Mietteitä kirjasta CIII: Muusa, Parittomat ja Fahrenheit 451

 Heippa!

Kaksi naista, kaksi aikakautta. Kadonneen maalauksen salaisuus sitoo naiset yhteen Jessie Burtonin kiehtovassa lukuromaanissa. Vuonna 1967 trinidadilainen Odelle pääsee konekirjoittajaksi lontoolaiseen taidegalleriaan ja tutustuu nuoreen mieheen, joka haluaa myydä perinnöksi saamansa taulun. Mutta kuka taulun on maalannut? Taulun arvoitus johdattaa 1930-luvun lopulle sisällissodan runtelemaan Espanjaan, jossa taidekauppiaan tytär Olive Schloss harrastaa maalaamista – salassa. Olive tutustuu perheensä palvelijattareen Teresaan, jonka veli, taitelijan urasta haaveileva vallankumouksellinen Isaac vetää Olivea puoleensa. Kun Isaac ja Teresa kannustava Olivea paljastamaan taiteelliset lahjansa, seuraukset ovat kohtalokkaat.

Minulle tuli Odellesta mieleen Hakekaa kätilö!-sarjan Lucille, joka oli kotoisin Jamaikalta (Odelle muuten mainitsee kirjassa, ettei ole koskaan käynyt Jamaikalla, vaikka onkin kotoisin toiselta Karibian saarelta Trinidadista). Se ei niinkään johtunut kirjaimellisesta kotimaasta kuin samanlaisesta taustasta ja heidän kokemistaan samanlaisista ennakkoluuloista. Myös tuo 30-luvun Espanja tuntui jotenkin tutulta, kun on katsonut joitakin siihen aikakauteen sijoittuvia espanjalaisia draamasarjoja. Pidin Oliven ja Teresan suhteesta ja siitä, miten he kipuilivat toistensa kanssa. Isaac jäi minulle vähän mysteeriksi ja aika kaukaiseksi hahmoksi. Majorie Quickin henkilöllisyyttä oli kyllä kiva kirjan mittaan pohdiskella ja arvailla. Onnistuin keksimään sen ennen kuin se lopussa paljastettiin.

Luomuviljelijä Tommi Saarinen uurastaa Petäjäniemen kartanon mailla – niillä jotka jätettiin suvulle torpparivapautuksen jälkeen Tommin isoisän äidin, Anna Sofian perintönä. Itsepäistä partasuuta ahdistelevat ilmastonmuutoksen riehaannuttamat säät, kasvitaudit ja tuholaiset, mutta myös kiristyvä EU-byrokratia, joka on juuri saanut uudet kasvot. Paikalliseksi luomutarkastajaksi on pestattu vasta Brysselistä palannut agronomi Salla Hartikainen. Tarmokas nuori nainen ei kumarra herroja eikä hehtaareita – lieneekö topakkuus periytynyt hänen kansanedustajana vaikuttaneelta esiäidiltään Hilmalta. Kesästä tulee ennennäkemättömän raju. Petäjäniemen peltojen tienoilla tunteita loukataan puolin ja toisin. Näyttää jo siltä, että joku jää auttamatta paripuoleksi.

Olin pelännyt, etten pitäisi tästä sarjan viimeisestä osasta, koska se hyppää monta sukupolvea Annasta ja Hilmasta eteenpäin 2000-luvulle. Mutta se osoittautui sarjaan sopivan henkiseksi ja erityisesti pidin sen positiivisesta suhtautumisesta luomubyrokratiaan. Mustonen on selvästi tehnyt taustatyönsä ja ymmärtää sekä viljelijää että byrokraattia. Aika jännä, että takakannessa on haluttu antaa ymmärtää, että näkökulmahenkilö olisi Tommi, kun se kuitenkin heti alusta alkaen on Saara. Tykkäsin reippaista muoreista Fannista ja Allista. He tietysti huomasivat heti, että Saara ja Tommi sopivat yhteen. Myös tuo harjoittelija Minnan juttu oli jotenkin tyypillistä draamaa. Harmi toki hänen pojalleen Epulle, sitähän Saara ja kumppanitkin pahoittelivat eniten.

Ray Bradburyn vuonna 1953 ilmestynyt romaani Fahrenheit 451 kertoo ydinsotaan ajautuvasta maailmasta, jossa ihmiset turrutetaan viihteellä. Kirjallisuus on kiellettyä. Sivistyneistö on vaiennettu ja kansa tietämätöntä. Palomiehet polttavat kirjat ja kirjatoukkien talot. Palomies Guy Montag pitää työstään. Hän tapaa naapurissa asuvan eksentrisen Clarissen ja tutustuu sananvapauteen. Viihteen suurkuluttaja, Montagin vaimo Mildred yrittää itsemurhaa ja Clarisse katoaa. Montag alkaa lukea ja joutuu vaikeuksiin auktoriteettien kanssa. Fahrenheit 451 on yksi maailman arvostetuimmista dystopiaromaaneista. Klassikon uudesta suomennoksesta vastaa Einari Aaltonen.

Uusi suomennos kuulusti miellyttävän modernilta ja erityiskiitoksen annan painoksen komealle kannelle. Itse en jotenkin lämmennyt Fahrenheitille, joskaan sitä tuskin on tarkoitettu teoksena ketään lämmittäväksi. Toisaalta Bradbury on osannut ennustaa oikein ääliöviihteen, tositv tähtösistä koostuvan perheen. Toisaalta hän ei ole arvannut, että elämme laadukkaan ja hyvin kirjoitetun tv-draaman kultakautta, toki pääasiassa striimauspalvelujen eikä normaalin ajastetun tv:n kautta. Sota on sokaistuille ihmisille kaukana, kunnes se tulee kirjaimellisesti päälle pommien muodossa. Yksi Mildredin ystävärouvista ei ollut lainkaan huolissaan sotaan joutuneesta siipastaan, kyllähän mies kotiin tulee, kunhan taistelu muutaman päivän päästä loppuu.

-Roona-

Lempikahvisi sulle sekoitan, osat 1-3

 Moikka!

Disclaimer: tämä on fanifiktiota, jossa henkilöt on lainattu muualta, mutta tarina ja juoni ovat omiani. MCU kuuluu tekijöilleen, enkä minä saa kirjoittamisesta tai julkaisemisesta rahaa.

1.(300) 

Loki oli ärsyyntynyt. Se johtui sekä kofeiinin puutteesta että ihmisistä yleensä. Kauniilla säällä – niin kuin tänään – heitä oli liikkeellä ruuhkaksi asti ja kaikki olivat siitä huolimatta iloisia. Hän yritti suunnata kantakahvilaansa, mutta ripeydestä oli turha puhua. Onneksi Ruth sentään olisi Sorellasissa. Ruth oli keski-ikäinen työhönsä tympääntynyt asiakaspalvelija, joka vastaili tylysti, mutta teki ilman muuta New Yorkin parhaimmat kahvijuomat. Eikä Lokin tarvinnut sietää ketjuliikkeiden ja hispteripaahtimoiden aurinkoisten myyjien tekopirteitä virneitä. Viidentoista minuutin kuluttua kello kilisi Lokin astuessa sisään Sorellasiin. Muutamissa pöydissä istui asiakkaita, mutta tiskillä ei ollut ketään paitsi sen takana joku, joka ei ollut Ruth. Lihaksikas vaaleatukkainen nuorimies hymyili Lokille silmillään. 

”Mitä saisi olla?” tämä kysyi ystävällisellä äänellä. 

”Tee minulle take-away karamellilatte.” 

Valkoisten hampaiden pilkahdus ja mies oli kääntynyt valmistamaan tilausta. Loki tuhahti pienesti. Tuollaisen tausta oli helppo arvata. Urheilijapoika, luokkansa suosituin, tyttöjä pyöri ympärillä kuin vettä joessa. Loki oli joskus ollut ihan kohtuullinen yleisurheilija, mutta se oli loppunut kaapista tulemiseen, koska muutamat kultatukan kaltaiset ääliöt eivät olleet voineet jakaa pukuhuonetta hänen kanssaan. Ja tietysti koska oltiin pienessä amerikkalaisessa peräkylässä, jalkapalloilijat saivat tahtonsa läpi. Loki havahtui, kun hänelle ojennettiin lämmintä pahvimukia. 

”Se tekee viisi kaksikymmentä.” 

Huulet olivat edelleen korvissa. Hän tunki luottokorttinsa maksupäätteen päälle, nappasi kupin mukaansa ja suuntasi ovelle. Hän irrotti kannen, nosti reunan huulilleen automaattisesti ja… sylkäisi suunsa sisällön takaisin muun kahvin joukkoon. 

”Mitä helvettiä tämä on?” 

Kassapoika katsoi häntä säikähtäneenä. ”Anteeksi. Olen uusi. Minulle tuli varmaan joku virhe. Teen sinulle uuden.” 

Loki tömäytti mukin tiskiin. ”Minulle riittää yksi myrkytyskerta per päivä, kiitos vain.” 

Kultatukka – nimikyltissä luki Thor – naputteli hätäisesti sormiaan. ”Saat tietysti rahat takaisin…” Hän oli jo kassakoneen luona. 

”Ei tarvitse! Ties vaikka onnistut tyhjentämään tilini senkin onneton tumpelo.” Loki käännähti erittäin dramaattisesti ja pyyhälsi ulos Sorellasin ovesta. Hän oli niin harmistunut, että tömisteli lähimpään Starbucksiin kahden korttelin päähän, josta palasi kohta kadulle puolen litran sokeripommin kanssa.

 

2.(150) 

Thor nyökkäili Ruthin saarnalle, vaikka puolet siitä menikin ohi hänen korviensa. ”Se poika on minun parhaita asiakkaitani. Hän käy täällä melkein toiselta puolelta kaupunkia! Sen sain hänestä kerran puristettua irti, vaikka hän ei juuri turhia puhele. Kuunteletko sinä tyhjäpää edes?!” 

