Mietteitä kirjasta XXXVIII: Vedenpaisumus, Mahti ja Ylenemisen kaivo

Moikka!

Philip Pullmanin Vedenpaisumus on ensimmäinen osa Lyran kirjat –sarjaa. Eräänä keskitalven päivänä Troutin majataloon tulee vieraita, jotka ovat erilaisia kuin tavalliset kävijät. Läheisin luostarin askareissa autteleva yksitoistavuotias Malcolm kuulee, että sisaret ovat ottaneet hoiviinsa pienokaisen. Miksi Lyra-vauva kiinnostaa majataloon ilmestyneitä miehiä? Mitä Malcolmin haltuunsa saama tammenterho haluaa viestittää, ja miksi salainen järjestö on kiinnostunut pojan liikkeistä? Samaan aikaan saa alkunsa suurin tulva miesmuistiin. Malcolm ja palvelustyttö Alice lähtevät daimoneineen hurjalle pakomatkalle vauva mukanaan. Fantasian mestarin uusi sarja vie aikaan ennen Universumin tomu –trilogian jännittäviä tapahtumia.

Muistelisin tykänneeni Universumin tomuista enemmän kuin tästä. Kirja oli ajoittain hyvin keskinkertainen, vaikka monet yksiyiskohdat miellyttivätkin minua erityisesti. Malcolmin ja hänen daimoninsa suhdetta on kuvattu viehättävästi. Tähän liittyy aika hauska näkökulmahuomio. Vaikka Malcolm tietää yleisesti daimonin tärkeydestä ihmiselle, hän ei voi nähdä muiden henkilökohtaisia siteitä omia daimoneitaan kohtaan. Siksi esimerkiksi Alicen ja daimoninsa suhde ei näyttäydy yhtä lämpimänä kuin Malcolmin vastaava. Tykkäsin siitä, että nunnat hoitivat Lyra-vauvaa ja että lopussa hänelle anottiin oppineen turvapaikkaa. Tulvan suhteen kaikki aikuiset tuntuivat tosi saamattomilta, olivat vain, että ei mitään tulvaa tule, vaikka satoikin valtavasti. Eikös jo ihan pienikin tulva voi aiheuttaa isot taloudelliset tappiot ja paljon epämukavuutta (tulin ajatelleeksi Pohjanmaan jokakeväisiä tulvia). Ihan siisti ja silvakka sarjan aloitus; katsotaan mitä seuraava osa pitää sisällään.

Mahti on Siri Pettersenin Korpinkehät –trilogian viimeinen osa. Pelätyn kansan kuva. Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli. Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku. Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Trilogian viimeinen kirja on mainio. Hirka tuntuu taas saaneen suuntansa takaisin toisen osa kompuroinnin jälkeen, hahmonkehityksellisesti siis. Myös kuolleena syntyneiden elämää ja yhteiskuntaa kuvataan kiinnostavasti. Talojen välinen kilpailu ja ylempien näyttämä haavoittumattomuus tuovat juoneen jopa absurdeja piirteitä. Hevosilla ei suinkaan voi ratsastaa, vaikka se olisi helpoin kuljetustapa, koska se osoittaa heikkoutta. Rimenkin hahmo saa uutta henkeä ja itsenäisyyttä Hirkasta. Kolkaggan kohtalo viiltää lukijaakin.

Umpiri Skerri on hyvinkirjoitettu hahmo ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä on hänen yhteytensä ja paikkansa Hirkan suvun talossa. Varsinkin kirjan lopussa juoni etenee huimaa vauhtia ja lopputaistelu on dramaattinen. Loppuratkaisukaan ei ole kliseisen siirappinen, vaikka Hirka ja Rime saavatkin olla yhdessä. Kokonaisuudessaan on kyseessä mitattäyttävä ja kokonainen trilogia. Kirjoissa on surullinen, mutta ei ahdistava pohjavire, mikä erottaa ne monista muista fantasiasarjoista. Suosittelen mikäli kiinnostaa kuinka saadaan pohjoista mystiikkaa sulautettua taitavasti nuorten fantasiaan.

Ylenemisen kaivo on toinen osa Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogiasta. Luthadelia piirittää kolme armeijaa. Kaikki vahvempia kuin kaupungin oma puolustus. Lordihallitsijan kukistaneesta vallankumouksesta ja Kelsierin kuolemasta on kulunut vuosi. Kuninkaaksi noussut Elend Venture ja johtopaikoille nousset Kelsierin entiset koplalaiset yrittävät toimia parhaansa mukaan, jotta kaupunki selviytyisi. Samaan aikaan usva on alkanut kohoamaan päiväsaikaan ja näyttää siltä, että se surmaa ihmisiä. Usvasyntyinen Vin tuntee yhä voimistavan allomanttisen sykkeen pohjoisen vuorilta, Terrisistä. Voisiko hän olla Ajan sankari ja auttaa pysäyttämään usvan? Entinen hovimestari Sazed taas on löytänyt tekstin, joka voi muuttaa kaiken perusteellisesti. Vinin ja Elendin suhdetta saapuu sekoittamaan Elendin isän oma usvasyntyinen Zane.

