää pöydilleen – Georgen oli käytettävä myös kirjeveistä.

Pian he vaihtoivat lahjoja. Watts heitti jalkansa pöydälle siirtyen lukemaan itse ostamaansa kirjaa. George kurkkasi katumaiseman taakse. Sinne oli yksinkertaisesti signeerattu vain Llewelyn. Se lämmitti Georgen mieltä enemmän kuin hän osasi sanoin kuvata. Lunta sateli hiljalleen asema numero neljän ikkunoiden ulkopuolella. Oli jouluyö.

-Roona-

Tosirakkaus

 Moikka!

Tässä hieman jouluista tarinaa. Kaiken huumassa -sarjan pariin palataan kuun lopussa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyöreän lammen pinta oli jäätynyt peiliksi. Katselin sitä tuntien kuinka vesi liikkui jääpeitteen alla. Lammessa oli pohjavirtausta ja varmaan kalojakin. Voisi olla kiva onkia, jos olisi kesä...

”Anteeksi”, kuului kauhtunut kuiskaus selkäni takaa.

En säikähtänyt, sillä olin kuullut pakkaslumen narskunnan Arin taivaltaessa luokseni. Hänen äänensä oli kärsinyt kokeilustamme.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Kumpikin ollaan tässä sotkussa mukana yhtä lailla.”

Ari tuli seisomaan viereeni, mutta tähyili jääpeitteen sijasta taivaalle. Hän päästi köhäyksen, joka kuulosti aivan siltä kuin hänellä olisi keuhkoputkentulehdus kolmatta viikkoa. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, jotka heijastuvat peilin pintaan.

”Tiedän, ettei tarvitse, mutta se tuntui oikealta.”

Kohautin harteitani ja huomioin samalla, että nyt ääni oli enää vain tavallista huomattavasti matalampi. Köhäys oli ilmisesti auttanut asiaa.

”Sinä kärsit sisäisesti”, Ari totesi.

Pakkanen pureutui ympärillemme ja sisälleni avonaisiin haavoihin. Käännyin katsomaan Aria ensimmäistä kertaa.

”Satutti se sinuakin.”

Hän huokasi jä värähti vedettyään kirpakkaa ilmaa keuhkoihinsa. Lämpimämmissä ilmanaloissa syntyneenä hän ei ollut tottunut lumen vaikutukseen.

”Satutti kyllä. Se vei ääneni. Mutta fyysiset vammat taitavat olla pieni paha. Tunkeuduin syvälle olemukseesi ja se vahingoitti sinua. Väistät vaistomaisesti kosketustanikin.”

Olin todellakin kavahtanut taakse päin hänen yrittäessään tarttua käteeni. Sisälläni jonkinlainen sireeni huusi, ettei Aria saisi päästää lähelle. Järkeni yritti toisaalla saada suun vuoron todetakseen, ettei mikään ollut Arin syytä. Sitten oli vielä meidän välisemme yhteys. Se käyttäytyi täysin normaalisti kuin olisimme olleet kotona emmekä jäisen lammen rannalla lähellä sotilasleiriä.

Koko soppa oli tuon meidän erityisen yhteytemme syytä. Ihmiset ovat kutsuneet sitä historian saatossa monilla nimillä: tosirakkaus, sielunkumppanuus, sanaton yhteisymmärrys, tähtien yhdistämät. Mikään noista termeistä ei onnistunut vangitsemaan sen sisintä, mutta paremman puutteessa kutsuin sitä itse tosirakkaudeksi, koska se mahdollisti muun ohessa Disneyn prinsessasaduista tutut tosirakkauden suudelmat.

Joka tapauksessa takanamme olevan sotilasleirin hullu johtaja, paikallinen ruhtinas, kuvitteli, että yhteyttämme voisi käyttää mahtavana aseena. Hän oli tutustunut joihinkin salaperäisiin vanhoihin kirjoituksiin, joista minä sen paremmin kuin Arikaan emme olleet koskaan kuulleet. Mies oli kuitenkin täysin varma itsestään ja äärimmäisen tyytyväinen löydettyään tosirakastavaiset. Kaksi päivää sitten hän oli vaatinut meitä antamaan demonstraation voimastamme ja oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, että olimme saaneet kolmen päivää armon aikaa aktivoida yhteytemme. Sillä niin me olimme hänelle väittäneet, että tarvitsimme aikaa siihen. Todellisuudessa tiesimme, ettemme voisi näyttää juuri mitään. Yhteys toimi vain sisäisesti. Emme olleet koskaan ajatelleet edes, että sen voi suunnata ulos meistä. Eli loogisesti ajateltuna moinen päätelmä oli luonnoton.

”Kotona on pian joulu”, Ari sanoi särkien välillemme laskeutuneen hiljaisuuden.

Minua palelsi ja tungin käteni syvämmelle takin hihoihin. Tuuli kuljetti leirin suunnasta riitasointuisen sävelen, kun joku sotilaista antoi melodiaa toisten riettaalle laululle.

”Sitäkö varten uumoilet taivalle? Betlehemin tähteä etsien? Kunnon kristitty voi viettää joulua täälläkin.”

Ari tuhahti sanoilleni. ”Minä katson taivalle, sinä veteen. Arvasin, että tulet tänne. Vesi rauhoittaa mieltäsi, vaikka se olisi talven vankina. Tunnen sinut läpikotaisin, vaikka en aina haluaisikaan.”

Aistin hänestä kumpuavan vahvan ironian ja lievän katkeruuden. Yhteys paransi meitä omaan tahtiinsa, mutta se oli vahigoittanut meitä, kun olimme pakottaneet sitä. Jäin miettimään miten mukavaa olisi olla kotona siemailemassa lämmintä glögiä ja kuuntelemassa joululauluja. Aloin huomaamattani hyräillä.

”God rest ye merry gentlemen”, Ari lausahti. Sävyssä oli vahva ranskalainen korostus, jota ei yleensä kuulunut. Hänen julkisivunsa rakoili. ”Kun maas´on hanki ja järvet jäässä sopisi paremmin. Sitä paitsi meidät todennäköisesti perii huomenna hukka eli Saatana, toisin kuin laulun iloiset miehet.”

Minun oli pakko hymähtää lumelle, pakkaselle, tähdille – ja Arin sanoille – jotka muistuttivat minua koti-Suomesta. Sisälmyksiäni ei enää kipristänyt niin pahasti.

”Luulisi sinun pappina olevan tyytyväinen uskonnollisista lauluvalinnoista. Seuraavaksi ajattelin siirtyä joulurauhan julistukseen. Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armoitettu syntymäjuhla...”

Ari tyrskähti ja hipaisi samalla kädellään vahingossa kyynärpäätäni. Pakene-reaktiota ei tullut. Huumori oli lievittänyt tuskaa, ainakin hipaisun verran. ”Haluaisin huomauttaa neidille, että tänään on laskelmieni mukaan vasta kahdeskymmenestoinen päivä, että kukaan ei synny huomenna vielä minnekään”, hän henkäisi lapastensa läpi.

Pyhähdin, mutta astuin askeleen lähemmäksi häntä äskeisen tuntemukseni rohkaisemana. Haavat vihloivat pienesti, mutta hälytykset eivät menneet enää päälle. Sisäiseen maailmaani oli tullut kipujen tilalle tyhjyyttä. Se tuntui oksettevalta, sellaiselta, joka riuduttaa ja vetää kasvot harmaiksi. Ari tarkkaili minua huurteiset hiukset kasvojaan kehystäen.

”Onko sinulla pahempi olo?” hän kysyi huolekkaasti.

”Jos tilani muuttuu tätä tahtia, voi luvata, että olen erittäin edustuskelpoisen näköinen huomenna.”

Kello oli ehkä iltakahdeksan maita. En ollut koskaan oppinut katsomaan aikaa tähdistä tai kuusta tai auringosta, olin siihen liian moderni. En viitsinyt kysyä Ariltakaan, koska se ei ollut oikeastaan tärkeää. Edellisenä yönä olimme yrittäneet saada yhteydellä aikaan jonkinlaisen meistä ulkopuolisen reaktion. Tiesimme, että yhteyden syvemmät tasot toimivat parhaiten läheisessä kontaktissa, toisin sanoen niin, että makaamme vierekkäin vähissä vaatteissa tai suoraan sanottuna harrastamme seksiä. Olimme tyytyneet lepäämään sylikkäin yöasua muistuttavissa rievuissa, sillä kummankaan ei oikeasti tehnyt mieli.