”Tietysti”, Thor myönsi rauhallisesti. ”Olen pahoillani.” Sanat tulivat automaatilla, sillä aivot työskentelivät paljon tärkeämmän asian parissa, nimittäin tuon kaupungin toiselta laidalta tulevan miehen kauniissa mustissa silmissä. 

Ruth tuhahti halveksuvasti. ”Anna mun kaikki kestää. Toivotaan, että hän tulee takaisin.” 

Nainen laahusti takaisin liikkeen puolelle jättäen Thorin takahuoneeseen. Minäkin toivon, että hän tulee takaisin, Thor mietti. Olisi mukava tietää hänen nimensä. Ja tehdä hänelle onnistunut kahvi. Ihan anteeksipyynnöksi tietysti vain. Ajatukset lähtivät harhailemaan. Miten joku saattoikin olla niin komea. Korkeat poskipäät, hienostuneet huulet, joissa oli pieni amorinkaari… Sellaiset saivat hänet heikoksi. Hän opettelisi heidän listansa joka ikisen kahvin valmistuksen täydellisesti. Mielikuvilleen virnuille Thor nousi tuolilta ja meni Ruthin luo pyytämään tarkempaa opetusta.

 

3.(100) 

Sokerihumala rynkytti päässä. Loki makasi sohvallaan kylmäkääre otsalla. Helvettiin Starbucks ja helvettiin jokainen, joka kirjoitti i:n pisteen paikalle pikkuisen sydämen. Omatuntokin saisi painua sinne jonon jatkoksi. Se nimittäin oli alkanut soimata häntä siitä, että hän oli ollut ilkeä sille kassapojalle. Loki tiesi, ettei hän ollut koskaan erityisen kiltti kenellekään. Hänen harvat ystävänsä tiesivät sen oikein hyvin eivätkä välittäneet ajoittaisista passiivisaggressiivisuuden purkauksista. Joten miksi nyt olisi tarvinnut piitata. Natasha olisi varmaan osannut kertoa, jos hän oli jaksanut soittaa naiselle. 

Pyydät seuraavalla kerralla anteeksi, niin minä menen pois, omatunto kuiskasi viekoittelevasti. 

Ihan sama, Loki huomasi vastaavansa. Kunhan vain saan olla rauhassa loppuillan.

-Roona-

Elokuvissa LXXXV: All of Us Strangers

 Heippa!

Andrew Haig on ohjannut ja käsikirjoittanut Taichi Yamadan romaaniin Strangers perustuvan elokuvan. Pääosissa näyttelevät Andrew Scott (Adam), Paul Mescal (Harry), Jamie Bell (Adamin isä) ja Claire Foy (Adamin äiti).

Adam on upouudessa, lähes tyhjässä kerrostalossa asuva käsikirjoittaja. Hän kamppailee edelleen vanhempiensa kuolemasta aiheutuvien muistojen kanssa, vaikka nämä tappaneesta autokolarista on jo 30 vuotta. Hän tutustuu sattumalta talon toiseen asukkaaseen, kuutoskerroksessa majailevaan Harryyn. Miesten välille syttyy suhde. Adam alkaa vierailla perheensä vanhalla kotitalolla, jossa vanhemmat yhä hänen kuvitelmissaan asuvat samanlaisina kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Isä ja äiti ottavat aikuistuneen poikansa avosylin vastaan, mutta aika on mennyt eteenpäin eikä yllätyksiltä ja suurilta tunteilta vältytä.

Miten luontevasti Bell, Foy ja Scott näyttelivätkään tilannetta, jossa tosielämässä kaikki ovat aikuisia, mutta silti yhtä pidetään edelleen lapsena. Tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, mutta voisi tuntua todella vaivaannuttavalta, kun aikuinen mies haluaa mennä vanhempiensa väliin nukkumaan, mutta jotenkin Foysta ja Bellistä huokuu se, että he ovat kartalla siitä, että tämä on heidän pieni poikansa, vaikka toisella tasolla tajuavatkin, että Adam on vuosikymmenien aikana kasvanut aikuiseksi. Minusta oli myös kivaa, että isä oli ok Adamin homouden suhteen ja oli arvellutkin jotain sen suuntaista, kun taas äiti vähän järkyttyi asiasta. Yleensähän tämä menee kliseisesti toisin päin, koska tokihan hoivaviettisen naisen on helpompi ymmärtää herkkää lastaan. Äidin huolen kautta oli kuitenkin kauniisti käsitelty sitä, että vaikka nykyään ei tarvitse pelätä HIViä eikä rikostuomiota, niin queeriksi (sivuhuomautuksena: Adamin ja Harryn keskustelu siitä käyttävätkö he itsestään sanaa gay vai queer on mielenkiintoinen samoin kuin tekstittäjän päätös jättää sana gay suurimmaksi osaksi kääntämättä homoksi) tunnustautuminen aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa, jossa heterous on normi.

Harryn hahmo jäi minulle ehkä vähän kaukaiseksi. Välillä ajattelin, että ehkä hänkin on Adamin mielen luomus, kuten kuolleiden vanhempien näkeminen suremisprosessia helpottamassa. Harryllähän ei kerrottu olevan juuri siteitä ulkopuoliseen maailmaan esim. päivittäistä työtä. Toki hän puhui perheestään, mutta siinäkin oli se varaus, että hän näkee heitä harvoin joka tapauksessa (ts. juonen ei siis tarvitsisi perustella, miksi Adam ei koskaan tapaa tätä perhettä tai näe jälkiä heistä). Toisaalta Harryn ehkä kuuluikin olla hieman irrallinen reppana.

Lopussa jäin pohtimaan, että tuliko Harrysta nyt Adamille uusi suru ja pakkomielle vanhempien tilalle. Olisin toivonut, että hahmo olisi saanut jäädä hieman terveellisempään paikkaan kuin mistä aloitti, mutta en myöskään tässä tapauksessa koe, että ratkaisu olisi ollut jotenkin epätyydyttävä.

Leffan alkukuva oli muuten aika messevä ja olisi sopinut hyvin myös johonkin katastrofielokuvaan kuvaamaan tuhon jälkeistä maailmaa ja sopi tämäkin tarinan surumielisyyteen hyvin. Tästä tietysti pojot tuotantotiimille. Suosittelen leffaa katsottavaksi lämpimästi.

-Roona-

Varastettu, haluttu, hellitty

 Moikka!

Asha käveleskeli laiskasti puutarhassa. Hänen pitäisi kohta liittyä bjarmialaisen prinsessansa seuraan ja pelkkä ajatuskin tympi häntä. Tytön käytös oli hillittyä ja sivistynyttä, mikä oli kaiketi hyvä, mutta hän oli odottanut pohjoista barbaarisuutta ja pettynyt pahasti. Serja ei selkeästi ollut saanut kaikkein johdonmukaisinta opetusta, mutta hän oli luonnostaan taitava keskustelija ja – Ashan oli pitkin hampain myönnettävä – tytöksi erittäin fiksu. Tilanteen ollessa toinen hän olisi kenties mielellään riiustellut tämän kanssa, mutta sille, että avioliitosta oli sovittu hänen selkänsä takana mitään kysymättä, luonne ei halunnut antaa periksi. Asha antoi tyylikkään hymyn valua huulilleen tytön ja tämän esiliinan ilmestyessä hänen näköpiiriinsä. Hänen ja prinsessan kaartin kukkoilevan kapteenin välillä oli kipinöinyt alusta alkaen, vaikkeivät he olleet vaihtaneet montaakaan sanaa. Oli äärimmäisen ärsyttävää, miten mies vahti tyttöä kuin hai laivaa. Ja vielä ärsyttävämpää oli, että Serja ei tuntunut välittävän koko vartijasta.

”Näytät ihastuttavalta prinsessa”, Asha sanoi kumartaen.

”Tekin näytätte hyvin voivalta, prinssi Asha.” Tyttö alkoi astella hänen vierellään. ”Minusta on ihanaa kävellä puutarhassa. Meillä Bjarmiassa ei ole juuri tällaisia, toki kesäkukkia niityillä ja hyötykasveja kasvimaalla.”

Ashaa ei huvittanut puhua kaiken maailman kukista. ”Pohjoisessa on varmaan liian kylmä. Sitä paitsi puutarhat ovat synnillisiä. Niiden hämärien lehvästöjen suojissa voidaan harrastaa kaikenlaista siveettömyyttä.”

Serjan ilme oli järkyttyneen sijaan lievästi kiinnostunut, minkä kohonneet kulmat paljastivat. ”Voisitko antaa jonkun esimerkin?”

Asha käänsi katseensa häneen. ”No, pojat suutelevat tyttöjä kiellettyihin paikkoihin.”

Serja tuijotti häntä hetken vastaan ja kääntyi sitten vahtinsa puoleen. ”Odota tässä Ilja.”

Asha odotti vastalausetta, mutta mies kohautti vain harteitaan ja alkoi kuikuilla taivaalle. Serja läksi eteenpäin ja hänen oli seurattava. He tulivat suojaisaan kohtaan ja tyttö kääntyi häntä kohti virnistäen leikkisästi. Yllätyksekseen Asha tunsi pian huulet omilla huulillaan. Suudelma oli kevyt, mutta se oli viedä häneltä jalat alta. Serja oli jo lähdössä takaisin ilkikurisesti elehtien. Asha jäi yksin siimekseen. Heidän ensimmäinen suudelmansa oli varastettu häneltä ja sydän siinä mukana.

 

****

 Asha katseli Serjaa, joka ilmestyi sivuhuoneesta heidän yhteiseen makuukamariinsa. Hänet oli autettu ulos hääpuvustaan ja puettu kauniiseen hieman läpikuultavaan pitkään yöpaitaan. Runsas tukka oli lähes kokonaan auki ja virtasi kuohuina selkään.

”Mihin minä tarvitsen tätä?” Serja valitti nykien paidan nyörejä. ”Kotona aviopuolisot esiintyvät toisilleen alasti tässä tilanteessa.”