Saisinkohan jo mennä Sazedin kanssa naimisiin? Ei haittaisi, vaikka Tindwylkin kuuluisi pakettiin, hän voisi olla mielenkiintoinen keskustelukumppani. Sanderson soittaa kyllä sydämeni kieliä (anteeksi anglismi, mikä tuota vastaava suomenkielinen sanonta on?) Sazedilla siihen tahtiin, että heikottaa. Minulle oikein täsmäkirjoitettu hahmo. Kelsierin karisman puuttuminen painaa teoksen alkuosaa, mutta puolenvälin tienoilla sen omatkin jalat alkavat kantaa. Vinin luonne on kehittynyt erinomaisesti ja tyttö on päässyt omilleen allomantikkona. Elend kokee kaikkein suurimman muutoksen kirjan aikana, kun haaveilevasta idealistista tulee luja hallitsija. Etenkin kirjan alussa oli allomanttisten taistelujen lähes tieteellisen tarkkoja kuvauksia. Hienoa toki, että kirjailija tietää tarkalleen kuinka hänen keksimänsä voima toimii, mutta lukija saa ähkyn jokaikisen Työnnön ja Vedon kuvailusta. Odotan innolla trilogian päättävää Ajan sankaria ja suosittelen kahta ensimmäistä osaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville.

                                                               -Roona-

Kalkaroksen tytär 1/2

Moikka!

Disclaimer: Harry Potterin maailma ja sen hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Tämä on fanifiktiota, johon on lisätty muutama itse keksitty hahmo.
Suora jatko tarinaan julkaistaan myöhemmin.

Severus Kalkaros istui keittiön pöydän ääressä. Hän oli odottanut kauhulla tätä päivää ja oikeastaan olisi toivonut, ettei se olleenkaan koittaisi. Hänellä oli kädessään kutsukirje Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Hän tietysti olisi tunnistanut kirjeen missä vain ilman sitä tuonutta pöllöäkin, olihan hän itse vuoden rehtorina toimiessaan kutsunut yhden erän ekaluokkalaisia Tylypahkaan. Ongelma oli siinä, että kirje oli hänen tyttärelleen Ellalle. Severus paineli ohimoitaan. Hän oli ollut paossa velhomaailmaa lähes kaksikymmentä vuotta aina siitä asti, kun Voldemort kukistui. Tai ei edes paossa - velhojen kannalta katsoen hän oli kirjaimellisesti kuollut henkilö. Hän oli vuodattunut viimeisiksi luulemissaan kyynelissä Potterille muistonsa Lilystä ja kaiketi se poika oli tehnyt jotain oikein, kun Pimeyden Lordia ei enää ollut. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä, logiikkaa ja ennen kaikkea omaa tuntemustaan, hän oli selvinnyt Naginin puremasta.

Hän tiesi olevansa epäsuosiossa velhomaailmassa. Vaikka hän oli pysytellyt erossa myös kyseiseen maailmaan liittyvistä uutisista saman verran aikaa kuin itse maailmasta, hän oli asiasta varma. Hän oli kieltänyt laittamasta Ellan sukunimeksi Kalkaros. Jos tämä päivä tulisi, kukaan ei ainakaan suoraan tietäisi. Hän oli uinut syvissä vesissä tavatessaan Colleen Porterin. Jästimaailmassa eläminen ei ottanut onnistuakseen eikä hän tietenkään ollut voinut palata edes Kehrääjäkujalle. Colleen oli ottanut hänet omakseen kaikesta vastustelusta huolimatta ja omaksi ihmetykseen hän oli viimeistään saatuaan tietää Ellan odotuksesta tajunnut rakastavansa naista. Lily kiilui silloin tällöin ajatuksissa, mutta hänestä oli tullut nuoruuden ajan kullattu muisto.

Ovi kävi, Ella tuli koulusta kotiin. Severus kuuli, kun tytär riisui takin ja tassutteli sitten keittiöön. 

”Mitä sinä siinä istut, isä?”, tyttö kysyi yksitoistavuotiaan itsevarmuudella. 

Severus osoitti kädessään olevaa kirjettä: ”Tämä tuli sinulle tänään. Avaa se ja lue.” 

Ella otti kirjeen käteensä, viisti kuoren siististi auki ja käänsi monin kerroin taitellun pergamentin. ”Täten ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”, hän luki. ”Mitä tämä oikein tarkoittaa, isä?”, hän kysyi päästyään loppuun. 

”Muistatko, kun olemme puhuneet purkauksistasi? Ne ovat taikuuden syytä. Tylypahkassa opit säätelemään synnynnäistä taikuuttasi”, Severus sanoa töksäytti. 

”Okei isä. Tässä sanotaan myös, että joku tulee parin päivän kuluessa kertomaan enemmän.” 

Severus kohautti hartioitaan: ”Sittenpähän saat kuulla lisää. Mene nyt tekemään läksysi, mutta jätä kirje tähän, jotta äiti näkee sen heti, kun tulee töistä.” 