Minulta on joskus kysytty tekeekö yhteys himokkaaksi. Vastaus on hirveän tylsä: – sen näkee kysyjän silmistä – se riippuu ihmisestä. Tosirakkaus ei muuta kenenkään perimmäistä luonnetta eli nymfomaani pysyy nymfomaanina ja aseksuaali aseksuaalina yhteydestä huolimatta.  Minun ja Arin suhde oli monimutkainen jo ilman yhteyttäkin niin, että olin iloinen, ettei se ollut tuonut meistä esiin uusia kiihkoisia puolia. Olimme myös siitä onnekkaita, että olisimme olleet toisistamme kiinnostuneita ilman yhteyttäkin. Tiesin tapauksia, joissa yhteys oli vallinnut vihamiesten välillä. Noissa tilanteissa oli päädytty mitä erilaisimpiin ratkaisuihin.

Joka tapauksessa me vain olimme siinä hiljaa ja nautimme toistemme läheisyydestä. Useamman tunnin kuluttua, puolen yön tienoilla, aloimme yhteisestä päätöksestä työntää. Se oli virhe, vaikka etenimmekin äärimmäisen varovaisesti. Sisimpämme, minuutemme olivat hyvin lähellä toisiaan ja yhteys päätti rangaistukseksi raottaa tuota verhoa. Olin hetken hänen salaisimmassa paikassaan, ytimessä, joka määrittelee hänet ja hän samoin minun. Minuutemme suojakuoret rämähtivät maahan sellaisella voimalla, että repeydyimme fyysisestikin irti toisistamme. Näin jälkeen päin ajatellen olimme itse asiassa onnistuneet luomaan jotakin itsemme ulkopuolista, mutta mieliemme suojelumekanismien eikä yhteyden ansiota.

Oli alkanut sataa pieniä ja hitaita lumihiutaleita.

”Tekisi mieli kastanjoita”, Ari tuumi tuijottaen jalkojensa tallaamaa epäsäännöllisen muotoista aluetta.

”Oliko teillä tapana syödä kastanjoita jouluna? Sitä paitsi, jos nyt todella on kahdeskymmenestoinen päivä, niin luostarissa on vielä paasto.”

Ari tamppasi käsiään yhteen muutaman kerran. ”Minä olen rikkonut paastoa joka tapauksessa, joten voin mainiosti toivoa kastanjoita.”

Kevyt huntu alkoi jo kasaantua takkini olkapäille. Se toi minulle oudon lämpimän olon. Me selviäisimme huomisesta ja näkisimme vielä joulun kotona.

”Jaksat uskoa ihmeeseen, vai mitä?” Ari kysyi ajatukseni arvaten.

”No, jätetään ihme sinne joulupäivälle. Tyydyn kiltisti uskomaan, että kohtalo on varannut meidän varallemme muuta kuin kuolla huomenna.”

Loin viimeisen silmäyksen lampeen. Vesikin tuntui menneen unten maille. Se sai minut haukottelemaan. Toiminta tarttui Ariinkin ja auoimme kumpikin jähmeitä leukojamme.

”Lähdetään nukkumaan”, lausahdin kääntyen jo leirin suuntaan. ”Minua väsyttää ja hyytää.”

Ari lähti tarpomaan perääni. Hänen muminansa kantautui tuulen mukana: crastinus enim dies sollicitus erit sibi ipsi.

Pakkanen sulki sanat sisäänsä ja painoi ne korvaani vasten. Virnistin. Huominen huolehtii kyllä itsestään. 

.--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

JK. Arin mumina on lainaus Matteuksen evankeliumista (6:34), jossa Jeesus kehottaa olemaan huolehtimatta huomispäivästä.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LIX: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, Pimenevä maa ja Sadan vuoden yksinäisyys

 Heippa!

Josir Jalatva on hurvitteleva hedonisti ja vuosituhannen mahtavimman sirkustirehtöörin perijä. Micholei Rostus on aloitteleva kelloseppä ja pettynyt historianopiskelija, ja Josir tietää haluavansa hänet heti ensi näkemältä. Nuoret miehet ovat rakastavaisia suursodan runtelemassa Aurosiassa, mistä Jumala on lähtenyt lätkimään jo yli tuhat vuotta sitten taakseen katsomatta. Jälkeensä Jumala on jättänyt joukon hylättyjä seuraajiaan, joista yksi kiroaa Micholein monikehollisuuden karuselliin. Siitä alkaa ajojahti pitkin tuhoutumatonta junarataa: sirkushuveja ja sahanpurua, aamunkoittoon venyviä juhlia ja häpeällisiä salaisuuksia, kauhtunutta samettia, jonglöörin päähän putoilevia keiloja, savua, verta ja hekumaa. Josir Jalatvan eriskummallinen elämä on Siiri Enorannan romaani.

Tykkäsin kovasti, miten ihanasti Enoranta oli kuvaillut Josirin ja Micholein rakkautta. Myös Pitir-parka vetosi minuun. Ensin ajattelin, että hänellä on ongelmia hyväksyä oma (heräävä) homoseksuaalisuutensa, mutta ongelmat taisivat kuitenkin olla paljon yleisemmän tason `puhdistumiseen´ liittyviä. Pitir halusi kokonaan uuden kehon. Minua häiritsi vähän se, ettei jatkuvalla huumeiden käytöllä näyttänyt olevan Josiriin ja Micholeihin mitään vaikutusta. Juotuaan he kyllä tulivat krapulaan, mutta yhdessä vaiheessa Josir havahtuu olleensa viikon käyttämättä ja on vaan, että eihän tässä mitään. Melkoinen saavutus hitonmoiselta sekakäyttäjältä. En toki toivo mitään moraalisaarnaa, mutta kaiketi pienet tärinät silloin tällöin olisivat ihan totuudenmukaisia. Asiaa pelastaa vähän se, että ´hämärien´ aineiden (siis sellaisten, joista ei tiedä mitä ne sisältävät/ mikä niiden vaikutus on) käytöstä seuraa ikäviä kokemuksia. Pidin Enorannan tavasta paljastaa muiden sirkuslaisten kautta, mitä kulisseissa tapahtuu.

Kulkukaupunkien ja Vihreän myrskyn välillä vallinnut epävakaa rauha päättyy ja taistelut puhkeavat uudelleen. Vihollisuuksien keskellä Metsästysmaalle rakennetaan räjähtäneen Lontoon sirpaleista uutta kaupunkia, jonne Wrenkin ennen pitkää päätyy. Samaan aikaan Hester matkaa ilmojen teillä kostonajatusten riivaamana seurassaan uskollinen Shrike-marssija, josta on tullut erinäisten uudelleenkytkentöjen ansiosta niin hellämielinen, ettei se pysty tekemään pahaa kenellekään. Loppujen lopuksi Hester haluaisi kuitenkin vain löytää Tomin, jota vanha ampumahaava ei lakkaa vaivaamasta. Vain harvat tietävät, että aika saattaa olla vähissä: maapalloa kiertää tuomiopäivänase ODIN, johon joku näyttää saaneen yhteyden... Pimenevä maa on Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikoiden viimeinen osa.

Minusta tämä oli ehdottomasti sarjan paras kirja. Tarina muotoutui kokonaiseksi ja hahmoihin tuli paljon syvyyttää. Etenkin Wren sai monipuolisuutta, vaikka hän jakoi päähenkilöyttä monen muun kanssa. Pidin paljon myös Oenonesta. Olin todella iloinen, että Pomeroy oli selvinnyt hengissä Lontoon räjähdyksestä ja vielä noussut romu-Lontoon pormestariksi. Hän oli sen ansainnut. Luulin edellisen kirjan perusteella, että marssija Fangin ja Kalapullan suhde kehittyisi toisenlaiseksi, mutta tämä vaihtoehto olikin kiinnostava kastaus siihen, miten Kalapulla kaipasi äitiä. Hester ja Tomkin sopivat erimielisyytensä lopuksi, vaikka eivät muuten onnellista loppua saakaan. Se, kuinka Shrike valvoi heidän ruumiitaan, oli aika hellyttävää, joskin ehkä hänen unitilaan asettumisensa ei olisi ehkä tarvinnut kestää ihan montaa sataa vuotta.