Asha otti muutaman kiirehtivän askeleen hänen luokseen ja kietoi kätensä hoikan lantion ympärille. ”Näytät ihanalta”, hän urahti saadessaan viimein painaa kasvonsa tytön kaulalle.

”Jos tämän mekon on tarkoitus saada minut tuntemaan itseni epävarmaksi, niin se onnistuu siinä. Ihan kuin en epäilisi jo riittävästi, että petyt minuun.”

Asha nosti päänsä. ”Petyn sinuun?”

Serja virnisti hänelle surullisesti ja toi sormensa silittämään leukaa. ”Sinä olet tottunut uhkeisiin naisiin ja minä olen tällainen pajunvitsa.”

Asha oli autuaasti unohtanut, että oli pitänyt ylipäänsä joskus jostain muusta kuin tuosta norjasta vartalosta, joka liikkui miekkaillessakin kuin ajatus. Hän oli kaksi viime viikkoa kiduttanut itseään iltaisin mielikuvilla siitä, miltä se tuntuisi hänen allaan ja päällään. ”Onko joku antanut sinun ymmärtää, ettet olisi maailman haluttavin? Koljaan en pääse käsiksi, mutta lupaan höyhentää Iljan, mikäli häneltä on lipsahtanut väärä sana. Mutta hoidetaan ensin hääyö pois alta, jos sopii.”

Serja pyrskähti ja rentoutui ja Asha veti hänet aivan kiinni itseensä osoittaakseen halunsa todeksi. Tyttö kietoi toista jalkaansa hieman hänen reitensä ympäri.

”Tiedätkö mikä etu alastomuudella on vaatteisiin verrattuna?” Kysymys oli kujeileva. ”Me molemmat voisimme tuntea toistemme kiihotuksen sen sijaan, että vain minä tunnen sinun.”

Ashan suu kostui. Serjan kädet leikkivät hänen niskassaan ja katse oli intiimi. ”Tarkoitatko sinä, että…?” Ashan ääni oli käheä.

”Riisu tämä typerä riepu päältäni ja kokeile.”

Nyörit meinasivat rueta hankaliksi, mutta pian valkoinen kangas valahti Serjan olkapäiltä koristamaan lattiaa. Ashan miehuus pääsi housuista vapaaksi paljon näppärämmin. Paidan he repivät pois yhteistuumin yläkautta. Asha johdatteli tuoreen vaimonsa sängylle, sillä hän oli liian heikko kestääkseen tämän märkyyttä seisaaltaan. He uppoutuivat syvään suudelmaan.

 

****

Kämmen seikkaili kevyesti pyöristyneellä vatsalla. Ashan oli vaikea uskoa, että hänestä tulisi isä. Muutama vuosi sitten ajatus olisi ollut aivan absurdi. Hän oli ollut typerä ja hemmoteltu nuorempi prinssi. No, Serja oli sitten tullut ja sotkenut kaiken.

”Tuntuuko se sinusta vieläkin ihmeelliseltä?” Serjan kysymys keskeytti hänen mietteensä. Nainen makasi alasti vällyjen alla hänen kanssaan.

”Tietenkin. Kunpa vain olisimme saaneet pitää sen vain meidän välisenämme pidempään. Eikö sinusta?” Serja toi oman kätensä Ashan käden päälle mahalleen. ”Minä olen päällikön tytär, prinsessa tai mitä titteliä nyt haluaakaan käyttää. Olen tiennyt aika nuoresta, että minun on saatava miehelleni perillisiä. Mutta kyllä meidän pikkuisemme on erityinen, hänet on kuitenkin tehty rakkaudessa.”

Asha sukelsi peiton alle ja antoi joukon pehmeitä suudelmia vaimonsa kädelle ja ihon alla kasvavalle vauvalle. Hän pullahti takaisin esiin tukka sekoittuneena saaden Serjan hymyilemään. Nainen painoi kasvonsa hänen kaulaansa ja huokasi syvään.

Asha kykeni huomaamaan onnellisuudessa pienen murheen reunuksen. ”Vieläkö äiti on sinulle hankala?”

Serjan hyväili hänen kurkkuaan. ”Aluksi meni hyvin. Kuningatar oli iloinen raskaudesta. Mutta nyt kun ei voi syyttää minua enää mahoksi, Zuheila kuiskii äitisi korvaan, kuinka lapsi ei ole sinun ja kuinka minä olen avannut haarani jokaiselle kaartilaiselleni. Käsittääkseni hän pitää Iljaa todennäköisimpänä isäehdokkaana.”

Asha veti Serjan katsomaan itseään silmiin. Sinisissä lammissa näkyi reunoilla huolta. ”Minä tiedän, miten asia on ja rakastan sinua ja pikkuistamme. Zuheila saa lähteä hovista, menköön äidin tiluksille tai minun puolestani minne vain. Minun vaimostani ei levitetä perättömiä huhuja.”

Serja suuteli häntä näykäten lopuksi alahuulesta. ”Olet muuttunut minun suhteeni varsinaiseksi leijonaksi. Muistutat siinä suhteessa erästä itsepäistä paukapäätä, jonka tunnen vähän liiankin hyvin.”

Nyt oli Ashan vuoro kiusoitella rakkaansa suuta. ”Hyvä, että meitä on kaksi leijonaa, elämäsi rakkaus ja paras ystäväsi, pitämässä puoliasi. Ei sillä, että sinä sitä erityisesti tarvitsisit.”

Serjan huulilla karehti pehmeän lämpimästi ja hän johdatti taas kummankin kämmenet pikkukummulle. Lapsesta tulisi taatusti hellitty.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CII: Tarkoin vartioitu talo, Leijona ja Pimeitten vetten paholainen

Heippa!

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena. Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Juonen koukku oli aika helposti arvattava. Ainakin jokainen, joka on katsonut Dreamworksin Anastasia-piirretyn osaa sen arvata. Se ei toki mielestäni vähennä tarinan kiinnostavuutta yhtään. Minusta oli hauskasti kuvailtu, kuinka tsaariperheessä kaksi vanhinta siskoa olivat hyviä kavereita keskenään ja sitten taas kaksi nuorinta. Se tuntui tosi luontevalta ja sitten oli Aleksei, joka tuntui tavallaan ylimääräiseltä, koska hän oli poika ja häntä piti koko ajan sairautensa vuoksi suojella. Minäkin kyllä ihmettelin miksei Aleksein sairaudesta kerrottu Georgille heti. Häneen kuitenkin oli luotettu niin paljon, että hänet oli määrätty tsarevitsin vartijaksi ja ei sitten luotettu kuitenkaan niin paljon, että hänelle olisi uskottu sen tehtävän kannalta erittäin keskeinen tieto. Tykkäsin kirjasta kovasti, Boyne kirjoittaa minusta mukavasti.

Kiihkeä seikkailuromaani vie historian kuohuttavimmille taistelukentille ja politiikan ytimeen. Samalla se herättää henkiin muinaisen Ateenan jokapäiväisen elämän tuoksut, maut ja äänet. Myytit ja legendat saavat väistyä suurmiesten tieltä: tässä on Ateenan leijona. Soturina urhoollinen ja peloton nuori Perikles on vankkumaton demokratian kannattaja ja viisas johtaja – mies, jollaista antiikin mahtavin kaupunki tarvitsee kukoistaakseen jälleen. Mutta ensin on voitettava sota ja saavutettava rauha.

On jälkeenpäin katsottuna aika hauskaa, ettei Ateenassa (tai useassa muussakaan Kreikan kaupunkivaltiossa) saanut toimia hallintoviroissa ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Siispä tässä kirjassa emme pääse käsiksi Perikleen uskomattomaan poliittiseen uraan vielä lainkaan. Toisaalta keski-ikä oli paljon nykyistä matalampi, vaikka olisi saanut elääkin kaatumatta sodissa. Jäin pohtimaan kirjan loppua ja Perikleen äkillistä takinkääntöä Kimonille. Jos kyseessä on cliffhanger, se varsin huonosti kirjoitettu. Se tulee lukijalle puun takaa. Vielä pari sivua ennen Perikles on ajatellut, että Kimonin päätökset ovat oikeita. Minun teki enemmän mieli tulkita se näytelmäksi, jota esitettiin Efialteelle, joka tietysti tulkitsi sen omiin tarkoitusperiinsä sopivasti. Pohtikaapa kohtausta lukiessanne Perikleen sanavalintoja: viittaus heidän isiinsä, ajastus siitä, että he tekevät nyt samoin ja historia toistaa itseään. Olihan Perikles toki varmasti harjoitettu puhuja kuten kuka tahansa nuori eupatridi, mutta tuo on jo vähän liian nättiä ja tilanteeseen sopivaa ollakseen ihan spontaania.

Vuonna 1634 valtamerilaiva Saardam lähtee matkalle Itä-Intiasta kohti Amsterdamia. Aluksella matkaa myös tunnettu mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin suljettu laivan vankityrmään. Miksi, sitä ei kukaan tunnu tietävän. Merelle selittämättömät tapahtumat alkavat seurata toisiaan: yössä loistaa outoja valoja, laivaan lastattu karja kuolee kuin salamaniskusta ja yksi matkustajista löydetään murhattuna lukitusta huoneesta. Kykeneekö Samuel Pipps ratkaisemaan mysteerin kammottavasta vankityrmästään käsin? Pirullisen koukuttavan murhamysteerin tapahtumat sijoittuvat valtamerilaiva Saardamille, joka seilaa pimeämmillä vesillä kuin kukaan uskoisi. Oletko valmis astumaan kyytiin?