Ella juoksi innokkaana omaan huoneeseensa jättäen isänsä istumaan tummin mielin. Severus puhuisi illalla Colleenille. Hänen pitäisi häipyä muutamaksi päiväksi. Colleen saisi viestittää sitten, kun Tylypahkan selitysvierailu olisi ohi. Hän huokasi syvään. Koko jutusta oli vielä tulossa kirotun kuoppainen.

Ella Porter odotteli äitinsä kanssa jännityksen sekaisin tuntein laiturilla 9 ja ¾. Isä oli kieltäytynyt lähtemästä saattamaan, mutta vannottanut häntä kirjoittamaan paljon ja luvannut vastata kaikkiin kirjeisiin. Ella ei voinut olla tuijottamatta suurta höyryveturia, joka johtaisi pikajunan hänen uuteen kouluunsa Tylypahkaan. Hän oli haljeta innostuksesta. Professori Longbottom, joka oli vieraillut heillä antamassa tietoa, oli ollut mukava ja Ella halusi jo tietää mihin tupaan hänet lajiteltaisiin. He ohittavat lähespunapäisen perherykelmän ja äiti auttoi Ellaa nostamaan tavaransa junaan. Sitten hän halasi Ellaa kyyneleet silmissä loistaen ja sanoi, että tavataan sitten jouluna. Ella raahasi tavaransa ensimmäiseen tyhjään osastoon, jonka löysi ja vilkutti äidilleen ikkunasta. Juna alkoi jo tehdä lähtöä, viimeisimmät vielä kiirehtivät kyytiin. Matka kohti uutta kouluvuotta alkoi.

Suuri sali oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Katto oli taiottu tayteen kynttilöitä ja sali oli koristeltu tasavertaisesti kaikkien tupien värein. Ensiluokkalaiset oli järjestetty jonoon, jossa he odottivat lajittelua. Hattu oli laitettu nököttämään pallille, johon kukin kohta vuorollaan menisi istumaan. Kuoro esitti pienen ohjelmanumeron ja Ellan vatsaa nipisti. Lisa Abbott huudettiin ensimmäisenä hatun alle ja hän päätyi Puuskupuhiin. Jono eteni tasaista vauhtia ja Ella vaihtoi muutaman kuiskatun sanan takanaan seisovan pojan kanssa, joka esittäytyi Albus Potteriksi. Vihdoin tuli hänen vuoronsa. Hattu painui syvälle hänen päähänsä ja Ellasta tuntui kuin se olisi henkäissyt ennen kuin aloitti. ”Minä tunnen tämän pään, mutta kukaan muu ei vielä taida. Siispä voin korjata sen, mitä erheeksi väittävät.” Sitten se karjaisi ääneen niin, että kaikki kuulivat: ”ROHKELIKKO!” Punainen pöytä taputti villisti, toivotti tervetulleeksi ja teki joukkoonsa tilaa uudelle jäsenelleen.

Hei isä,

ensimmäiset koulupäivät ovat olleet tosi mukavia. Minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Meitä on yhteensä seitsemän tyttöä. Poikia on peräti yksitoista, mikä on ilmeisesti ennätysmäärä pitkään aikaan. Mitä mieltä sinä olet? Lajittelun aikana sattui yksi hauska juttu. Minun jälkeeni lajiteltiin Albus Potter –niminen poika. Hattu kirkaisi melkein heti, että Luihuinen ja koko sali kohahti. Minä en oikein ymmärtänyt, mutta aterian aikana minulle selitettiin, että Albuksen koko perhe isovanhempia myöten on kuulunut Rohkelikkoon. Hänen isoveljensä James on tälläkin hetkellä Rohkelikko. En kyllä jutellut hänen kanssaan, mutta tiedän minkä näköinen hän on.

Joka tapauksessa luulen, että liemitunnit ovat suosikkejani. Myös pimeyden voimilta suojautuminen vaikuttaa kiinnostavalta. Kirjoita minulle pian!

Terveisin,

Ella

Ella kirjoitti sulkakynä suihkien muistiinpanoja. Professori Sourknight selosti huonomuistisuusjuoman hienovaraisesta valmistuksesta, joka oli ehdottomasti osattava kokeessa. 

”Tätä vaati jo aiempi liemimestarimme Kalkaros”, hän tähdensi. 

Ella oli pudottaa sulkansa kuulleessaan nimen ja hänen kätensä nousi ylös tahtomattakin. "Anteeksi professori, mutta sanoitteko, että hänen nimensä oli Kalkaros?” 

Professori Sourknight katsoi häntä nuivasti. ”Kyllä, neiti Porter, Severus Kalkaros ollaksemme tarkkoja. Mikäli teillä ei ole muuta kysyttävää voimme varmasti jatkaa tuntia.” 

Ella ei oikein tiennyt miten päin olla, mutta sai sanotuksi: ”Kyllä professori, anteeksi keskeytys”.

Muiden poistuttua luokasta tunnin jälkeen Ella meni professori Sourknightin luo. ”Professori Sourknight, mahtaisikohan linnassa olla muotokuvaa entisestä liemimestarista, täällähän on niin paljon tauluja.” 