”He muistelivat närkästyneinä villejä juominkejaan, rikkauksilla mahtailua ja järjetöntä irstailuaan ja valittivat yhteen ääneen, että liian monta vuotta ehti kulua hukkaan ennen kuin he löysivät yhteisen yksinäisyyden paratiisissa. Hedelmättömän liiketoveruuden päättyessä he havaitsivat olevansa suunnattoman rakastuneita toisiinsa. Oli tapahtunut ihme, he rakastivat toisiaan pöydässä aivan yhtä kiihkeästi kuin ennen vuoteessa, ja heistä tuli niin onnellisia, että vielä ikäloppuinakin pelehtivät kuin jänikset ja tappelivat kuin koirat.” Kolumbian rakastetuimman ja omintakeisimman kertojan Gabriel Garcia Marquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyys on Macondon maagiseen kylään sijoittuva Buendiojen sukukronikka, jossa fantasian lomasta erottuvat maan verisen lähihistorian ääriviivat.

Tykkäsin tästä klassikosta kovasti. En mennyt edes sekaisin Aurelianoissa, vaikka heitä kymmenittäin olikin. Marquezin tapa jakaa tekstinsä on sellainen, että samannimiset hahmot erottaa suhteellisen vaivatta. Pidin siitä,  miten romaanissa oli kuvattu naisia. Hehän pyörittivät maailmaa, kun ukot olivat ihan saamattomia! Yllättäviä feministisiä piirteitä siis, vaikka tietysti pysyttiin hyvin perinteisten sukupuoliroolien puitteissa. Täytyy myös kehua Matti Rossin suomennosta, josta tihkui läpi, että se on erinomainen, vaikka en ole alkuperäiskielistä koskaan lukenutkaan. Macondo on kyllä paikkana todella kiehtova, kummitukset ja muut kummallisuudet sopeutuvat luonnollisesti osaksi tavallista elämää. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen!

-Roona-

Viheliäiset eivät nuku (Kaiken huumassa -sarjan 7. luku)

 Heippa!

Pixie ei liioitellut sanoessaan, että Skrim Alleylla on todella murhattu joku, kuten seuraavasta selviää. Inspiraatibiisinä No Peace (Youtube)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saatan yhä nähdä sinut joinakin päivinä. Toisina unohdan, aivan niin kuin tein silloin, kun vielä elit. Normaali ihminen ei pidä jatkuvasti kaikkia eläviä ystäviään ja sukulaisiaan mielensä päällä. En ole koskaan käynyt Skrim Alleyllä eikä mikään vedä minua sinua sinne nytkään. En halua nähdä katukiviä, joissa oli sinä iltana sinun vertasi. Siispä seison työpaikkani tiskin takana suhteellisen hyödyttömänä ja Artem tunkee minulle rättiä käteen, jotta näyttäisin tekevän edes jotain, ennen kuin murisee jälleen, että minun pitäisi mennä kotiin lepäämään.  Artem on kireä kuin jousen jänne, sillä ”pikku-Jenny” – sinä – oli joskus täällä töissä. Sillä tavalla me tapasimme. Ennen pitkää tai itse asiassa varsin lyhyen ajan kuluttua sinä lähdit ja me muut jäimme ja pysyimme.

Meillä ei koskaan ollut suhdetta. Silti kaipaan sinua valtavasti. Olen rakastanut sinuun, Jenny. Linkutan kotiin vuoron loputtua ja toivon, että jokin siellä muistuttaisi sinusta. Seinät ovat kuitenkin samat vanhat ja musituttavat vain ne suunnitelleen arkkitehdin mielikuvituksettomuudesta. Miksi helvetissä sinun kuolemasi häiritsee minua niin paljon? Olen aika varma, ettei se johdu rakkaudesta ja silti en nuku öisin. Aamulla sätin itseäni, miten minulla ei ole oikeutta surra sinua näin, koska en ole äitisi tai isäsi tai siskosi tai veljesi tai mitä tahansa. Et edes tyttöystäväni ja seuraavaksi siunailenkin, miten loistavaa on, että Mary – oikea tyttöystäväni – on collegessa mantereen toisella laidalla ja hänen ei tarvitse nähdä minua tällaisena rauniona. Pystyn kokoamaan itseni skypettämisen ajaksi.

Lenkkeilen illalla pääkadulla. Se on äärimmäisen typerä paikka lenkkeillä, koska siellä on liikaa ihmisiä, mutta jos menen muualle ajatukseni alkavat pyöriä kehää. En saa rauhaa sinulta ja kuolemaltasi, Jenny.

Kädet tärisevät. Kiroilen mumisten läpi kaikki osaamani sanat. Tappamisen ei pitäisi vaikuttaa minuun näin. Ei se ole koskaan ennen vaikuttanut. Seisoskelen puistossa ja lähipenkillä istuva ukkeli katsoo minua säälien, koska uskoo, että läikytän takeaway-kahvini pian päälleni. Vedän takin kauluksia tiukemmin ylös ja vakautan kuppikouran ennen kuin vien pahvireunan huulilleni. Juoma on mustaa tervaa ja pirun kuumaa. Mistähän takahuoneen keittimestä ne kaatoivat tämän minulle? Se on varmaan virunut puoli päivää. Lähden liikkeelle ja heitän lähes täyden mukin mennessäni roskiin. Suurin kohu on jo asettunut, vaikka lööppilehdet jaksavat vielä tehdä murhasta ja sen tutkinnan edistymisestä keskisuuria uutisia. Poliisilla vain ei ole antaa tietoa, koska heidän tutkintansa junnaa, koska minä en ole jättänyt jälkiä.

Tytön nimi oli Jenny. Hän kertoi sen minulle itse. Ja halusi, että katson silmiin antaessani viimeisen iskun. Minulla on koodini, mikä voi tuntua ulkopuolisesta kieroutuneelta. Jos näyttäydyn murhattavalle, teen hyvin selväksi, että tapan hänet  - en ensin raiskaa, sitten ryöstä ja päälle päätteeksi vielä häpäise ruumista. Suurin osa ei silti suhtaudu tyynesti omaan kuolemaansa, Jenny oli kuin viilipytty. Ehkä pelko oli halvaannuttanut hänet, mutta hänen silmissään sinkoili niin vihaisia elämän kipinöitä etten usko sitä. Niiden kipunoiden takia käteni ovat tärisseet kuin haavan lehdet sen jälkeen. Sytytän savukkeen ja poltan sen niin loppuun, että sormeni palavat. Väriseminen on lakannut jo ennen sitä. Jos kiinnitän huomiota käsiini, se pysyy poissa.

Häivyn toiseen kaupunkiin ihan pian. Olen hokenut samaa itselleni jo kaksi viikkoa. Tapaus Skrim Alley on ohi. En saa rauhaa Jennyn ja hänen kipinäsilmiensä kuolemalta. Enkä siltä, että olen tehnyt jotain peruuttamattomasti väärää.

-Roona-

Elokuvissa XLVII: Black Panther

 Moikka!

On vaikea tietää mistä aloittaisi, kun tulee sellaisen suuruuden kuin Black Pantherin äärelle myöhässä. Enkä nyt puhu edes elokuvan saamasta vastaanotosta ja sen kulttuurisesta merkityksestä vaan puhtaasti teoksesta itsestään, vaikka näitä aspekteja lienee varsin turha erotella. On kuitenkin hämmentävää katsella supersankarielokuvaa, jossa supersankarius on sivuroolissa. Black Panther Wakandan kuninkaan alter egona on tavallaan tarinalle kokonaan toissijainen. Sen merkitystä ei väheksytä, mutta elokuva kertoo jostain ihan muusta kuin siitä, kuinka Black Panther taas kerran niitti viholliset kasaan ja sitten kaikki tulivat kiittelemään, että teitpä hyvin.

Elokuvaa leimaa sellainen orgaanisuus, josta jokainen ohjaaja ja tuottaja märissä päiväunissaan haaveilee. Mitään ei osoitella, alleviivata ja pakkosyötetä katsojalle, oli kyseessä sitten naisten prominentti asema tai vakavat yhteiskunnalliset asiat, joihin otetaan kantaa. Mustille tytöille ja naisille Shuri, Okoye ja Nakia ovat epäilemättä muodostuneet tärkeiksi esikuviksi, mutta täällä ainakin yksi valkoinen tyttö iloisi heidän katsomisestaan suuresti. Elokuva huokuu ihan omanlaistaan feminismiä, koska se ei koe, että yleisölle pitäisi antaa jokin erityissyy vaikkapa naissotilaisiin. Wakandan kuninkaan on henkikaartinsa aivan kuten muillakin kuninkailla. Tällaista naisrepresentaatiota elokuvissa näkisi mielellään enemmän.