Tässä oli samalainen yllättävä murhaaja kuin Turtonin edellisessä kirjassa Evelynin seitsemän kuolemaa. Myöskään murha ei ole pelkkä murha, vaan siihen liittyy taustalle juoni. Arentia ja Saraa, jotka oikeastaan ovat kirjan päähenkilöt ei mainita takakannessa lainkaan, vain Sammy, joka on kyllä presensillään läsnä paljonkin, vaikkei niinkään fyysisesti. Lia oli hyvin terävä tyttö, mutta en ihan ymmärrä ylenmääräistä suojelua. Varmasti tavallinen kansa olisi tosiaan katsonut häntä vähän oudoksuen, mutta miksi ihmeessä muut aateliset/saman säädyn edustajat olisivat häntä ryhtyneet kivittämään? Ainakin ne lipsautukset, joista hän oli jäänyt ulkopuolisille kiinni, perustuivat ihan saatavilla olevaan matematiikkaan (ne olivat tyyliin miten toisenlainen kulma parantaisi tykkien kantamaa tms.). Tykkäsin siitä, miten Arentia ja Sammya kutsuttiin karhuksi ja varpuseksi. Juuri sopiva tapa, jolla tuota kaksikkoa voisi odottaa tarinoissa kutsuttavan.

-Roona-

Veljen itku

 Moikka!

Tuotiin veli lavetille

laskettiin kovalle puulle.

Pestynä pyhällä vedellä

saippualla hangattuna

 

Vakaana itki vanhimmainen

pisaroita poskelle valutti

”Meni meiltä puskatukka,

veli mainio Tuonen taa.”

 

Toinen nenäänsä nyyhki

kasvot tuhkan harmahina

vitivalkoisna tummat huulet

ei lausunut sanan sanoa

 

Kolmas suri katkerasti

”Selkähän upposi nuoli,

terä karvas puri luuhun,

ulos kiehnäsi rinnasta.”

 

Neljäs, rakkain veikkosista

virutti, varutti kyyneleitä.

Kastui paita surusta,

pellava tuskasta vetistyi.

 

Viides, nuorin, märkäkorva

vähiten vainajan tunteva

lausui oikeita säkeitä

valitti kaunista runoa.

 

Kuudes oli Pohjan tyttö

pajunvitsa, tuulitukka

kuolleen miehen suojelema

urhon valan alainen.

 

Viimein astui etehen

prinssi, ylkä Pohjan tytön

Käden liitti kätehen

vannoen oikeuden tapahtuvaksi.

 

Surtiin päivä, surtiin toinen

kohta kolmaskin itkettiin

mukaan vanhojen tapojen

perinteiden iänikuisten.

 

Vaikersivat veljet, vaikersi tyttö

vieläpä prinssikin tuskitteli

kuolemaa kunnon miehen

katoa ystävän aimon.

-Roona-

Elokuvissa LXXXIV: Poor Things

 Heippa!

Poor Things on Yorgos Lathimoksen elokuva. Pääosissa näyttelevät Emma Stone (Bella Baxter), Willem Dafoe (tohtori Godwin Baxter), Mark Ruffalo (Duncan Wedderburn), Ramy Youssef (Max McCandles), Vicki Pepperdine (rouva Prim, Baxterien taloudenhoitaja), Hanna Schygulla (Martha von Kurtzroc), Jerrod Carmichael (Harry Astley), Margaret Qualley (Felicity), Kathryn Hunter (Swiney, huoratalon emäntä) ja Suzy Bemba (Toinette, prostituoitu). Poor Things perustuu Alasdair Grayn romaaniin ja käsikirjoituksen on laatinut Tony McNamara.

Godwin Baxter on herättänyt eloon sillalta hypänneen nuoren naisen laittamalla tämän aivojen tilalle tämän oman vielä syntymättömän, mutta itsemurhasta eloonjääneen lapsen aivot. Bellalla on siis aikuisen naisen ruumis, mutta lapsen mieli. Godwin kutsuu yhden kirurgian opiskelijoistaan, Max McCandlesin, tekemään havaintoja Bellasta ja kirjaamaan tieteellisen tarkasti ylös kaiken, mitä tämä tekee. Lopulta hän sopii Maxin kanssa, että tämän tulee naida Bella, jotta nuori nainen olisi aina suojassa. Mutta Bella tapaakin elostelija Duncan Wedderburnin, joka houkuttelee hänet mukaansa maailmalle. Suorasanainen ja sosiaalisia normeja ymmärtämätön Bella saa pian Duncanin yhtä lailla repimään hiuksiaan kuin rakastumaan itseensä tulisesti. Seikkailullaan Bella kuitenkin oppii, että elämällä on myös nurja ja useimmiten ihmiset haluavat vain omistaa hänet. Voimakkaasti seksuaaliviettinen Bella jättääkin Duncanin jälkeensä ja siirtyy elättämään itsensä huoraamalla. Lopulta Lontoosta tulee ilmoitus, että hänen luojansa ja isänsä Godwin on kuolemassa ja Bella palaa juurilleen.

Lathimoksen elokuva on ajoittain kuin hullu uni. Aluksi mustavalkoinen, sitten purskahtaa täyteen värejä ja fantasiaa. Bella on eräänlainen Frankensteinin hirviö, joskin Mary Shelleyn hirviöstä poiketen kaunis ja ainakin aluksi kaikkien suosikki. Hän kutsuu Godwinia Jumalaksi (oletettavasti vain sanaleikki, lapsekas lyhennys miehen etunimestä) eikä muista edellisestä elämästään mitään. Bella löytää oman seksuaalisuutensa ja tietynlaisen puhtaan idealistisen ajattelun, mutta se ei oikein pelastaa leffaa siltä, että Bellaa katsotaan miesten himojen kautta. Myös loppu, jossa Max ja vuoheksi muutettu Bellan/Victorian ex-aviomies jäävät elämään ”naisten” valtakuntaan, muistuttaa minua enemmän antiikin ”näin hullua on, jos naiset hallitsevat maailmaa” -kauhisteluista kuin varsinaisesta naisen emansipaatiosta.

Näyttelijäntyö on laadukasta kautta linjan eikä herätäkään ihmetystä, että elokuva on kerännyt näyttelijäpalkintoehdokkuuksia erilaisissa gaaloissa. Olin Favouritessa häikäistynyt (no pun intented) valaistusratkaisuista, mutta Poor Thingsissa en kokenut niillä olevan niin paljon merkitystä, vaikka sekin osa-alue oli hyvin tehty. Puvustus oli värikäs ja pidin siitä, että Bella muista poiketen käytti aina lyhyitä hameita.

Ehkä hyväksyn enemmän asioita tällaisessa fantasiamaisessa elokuvassa, sillä en pitänyt Poor Thingsiä yhtä outona kuin Favouritea, vaikka se varmasti todellisuudessa onkin oudompi. Suosittelisin enemmin aloittamaan Lathimoksen elokuviin tutustumisen tästä.

-Roona-

Miekkailuharjoitus

 Moikka!

Iltapäivä levitteli puutarhaan kevyitä sumun hiukkasia auringon alettua paistaa aamun sateen jälkeen. Sonja tarkkaili miekan tarkkoja ja hiljaisia suhauksia Taranin harjoitellessa sarjojaan. Mies ei antanut itselleen armoa vaan harjoitteli edelleen päivittäin, vaikka kukaan ei sitä häneltä vaatinut. 

Sonja silmät kiinnittyivät väkisin miehen vartalon kiertävään lohikäärmetatuointiin, joka liikkui kuin eläisi, kun Taran kiepahteli jalalta toiselle. Hän tiesi, että oli säädytöntä ajatella, miten se jatkui housujen alle lonkalle ja aina nilkkaan asti. Mutta mitkään sanat eivät saisi häntä lopettamaan kuvittelua. Sonja läpsäytti käsivarrestaan laiskan hyttysen ja kirahti kivusta osuttuaan hieman liian kovaa. Hänenkin ihonsa oli saanut väriä kesän aikana ja oli nyt kevyen rusehtava. Taran oli tummentunut entisestään, vain ranteiden vaaleat rannut osoittivat, että tämä oli joutunut eräässä vaiheessa elämäänsä käyttämään kiduttavan tiukkoja käsirautoja. 

Mies löi lyönnin, joka olisi leikannut paperin juuri kultaisen leikkauksen mukaisesti. Ja suoraan vastustajan kilven läpi, Sonja ajatteli hymähtäen. Hän kaivoi pukunsa laskoksista kypsän hedelmän ja puraisi sitä. Tänä vuonna osa persikoista oli ehtinyt mädätä puuhun äkillisen kuumuusaallon satuttua kohdalle. Lohikäärme aaltoili hupaisasti; näytti kuin se olisi venytellyt. Persikkamehu valui Sonjan suupielistä ja hän lähes toivoi, että Taran tulisi nuolemaan sen pois. Hän oli auttamattomasti rakastunut tuohon hölmöön. Taran kuvitteli yhä, että pystyisi lopettamaan hänen ihailunsa, se mahdollisuus oli laukannut ohi jo aikaa sitten. 

Kirkas miekan välähdys ja terä asettui nojaamaan maahan. Liike loppui niin äkisti, että Sonjan aivot eivät ehtineet heti mukaan. Hän tajusi asian vasta, kun Taran jo verkkaan asteli hänen luokseen. Salakavala, viileä tuulenhenkäys pörrötti Sonjan hiuksia ja jatkoi matkaansa Taranin tukkaan. Miekka kolahti tantereeseen ja mies kohotti kätensä koskettaakseen. Peukalo liikkui huulten ohi ja jäi silittämään poskea. Auringon harhasäteen hohde kiilasi heidän väliinsä ja sokaisi kummankin hetkeksi. Nähdessään taas heidän ei tarvinnut enää haaveilla suudelmista.

-Roona-

Mietteitä kirjasta CI: Ennen hirttämistä, Merten gorilla ja Emma

 Heippa!