Professori kohautti harteitaan. ”Vaikka osoitattekin lahjakkuutta liemissä neiti Porter, teidän ei kannata kokeilla minua liikaa. Kalkaroksesta löytyy yksi muotokuva rehtorin kansliassa. Sen sijaan, että yritätte jollakin kolttosella hankkiutua rehtorin puhutteluun, suosittelen, että kyselette professori Kalkaroksesta ystäviltänne.” 

”Minä vain satun tuntemaan yhden Kalkaroksen ja ajattelin, että jos he ovat vaikka sukua”, Ella mumisi ja piirteli jalallaan kaaria lattiaan. 

”Merlin sentään, tule sitten mukaani. Minulla on asiaa rehtorille ja olen menossa kansliaan. Pääset näkemään taulusi.” Ella hymyili muka ujosti ja seurasi professori Sourknightia käytävään.

Rehtorin toimiston ovella valtavat kaiverretut aarnikotkat esittävät professorille arvoituksen ja avasivat tämän vastattua oikein ovet syytäen rikkiviisaita sanoja heidän päälleen. 

”Ne ovat tänään pahalla päällä”, totesi rehtori Minerva McGarmiva pöytänsä takaa ovien sulkeuduttua. Hän tarkkaili Sourknightia silmälasiensa yli. ”Muistan kyllä, että olimme sopineet tapaamisesta, mutta miksi sinulla on mukanasi oppilas, professori?” 

”Neiti Porter oli kovin kiinnostunut näkemään Severus Kalkaroksen muotokuvan. Katsoin parhaaksi tuoda hänet itse, jottei hän hankkiudu vaikeuksiin.” 

McGarmiva hymyili ja osoitti ylös taulurivistöön. ”Tuollahan se on muiden rehtorien kuvien joukossa. Neiti Porter, oletteko kunnossa?” 

Ella oli valahtanut valkoiseksi. Muotokuvasta katsoi nimittäin vastaan hänen isänsä, tosin hieman nuorempana versiona. Oliko isä muka ollut Tylypahkan rehtorina? Nykyään hän teki vain... Ella ei oikeastaan ollut edes varma mitä isä teki työkseen.

”Tuo on minun isäni”, Ella purskautti ennen kuin ehti miettiä tarkemmin. 

Professori Sourknight katsoi häntä kuin olisi hävennyt silmät päästään. ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta, neiti Porter. Lakatkaa keksimästä typeriä juttujanne. Kalkaros on ollut kuolleena kohta kaksikymmentä vuotta. Osoittakaa hieman kunnioitusta”, hän puhisi. 

”Mutta minä... hän...”, Ella takelti ja kääntyi anovasti McGarmivan puoleen, jolloin muisti jotain. ”Rehtori, hattu sanoi minulle, että se tuntee pääni ja että korjaa nyt vääryyden, jonka sen sanotaan tehneen aiemmin.” 

McGarmiva loi häneen tiukan tutkivan katseen, mutta professori Sourknight vaikutti saaneen täysin tarpeekseen. ”Me emme välitä mistään hatuista tyttö! Jälki-istuntoa huomenna ja saat vielä lisää, jos et lähde heti paikalla kohti oleskeluhuonettasi.” 

”Rauhoitu, Julius. Neiti Porter tarkoittaa lajitteluhattua”, McGarmiva totesi tasaisesti. ”Se lausuu usein totuuden sanoja. Minun on kuitenkin pohdittava asiaa. Neiti Porter, kirjoittaako isänne teille?” 

Ella huokasi helpottuneena: ”Kyllä rehtori”. ”Siina tapauksessä poikkeatte oleskeluhuoneeseen ja tuotte sieltä muutaman näistä kirjeistä minulle. Sitten menette seuravaalle oppitunnille, kuten kuuluukin. Ja ette saa jälki-istuntoa.” Ella lähti saman tien kohti Rohkelikkotornia.

                                                          -Roona-

Elokuvissa XXIX: Van Gogh – Ikuisuuden porteilla

Moikka!

Elokuva keskittyy Vincent van Goghin viimeisiin vuosiin ja taiteilijan Ranskan Arlesissa viettämään tuotteliaaseen kauteen. Pääosassa nähdään roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut Willem Dafoe. Matkaa etelän kirkkaampaan ja lämpimämpään valoon sävyttävät myrskyisä ystävyys Paul Gauguinin (Oscar Isaac) kanssa – ja Vincent oman mielenterveyden järkkyminen. Epäilijöistä ja pilkkaajista välittämättä, vaatimattomissa oloissa työskennellen van Gogh loi joukon maailman rakastetuimpia taideteoksia. Hänen tärkeimpänä tukijanaan toimi pikkuveli Theo (Rupert Friend), joka näki Vincentissä tulevien sukupolvien tulkin. Leffan muissa rooleissa nähdään mm. Mads Mikkelsen, Emmanuelle Seigner ja Mathieu Amalric. Elokuvan on ohjannut Julian Schnabel.