Leijonakuningas tuli mieleeni useasti elokuvan aikana. Vaikka sekin on erinomainen elokuva ja yksi lemppareistani, asia jotenkin suretti minua. Kyseessä on kuitenkin lasten animaatio, joka ei perustu edes afrikkalaiseen tarinaan vaan Shakespearen ´kotoiseen´ englantilaiseen Hamletiin. Black Panther kun ansaitsi rinnalleen ja vertailukumppanikseen toisen yhtä upliftaavan (en oikeasti löydä uplifting:ille tähän nyt sellaista suomenkielistä vastinetta, joka toisi esiin sen nyanssin, jonka haluan) afroamerikkalaisen elokuvan.  Toki tiedostan, ettei Black Pantherkaan perustu afrikkalaiseen tarinaan vaan jenkkisarjakuvaan, mutta joka tapauksessa.

Mistä leffa sitten kertoo, jos ei supersankarista? Isistä ja pojista, ennen kaikkea isistä ja pojista. On virkistävää, ettei T`Challa saa henkivaltakunnassa isältään neuvojen litaniaa, sillä poikaa oli selvästi opetettu jo isän eläessä. Lähinnä tämä jakoi muutaman rohkaisevan sanan. Pidin muuten erityisesti siitä, ettei tuota henkivaltakuntaa kohdeltu silkkihansikkain. Kun T´Challa toisen kerran siellä ollessaan toteaa, että ´ehei, mulla on hommat vielä kesken elävien maailmassa´, mikään ei mene rikki tai kuukaan aiempien Black Panthereiden hengistä ei katoa. Yleensä fantasiaelokuvissa käy juuri näin, koska eihän nyt henkimaailmassa voi lausua yhtään poikkipuolista sanaa. Sterling K. Brownin rooli Killmongerin isänä on tärkeä, joskaan ei valkokangasajallisesti kovin suuri.

Pidin valtavasti kaikesta afrikkalaisesta, joka leffassa oli esillä vaatteista rumpumusiikkiin. Ja erityisesti tämän elokuvan kohdalla on tunnustettava se, että pidin näistä aspekteista, koska ne ovat minulle eksoottisia ja alkuvoimaisia. Kameran takaiselle afroamerikkalaiselle osaamiselle mennee kiitos siitä, ettei Wakandasta ole ultramodernista teknologiastaan huolimatta tehty länsimaista suurkaupunkia vaan katutaso maapohjineen muistuttaa siitä, että olemme edelleen Afrikassa.

Suosittelen elokuvan katsomista jokaisella, myös niille, jotka eivät pidä supersankarielokuvista. En ole ottanut kantaa näyttelijäsuorituksiin juurikaan, niitä on monessa paikkaa jo ylistetty ja yhdyn niihin mielipiteisiin. Leffa jättää positiivisen mielen, jota kaipaa etenkin tällaisena erikoisena aikana, jota nyt elämme.

-Roona-

Naimisiin! (Kaiken huumassa -sarjan 6. luku)

 Moikka!

Pixie eli Peter on edellisen osan Ellien veljen ystävä. Inspiskappale on Him (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Me ehdimme ajoissa, jos oikaisemme Skrim Alleyn kautta, Pixie”, David sanoo asian jo päättäneenä.

 ”Mutta ei ole kauankaan, kun siellä murhattiin joku. Olisi mukava päästä omiin häihinsä elävänä”, Peter valittaa, vaikka tietää sen olevan turhaa. 

He ovat juoksemassa kirkolle puvuissaan ja juhlakengissään. Onneksi sentään on kaunis sää, etteivät he aivan rapaa itseään. 

David vilkaisee häneen sivusilmällä. ”Me olemme oikaisseet siitä sata kertaa aiemmin sinunkin kanssasi ja sitä paitsi ei anna kovin hyvää kuvaa myöskään myöhästyä omista häistään.” 

Peter irvistää yrittäen pysyä poikaystävänsä tahdissa. He kääntyvät tyhjälle Skrim Alleylle. 

”Voimmehan me sanoa, että aamu venähti pitkäksi”, Peter vielä pyytää kujan suulla. 

David vain tuhahtaa eikä pysähdy. ”Isä Michael on kyllä suvaitsevainen, mutta niin suvaitsevainen hänkään ei sentään ole. Sitä paitsi Murhakatu on kohta ohi.”

All Saints –kirkon sisäpihalla on kaunista. David hymyilee isä Michaelille, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi tervehtien. Kirkkoon ei mennä sisälle ja ulkotoimituksessakin on virallisesti kyse vain yksityisestä rukoushetkestä läsnäolevien puolesta. Davidille se on kuitenkin tärkeää. Hän on kummallisen harras katolilainen. Ei uskomisessa tietysti mitään vikaa ole, Peter ajattelee, mutta kun se usko tuomitsee sinut helvettiin vain siksi, että rakastat minua. 

Oikeasti heidät on vihitty kaupunginvirkailijan luona, mutta siellä eivät olleet paikalla kuin pakolliset todistajat. David puristaa hänen kättään, kun isä Michael puhuu. He ovat sopineet lukevansa valansa vasta juhlapaikassa. Seremonian jälkeen isä Michael hymyilee ja taputtaa kumpaakin heistä selkään. Maailma muuttuu, hän sanoo ja luo katseen kirkkoon, Jeesuksen luo kaikki olivat tervetulleita. Peterinkin on mielessään myönnettävä, että isä tosiaan on suvaitsevainen.

Vieraat valuvat juhlapaikkaan, heidän asuntonsa läheiseen kahvilaan, pikku hiljaa. Peterin äiti kyyditsee hääparin sinne ja kyynelehtii koko matkan. Hänestä on ylitsevuotavan ihanaa, että Pixie ja David ovat viimein saaneet toisensa. Tunnelma nuosee, kun vieraat saavat käteesä kuohuviinilasit ja dj soittaa tilanteeseen sopivaa musiikkia. 

Ensimmäiset maljat kohotetaan ennen ruokailua ja Peterin isä pitää puheen. Davidin vanhemmat eivät ole paikalla. Hänen isänsä kestää poikansa homouden vain kauempaa. He lähettivät rakkaita terveisiä. Ennen jälkiruokaa Shannon, Peterin isän uusi vaimo, kilistää omaa lasiaan ja ilmoittaa, että onnellinen pari lausuu valansa nyt ja vinkkaa silmää heille.

Pixie, minun pikku keijuni. Rakastan sinua. Sen enempää ei ihminen voi sanoa. Haluan olla kanssasi aamulla ja illalla, yöllä ja päivällä. Eivät korkeimmatkaan vuoret eivätkä syvimmät laaksot voi erottaa meitä. Ja ehkä saamme sovittua myös että pekaanipähkinä on paras jäätelömaku ikinä. Minä lupaan sinulle sydämeni olinpa terve tai sairas, yhtä hyvin iloisina kuin surullisinakin hetkinä. Se, että herään vierestäsi ja käyn siihen illalla nukkumaan on parasta päivässäni. Minä rakastan sinua ja mitään rakkautta suurempaa ei ole.

David. Sinä aloit kutsua minua Pixieksi jo silloin, kun olimme vielä vain ystäviä. Punastuin joka kerta, kun lempinimi lähti huuliltasi, koska lausuit sen niin pehmeästi. Olen valmis juoksemaan perässäsi murhakujilla ja kyllä improvisoin tätä valaa, jotta saisin sinut nauramaan. Rakastan sinua niin, että sattuu. Haluaisin antaa sinulle kaiken. Lupaan lohduttaa sinua, kun itket ja iloita kanssasi, kun jotain oikein hyvää tapahtuu. Haluan suudella sinua tämän valan jälkeen ja kaikkina seuraavinakin päivinä. Tätä suurempaa ei todellakaan ole ja olen iloinen, että meillä on se.

Ensimmäinen tanssi oli huumava, vaikka tietysti he olivat tanssineet yhdessä ennenkin. Hääyö oli vielä sitäkin parempi, vaikka he eivät olleet suinkaan odottaneet sitä suhteensa täyttämiseksi.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LVIII: Sydämen mekaniikka, Yhdeksän yinin totuus ja Maorien laulu

 Heippa!

”Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi hillitse vihasi. Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.” Jack syntyy maailman kylmimpänä yönä, sydän jäässä. Hänet auttaa maailmaan langenneiden naisten, orpojen ja muiden hylkiöiden suojelija, merkillinen tohtori Madeleine, joka pelastaa vastasyntyneen asentamalla tämän heikon sydämen tueksi käkikellon. Äitinsä hylkäämä Jack jää asumaan Madeleinen orpokotiin, eikä kukaan halua adoptoida tikittävää ja kukkuvaa kummajaista. Tohtori Madeleine varoittaa Jackin yhä uudestaan: pojan sydän on aivan liian heikko kestämään vahvoja tunteita, hän ei saa tuntea vihaa eikä etenkään rakastua. Mutta kohtalo päättää toisin, kun pienen, tulisen flamencolaulajattaren puolisokea katse sotkee Jackin käkikellosydämen mekanismin perinpohjaisesti. Sydämen mekaniikka on Mathias Malzieun romaani.