Logen Yhdeksänsormen kuulumisissa ei ole hurraamista. Tämä entinen barbaaripäällikkö on vastentahtoisella matkalla kohti maailman äärtä seuranaan epämääräinen joukko toinen toistaan hankalampia matkalaisia, kärjessä hämäräperäinen velhovanhus. Jos Logenin kuulumisista on jotain hyvää sanottava niin ainakin hän on vielä hengissä. Bayaz, ensimmäinen tietäjä ja velhoista väkevin, on mies jolla on suunnitelma. Hän on koonnut ympärilleen huolella valitun eliittiryhmän, joiden kanssa hän matkaa kohti salaista päämäärää: etsimään muinaista asetta maailman äärestä. Eteläisessä Dagoskassa Glokta, rampa kiduttaja, on uransa petollisimpien haasteiden edessä. Pohjoisen rajoilla taas Bethod joukkoineen on sotaretkellä kohti Anglantia, ja kruununprinssi Ladisla on ilokseen saanut tilausuuden todistaa olevansa suuri sota sankari. Ennen hirttämistä on Ensimmäinen laki -trilogian toinen osa, jossa juonien vyyhti kiristyy entisestään.

Olin odottamattomasti kaivannut näitä hahmoja. Tykkäsin erityisesti Logenin ja Ferron orastavasta suhteesta. Kumpikaan raukka ei vain osaa puhua tunteistaan, joten orastavaksi se taitaa jäädäkin. Pidin myös siitä, miten Jezalin hahmo oli kirjoitettu kasvamaan henkisesti. West oli myös saanut mielenkiintoisen tarinan. Selviääköhän koskaan kenellekään, joka siitä välittäisi, että hän tappoi Ladislan? Ja Cathil ei valinnutkaan West-parkaa, koska tämä oli hänelle liian vihainen. Gloktaan en ole vieläkään erityisen kiintynyt, mutta Vitari, Severard ja Kuura ovat kiinnostavia. Lisäksi koko Dagoskan sotku oli mielenkiintoinen poliittinen peli. Nautin kirjasta kovasti eikä se ainakaan pettänyt odotuksia. Etenkin Logenista ja Ferrosta sekä Westistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Merten gorilla kertoja on Sally Jones, pienen rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä – ja gorilla. Kun Sally Jones ja hänen Pomonsa, suomalaiskapteeni Henry Koskela, saavat lastikeikan Portugalissa, kaksikko huomaa joutuneensa mukaan hämäriin salakuljetusbisneksiin. Pian Koskela tuomitaan syyttömänä Alphonse Morro -nimisen miehen murhasta ja koko Lissabon jahtaa ”murhaajan apinaa”. Uskollinen Sally Jones päättää todistaa kaikille, että Pomo on syytön. Siitä alkaa seikkailu, joka vie neuvokkaan gorillan Lissabonin sataman hämyisistä kortteleista maailman merille ja kaukomaille asti. Jakob Wegeliuksen teos on Pohjoismaiden parhaaksi valittu hieno tarina salaisuuksista, ystävyydestä, toivosta ja anteeksiannosta.

Pidin kovasti tarinasta ja Sally Jonesista. Välillä kyllä ihmettelin, miksi Sally ei vain kirjoittanut monimutkaisempia ajatuskulkujaan paperille, sen sijaan, että vain nyökkäili tai kohautteli harteitaan. Ainakin Ana ja signor Fidardo tiesivät hänen osaavan kirjoittaa eikä missään myöskään mainittu etteikö Sally olisi voinut käyttää kynää. Alphonse Morron ja Elisan tarina oli kaunis. Liikuttavaa, että hän lähetti rahaa haudanhoitoon. Kukaan ei muuten koskaan tuntunut erityisemmin pelkäävän Sally Jonesia sen takia, että tämä oli gorilla, mikä oli aika yllättävää. Tykkäsin Anan laulajanurasta ja signor Fidardon soitinrakennusverstaasta. Bhapurin maharadza oli hauska ja piikittelevä kuvaus itämaisesta hallitsijasta.

Varakkaan kartanonomistaja herra Woodhousen lemmikkitytär Emma on älykäs, sievä ja hemmoteltu nuori nainen. Hän on päättänyt lujasti torjua kaikki avioliittoansat, joita hänen tielleen viritetään. Sen sijaan hän punoo toimeliaassa päässään lakkaamatta juonia ystäviensä lemmenasioiden järjestämiseksi. Ennen pitkää Emma kuitenkin huomaa, että hänen hyvää tarkoittavat järjestelynsä aiheuttavat kokonaisen väärinkäsitysten ja rakkaussurujen kaaoksen ja mikä katalinta, hän tarttuu itse rakkauden pauloihin. Jane Austen on maailman hauskimpia klassikoita. Hänen kuvauksensa 1700-luvun lopun englantilaisesta vallasväestä ja pikku kylien originelleista vetoavat lukijoiden huumorintajuun sukupolvesta toiseen. Hänen tyylinsä kodikkuus, luonnollisuus ja viehkeys ovat säilyttäneet tehonsa lähes 200 vuoden ajan.

Arvostelin Kersti Juvan Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet suomennoksia suoriksi, jopa lakonisiksi, mutta kylläpä tätä Brotheruksen ilmeisesti 50-luvulla tehtyä käännöstä lukiessa tuli Juvaa ikävä. Korukielensä takia Emma oli ajoittain hyvin raskaslukuinen. Emma itse on loppujen lopuksi aika ärsyttävä tyyppi. Ensin herra Martin ei kelpaa Harrietin mieheksi, koska yhyy byhyy sitten en enää voi olla hänen ystävänsä, koska luokkarajat ja viimeksi sitten se onkin ihan hyvä liitto, kun ei me nyt enää olla niin läheisiä kavereita joka tapauksessa. Pidin kirjan miestyypeistä herra Eltonista, Frankistä, herra Knightleystä ja tietysti Emman isästä herra Woodhousesta. Romaanina kokonaisuudessaan aika erilainen kuin Y&e ja J&t.

-Roona-

Kirsikkaviini

 Moikka!

I

He joivat kirsikkaviiniä sekä ennen että jälkeen ensimmäisen kertansa. Hermio luuli, että jokainen kerta tulisi olemaan yhtä makea. Hän sai oppia, että lähes kaikki hunaja oli kulutettu tähän ensimmäiseen.

II

”Kontillesi”, Ash sammalsi kiskoen hänen housujaan alas. Hermio totteli halukkaasti, mutta katsahti kuitenkin taakseen. ”Olethan varovainen?” Ash naurahti räkäisesti. ”Tulet nauttimaan tästä.” Hermiolle kävi selväksi, että nautinto ja kipu kuuluivat saumattomasti yhteen.

III

”Jää yöksi”, Hermio pyysi. Ash tuhahti vyötään kiristäessään. ”Tännekö? Minä pidän sinusta Hermikko, mutta ymmärräthän sinä, ettei niin voi tehdä.” Mies puki päälleen ja häipyi suikattuaan makeilevan lähtösuukon. Ei Hermio ymmärtänyt, vaikka joutui jälleen tuijottamaan tyhjää sängyn puolikasta.

IV

Hermio tiesi vaistomaisesti, että koskaan oli turha kysyä, saisiko hän olla päällä. Mutta kun Ash seuraavan kerran rynkytti häntä ja himo hyökyi hänen sisällään, hän raakkui: ”Rakastatko minua?” ”Sinä olet minun. Sano se”, Ash mörähti takaisin. ”Minä olen sinun”, Hermio ynisi. Vastaukseksi hän sai vain himonsekaista huokailua.

V 

Hermio makasi sängyllään jalka kipsattuna. Ash katseli häntä vaivautuneena. ”No, pikaista paranemista sitten”, hän tokaisi ja lähti. Ne olivat heidän suhteensa viimeiset sanat ja Hermio jäi yksin. Tulevaisuudessa kirsikkaviini maistui aina happamalta.

-Roona-

Elokuvissa LXXXIII: Next Goal Wins

 Heippa!

Next Goal Wins on ohjaaja Taika Waititin uusin elokuva. Se kertoo maailman huonoimmasta kansallisesta jalkapallojoukkueesta Amerikan Samoasta. Pääosissa nähdään Michael Fassbender (Thomas Rongen, valmentaja), Oscar Kightley (Tavita, Amerikan Samoan jalkapalloliiton puheenjohtaja), Kaimana (Jaiyah), David Fane (Ace), Rachel House (Ruth, Tavitan vaimo), Beulah Koale (pelaaja, Tavitan poika), Will Arnett (Alex Magnussen, amerikkalainen jalkapallopomo), Elisabeth Moss (Gail, Thomaksen ex-vaimo), Uli Latukefu (Nicky Salapu, maalivahti), Semu Filipo, Chris Alosio, Lehi Makisi Falepapalangi, Ioane Goodhue ja Hio Pelesasa (Rambo, Jonah, Pisa, Smiley ja Samson, kaikki joukkueen pelaajia).

Rongen palkataan valmentamaan joukkuetta, ei voittamaan ottelua vaan tekemään edes yksi maali. Amerikan Samoa hävisi vuoden 2001 MM-karsinnoissa Australialle luvuin 31-0, joka on historian suurin häviö jalkapallossa. Nyt joukkue pyrkii vuoden 2014 karsintoihin. Paikallinen valmentaja Ace oli kyllä todella lepsu, mutta muuten hyvin sympaattisen oloinen kaveri. Oikeastaan kaikki olivat tosi sympaattisia, mikä toimii ehkä kentän ulkopuolella, mutta kentällä täytyy olla vähän ronskimpi. Myös joukkueen kuntotaso on arveluttava. Kerrankin elokuvassa olisi loistava paikka harjoittelumontaasille, mutta Waititi ei ole sellaista leffaansa lisännyt, mitä valintaa kyllä arvostan (vaikka asian tässä esiin nostinkin). Taiteellinen valinta, jota en sitten arvostanut löytyi leffan lopusta. En tiedä, miksi tärkeän Tonga-ottelun lopputulos kerrottiin toisen käden tietona, vaikka pelitapahtumat kuitenkin näytettiin. Olihan sillä Waititille tyypillisesti komediallista arvoa, mutta olisimme kyllä ehtineet kuulla, miten Tavita selvisi sydänkohtauksestaan (oikeasti lämpöhalvaus) reaaliaikaisen ottelun jälkeenkin.