Käsivarakamera ei ole kiva keksintö. Ymmärrän kyllä, että sillä pyritään näyttämään Vincentin mielen näkökulmaa, mutta suurimmaksi osaksi se ei toiminut mielestäni yhtään. Suoraan sanoen minulle tuli välillä paha olo. Dafoe osasi näytellä erittäin hyvin van Goghin kuumeisutta maalatessa ja muutenkin ilman käsivarakuvauksen tuomaa efektiäkin. Ensimmäinen kohtaus, jossa käsivarassa oli jotain järkeä, oli mielestäni se, jossa lapset juoksivat Vincentin luo tämän maalatessa puun juuria. Jos verrataan ihan äärimmäisyyksiin, leffan alku oli kuin keikkuen itsestä kuvattu Youtube-video. Jopa silloin, kun Vicentin molemmat kädet näkyivät kuvassa näytti siltä, että hän itse pitää kameraa kolmannella näkymättömällä kädellä ja kuvaa itseään. Minulle tuli kohtauksesta liian moderni olo.

Ihmettelin myös alun kylmää väripalettia, mutta siihen tuli nopeasti tyydyttävä selitys, kun alettiin nähdä valo ja värit Vincentin silmin – roppakaupalla lämmintä keltaista. Gauguin oli jotenkin todella tavallinen. Minulla ei ole käsitystä van Goghin ja Gauguinin suhteesta – siis muuta kuin elokuvan antama – enkä ole lukenut esim. vertailua heidän taiteestaan. Gauguin vain jäi minulle vaisuksi ja tavalliseksi. Olen pitänyt hänen aikojaan kaukasissa paikoissa (esim. Martiniquella, josta leffassakin puhutaan) jännittävänä, mutta tässä sekin tuntui laimealta. Mutta enpä ollut tiennytkään, että korvan leikkaaminen johtui riidasta ja Gauguinin lähdöstä Arlesista.

Palataan vielä aivan alkuun, nimittäin musta ruutu ja Vincent ääni kertomassa siitä, että toivoisi jonkun puhuvan hänelle, antavan luonnostella itsensä, kysyvän onko nälkä, oli samaistuttava ja antoi siitä miten Vincent aiotaan esittää hyvän kuvan. Vincentin ja Theon suhde oli todella suloinen. Luulin leffaa katsoessani, että Theo oli veljeksistä vanhempi, mutta se olikin toisin päin.  Theo kiipesi Vincentin viereen sänkyyn sairaalassakin aivan kuin oli tehnyt lapsena.

Vincent on jotenkin lapsenomainen koko ajan. Hän ei muista, mitä tekee, vaikka arvelee tehneesä jotain pahaa. Hän tuntuu kauhean viattomalta ja luonnolliselta. Paha maailma ei ole päässyt tuhoamaan silmää, joka näkee ikuisuuden porttien tuolle puolen. Pidin Vincentin pohdinnoista, koska minä, tuota, ymmärsin niitä. Tai ehkä en ymmärtänyt, mutta kykenin vahvasti samaistumaan jollain tasolla. Lisäksi kohtaukset, joissa hän pyrkii fyysisesti tuntemaan maan ja tuulen kasvoillaan olivat kauniita. Leffassa pääsee tietysti tutustumaan paljon myös van Goghin maalausprosessiiin ja –tekniikkaan. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus kuuluisan taitelijan elämään, mikäli vain kestää käsivarajaksot tulematta merisairaaksi.

                                                               -Roona-

Paluu (Ragar 6)

Moikka!

Viime heinäkuulla olen julkaissut tätä viimeksi. Nytkin sanoisin, että tämä on viimeinen osa, mutta ei luultavasti ole

Oli kulunut viisi vuotta. Viisi perin onnellista vuotta, Ragar ajatteli. Hän oli lähtenyt raskain mielin ja arvellut, ettei erityisesti nauttisi tulevasta. Kuitenkin hän oli löytänyt tasapainoa, jota ei ollut edes osannut kaivata. Aika itsensäkaltaisten parissa lohikäärmeyhteisössä oli kasvattanut häntä. Ja hän oli löytänyt puolison! Tietysti vain lohikäärmepuoliskolleen, hän halusi Zivaa ihmisenä ihan yhtä vähän kuin Ziva häntä. Itseasiassa Ziva halusi olla ihmismuodossa niin vähän kuin mahdollista. Hän oli pyytänyt kohteliaisuudesta tyttöä mukaankin, mutta tämä kieltäytyi ja sanoi vain, että niin pitkään kuin Ragarin lohikäärmepuoli ei katsellut muita, ihminen sai tehdä mitä halusi. Niinpä hän oli palannut entisille kotikonnuilleen yksinäisenä matkalaisena.