Tässä oli hauska konsepti ja pidin minäkertojasta. Alussa minusta tosin tuntui, että Jack oli kirjoitettu ajattelemaan asioita liian aikuismaisesti, ainakin seksuaaliselta kantilta. Olihan hän toki kasvanut Madeleinen luona käyvien prostituoitujen parissa, mutta nämä eivät selvästi selittäneet hänelle kaikkea. Ihmettelin myös miksei Madeleine edes kouluun meno vaiheessa puuttunut Cunnilingus-hamsterin nimeen. Ei sitä nimeä siis muuttaa olisi tarvinnut, mutta olisihan Jackille voinut huomauttaa, että sen käyttäminen koulussa voi aiheuttaa pahennusta. Mietin myös oliko Acacia Miss Acacian etu-, suku- vai lempinimi. Loppujen lopuksi osoittautui, ettei Jack tarvinnut käkikellosydäntään lainkaan. Olisin tykännyt, että Jackin myöhempiä vaiheita olisi kerrottu vähän tarkemmin vielä. Sinänsä kiva kirja vaikka välipalana luettavaksi.

Guo Jing jatkaa matkaa etelään kostaakseen isänsä surman. Viholliset ovat entistäkin vaarallisempia, mutta uusista ystävistä on yllättävää apua. Muitakin murheita riittää: Huang Rong on Guo Jingin valittu, mutta kihlausta Tsingis-kaanin tyttären Khojinin kanssa ei pureta noin vain. Ja Huang Rongin isä suunnittelee tyttärelleen aivan toisenlaista naimakauppaa. Yang Kangin on puolestaan valittava, ollako uskollinen kasvatti-isälleen, ruhtinas Wanyan Honglielle, vai oikeille vanhemmilleen. Samalla hän joutuu valitsemaan puolensa sodassa, sillä Jin-valtio valmistautuu valloittamaan koko eteläisen Kiinan. Yhdeksän yinin totuus on suomeksi julkaistu toinen osa Jin Yongin kirjoittamaa wuxian-klassikkoa Kotkasoturien tarua. Tarina jatkuu suoraan siitä mihin Soturin oppivuodet jäi.

Pidin kovasti Guo Jingistä, vaikka kaikki haukkuvat häntä tyhmäksi. Hän on rehti sanan varsinaisessa merkityksessä eikä osaa valehdella, mutta ei se häntä suoranaisesti tyhmäksi tee. Tarvittaessa hän kuitenkin lähtee mukaan jekkuihin ja juoniin, joten ymmärtää hän niidenkin päälle. Huang Rong on ärsyttävä, juuri sellainen lellipentu, jolle kaikki on vähän kuin leikkiä. Huippua, kun koulukunnat kunnioittavata toisiaan ja wulinin yhteisiä sääntöjä, vaikka toisaalta kilpailevat keskenään. Länsimaalaiselle ajattelutavalle lähes ylivoimainen ristiriita, itselle ainakin tuli välillä sellaisia nämä olikin kavereita eikä vihollisia, wtf-hetkiä. Ouyang Ke nousee yllättävän suureen rooliin Rongin toisena kosijana. Toki hänen ihastumistaan petailtiin jo aiemmin, mutta arvelin sen jäävän vain yksipuoliseksi ihailuksi. Hauska nähdä miten tämä seuraavassa osassa jatkuu.

Maorien laulu vie lukijan takaisin Uuteen-Seelantiin, Christchurchin kylän lammasfarmeille ja Queenstownin kaupunkiin. On kulunut 40 vuotta siitä, kun Gwyneira ja Helen matkasivat Englannista uuteen maanosaan mennäkseen naimisiin. Säteilevä Elainen O´Keefe on Helenin pojantytär. Hän rakastuu päätä pahkaa komeaan William Martyniin, jonka menneisyys on hämärän peitossa. Vaan kun Gwynin lapsenlapsi Kura palaa takaisin kotiin, on kolmiodraama valmis. Kura on todellinen kaunotar, jonka intohimona ovat vain ja ainoastaan musiikki ja matkustaminen Eurooppaan. Molempien nuorten naisten on kestettävä pettymyksiä ennen kuin he voivat löytää rakkauden ja onnen – varsin odottamattomasta suunnasta.

Tästä jäi hirveän ristiriitaiset fiilikset. Pidän tarinasta ja henkilöistä (no, paitsi Williamista) todella paljon. Edelleen minua kuitenkin häiritsevät tietyt konnotaatiot homoseksuaalisuudesta puhuttaessa; Caleb Biller oli käytännössä sama hahmo kuin Lucas Warden. Toisaalta en myöskään käsittänyt miksi Elaine ja Kura esiteltiin Williamin kautta. Olisi ollut parempi ensiksi tutustua heihin ihan itsenäisinä hahmoina ja vasta sitten heittää tuo kolmiodraama mukaan kuvioon. Kura avautui minulle hahmona kunnolla kirjan puolivälin jälkeen, kun Elaine toi esille ajatuksen, että kenties Kura pystyy ilmaisemaan tunteitaan vain musiikin avulla ja on siksi niin kiinnostumaton kaikesta muusta. Lisäksi Kuran ja Elainen kilpailuasemaa oli korostettu bitchmäisyyten asti. Olisin kaivannut hieman solidaarisuutta. Hämmentävää oli myös, että Ruben oli ensimmäisenä huolissaan voiko Tim saada lapsia. Siis.. öö.. sun tytärtä on käytännössä raiskattu edellisessä avioliitossa. Kyllä minä olisin enemmän kiinnostunut, että Tim kohtelee kihlattuaan/ vaimoaan hyvin kuin hänen mahdollisista lapsenteko taidoistaan.

-Roona-

Kaipauksen polte (Kaiken huumassa -sarjan 5. luku)

 Heippa!

Edellisessä osassa Jason mainitsee tässä päähenkilönö esiintyvän Ellien entisenä tyttöystävänään. Inspiskappale on Burning (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ellielle toukokuun yhdeksättätoista päivää ei ollut olemassa. Tai tietenkin se oli olemassa ja hänen oli kaikki nämä vuodet täytynyt mennä kouluun tai töihin tai jonnekin myös sinä päivänä kuten muinakin vastaavina. Nyt hän oli hautausmaalla ja tuijotti hautakiveä, joka kuului hänen veljelleen. Kuusi vuotta sitten juuri yhdeksästoista toukokuuta hän oli löytänyt Jessen elottomana huoneestaan ja soittanut ambulanssin. Vaste oli ollut nopea, vaikka hänestä jokainen sekunti oli tuntunut ikuisuudelta. Hän oli yrittänyt hätäkeskuspäivystäjän ohjeiden mukaan elvyttää veljeään. Ensihoitajat olivat melkein heti tultuaan todenneet, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja että Elliekään ei olisi voinut tehdä mitään. Jesse oli ollut enää hyvin ohuella säikeellä elämässä kiinni, kun pikkusisko oli löytänyt hänet.

Äiti ja isä olivat kiiruhtaneet kotiin, jossa heitä oli kohdannut kaksi shokkia: poikansa kuolema ja sen syy, yliannostus. Jopa Ellie oli tiennyt veljen polttelevan pilveä, mutta kyse oli nyt paljon vahvemmista aineista. Ekstaasia, oli ruumiinavauksen lopullinen tuomio. Vanhemmat ryhtyivät järjestämään hautajaisia oman surunsa keskellä ja yrittivät tukea tytärtään, joka kävi urheasti koulussa, vaikka saikin kotona itku- ja paniikkikohtauksia. 

Ellie muisti hautajaisista vain hämyisiä tuokiokuvia. Äidin silmät vuotivat kyyneliä, isä niisti nenäliinaansa, pappi puhui kauniisti ja kuoro lauloi Danny Boyn, jota Ellie itse oli pyytänyt. Ellie oli rakastanut isoveljeään valtavasti ja heillä oli aina ollut loistavat välit. Taivas itki, kun hän meni Jessen haudalle hautajaisia seuranneena päivänä eikä hän silloin kyennyt tuntemaan muuta kuin vihaa.