Pidin erityisesti Jaiyahista, joukkueen transpelaajasta. Minulla meni jonkin aikaa tajuta, oliko hän transitoitumassa miehestä naiseksi vai naisesta mieheksi. Ilmeisesti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto, koska hän taisi sanoa jotain sellaista, ettei pian saisi enää virallisesti pelata miesten joukkueessa ja hän oli alkuperäiseltä nimeltään Johnny. Vaikka eipä tuolla tarinan kannalta ollut mitään väliä paitsi, että joukkue suhtautui häneen tosi ihanasti. Taisipa saarella olla joku ihan oma nimi hänen kaltaisilleen ja heitä pidettiin kukkina yhteisön joukossa, mikä on kaunis ajatus. Myös Thomasin perheen tragedia oli ovelasti rakennettu. Aluksi luuli, että tytär yritti vain tavoittaa isäänsä, joka oli maapallon toisella puolen ja ehkä aikaerosta johtuen oli helppo soitella ristiin. Lopulta sitten selvisi, että Nicole olikin kuollut ja Thomas vain kuunteli vanhoja vastaajaviestejä käsitelläkseen suruaan. Ihmettelin kyllä, että Gail oli näin nopeasti halunnut uuden suhteen, mutta ehkä se oli hänen tapansa selvitä asiasta. Heidän eroaan en paheksu, lapsen kuolema ajaa varmasti suhteen kuin suhteen kriisiin.

Kokonaisuudessa hauska ja lämminhenkinen elokuva, jossa Waititi itse (tyylilleen sopivasti) tekee hupsun cameoroolin pappina. Suosittelen myös muille kuin jalkapallon ystäville.

-Roona-

Talviaurinkokipinöitä

 Moikka!

Marraskuun valo on kalpeaa. Aurinko jaksaa kuitenkin lämmittää vielä sen verran, ettei tuuli nipistä poskia. Takana olevassa talossa elämä soljuu eteenpäin, hidastuminen tapahtuu vasta lämpimän marraskuun jälkeen. Sotilas huokaa. Kesällä puissa olisi lehtiä ja asiat olisivat toisin. Nyt kaikki on paljasta eikä vehreyteen voi piiloutua.

”Luin sen saamasi kirjeen. Sinut kutsutaan palvelukseen, Asha.” Hänen vaimonsa sanoo sen kuin puhuisi jokapäiväisestä säästä.

”Minun pitäisi kieltäytyä siitä. Olisi hyvä syy.”

Anya astuu lähemmäs häntä. Kumpikin tuijottaa kaukaisuuteen. Sitten Asha vilkaisee sivusilmällä vaimoaan. Tämä on voimistunut, palannut entiselleen. Katse on yhtä itsevarma kuin aiemminkin, vahva kallio.

”Mikä se syy olisi?” Anya kysyy, vaikka hänen täytyy tietää vastaus.

Heidän uusi tyttövauvansa on terve ja ponteva, mutta sen maailmaan saattaminen oli tappaa äidin. Ne olivat Ashan elämän hirveimmät kaksi vuorokautta ja hän on sentään ollut sodassa, istua kyyhöttänyt juoksuhaudassa odottaen kuolemaa.

”Minun pitäisi jäädä sinun ja lasten luo. Minä rakastan teitä.”

Anya vetää hartiahuiviaan tiukemmin ylleen. Päivän kalvas kuulaus ei pue häntä lainkaan ja hän tuntee sen hyvin. ”Minä tiesin naivani sotilaan. Ja tiesin, ettet olet upseeri, mikä tarkoittaa, että sinut voidaan komentaa minne sattuu, kauaskin meistä.”

Asha ottaa tukea paksusta tammesta, jonka vieressä seisoo. Anyan ääni on vankka, hän kohtaisi katkeruuden ja hehkuvan vihankin mieluummin. ”Minä karkasin silloin, kun pojat syntyivät. Tartuin innolla kutsuun, jonka sain Rocheelta.”

Anya katsoo häntä nyt usvansinisillä silmillään. Käsi puristaa olkapäätä, jolle se on laskeutunut. Talon suunnasta kuuluu muutama villi kirkaisu. Pojat ovat karanneet opettajaltaan parvekkeelle.

”Niin teit. Ja minä olin vihainen. Ja turhautunut. Surullinenkin. Sinä luit kirjeeni silloin.”

Vaimon suu on vääntynyt mutruun. Hän ei mielellään muistele noita aikoja. Niitä, kun Asha oli tuntenut oman onnellisen perheensä kahleeksi.

”Sinun olisi pitänyt naida veljeni. Hän on kunnollinen.”

Anya naurahtaa ironisesti. ”Arvaapa kuinka monta kertaa olen kironnut sitä, etten seurannut järkeä vaan sydäntä ja intohimoa. Olisin rakastanut Madsia joka tapauksessa.”

He kaikki asuvat Madsenin talossa. Siksi, että Anya rakasti heitä kumpaakin. Siksi, että Mads suostui poikamiehen elämään, koska sai sillä tavoin olla osa rakastamansa naisen arkea. Se naisen, jonka hänen itsekäs, ailahtelevainen ja pelkurimainen pikkuveljensä oli ottanut vaimokseen. Ashaa puistattaa eikä se johdu virinneestä tuulesta. Se johtuu viime viikoista. Hän on aikuistunut.

”Minä ilmoitan, etten ota komennusta vastaan. Sanon, että minun on pysyttävä vaimoni ja pienen tyttäreni luona.”

Anya tulee ihan likelle, kietoo kädet hänen ympärilleen. Ashan toinen käsi kiertyy luonnostaan hänen harteilleen.

”Sitä et kyllä tee.” Sanat ovat lempeässä kuoressa, mutta alla on kovuutta. ”Olin raivoissani poikien aikaan, koska sinä todella juoksit pakoon. Mutta tyttöjen kohdalla ymmärsin, sillä se kuului ammattiisi. Komennukset.” Anya keskeyttää kuin punniten seuraavia lausumiaan.

Asha irrottaa kämmenensä puunrungosta ja halaa naista tiukasti rintaansa vasten. ”Pakenemista se oli silloinkin, vaikka virallinen käsky olikin käynyt.” Hän tuntee Anyan nyökkäyksen sydämensä päällä.

”Niin. Mukavaa, että myönnät sen. Mutta ymmärrän myös, että tulet hulluksi, jos olet aina meidän kanssamme täällä. Senkin tiesin jo sanoessani tahdon. Että sinusta ei ole paikallaan eläjäksi.”

Kipinä, hailakasta auringosta tullut liekki, vetää heitä yhteen. Asha haluaa, mutta taittaa halulta selän. Hänen halunsa on aiheuttanut tarpeeksi vaikeuksia tässä elämässä. ”Sinä olet liian hyvä minulle.”

Anya ynähtää. ”En. En ole puhunut tästä ennen, mutta silloin itkin monta yötä Madsin sylissä. Hänen lämpimässä vuoteessaan.”

Äkkipikaisuuden väristys kulkee Ashan läpi. Mustasukkaisuus viiltää, mutta on poissa yhtä pian kuin saapuikin. Tammen oksat rapsuvat toisiinsa.

”Minä ansaitsin sen.”

Anya nostaa silmänsä häneen ja niiden usva on tulkitsematonta. ”Me emme maanneet yhdessä. Mads ei olisi voinut salata sitä sinulta, vaikka minä olisinkin. Mutta se olisi silti intiimiä. Hän tiesi tarkkaan mitä surin. Anteeksi.”

Palvelija on tullut takakuistille soittamaan kelloa. Luonas on valmis. Se palauttaa Ashan todellisuuteen. ”En minä voi sinua syyttää. En sinua enkä Madsiä.” Hän irrottautuu vaimostaan hieman. ”Meidän täytyy mennä syömään. Kerron täydellä vatsalla kaikille, että minut komennettiin uudelle tehtävälle.”

Anya hymyilee tyytyväisen näköisenä. Hän vierittää kättään sotilaansa selällä. ”Sitä paitsi sehän on vain puoli vuotta. Ehkä voit pyytää, ettei sen jälkeen tulisi heti uutta, ehtisit nähdä Annan yksivuotissyntymäpäivän. Ja muidenkin lasten.”

Asha on jo kääntymässä, mutta jähmettyy. ”Miten niin puoli vuotta?”

Nyt Anyaa naurattaa hänen vieressään. ”Sinä et malttanut lukea kirjettä kokonaan!? Olet uskomaton. Taivaalle kiitos siitä, että minä tarvitsen tultasi öisin, sillä en kestäisi sinua muuten hetkeäkään.”

Tuuli on lakannut. Pilvet katoavat hiljalleen ja taivas kirkastuu. Iltapäivästä tulee kaunis. Asha pudistaa päätään. ”Täytyy tarkastaa mitä siinä lukee. Ei ole varmaan viisasta syyttää tunnekuohua, että eksyy vahingossa toiseen paikkaan kuin missä komennus varsinaisesti on.”

Anya tökkää häntä kylkeen ja he lähetevät kohti taloa. Asha rentoutuu. Hän tietää, että koti odottaa vastaanottavaisena takaisin. Yhtä varmana kuin joka aamuinen auringonnousu.

-Roona-

Mietteitä kirjasta C: Suomea lohikäärmeille, Aamunkoiton torni ja Undertaker - Kuolemantuomio

 Heippa!

Hox: Tämä on tiistain postaus, mutta olen silloin muilla mailla eli matkalla New Yorkissa :)

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Eriarvoisuus rehottaa. Aateliset kylpevät rahassa, kun tavallinen kansa elää kituuttaa. Jotkut uhraavat kotihaltioille, toiset ovat kristittyjä, kolmannet ateisteja. Noituutta harjoitetaan laittomasti. Kaikki muuttuu, kun Tim saa lohikäärmeen, joka on liian kuriton lemmikiksi. Se karkaa. Karkumatkan seurauksena Tim tutustuu varakkaaseen ritarisukuun kuuluvaan Lynxiin. Nuoret ihastuvat toisiinsa ja alkavat tapailla, mikä ei suinkaan miellytä kaikkia. Onko köyhän lyseolaispojan ja säätyyn kuuluvan tytön rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksen pitämisestä? Entä mitä on mielessään Lynxin ystävällä Magdaleenalla?