Repin ei ollut vastannut yhteenkään hänen kirjeeseensä näiden viiden vuoden aikana. Eipä suurimmassa osassa paljon vastattavaa ollut, sillä kun Ragar huomasi pitkien rustausten lähettämisen turhaksi, hän oli tyytynyt kirjoittamaan vain, että voi hyvin ja toivonut Repinille, Somalle ja Sevalle hyvää. Parakeilta oli löytynyt joitakin tuttuja, jotka olivat paiskoneet Ragaria selkään ja kyselleet, missä hän oli työskennelyt viime vuodet. Hän oli vastannut kierrellen ja ihmetellyt vastaan, etteikö miehillä ollut tarjota ryyppyä vanhalle kaverille. Tietysti joltakin löytyi pullo ja Ragar oli viettänyt oikein hauskan hetken kuunnellen kuulumisia ja juoruja. Lopulta hän oli kysynyt mahtoiko Repin vaimonsa kanssa asua vielä samassa talossa kuin viisi vuotta sitten. Toiset menivät vaikeiksi ja mutisivat, että mihinkäs se siitä, isä vieläkin seudun rikkain mies, mihinkäs se siitä totisesti. Tunnelma oli muuttunut ja Ragar katsoi parhaaksi lähteä.

Hän kysäisi vielä eräältä kojunsa luona huutelevalta kauppiaalta Repinin asuinpaikkaa, jonka paksu herra neuvoikin oikein auliisti. Ragar katseli tuttua ovea. Maali oli haalistunut, mutta se oli hyvä merkki ja kertoi avioliiton kestämisestä. Ragar kopautti kolkuttimella pari kertaa päättäväisesti, vaikka vatsanpohjassa nakersi pieni epäilys. Ovi avattiin hetken kuluttua ja sen raosta kurkisti piika. 

”Päivää herra. Mitä asiaa teillä on tänään”, hän sanoi ystävällisesti. 

”Tahtoisin tavata Repin-herran, mikäli se on mahdollista.” 

Piika aikoi vastata juuri, kun jostain hänen takaansa kuului kysymys: ”Kuka siellä oikein on, Elisa?” 

”Joku herra kyselee isäntää, rouva”, piika huusi olkansa yli. Seuraavaksi tyttö työnnettiin syrjään ovi avautui enemmän ja Soma seisoi Ragarin edessä.

”Pyydän anteeksi tänään miehelleni ei oikein sovi. Ehkä....” 

Soman puhe katkesi sillä sekunnilla, kun hän vaikutti tunnistavan Ragarin. 

”Tule sisään.” Nainen veti hänet yllättävän nopeasti eteisen puolelle. 

”Elisa ottaa takkisi. Menkäämme alakerran saliin.” 

Ragar seurasi hämmentyneenä, sillä hänen muistikuvissaan Soma oli arempi ja pehmeämpi kuin hänet vastaanottanut nainen. He istuutivat hienohin nojatuoleihin ja saivat virvokkeita, jonka jälkeen Soma ajoi palvelustytön pois. Nämä nojatuolit olivat kirjastossa, Ragar ajatteli itsekseen särpiessään juomaa, miksi ne on tuotu tänne. 

”Sinä olet siis palannut. Käymäänkö vain?”, Soma tiedusti tutummalla nuotilla. 

”Tuota, en ole ajatellut sitä vielä. Ajattelin vain, että teitä olisi mukava nähdä. Repin ei ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni”, Ragar empi sanoissaan.

”Voi, Ragar”, Soma henkäisi. Hänen ryhtinsä valahti hieman ja Ragar huomasi kuinka topakan vaimon julkisivu suli. ”Tiedän, ettei Repin vastannut sinulle, koska näin, miten hän poltti ainakin alkupään kirjeesi niitä edes lukematta.” 

Ragar katseli Somaa, jonka silmissä heijastui surun lisäksi epätoivoa. Häntä kylmäsi hieman ja hän kysyi: ”Ei kai Repin ole laiminlyönyt sinua ja Sevaa?” 

Soma kohotti katseensa sylistään ja onnistui muodostamaan pienen hymyn. ”Ei suinkaan. Minulla on kaikkea mitä voi toivoa ja onhan hän antanut minulle Sevan lisäksi myös Sirin”, Soma totesi ja näytti muistavan jotain. ”Sinä et tietenkään tiedä Siristä. Repin oli niin onnellinen pienestä tyttärestä, mutta hänen tyhmä ylpeytensä ei antanut edes sillä kertaa periksi kirjoittaa sinulle.”

Ragar nieleskeli. Hän oli odottanutkin, että viiden vuoden aika olisi tapahtunut paljon, mutta oli karvasta, ettei Repin ollut voinut lähettää hänelle vaikka kylmää ilmoittavaa viestiä tyttärensä syntymästä. 

”Ei se mitään. Mukava kuulla, että teillä on kuitenkin hyvä olla,” hän sai sanotuksi. 

”Hänellä ei ole”, Soma sopersi. ”Minä... Ragar, kuulen hänen joskus öisin toistelevan nimeäsi unissaan.” 

Salin oven takaa portaista kuului ryminää kuin joku toistaitoinen olisi yrittänyt laskeutua niitä. Soman silmät paljastivat Ragarille, että tulijan täytyi olla Repin. 

”Soma, onko meillä vieras?” tuttu ääni huusikin pian. 

