Toivelista aikuisen

 Moikka!

Tämä runo on käännös David Fosterin joululaulusta Grown-up Christmas List. Voit kuunnella Pentatonixin version tästä linkistä Grown-up Christmas List (linkki vie Youtubeen).

Rakas joulupukki

mut vielä muistatko

kun istuin polvellas

silloin pienenä

ja kaikki toiveeni sulle paljastin

 

Nyt oon jo aikuinen

silti apuas yhä tarvitsen

En oo enää lapsonen

mut unelmilla silti siivet on

 

Siks salaisuuden sulle kuiskaan

toivelistan aikuisen

itsellein en pyydä

muille sitäkin enemmän

 

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Kuinka lapsena uskoinkaan

et tärkeintä ois

kuusen alus lahjat

pian saada papereista pois

Nyt tiedän paremmin

ei korvaa lelut, pelit

lämpöö aikuisen

Voi, kunpa sodat loppuis

ja aika haavat parantais

sais lapsi kasvaa kotonaan

kanssa ystäväin

ja aina oikeus voittais

ja rakkaus kukoistais

Tää on toivelistani aikuisen

 

Jos lapsen usko, herkkyys hetkeks palautuis

näkisinkö totuuden

ja täyttyiskö toiveeni aikuisen

-Roona-

Elokuvissa LXVII: Black Panther: Wakanda Forever

 Heippa!

Uusimman Marvel-elokuvan on ensimmäisen Black Pantherin tapaan ohjannut Ryan Coogler. Pääosissa ovat Letitia Wright (Shuri), Lupita Nyong ´o (Nakia), Danai Gurira (Okoye), Winston Duke (M´Baku), Angela Bassett (kuningatar Ramonda), Tenoch Huerta (Namor), Martin Freeman (Everett Ross) ja Dominique Thorne (RiRi Williams).

Leffa alkaa hautajaisilla. T`Challa on kuollut. Oli eleenä ihan kaunista antaa T`Challalle samanlainen loppu kuin Chadwick Bosemanille: mennä hiljaa kärsittyyn sairauteen. Se ei vain minusta sopinut Wakandan maailmaan, jossa lähes kaikki voidaan parantaa (epäilemättä heillä olisi ollut sanansa sanottavana Bosemanin syövällekin). Pidin muuten hautajaiskohtauksesta tosi paljon. Siinä oli jälleen runsaasti afrikkalaisperinnettä, jota tuotiin esille jo ensimmäisessä Pantterissa. Leffassa ei selitetty miksi Wakandassa ei vielä vuodenkaan päästä ollut valittu uutta hallitsijaa (Ramonda oli vain väliaikainen hallitsija, niin paljon kuin häntä kuningattareksi kutsuttiinkin). Black Pantherin soihtua ei tietenkään oltu voitu antaa eteenpäin, mutta eivät kai wakandalaiset ikuisuutta olleet ajatelleet odottaa, kun kuitenkin oli selvää, että he olivat toistaiseksi ilman sydänyrttiä. Tulin siis vaan miettineeksi, että vaikuttiko asiaan, että kuninkuus voi periytyä vain pojalle, paitsi jos sydänyrtti antaa voimat tytölle, jolloin hänestä voi tulla hallitsija myös.

Namorin valtakunta oli kivasti toteutettu. Tunnelma oli tällaiselle maakravulle ajoittain jopa ahdistava pimeyksineen ja paineen tunteineen. Oivaa elokuvallistamista siis. Namorin nimen kohdalla tunsin myötähäpeää, vaikka uskonkin, että selitys nimelle oli otettu ihan alkuperäisistä sarjakuvista. Nimessä itsessään siis ei ole mitään vika, se selitys vaan oli tasoa kreikkalaiset kutsuivat muita kansoja barbaareiksi, koska heidän mielestään niiden kielet kuulostivat bar, bar, bar -äänteiltä. Mayamytologiasta tulevasta nimestä Kukulkan luonnollisesti pidin. Tykkäsin, ettei hänen ja Shurin välille oltu yritetty muodostaa romanssia vaan Shuri löysi hänestä kaikupohjaa omille ajatuksilleen. Toisissa oloissa heistä olisi voinut tulla hyvät ystävyyden silaamat liittolaiset.

Rossilla ei ollut elokuvassa oikein mitään virkaa. Ei häntä tarvittu edes FBI:n asiantuntijaksi. RiRillä taas epäilemättä on paikkansa universumin tulevissa leffoissa, mutta Wakanda Foreverissä hänkin lähinnä roikkui mukana. Angela Bassett tekee upean roolin kuningattarena, joka on menettänyt perheensä Shuria lukuun ottamatta. Afroamerikkalainen cast ottaa muutenkin ilon irti saadessaan näytellä afrikkalaisia hahmoja. Samoin näyttää olevan latinoperäisten hahmojen kohdalla. M`Baku oli jotenkin kauhean sympaattinen tässä, etenkin kuinka hän yritti olla isoveli Shurille ottamatta kuitenkaan millään tavalla T`Challan paikkaa.