Timjami, Kaneli, Rosmariini. Lynx, Fox ja Feenix. Perheiden etunimet sointuivat kivasti yhteen ja oli aina helppo hahmottaa, ketkä olivat saman perheen jäseniä. Ilmeisesti tässä vaihtoehtoisessa Suomessa annetaan tavallisempiakin nimiä kuten Magdaleena, Astrid ja Leo (tai hänen oikea nimensä oli Leonardo, joka ei ehkä ole niin tavallinen). Tykkäsin lohikäärmeestä, vaikka se oli kaikkein eniten ehkä hauska kuriositeetti. Olihan sillä tehtävänsäkin, mutta pääasiassa se taisi vain syödä sukkia ja verhoja. Suomen kuningaskunta oli kyllä toimivaksi valtioyksiköksi aika pieni, kun edes koko meidän Suomemme ei siihen kuulunut. Lynxin sairaus oli mielenkiintoinen. Kenties seuraavassa osassa hän saa selville, mikä sen aiheutti.

Kunniakas valtakunta. Epätoivoinen matka. Muinainen salaisuus. Kuninkaallisen vartioston entinen kapteeni Chaol Westfall loukkaantui lasipalatsin sortuessa. Vankkumaton lojaalius, voima ja ammatillinen asema ovat olleet hänen elämänsä kulmakivet. Chaol matkustaa Eteläiselle mantereelle tapaamaan Torre Cesmen maineikkaita parantajia. Se voi olla hänen ainoa toivonsa toipua entiselleen, mutta hänellä on toinenkin tehtävä: taivutella mahtavan Khagan liittymään taisteluun ikiaikaista pahuutta vastaan. Eteläisellä mantereella on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka voivat joko pelastaa koko maailman tai tuomita heidät kaikki tuhoon…

Tämä oli yllättävän mielenkiintoinen poikkeama Aelinin tarinaan. Minusta oli kiva, kun Chaolin hahmoon saatiin paljon lisää syvyyttä, tosin olisi vielä toivonut selitystä sille, kuinka hän on niin hirveän nuori. Hän kyllä muisteli niitä miehiä, jotka olivat kouluttaneet hänet ja joita hän oli kouluttanut, mutta ei se oikean asiaa selittänyt. Niskuroiko kukaan esimerkiksi häntä vastaan? Pidin reippaasta Yrenestä ja parantajien taitoja ja osaamista oli esitelty tosi mukavasti. Heidän kykyjensä rajat tulivat hyvin ilmi. Khaganaatti oli kiintoisa luomus. Vaikka Maas kertoi saaneensa inspiraatiota etenkin mongolien historiasta, niin ainakin vallanperimys näytti enemmän esim. ottomaanien tyyliseltä (vallanperinyt tappaa/tapattaa muut sisarukset). Monia keskeisiä asioita paljastui tässä osassa. Toivottavasti tiedot ehtivät ajoissa Aelinille.

Jarmo Kivi on hautaustoimistossa työskentelevä vastuuntuntoinen perheenisä. Todellisuudessa Kivi on ammattirikollinen, jolle hautaustoimisto antaa täydellisen piilopaikan. Tuomas Lintu on enkelinkasvoinen yliopisto-opiskelija. Tyttöystävänsä Marian kanssa hän on aina yrittänyt tehdä kaiken oikein. Silti he ovat ajautuneet vaikeuksiin. Kun Tuomaksen veli Markus kuolee, Tuomas lupaa järjestää sellaiset hautajaiset kuin äiti toivoo, vaikka rahaa ei riitä enää edes ruokaan. Apu löytyy yllättävältä taholta. Hautausurakoitsija Kivi tarjoaa töitä toimistostaan. Suostuessaan Tuomas tulee ojentaneeksi pikkusormen paholaiselle. Hyvän tekijä on surmannut Markuksen ja tarvitsee pimeille liiketoimilleen uuden viattoman kilpimiehen. Kuolemantuomio on Marko Kilven Undertaker-sarjan avaus.

Aluksi kirjan tyyli tuntui hyvin töksähtelevältä ja se häiritsi, mutta totuin ja lopussa kestin jo ihan hyvin. Kilvellä oli hauskoja juonikoukkuja, jotka saivat lukijan yllättymään. Esimerkiksi se, että Pauli ja Tiina olivat naimisissa, selvisi vasta silloin, kun Pauli teki itsemurhan, joka toi tilanteeseen vielä lisädramaattisuutta. Mitähän Kiven muistelemalle Aino-tytölle oli tapahtunut? Jotenkin tuli sellainen fiilis, että Aino olisi kuollut tsunamissa, mutta toisaalta miksi Kivi olisi sen takia rikolliselle uralle ryhtynyt. (Luulen siis hänen rikollisuutensa johtuvan siitä, mitä Ainolle sattui.) Tuomas ja Maria ovat kyllä ikävän todellinen kuvaus nuoresta pariskunnasta, jolle on vain sattunut ikäviä asioita. Ei ihme, että maailma ja elämä tuntuvat epäreiluilta.

-Roona-

Aamuhetki

 Moikka!

Virkeä pikkulintu sirkutti aamulauluaan jossain ulkona. Seinän luonnonkivi hohkasi vielä yön vilpoisuutta. Taran tuoksutteli rakkaansa hiuksia, joista leyhähti lievästi hapan sitruuna. Kuinka pitkään hän oli ollut ilman rakkautta? Peitto oli sotkeutunut Sonjan jalkojen haaraan, joten osia hänen vartalostaan oli paljaana. Kangas juoksi kauniisti loppujen päällä esittäen niiden muodot entistäkin pehmeämpinä. 

Sinä olet maailman viehättävin olento, Taran kuiskasi ruskeaan tukkaan. 

Se sai Sonjan heräämään haukotellen ja kääntymään hitaasti häneen päin. Nainen siristeli hänen rintalihaksessaan näkyvää lohikäärmeenpäätatuointia kuin se olisi aamun valossa voinut välittää tälle erilaisen viestin kuin eilisillan hämyssä. Hän yritti selvästi hetken murhata liskoparan tuijottamalla, mutta kyllästyi pian ja toi huulensa suutelemaan Tarania. Sonja maistui illan juhlassa tarjotuilta sokerileivoksilta. Ne olivat olleet kuorrutettu vihreällä, sinisellä ja punaisella huurteella. Taran tiesi, että hänestä irtosi vain kitkerää suolaa, jonka harjoittelussa saavutettu hiki nosti pintaan. Sonja silitti hänen niskaansa vienosti ja Taran huokasi onnellisena. Tuntui, että nainen aivan vasta keinunut hänen liikkeensä mukana kuin käärme konsanaan, vaikka siitä täytyi olla useampi tunti. Ajoittainen sänkyyn asti ulottuva viileä tuulahdus kertoi, että Taranin ikkunasta veti. Sonja oli jollakin aiemmalla kerralla vitsaillut, että lasissa oli varmaankin atomin mentävä aukko. Naisen sormet olivat valuneet hyväilemään ikivanhoja raipan jälkiä hänen selällään. Arvet näkyivät vaaleampina viiltoina paljaalla tummalla iholla. 

”Niin paljon kipua”, Sonja suhahti ohimennen. 

Taran antoi käsiensä vaeltaa rakkaansa vyötärölle ja veti tämän lähemmäksi. ”Ei enää pitkään aikaan. Nykyään ne ovat vain minua suojelevaa usvaa”, hän urahti matalasti. 

Sonja kiersi päällimmäisen jalkansa vähemmän hyveellisellä tavalla hänen lonkkansa ja takapuolensa päälle. ”Kosteus on saanut irokeesisi aivan pörheäksi”, nainen ynähti karheasti haroen Taranin päätä ja hieroen lanteitaan tämän nivusiin. 

Taran ei toivonut muuta kuin, että aamusta tuli yhtä ihana kuin yö oli ollut.

-Roona-

Elokuvissa LXXXII: Vonkka

 Heippa!

Vonkka on elokuva Road Dahlien Willy Wonkan nuoruusvuosista, ajoista, kun hän vasta aloitteli suklaanvalmistajan uraansa. Leffan on ohjannut Paul King. Pääosissa näyttelevät: Timotheé Chalamet (Willy Wonka), Tom Davies (Bleacher), Olivia Coleman (rouva Scrubbit), Calah Lane (Noodle/Netta), Paterson Joseph (Slugworth, suklaakauppias 1), Matt Lucas (Prodnose, suklaakauppias 2), Mathew Baynton (Fickelgruber, suklaakauppias 3), Keegan-Michael Key (poliisipäällikkö), Jim Carter (Abacus Crunch, kirjanpitäjä), Rakhee Thakrar (Lottie Bell, keskusneiti), Natasha Rothwell (Piper Benz, putkimies), Rich Fulcher (Larry Chucklesworth, koomikko), Sally Hawkins (Willyn äiti), Rowan Atkinson (isä Julius) ja Hugh Grant (Oompa-Loompa).