Vihan tuntemus ei ollut kadonnut kuuden vuoden aikana. Sen sijaan, että olisi seisonut hurskaasti hiljaa kunnioittamassa edesmennyttä, hän halusi aina veljensä haudalla vähintäänkin potkia ruohotuppoja. Se huoleton paskapää oli mennyt kuolemaan ihan heidän silmiensä alla valmistamatta heitä siihen mitenkään. 

Edes Pixie, Jessen paras ystävä, ei ollut tajunnut Jessen ongelman laajuutta. Se oli kuvitellut, että Jesse otti tablettaja vain yksittäisissä juhlissa buustaamaan bilettämistä. Ellie oli raivonnut Pixielle, vaikka tämä oli kuinka surkeana sanonut, että olisi puuttunut, jos vain olisi ymmärtänyt. Sinä laitoit Pixien pettämään minut, Ellie ajatteli ja muksaisi hautakiveä hieman jalallaan. Kivi pysyi yhtä hiljaisena kuin ennenkin eikä mullankaan alta kuulunut mitään.

Jesse oli aina tukenut Ellietä kaikessa, vaikka heillä oli viisi vuotta ikäeroa. Isoveli oli ollut laiska koulun kävijä, mutta oli kannustanut mielestään fiksua siskoaan opiskeluasioissa. Jesseltä oli herunut kiittäviä sanoja huonommistakin arvosanoista. Mutta ennen kaikkea, kun Ellien  itsetunto oli ollut maassa olivat veljelliset halaukset olleet tärkeitä. Ellie tuhahti. Hän tiesi olevansa vihainen myös itselleen, koska oli ottanut veljensä itsestäänselvyytenä. 

Hautausmaalla oli hiljaista, vain muutamia omaisia kuljeskeli hautakivirivien välissä. Aikainen kesätuuli kutitteli jo lämpöä enteilevästi, vaikka olikin pirtsakka. Äiti ja isäkin tulisivat käymään ja tuomaan kukkia, kunhan pääsisivät töistä. Juuri tänään Ellie ei halunnut olla täällä heidän kanssaan yhtä aikaa.

Puolisen vuotta tuon onnetoman toukokuun yhdeksännentoista jälkeen Ellie oli löytänyt veljensä päiväkirjat. Hän ei ollut tiennyt, että Jesse oli pitänyt sellaisia. Hänellä oli yksi niistä nyt mukanaan kuten joka vuosi. Hän avasi kirjan rituaalinomaisesti sattumanvaraisesta kohdasta ja alkoi lukea. 

Mä katson Ellietä ja mun on helppo uskoa, että siitä tulee vielä jotakin. Se tuskailee koulunsa, ulkonäkönsä ja poikien kanssa. Mä haluaisin vain sanoa sille, että se on täydellinen just tollasena ja oikeesti kaikki on siihen tyytyväisiä. Mä tässä olen se heittiö, joka ei osaa suhtautua mihinkään vakavasti. Mä nään niin selvästi. Mun tajunta on jossain tuolla. Valo tulee.

Kolme viimeistä lyhyttä lausetta on kirjoitettu vapisevammalla käsialalla. Jesse oli tripillä niitä kirjoittaessaan, Ellie ajattelee ja häntä alkaa itkettää. Hän ei pyyhi kyyneleitään lähtiessään kiven luota, johon on kaiverrettu sanat rakas poika ja veli.

-Roona-

Elokuvissa XLVI: Children of the Sea

 Moikka!

Children of the Sea on japanilainen animaatio/anime-elokuva. Se kertoo Ruka-tytöstä, joka tutustuu dogongien meressä kasvattamiin poikiin Umiin ja Soraan. Poikia tutkitaan meriakvaariossa, jossa Rukan isä on päätutkijana (joka siis vastaa tieteellisestä puolesta/ eläimistä vs. markkinointi tai yrityksen johto, varsinaisesta tittelistä ei mielestäni ollut puhetta). Ruka harrastaa käsipalloa, mutta kesäloman alkajaisiksi hänet erotetaan joukkueesta hänen murrettuaan vastustajan nenän kyynärpäällään. Rukan vanhemmilla menee huonosti: äiti tissuttelee ja isä vaikuttaa olevan jatkuvasti töissä. Pojat, meren kutsu ja oudot meteoriitit antavatkin Rukalle kesäksi muuta ajateltavaa.

En ole juuri katsonut anime-elokuvia, koska tyyli tuntuu minulle liialliselta, etenkin leffan mittaisena annoksena. Niin oli nytkin. Etenkin ihmishahmot hämmentävät minua. Piirrustustyyliä on kiva katsoa esimerkiksi fanifiktiopiirroksissa, mutta pitkän päälle valtavan isot silmät ja olemattomat suut ja nenät alkavat käydä hermoille. Sen sijaan taustat, ympäristöt ja esimerkiksi meren kuvaus oli äärettömän kaunista, jotain sellaista, jota toivoisi näkevänsä länsimaisissakin animaatioissa. Viittaukset Japanin omaan vanhaan taiteeseen ovat selviä jopa minulle, joka tunnen varmasti vain ne kaikkein kuuluisimmat teokset. Välillä mennään kiinnostavasti sarjakuvan piirrosjäljen puolelle. Children of the Sea toki perustuukin mangaan, kuten lopputeksteistä selvisi.

Tarina itsessään oli varsin yksinkertainen, jollaisena se antoi tilaa pitkille ja filosofisille fantasiajaksoille. Leffassa ei varsinaisesti ollut mitään teemaa, vaikka ensin arvelin, että kallistuisiko se ympäristösuojelullisiin tendensseihin. Myös jonkilaista pahiskuviota – jossa pahis olisi ilmeisesti ollut jokin kauppalaivaston omaava suuryritys? – viriteltiin, mutta se jäi ainakin minulle hyvin epäselväksi. Ennen kaikkea elokuva painottui filosofisiin pohdintoihin maailmankaikkeudesta ja ihmisestä. Soralla ja Umilla on jonkinlainen yhteys mereen – kirjaimellisesti, sillä ainakin Sora `kuolleessaan´ hajoaa osaksi sitä. Länsimainen lastenelokuvan harvemmin menee tällaiseen, mutta animea taidetaan tehdä mitä suurimmassa määrin aikuisyleisö mielessä (myös).

Kuvastosta tulivat mieleen myös avaruustelekooppien ottamat kuvat galakseista, joita lieneekin käytetty inspiraationa. Poikien uiminen oli kaunista, kuin tanssia vedessä – tai lentämistä kuten Ruka sitä ajatteli. Myönnän ihan suosiolla, että merieläinten kokoontuminen meni minulta vähän ohi. Ne seurasivat pudonneita meteoriitteja valaiden laulun perusteella, koska mukana tullut kivi oli jotenkin merkityksellinen, jonkinlainen universumin sielukivi kaiketi. Toisaalta tällainen tekee hyvää Disney-animaatioihin tottuneelle, koska asiat eivät ainakaan missään nimessä ole valmiiksi pureskeltuja. Myöskin ilahduttavaa oli romanttisen elementin puute. Rukan ja Umin välillä oli kyllä syvää välittämistä, mutta se taisi kuitenkin pysyä ystävyytenä.

Voin suositella elokuvaa animen ystäville ja muille kauneudesta pitäville mikäli kestää ylisöpöt ihmishahmot, joiden bambijalat näyttävät voivan katketa hetkenä minä hyvänsä. Merijaksot sykähdyttävät, jos kohta osa filosofiasta jää vain itsensä vuoksi esitetyksi.

-Roona-

Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa) (Kaiken huumassa -sarjan 4. luku)

 Heippa! 

Tässä osassa esiintyy Jason, jonka katoamisilmoitusta Tim edellisessä osassa tavaili lehdestä. Inspiskappaleena on Midnight Train (Youtube)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jason tarkasteli asemalla kulkevia ihmisiä. Virta velloi tähän aikaan lähinnä norona, vaikka vilkastuisi kaiketi keskiyönjunan saapuessa. Hän käänsi selkänsä asemalle ja harppoi ratapihalle. Hän taiteili raiteilla pysäköityjen junien välissä. Hän oli aina pitänyt ratapihoista. Sellaiselle hän oli jo pienenä paennut, kun kodin ilmapiiri oli ahdistanut häntä. 

Nyt kodin ilmasto oli jo monta vuotta ollut suotuisa kiitos paikan vaihdoksen ja äidin uuden miehen. Jason ei vain ollut onnistunut karistamaan isänsä haamua omilta harteiltaan. He olivat luonteeltaan samanlaisia, joskin isän epävakautta oli lisännyt huomattavasti ajoittainen hillitön juopottelu.