Black Panther oli minulle henkilökohtaisesti tosi puhutteleva kokemus ja siihen Wakanda Forever ei todellakaan yllä. Toisaalta pidin siitä, että MCU:ssa palattiin jälleen vakavammalle linjalle Thor: Love and Thunderin jälkeen, jossa lähes kaikki oli vitsiä. Kokonaisuudessaan Forever on kuitenkin suositeltavaa katsottavaa universumista kiinnostuneille.

 

-Roona-

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

 Moikka!

Laskeutunut jouluyön hiljaisuus

kirjoitan ja rukoilen yhtä aikaa

Katseeni karkaa peitonaluskaariin

hän tuli nukkumaan vaatimattomaan vuoteeseeni.

 

Ikkunasta eivät loista tähtikuviot

ei edes se yksi, jota voisi seurata

Hahmo vällyissä tuhahtaa ja kääntää kylkeä

tuoksuen viinille, villalle ja viattomuudelle.

 

”Tänään on teille Daavidin kaupungissa…”

aiemmin illalla olen lukenut tasaiseen ääneen

Paperi edessäni makaa pari viivaa viisaampana

sanat ovat haihtuneet taivaaseen.

 

Voi, missä olet tähtivalo?

Kuvittelen itseni makaamaan viettävälle niitylle

hänen kanssaan tietysti

Aina ja ikuisesti hänen kanssaan.

 

Juhlissa me kallistelimme maljoja

hän nauroi ja lauloi ”Come all ya faithfull”

Nyt pitäisi minun antaa lahjani

ja mennä hänen viereensä.

 

Hiljaisuus pidättelee ja puristaa,

muista lupauksesi.

Heikko aromi kantautuu oven takaa,

lihan rasva ei kaikki vielä kadonnut vatsoihin.

 

Olkapää kohoaa, katse kiinnittyy.

Riisu ja tule!

Kapuan vaatteet päällä

kuin pahainen koulupoika.

 

Lämmön tulvahdus, ihmisen kaipuu,

hartaana katson, kun hän nukahtaa uudelleen.

Antakoon Valtias anteeksi,

rukoilen lisää huomenna.

-Roona-

Mietteitä kirjasta LXXXV: Surulla on sulkapeite ja Ainoa

 Heippa ja hyvää itsenäisyyspäivää!

”Tai kauniimmin sanottuna: usko. Ulvoen huudettu anteeksi, josta soi kyllä, josta kiitos ja josta eteenpäin.” Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. Sitten saapuu vierailija. Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. Max Porterin pienoisromaani on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään nopeilla siiveniskuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin – ja takaisin. Kirjan sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus. Kirjan on suomentanut Irmeli Ruuska.

Olipa jotenkin outo ja kuitenkin aika osuva kirja. Porter on onnistunut kuvaamaan hyvin, miten absurdia suru on. Lohduttava ja parantava varis puhuu useimmiten sekavia. Pidin myös siitä, että Suru oli tavallaan vallannut variksen kehon ja siksi lintuna välillä ajatteli hyvin lintumaisia asioita. Näin ainakin itse tulkitsin. Olivatkohan pojat kumpikin alle kouluikäisiä (siis suomalaisella ei brittiläisellä mittapuulla!)? Ei kun taidettiinhan jossain vaiheessa todeta, että he olivat äidin kuollessa koulussa! Mutta heidän ikänsä jäi kyllä epämääräiseksi isän romantisoidessa sitä valtavasti puhuessaan pienistä lasten vartaloista ynnä muusta. Lisäksi poikien osioissa taisi välillä olla äänessä vanhempi ja välillä nuorempi veli. Isäkin taisi onneksi ennen pitkää selvitä surusta ja loppu olikin jo toiveikkaampi.

Laiton toisen käteni hänen käteensä ja painoin poskeni hänen rintaansa vasten. Hän laski leukansa pääni päälle, ja me pyörimme sateenropinan tahtiin. Sinä hetkenä tunsin, että kaikki kääntyisi parhain päin. Ja jos saisimme tämän toimimaan, löytäisimme jotenkin aina tien takaisin toistemme luo. Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta. Ainoa on Kiera Cassin kirjoittaman Valinta-sarjan kolmas osa.

Tähän menneistä lukeneistani, pidin tästä osasta eniten. Kiva, että Aspen sai omaakin toimijuutta; rivien välistä tuli esille, että hän piti työstään palatsissa eikä loppujen lopuksi ollut jäänyt kituuttamaan sinne vain American takia. Hienoa, että politiikka ja palatsin ulkopuoliset tapahtumat olivat juonessa esillä aiempaa enemmän. Tosin ne kirjaimellisesti tunkeutuivat sisään palatsiin, mutta silti. Tykkäsin erilaisista kapinallisista, se kuvasti hyvin poliittisen tilanteen monimutkaisuutta. Pidin myös siitä kommentaarista, jonka perheensä (ja alueensa) kunnian takia Eliitissä mukana olevan tytön osa, tarinaan toi. Siihen oli sovellettu tiettyjä itäisen Aasian arvomaailman piirteitä, joskin ekstriimissä muodossa. Mutta mainio lopetus American tarinalle, seuraavissa osissa seurataankin hänen ja Maxonin lapsia.

-Roona-