Olipas iso joukko mainittavia roolihenkilöitä, mutta uskokaa pois ihan syystä. En ole koskaan lukenut Jalia ja suklaatehdasta (tai muita mahdollisia Road Dahlien Wonkasta kertovia kirjoja) suomeksi, joten kaikki nimet ovat englanniksi, Netan sentään jaksoin tekstityksistä muistaa. Olikohan rouva Scrubbit käännetty Putsikseksi? No, sillä ei ollut erityistä väliä leffan kannalta. En odottanut tämän olevan musikaali, vaikka olen nähnyt trailerinkin. Itse asiassa se tuntui aluksi jopa oudolta. Jokin ylipäänsä häiritsi minua hieman koko ajan. Willy, joka uskoi täysin ihmisten hyvyyteen, oli melko kaukana aiemmista tulkinnoista, joissa Wonkassa on hieman katkeruutta. Toki tässä hän on vielä nuori, mutta silti. Miksi äiti ei muka ollut opettanut häntä lukemaan, vaikka ilmeisesti valmisti suklaata sellaisella innolla, että poika oli siitä ensimmäiset taitonsa oppinut? Ja joo, hyvän tuulen fantasiaelokuvassa tällaisten asioiden ei pitäisi antaa häiritä, mutta tuntui tosi hölmöltä, ettei Willy muka osaisi lukea.

Chalamet on hurmaava nuori Wonka, rooli sopii hänelle paljon paremmin kuin vaikkapa Pikku naisten Laurie. Myös Noodlen näyttelijä Calah Lane on topakka ja väliin kommenteissaan hyvinkin kuiva, mikä oli hauskaa. Olisin tykännyt, että Wonkan mystistä taikuriutta olisi korostettu enemmän. Oli tavallaan pettymys, että hän itsekin oli sitä mieltä, että tarvitse köysiä ja väkipyöriä temppuihinsa (kun kuvat puhuivat selkeästi muuta). Muuten pidin ajatuksesta viemärien käytöstä pakokeinona, sillä saatiin myös putkimies Piper kivasti integroitua juoneen. Olisin kaivannut suklaakartellin kauppiaiden menevän enemmän yli. He vaikuttivat paljon enemmän konnilta trailerissa kuin itse elokuvassa. Heihin olisi pitänyt saada enemmän Ebonizer Scroogea, jota katsoja saisi rakastaa vihata.

Minulle jäi leffasta tyhjä olo. Tämä kakku oli päältä kaunis, joskaan ei sisältä silkkoa vaan unelman kevyttä hattaraa ja olisin kaivannut jotain hieman tuhdimpaa. Musikaaliosiosta minulle olisi riittänyt pelkästään lopun Pure Imagination ja Grantin Oompa-Loompa -laulut. Mutta suloinen leffa toki on ja tuo varmasti katsojalle hyvää mieltä.

-Roona-

3 kertaa kun Ilja ja Baski nukkuivat yhdessä

 Moikka!

Paarma pörräili kattoparrujen välissä. Iljan huomio laiskasta sittiäisestä herpaantui, kun hänen isänsä edessä olevan miehen käsipuolessa roikkuva pikkupoika nyyhkäisi taas vähän kovempaa. Lopettaisi jo poraamisen, hän pohti, kun ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan olisi. Dolovin oli pakko luovuttaa nuorimmaisensa pantiksi isälle ja sillä siisti. Ilja ei ollut innoissaan siitä, että heidän taloonsa tulisi panttilapsi, varsinkaan tuollainen parkuva sintti. Pojan poskilla valui kyynelvanoja ja nenän alla oli kiiltävää räkää. 

Ilja oli kuullut, että sintin nimeksi oli mainittu Baski. Se ei ollut järin hyvä nimi, mutta sen kanssa pärjäisi, jos poika vain ymmärtäisi pääasiassa olla hiljaa. Dolov kumarsi lähteäkseen ja työnsi venkoilevan sintin Iljan äidin huostaan. Pojan suusta pääsi surkea valitus hänen nähdessään isänsä selän poistuvan. Ilja tunki sormet korviinsa. 

Kesäyö oli hieman helpottanut tukalaa kuumuutta. Iljan vällyt olivat silti jo hikiset, kun hän heräsi siihen, että joku katseli häntä.

Baski tuijotti häntä lattian keskeltä. ”Mua pelottaa yksin tuolla”, poika sopersi.

Ilja irvisti koko hammasrivillään, mutta kohotti hieman vällyn reunaa. ”Sä saat tulla tänne sillä ehdolla, että et aiheuta tulvaa mun sängyssä.”

Baskin alahuuli värisi. ”En mä. Lu-lupaan.”

Ilja sai pian viereensä ruipelon vartalon. ”Et sit ota tätä tavaks, sintti.”

Baski asetteli päätänsä littanaksi painuneelle tyynylle. ”Mun nimi on Baski eikä sintti.”

Ilja kurmotti pojan luirua tukkaa. ”Älä kuule mulle ala. Mä päätän millon et oo enää sintti.”

Baski käpertyi pieneksi keräksi. ”Okei. Hyvää yötä. Me toivotettiin aina kotona hyvää yötä.” Viimeiset sanat sanottiin lähes puolustelevasti.

Ilja pörähti ylimalkaisesti. ”Yötä vaan, sintti. Sul tulee olemaan hyvä täällä meillä.”

Pian kumpikin tuhisi umpiunessa.

---------------

”Olet sä taas tapellut Hovin kanssa?”

Ilja nosti katseensa Baskiin hieroen kipeää silmäkulmaansa. Hän oli tosiaan ottanut jälleen yhteen suurpäällikön pojan kanssa. Se tosiasia ei yhtään vähentänyt Baskin kysymyksen ärsyttävyyttä.

”Arvaapa miltä se paskapää näyttää?”

Baski pyöritteli päätään käydessään kyykkysilleen ystävänsä eteen. Hän vei peukalonsa koskettamaan jo turvonnutta kohtaa. ”Mä arvaan kyllä. Antasit joskus vaan olla. Ei tartteis aina paikkailla sua.”

Ilja murahti matalasti ja veti kasvojaan taaksepäin. ”En mä oo sulta sellasta vaatinut. Ite aina tuuppaat lääppimään.”

Baski hymyili vinosti ja meni kaivelemaan haavanhoitotarvikkeita avoinna olevasta arkusta. Pian hän töpytteli silmäkulmaa salapullosta ammennetulla viinalla ja asetteli sitten pienen vekin päälle pureskelemiaan rohtolehtiä.

”Kaipaat sä unikaveria tänä yönä?” hän kysyi työnsä jälkeen tyytyväisenä.

Ilja hymähti. ”Tuu vaan viereen sintti. Mä saan ehkä nukuttuakin, kun Hov ei kyrsi mua niin paljon.”

He kävivät iltaruualla ja kynttilöiden sammuttamisen jälkeen Baski livahti takaisin Iljan huoneeseen ja kaivautui toisen pojan kainaloon.

”Baski, saanko mä antaa sulle yhen neuvon?” Ilja kysyi, kun he olivat hetken hengitelleet samaa ilmaa. Bjarmian virmat pakkaset tuntuivat sisälläkin takkatulista huolimatta.

”Mikäli se ei koske Hovin kans tappelemista, niin saat.”

Ilja iski kyntensä vierustoverinsa lapaväliin saaden tämän kiljahtamaan pienesti. ”Mä tykkään susta just sellasena, kun sä oot. Mut muiden vuoksi ois hyvä, että kattelisit tyttöjäkin välillä.”

Baski jähmettyi. ”Mä… mä voin mennä pois, jos sä haluat.” Ääni oli soinniton.

Ilja veti hänet halaukseen. ”En mä nyt sellasta halua, pikkuveli. Varotan vaan, et muutkin huomaa pian.”

 Baski vastasi rutistukseen. ”Huomatkoon, isoveli. Oot rakas.” 

He nukahtivat päät samalla tyynyllä, katsellen toistensa tuttuihin silmiin.

---------------------

Lurin yössä tuoksui vahvojen leyhäysten välissä hento neilikka. Baski venytteli vaatimattomassa vuoteessaan sotilaiden majoitustiloissa. Serjan koko muu kaarti nukkui jo, Iljan sänky tosin oli tyhjä. Baski oli itsekin palannut vasta hetki sitten hiljaa hiipien. He olivat ainoita säännöllisesti yöjalassa käyviä, Perm ja Dolma kunnioittivat liikaa Bjarmiaan jääneitä vaimojaan tyydyttääkseen muut kuin täysin pakottavat halut ja Joikaa seksi ei kiinnostanut ylipäänsä. Mesh taas oli mielenlaadultaan liian eteläläinen juostakseen viikoittain huorissa. Pian Baski kuuli pehmeää kolinaa, joka paljasti Iljan tulon ja sen, että tämä oli jonkinasteisessa humalassa. Mies tömähti oven vieressä olevalle sängylleen ja suki vaaleaa hiuspehkoa. 

”Tulishitko?” Ilja kysyi sammaltaen. 

Baski huokasi, mutta meni kuitenkin ja paneutui pitkäkseen toisen viereen. ”Sä haiset”, hän suhisi, ettei herättäisi muita. 

”Join muutaman liikaa. Mitesh Wahlin kans?” Ilja suhisi takaisin. 

Baski vetäytyi vaistomaisesti lähemmäs tämän vartaloa. ”Mä saan sustakin enemmän irti, ku siitä. Ei olis tosin kannattanu möläyttää tota sille.” 

Hän odotti vastaukseksi naurahdusta, mutta sitä ei tullut. ”Kushinen ilta siis kummallakin.” Ilja vaikutti jotenkin ponnettomalta. 

”Onks kaikki hyvin, isoveli?” Baski silitti valuneita hiuksia pois kasvojen edestä. 

”Äh, joku outo koti-ikävän puushka kai. Emesshallakin oli toinen ashiakash. Ei täsh mitään. Parempi nyt, ku shä oot shiinä.” Ilja kiskoi hänet aivan kiinni itseensä. 

Baskin läpi kävi yllättävä kylmänväristys. Tällainen haikeus ei voinut olla hyvä merkki. ”Älä ny hempeile. Huomenna päästään harjotteleen pitkästä aikaa kunnolla. Se saa sut unohtamaan ikävät ja kohmelon, joka sulla taatusti aamulla on”, hän kuiskasi teeskennellyn kepeästi. 

Ilja ei vastannut ja Baski luuli tämän jo sammuneen kuullessaan henkäisyn: ”Sä oot mulle helvetin tärkee”.

-Roona-