Jason sylkäisi ruohotupsuun, joka sitkeästi kasvoi raidepuiden läpi. Yhden tavaravaunun sivuovi oli auki ja hän hyppäsi istumaan lattian reunalle niin, että jalat jäivät roikkumaan ulos. Hän olisi voinut vannoa nähneensä silmäkulmastaan vilauksen nukkuvasta kulkurista vaunun sisällä, mutta todellisuudessa siellä ei ollut ketään. No, mitäpä hän siitä oikeastaan välitti. 

Jason kaipasi jatkuvaa liikettä, hänen sielunsa oli rauhaton. Erilaista epävakautta kuin isällä, hän ajatteli, turvallisempaa, mutta epävakautta yhtä kaikki. Järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen heidän perheensä onnellisesta ja seesteisestä elämästä. Ei hän tietysti ollut onneton ja epätyytyväinenkään, mutta halusi jotakin muuta. Ja se oli hänen omastakin mielestään helvetin kiittämätöntä.

Nyt minä karkaan sanomatta mitään, jättäen vain lapun, jossa lupaan ilmoittaa aika ajoin olevani elossa ja käsken olemaan etsimättä itseäni, hän ajatteli katkerasti. Jason oli ratapihan syrjäisimmässä osassa, siellä missä tavarajunia lastattiin ja seuraavat tavarajunat lähtisivät vasta aamuvarhaisella. Työmiehet tulisivat neljän paikkeilla, siis vasta useiden tuntien kuluttua. Jasonia nauratti, sillä ratapihan peränurkassa hänellä oli turvallinen olo, olisi ollut vaikka työntekijät olisivat olleet paikalla. Hänellä oli selkeästi romanttisia mielikuvia junien lähdöistä. 

Hän ajatteli sotilaita, joille heidän morsiammensa vilkuttelivat nenäliinoillaan. Ellie ei olisi hyvästelemässä häntä ja tytön vanhemmat varmaankin onnittelisivat häntä siitä, että hän oli tehnyt Jasonin kanssa bänät kaksi kuukautta sitten. Se oli kyllä ollut sopuisa ero ja he olivat Ellien kanssa edelleen ystäviä. Nyt Ellie suuttuisi hänelle pahanpäiväisesti muiden lailla.

Jason heittäytyi pitkäkseen vaunun lattialle ja laittoi kädet niskan taakse tyynyksi. Hän tunsi kuinka tikut pistelivät häntä käsiin, mutta puu tuntui myös vaatteiden läpi. Hän huokasi ja sulki silmänsä. 

Lipunmyyjätyttö oli jutellu hänelle kaikenlaista, kysellyt mitä kuuluu ja miten menee. Jason oli vastaillut jotain puolivillaista, vaikka todellisuudessa tyttö oli antanut hänelle itsetuntobuustia matkaa varten. Hän ei tiennyt miksi oli edes alunperin mennyt ostamaan lipun ihmiseltä, kun sen olisi saanut automaatistakin. Kaipa tyttö oli ollut innoissaan, kun kerrankin palveltavana ei ollut joku huonokuuloinen vanhus, jolle kaikki piti toistaa kymmeneen kertaan.

Kello läheni puolta kahtatoista. Jason liukui kyykylleen maahan ja alkoi tarkastaa reppuaan vielä kerran. Vaihtovaatteita, rahaa eri taskuihin piilotettuna, pankkikortti vielä eri paikkaan piilotettuna, hammasharja ja pyyhe. Hänellä oli mukanaan kännykkänsä, johon hän oli käynyt ostamassa pre-paid –liittymän. Vanhan sim-korttinsa hän oli jättänyt kirjelappusen oheen keittiön pöydälle. Hänen maallinen omaisuutensa oli nyt tässä, mikä oli oikeastaan aika helpottavaa. 

Hän suuntasi takaisin kohti asemahallia ja toivoi hartaasti, ettei törmäisi siellä keneenkään tuttuun. Hän oli päättänyt häipyä. Ehkä se oli itsekästä ja nuoren miehen typerä päähänpisto. Ehkä hän tekisi kaikille palveluksen.

Jason ei tiennyt vastauksia pohdinnoilleen vielä silloinkaan, kun nousi keskiyönjunan vaunuun numero kolme. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, kun juna karisti hänen entisen kotikaupunkinsa pölyt akseleistaan.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LVII: Odottamaton kauneus, Musta tuli ja Uniin eksyneet

 Moikka!

PS: Olen pian puolessavälissä elämääni ja mietin, mitä teen toisella puoliskolla. Jeannella on kaikki, mitä seesteiseen onneen tarvitaan: kaksi aikuista lasta, huomaavainen aviomies, uskollinen ystävä, vakaa työpaikka. Hänen päiviään rytmittävät tutut rutiinit. Mutta kuten performanssitaiteilija Marina Abramovic, joka ruumistaan säästämättä julkisesti uhmaa pelkojaan museoissa kautta maailman, Jeanne rakastaa yllätyksiä. Hän haluaisi kokea jotain odottamatonta. Abramovic edustaa Jeannelle vapautta, valintoja joita hän on jättänyt elämässään tekemättä. Tänä kesänä Jeanne kutsuu sattuman vieraaksi turvalliseen arkeensa ja joutuu uusien valintojen eteen. Odottamaton kauneus on ranskalaisen Claudia Gallayn romaani. Elämänmakuinen, tyylikäs ja herkkä. Meidän aikamme Madame Bovary!

Alan yhä suuremmin ihastua Gallayn tyyliin. Odottamaton kauneus oli paljon Tyrskyjä keveämpi tarina, mutta yhtä lailla tässä maalataan lyhyillä lauseilla kaunista kuvaa. Rytmitys on huippuunsa hiottua. Pidin siitä, että takakansiteksissä vain Abramovic oli nostettu esille. Martin ja Jeannen lapsuuden perhe jäivät lukijan löydettäviksi kirjan sivuilta. Tarinassa oli paljon suloisia yksityiskohtia kuten minuuttia yli kuuden junan mies ja seitsemäntoista minuuttia yli kuuden junan nainen, jotka ehkä lopussa kohtasivat toisensa. Jostain syystä minun oli vaikea mieltää, että Jeanne oli hieman yli nelikymppinen. Oletin vain alusta alkaen, että hän on kuusissakymmenissä. Sillä tuntui huvittavalta joka kerta, kun mummu (joka on siis Jeannen isoäiti)  mainittiin ja ajattelin, että sen mummun täytyy kyllä olla ikivanha. Ihana kirja kokonaisuudessa, sisältää myös elämän kirpeyttä.

On vuosi 1540. Henry VIII aikoo jälleen erota vaimostaan avioituakseen uudelleen. Seurauksena kuninkaan lähimmän miehen Thomas Cromwellin asema horjuu. Vahvistaakseen asemaansa Cromwell hälyttää tarkkanäköisen lakimiehen Matthew Shardlaken etsiämään käsiinsä salaperäisen kreikkalaisen tulen – aseen, jonka avulla kuninkaan mahti vihollisiaan vastaan kasvaisi. Shardlake puolestaan tutkii murhatapausta puolustaakseen syytettyä tyttöä. Cromwell lupaa lykätä tytön teloitusta, jos Shardlake suostuu yhteistyöhön. Alkaa kiivas juoksu aikaa vastaan, kun uhattuna on paitsi tytön henki myös Shardlaken ja hänen veijarimaisen apulaisensa Barakin elämä. Musta tuli on C. J. Sansomin toinen Matthew Shardlake –romaani.

Koska olen aloittanut sarjan lukemisen Itsevaltiaasta, oli jotenkin hupaisen retrospektiivistä lukea tätä. Sekä Itsevaltiaasta että Ilmestyksessä viittaillaan kovasti juuri näihin Cromwellin kaatumisen aikaisiin tapahtumiin. Toisaalta harmitti, kun ei päässyt tutustumaan Barakiin sellaisena fressinä henkilönä kuin hänet tässä esiteltiin. Matthew´n huomautus Barakin ihmisvihaaja-aseentesta – ”et voi kutsua paskiaisiksi kaikkia, joista et pidä” – on muuten hyvin osuva. Selittää apulaisen luonnetta myöhemmissäkin kirjoissa. Skelley-parka, joka yritti puolisokeana tuherrella oikeuspapereita. Hänen silmälasinsa ovat jääneet mieleeni, Sansom on siis korostanut tätä piirrettä jatkossa tarkoituksella. Rikosmysteeri oli mukiinmenevä, mutta jäin pohtimaan eivätkö englantilaiset itse käyttäneet minkäänlaista paloviinaa, kun vodka oli heistä niin tavattoman vahvaa.