Salin ovi avautui ja Repin astui sisälle ryppyisissä ja huolittelemattomissa vaatteissa. Hänen katseensa kävi ensin Somassa, tarkentui sitten vieraaseen ja tunnisti tämän. ”Sinä... Mitä sinä täällä... Painu hiiteen... Soma, tule tänne”, hän mokelsi silmät leimuten. Soma lähtikin häntä kohti, mutta pysähtyi puolitiehen.

”Hienoa, että tulit alas. Minun oli tarkoitus lähteä lasten kanssa vierailemaan äitisi luona, mutta olisi epäkohteliasta jättää vieras yksin. Nythän sinä voit jäädä viihdyttämää häntä.” 

Repin näytti täydellisen hölmistyneeltä vaimonsa sanoista eikä Ragarista voinut sanoa yhtään parempaa. Ovi oli unohtunut auki ja Soma alkoi tehdä lähtöä. ”Teillä onkin varmasti paljon puhuttavaa, kun viime kerrasta on niin pitkä aika”, hän touhusi ja kutsui: ”Seva me lähdemme käymään mummin luona. Tule sanomaan isälle hei-hei.” 

Pikkupoika viiletti edelleen hämmennyksestä mykän isänsä luo, sanoi jotain ja Repin taputti häntä hajamielisesti päähän. Sitten Soma hoputti pojan pois ja sulki oven perässään. Lukon loksahtaessa oli kuin taika olisi rauennut.

Repin käveli hitaasti istumaan Soman tyhjäksi jättämään tuoliin. ”En halua jutella kanssasi, joten sinä voit häipyä heti, kunhan Soma ja lapset ovat menneet”, hän murahti Ragarille. 

Ragar kohautti harteitaan. Asioihin olisi tartuttava nyt. ”Jotta pääsisit unissasi itkemään nimeäni. Soma mainitsi jostakin sellaisesta”, hän livautti. 

Repinin silmät rävähtivät sellaiseen liekkiin, että Ragar ehti jo katua sanojaan. Mutta raivo ei ulottunutkaan muualle ja toveri jäi huokaisten istumaan. ”Minä näin unia, koska niille ei voinut valehdella”, Repin toisti karheasti. 

”Mutta sinulla varmasti oli hyvinkin onnellista.” Äänessä kuulsi katkeruus. 

”Niin, minä olen ymmätänyt monia asioita”, Ragar vastasi nyökkäillen. ”Esimerkiksi lohikäärmepuolisoni sai minut ymmärtämään, kuinka paljon kaipaan ja tarvitsen sinua.” 

Repin tuijotti häntä hetken suu auki. ”Siis lohikäärmetyttösi tietää meistä. Eikö hän... mitä hän sanoo siitä?”

”Ziva haluaa olla mielummin lohikäärme. Hän ei ottaisi ketään ihmistä vuoteeseensa, kaikkein vähiten minut. Lohikäärmemuodossa me sovimme yhteen eri tavalla. Joten siksi minä tulin takaisin.” Ragar toivoi, että selitys olisi riittävä, myöhemmin voitaisiin kertoa pidempiä tarinoita. 

Repin oli noussut ja kävellyt nurkassa olevan senkin luo. Hän viittoi Ragaria luokseen ja kun tämä tuli likisti hänet syliinsä. 

”Älä luule, mokoma lisko, että annan anteeksi näin helposti. Mutta olen odottanut viisi helvetin pitkää vuotta, että saan halata sinua.”

 Ragar hymähti tyytyväisenä, kun Repinin sormet kurottuivat hänen hiuksiinsa ja kaivoi omansa tuttuhin vaaleisiin suortuviin.

                                                             -Roona-

Mietteitä kirjasta XXXVII: Kahdesti haarautuva puu, Maanalainen Sysimetsä ja Ilmestys

Heippa!

Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuva puu edustaa tulevaisuuden antropologiaksi kutsuttua yhteiskunnallista scifiä. Maasta kotoisin oleva Sutty lähetetään lähettilääksi Akalle, jota hallitsee autoritaarinen Korporaatiovaltio. Korporaatio on pyrkinyt hävittämään kaiken itseään edeltäneen kulttuurin harhaoppisena, mutta Sutty löytää tutkimusaineistoa joen latvuksilla sijaitsevasta maalaiskaupungista. Suuren tarinan kertojat, mazit, pitävät yllä vuosisataisia perinteitä, silläkin uhalla, että heidät vangitaan ja lähetetään uudelleenkoulutusleireille. Sutty tutustuu kokonaiseen salaiseen kulttuuriin tai – kuten hän pian itsekin tajuaa – vain pieneen osaan siitä. Pääseekö hän matkustamaan Silong vuorelle, jossa sijaitsee viimeinen tiedon linnoitus? Entä onko se turvallista, kun Korporaatiolla on valvojansa myös Okzat-Ozkatissa?