Henri Skinner kiirehtii tapaamiseen Lontoon iltapäiväruuhkassa, mutta joutuu onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henriä odottaa saapuvaksi hänen kolmetoistavuotias poikansa Sam, joka on lähettänyt isälleen pyynnön: ”Rakas isä, me emme tunne toisiamme, mutta minun mielestäni meidän pitäisi viimein tutustua.” Sairaalassa makaava Henri tuo yhteen Samin ja Eddien, naisen, jota Henri rakasti ja jonka hän jätti. Toisiinsa tukeutuen nämä kaksi hylättyä yrittävät löytää yhteyden elämän ja kuoleman välitilaan kadonneeseen Henriin opastaakseen tämän takaisin elävien luokse. Toivo ja epätoivo vuorottelevat, mutta kuoleman varjoista versoo jotakin uutta, kun Sam kohtaa sairaalassa toisenkin uniin eksyneen, yksitoistavuotiaan Madelynin. Uniin eksyneet on Nina Georgen romaani.

Uniin eksyneet, Pieni bistro Bretagnessa ja Pieni kirjapuoti Pariisissa muodostavar Georgen mukaan kuoleman tematiikkaa käsittelevän trilogian. Kaikkien eniten kuolema on läsnä mielestäni käsillä olevassa romaanissa. En ollut aluksi järin ihastunut minäkertojien vaihteluun Henrin itsensä, Eddien ja Samin välillä. Etenkin Samin koulussa tapahtuneet kohtaukset olisi voinut typistää muutamaan lauseeseen. Sain paljon paremman kuvan Samin synestesia-aistista Henri kuvatessa sitä yhdessä ”unijaksossaan” kuin kolmetoista vuotiaiden vähän sekavasta touhuilusta. Enkä nyt tarkoita etteikö Sam olisi osannut kuvailla synestesiaansa, hän vain antoi parhaat kuvaukset juuri sairaalassa isänsä vuoteen ääressä. Hämmästyin, joka kerta, kun Eddiellä kerrotaan olevan nahkatakki ja moottoripyörä. Nimi luultavasti antoi minulle toisenlaisen viban. En suosittele tätä aivan yhtä ylitsevuotavasti kuin aiempia Georgen romaaneita, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.

-Roona-

Viimeinen laulu (Kaiken huumassa -sarjan 3. luku)

 Heippa!

Tällä viikolla postaaminen siirtyi loppuviikkoon koneongelmien vuoksi. Anteeksi myös oudosta asettelusta, äidin koneella jouduin copy/pastaamaan tekstin Driven kautta. 

Tässä esiintyvät Marlene ja Tim ovat edellisen osan James vanhemmat. Inspisbiisinä on One Last Song (Youtube) 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tim Mahon selaili aamulehteä. Kadonnut 21-vuotias Jason Dawson. 180 cm pitkä... ymmh, hän ohitti 

muut tuntomerkit silmäillen. Viimeinen havainto Central-asemalla...., jälleen hän ohitti harhaillen

tarkemman ajankohdan. Hänen vaimonsa Marlene oli juuri istuutunut häntä vastapäätä. Naisen pitkä

tukka oli valtoimenaan avoimena niin kuin se tapasi olla aina sunnuntaiaamuisin. Jotakin oli jäljellä

entisistä hippiajoista. Tim huokasi. Viime aikoina hän ja Marlene olivat riidelleet paljon.

Keskiluokkaisuus oli tunkenut kärhensä kaikkiin heidän elämänalueisiinsa ja se rassasi parisuhdetta, joka perustui 60-luvun vapaaseen rakkauteen. 

Marlene voiteli paahtoleipäänsä yrmeänä, mikä ei lainkaan sopinut yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

”Mitä sinä tuijotat, Tim?” hän äyskäisi ärtyneesti.

”Näytät kauniilta, pupu. Sitä minä vain.”

Marlene kohautti harteitaan niin, että kiharapilvi pöllähti. ”En ole tänään puputtelu tuulella. Anna

minulle alku siitä lehdestä, kun näytät sen jo lukeneen.”

Tim ojensi päivän otsikot ja taloussivut, jonka jälkeen aamiainen jatkui ikävän hiljaisuuden merkeissä.

Miten me tähän päädyimme, hän pohti itsekseen. Marlene oli villimpi kuin minä. Isä vastusti

avioliittoamme kivenkovaa, mutta on nykyään varmaan tyytyväisempi miniäänsä kuin minä vaimooni,

ironista sinänsä. Tim nousi pöydästä ja kantoi astiansa tiskialtaaseen. Hän huuhteli kuppinsa ja

lautasensa ja laittoi ne sitten pesukoneeseen. Marlene jäi lukemaan lehteä ja kun Tim ohitti hänet

mennäkseen kylpyhuoneeseen, hän huomasi naisen hartioiden rentoutuneen ja tämän jopa nauttivan

aamiaisestaan.

Marlene oli tyytyväinen, kun hänen miehensä poistui keittiöstä. Hän ei halunnut tapella tänäänkin

jostain mitättömästä asiasta. Hän piti hiuksiaan auki sunnuntaisin ja silloin tällöin muulloinkin ja siinä

oli hänelle hippeyttä ihan tarpeeksi. Marlene arveli Timin ajattelevan sisimmässään, että hän oli hylännyt rakkauden aatteen, mutta se ei ollut totta. 

Ei asioita vain voinut toteuttaa enää hurjastelle kuten 60-luvulla.

Olihan se ollut hauskaa, mutta nykyään muistoissa oli sitruunankatkera sivumaku. Hän oli rakastanut

Timiä kovasti ja rakasti vieläkin, mutta mies oli jumahtanut lapsellisiin ja yli-idealistisiin osiin

hippiaatetta. Marlenea harmitti, että he olivat kasvattaneet poikansa aivan liian vapaasti. Oikeastaan

koko hänen avioliittonsa tympäisi häntä tällä hetkellä pahanpäiväisesti. Hän kuuli kuinka Tim meni

olohuoneeseen ja asettui sohvalle. Ainakin hän sai olla lopun aamiaista rauhassa omissa oloissaan.

Maanantai-ilta oli jo tummunut, kun Marlene palasi töistä kotiin. Hän oli ylpeä paikastaan keskisuuren

firman johtoportaassa, vaikka työpäivät venyivätkin usein pitkiksi. Tim oli ehkä jo tullut myös ja heidän

olisi lämmitettävä eilisiä tähteitä. Marlene avasi oven ja hänen nenäänsä lehahti saman tien maukas

tuoksu. Hän oli tästä hieman ihmeissään, mutta riisui kuitenkin ensin takkinsa ja kenkänsä ja meni

sitten salkkuinen keittiöön. Tim ei ollut kotona, mutta sammutetussa uunissa odotti pata selkeästi

jälkilämmöissä.

Pöydällä oli lappu, jossa luki: 

Kulta, syö tästä ja ota itsellesi huomiseksi evääksi mukaan. James on ruokittu. Minun oli lähdettävä iltakeikalle. 

Rakkaudella, Tim XOXO 

PS. Kuuntele ennen nukkumaan menoa soittimessa olevan levyn ensimmäinen kappale.

Marlene oli yhä enemmän kummissaan. Tim ei yleensä järjestänyt näin positiivisia yllätyksiä,

pikemminkin päinvastoin. Hän otti padan uunista ja asettui syömään pöydän ääreen kauhottuaan ensin

aimo annoksen lautaselleen. Lopetettuaan hän saattoi panna astiat suoraan koneeseen, joka oli näköjään

tyhjennetty. Hän täytti eväsrasiansa ja siirsi lopun muhennoksen pienempään kippoon. Marlene meni

suihkuun ja asettui sitten pyyhe päässä sohvalle katsomaan muutaman jakson Netflix-suosikkejaan. 

Tim ei ollut tullut kotiin vielä silloinkaan, kun hän sammutti television ja alkoi käydä yöpuulle. 

Silloin hän muisti miehensä kirjoittaman lapun. Hän painoi makuuhuoneen cd-soittimen päälle ja törkkäsi playtä.

Tumma ja rouhea naisääni täytti pian huoneen. Lady Day, Marlene ajatteli, sama kappale, jonka

kuuluessa kosit minua senkin liero. Ehkä meidän liittomme jatkuu vielä hetken Tim, hän pohti juuri

ennen nukahtamistaan, et sinä vielä ole menetetty tapaus.

-Roona-