Le Guinin kirjat vetoavat minuun kauniin kielensä vuoksi. Lisäksi Kahdesti haarautuvan puun antropologinen ja historian tutkimuksellinen näkökulma oli omiaan kiinnostamaan minua. Tutkijan unelma olisi päästä tutkimaan noin rikasta katoavaa kulttuuria, joskaan ei noissa oloissa. Akalla kuri on tiukkaa ja he ovat ottaneet esimerkin suuresta esikuvastaan Maasta. Ja huonon esimerkin, kuten Suttykin toteaa hiljaa mielessään. Akalaisilla ei näytä olevan hajuakaan, että Maan diktatuurilla hallinta meni pahasti pieleen. Kirja käsittelee laajoja poliittisia, uskonnollisia, filosofisia ja humanistisia kysymyksiä tarinan eri tasoilla. Ja tietysti myös seksuaalisia, onhan Sutty avoimesti lesbo, mikä on Akalla ankarasti kielletty. Kiinostava teos, joskin olen pitänyt aiemmin lukemistani Le Guineista enemmän.

Maanalainen Sysimetsä on Colin Meloy Sysimetsän kronikat –sarjan toinen osa. Siitä lähtien, kun Prue McKeel pelasti pikkuveljensä ja palasi kotiin Tiettömästä korvesta, elämä on ollut melkoisen tylsän tuntuista. Opettaja puuttuu jo haaveilevan Pruen huonoihin arvosanoihin. Prue palaa mielessään vehreään, villiin Sysimetsään. Samaan aikaan Sysimetsässä Pruen ystävä Curtis kouluttautuu ryöväiruhtinas Brendanin opastuksella oikeaksi ryöväriksi. Ankara talvi kuitenkin koettelee metsän asukkaita, pelottavista salamurhaajista puhumattakaan. Metsän rajojen rauhaa uhkaa myös teollisuuspamppu, joka suunnittelee Tiettömän korven valtaamista ja riistoa. Prue ja Curtis löyttäytyvät jälleen yhteen elämänsä suurimman haasteen edessä pelastaakseen Sysimetsän.

Saduksi Maanalainen Sysimetsä tarjoaa varsin synkkiä sävyjä – osittain jopa synkempiä kuin sarjan ensimmäinen osa. Joffrey Unthankin pakkomielle tuhota metsä ja hänen yhdistetty konepaja-orpokotinsa, ryövärileirin tuho ja salamurhaajaketut, noin muutamia mainitakseni. Nämä kyllä miellyttävät aikuista lukijaa,ei siinä mitään,  mutta saattavat olla pelottavia lapselle. Curtisin sisaret Rachel ja Elise ovat pirteä lisä hahmojoukkoon. He joutuvat viikoksi ”hoitoon” Unthankin orpokotiin, kun vanhemmat lähtevät etsimään Curtista Istanbulista. Tarina kaivaa kuitenkin synkistelystäkin huumoria ja ainahan puhuvat eläimet ovat hauskoja. On selvää, että kyseessä on väliosa, sen verran pahasti kirja loppuu kesken.

Ilmestys on C. J. Sansomin neljäs Matthew Shardlake –romaani. Lakimies Shardlake on vannonut, ettei hän enää sekaannu valtion saati kuningas Henrik VIII:n asioihin vaan keskittyy auttamaan Lontoon vähäosaisia. Hän on luvannut edustaa köyhän pariskunnan poikaa, joka on suljettu Bedlamin pahamaineiseen mielisairaalaan uskonnollisten harhojensa vuoksi. Mutta kun Shardlaken läheinen kollega murhataan raa´asti, hän joutuu jälleen uhmaamaan hovia, joka näyttää haluavan vaieta murhan kuoliaaksi. Sitten uhreja ilmaantuu lisää. Näyttää siltä, että ennennäkemättömän julman tappajan motiivit ovat raamatulliset, eikä tämä aio lopettaa työtään kesken. Entä kuinka kaikkeen liittyy kuninkaan kosiskelema lady Latimer, Katariina Parr?

Ihanaa raamatullisia motiiveja! Olin koukutettu siinä vaiheessa, kun motiivin ilmestyi kuvioihin. Kirjan nimen mukaisesti murhaaja on siis lukenut Ilmestyskirjaa vähän turhan tarkasti ja vakavasti. Matthew`n kuolleen kollegansa lesken kosiskelu (sopivaisen suruajan jälkeen tietenkin) ja tunteet tätä kohtaan olivat söpöjä. Ihmettelin kirjailijan ratkaisua katkaista Shardlaken palvelija Barakin ja hänen vaimonsa välit, mutta siirrolla saatiin kyllä joku ”perheestä” palatsin sisälle, mikä on hyvä juonilankojen sytyke seuraavia osia ajatellen. Bedlam kuulostaa ilkeältä paikalta ja hoitokeinot olemattomilta, mutta jäivätkö meiltä (ja Matthew´lta) pahimmat tapaukset näkemättä. Vai nähdäänkö kaikki tapaukset, joihin kirjassa tutustutaan vain niin inhimillisessä valossa, että ennakkoluuloihin huutavista ja kuolaavista hulluista ei jää tilaa? Seuraavaksi olisi tarkoitus päästä tarttumaan sarjan alkuosiin, joita en ole vielä lukenut, kun ne ovat olleet niin ahkerasti lainassa kirjastosta.

                                                        -Roona-